Kirjavuosi 2022

 Vuoden ensimmäisen viikon kunniaksi kerron perinteen mukaisesti kirjoista, joita luin viime vuoden aikana. Esittelen kaksitoista kirjaa, eli yhden jokaiselta kuukaudelta, mutta esittelemäni kirjat eivät ole missään järjestyksessä - eivät aikajärjestyksessä, tärkeysjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä eivätkä missään muussakaan järjestyksessä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin yhteensä luin ja kuuntelin vuoden 2022 aikana 74 kirjaa. Se on melko samankaltainen tulos kuin kaikkina aikuisuuteni vuosina, eli viime vuosi ei ollut millään lailla poikkeuksellinen kirjavuosi. 

1. Anni Kytömäki: Margarita

Tämä teos voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Vuoden 2021 alussa Anni Kytömäki oli työpaikallani kirjailijavierailulla, korona-ajan takia tietysti etänä. Seurasin hänen haastatteluaan iltani ratoksi, ja haastattelua kuunnellessa kiinnostuin kirjasta tosissani. Kirja oli kuitenkin koko ajan lainassa ja siihen oli niin pitkä jono, että sain mahdollisuuden lukea kirjan vasta seuraavan vuoden puolella. 

Kirjassa on pääosassa Senni Margarita, joka toimii hierojana suomalaisessa kylpylässä toisen maailmansodan jälkeen. Sittemmin Senni opiskelee hoitajaksi ja hoitaa polioon sairastuneita lapsia. Kirjassa kerrotaan myös toisesta maailmansodasta, jonka osallisena Sennin isä on ollut. Sodan julma mielettömyys koskettaa ja puhuttelee etenkin, kun kirjaa lukee aikana, jolloin Venäjä on juuri hyökännyt Ukrainaan. 

Kirjaa lukiessa opin, että Margarita viittaa helmeen. Helmi viittaa siis kirjan päähenkilöön, ja lisäksi kirjassa ovat keskiössä helmisimpukat, joiden kohtaloa ainakin minä jäin miettimään, ja samalla mietin koko maailmamme ja ihmiskunnan kohtaloa syvemmin kuin aiemmin. Koska olen ihminen, joka mielellään näkee ympärillään universumin lähettämiä viestejä, tuntui kirjaa lukiessa hyvältä, että puolisen vuotta ennen kirjan lukemista olin nimennyt elämäni suuren uuden rakkauden, koirani, Helmiksi, sillä ajatuksella, että se oli minulle todellinen helmi. Kirjan Senni Margarita on nimensä veroinen, ja kirja itsessään on todellinen helmi kirjojen joukossa. Luen paljon kirjoja, mutta harvoin helmiksi nousevia kirjoja. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, jos et ole vielä lukenut sitä. Ja jos olet, voi miten mielelläni keskustelisin siitä kanssasi!

2. Armas Gerdt: Petrin matka Myyrmanniin

Kesällä luin omalla alallani tehdyn väitöskirjan, jossa oli tutkittu kirjoja, joissa kerrotaan omakohtaisista kokemuksista oman lapsen kuolemasta. Tutkimusta lukiessani sain tietää, että Petri Gerdtin isä Armas Gerdt on kirjoittanut kirjan poikansa kuolemaan johtaneista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen. Halusin lukea kirjan. 

Petri Gerdt oli vastikään ylioppilaaksi kirjoittanut nuori mies, joka 2000-luvun alussa rakensi pommin ja kuljetti sen Vantaalla sijaitsevaan Myyrmannin kauppakeskukseen eräänä tavallisena, syksyisenä perjantai-iltana. Syystä, jota ei ole saatu koskaan varmuudella selville, pommi räjähti ja surmasi useita paikalla olleita ihmisiä, Petrin itsensä mukaan lukien. Petrin kuoleman jälkeen hänen isänsä terveys romahti, ja tämä joutui sairaalaan, missä hän puolestaan alkoi purkaa kokemustaan kirjoittamalla. 

Petrin isä ei ole taiteellinen kirjoittaja, vaan loogisesti asioita yhdistelevä ja päättelevä insinööri, jota vaivaa kysymys siitä, miksi Petri rakensi pommin ja vei sen mukanaan Myyrmanniin. Kirjassa hän kertoo perusteellisesti ja itseään säästelemättä Petrin elämästä ja pyrkii selvittämään vastausta kysymykseen siitä, miten Petri päätyi rakentamaan pommin ja mitä tapahtui päivänä, jona pommi räjähti Myyrmannissa. Kirjan lopussa olen hänen perustelujensa vuoksi vakuuttunut siitä, että pommin ei ollut tarkoitus räjähtää Myyrmannissa, eikä sen ollut tarkoitus tappaa ketään. 

Kirjan luettani tunsin surua epäoikeudenmukaisen maailman ja elämän vuoksi ja kunnioitusta kirjan kirjoittajaa kohtaan hänen kyvystään analysoida tapahtumia avoimesti, rehellisesti ja kaunistelematta. Suosittelen myös tätä kirjaa jokaiselle, jota vähänkään kiinnostaa.  

3. Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä

Tämän kirjan esittelen ilman että varsinaisesti suosittelisin sitä. 

Kirja kertoo kolmekymppisestä, tavallisesta, keskiluokkaisesta heteropariskunnasta, jotka päättävät, että nyt on ensimmäisen lapsen aika. Takakannen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että kirja olisi elämänmakuinen ja koskettava, jollain tavalla ehkä kriittinenkin kuvaus ensimmäisen lapsen saamisesta nykymaaimassa. Kiinnostuin kirjasta, kun joku kirjaston asiakas oli tehnyt siihen varauksen, ja bongasin sen varaushyllyssä. 

Kirjassa pääosassa on tietysti naisen näkökulma - ei siis mitään uutta. 

Kirja alkaa siitä, kun nainen poistattaa itseltään kierukan, ja loppuu siihen, kun vauva on jo ehtinyt olla maailmassa hyvän aikaa. 

Kirja sisältää hyväosaisen naisen valitusta ihan jokaisesta asiasta, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen lauseeseen asti. Kirja ei sisällä suuria tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta kaikkea kehystää koko ajan se, että oikeastaan kaikki on huonosti. 

Kierukan poistaminen sattuu. Lääkäri sanoo siinä tilanteessa jotain töksähtävää. Kun nainen lähtee lääkäristä pois, sää on huono. Nainen miettii, onko kolmekymppisenä jo liian vanha tulemaan raskaaksi, ja pelkää, että ei tulekaan raskaaksi. Kun hän sitten kuitenkin heti ensi yrittämällä pamahtaa paksuksi, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että ei olisi pitänyt sittenkään ihan vielä ruveta hommiin, kerta se onnistui näin helposti. Sohva, jolla hän kotona istuu, on liian pehmeä. Miehen halaus voisi olla hellempikin. Vointi raskauden alusta loppuun asti on huono. Työkavereiden antamissa lahjoissa ja korteissa ennen äitiyslomalle jääntiä on kaikissa jotain vähän ärsyttävää. Huomio, jota mies osoittaa naista kohtaan, on vääränlaista. Synnytys on kuolemallisen kivulias, eikä kukaan kohtele naista synnytyksen aikana, kuten hän toivoisi. Elämä vauvan kanssa on koko ajan ihan pirun raskasta. Ja mieskin siinä sitten vielä pyörimässä, sukulaisista puhumattakaan, kylläpä naista koetellaan. 

Kyllä kai tämä oli jollekin todenmukainen ja elämänmakuinen. Sellaiselle, joka on saanut elämässä kaiken ilman erityistä vaivannäköä, ja jolle sellaiset asiat kuin rakastava kumppani, välittävät lähimmäiset, rahallisesti kohtuullinen toimeentulo ja raskaaksi tuleminen ovat itsestäänselvyyksiä, joista ei keksi muuta kuin valittamista. Miuita ihmisiä tai laajemmin yhteiskuntaa ei tarvitse ajatella, sille ei ole sijaa. Enempää kuin yhtä näkökulmaa on tästä kirjasta turha hakea. Sitä myöten tämä kirja jättää mielestäni täyttämättä kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Kritiikkiä löytyi asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia tai edes pyrkimystä sellaisiin ei ollut havaittavissa. 

Ei jatkoon!

4. Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla - Elämäni valkohain kanssa

Olen jonkin verran viehtynyt extreme-kokemuksiin, kuten lentokoneesta hyppäämiseen ja siihen, että karting-autolla pääsee ajamaan lujaa. Valkohain kohtaaminen silmästä silmään valtameressä niin, että välissä on vain rautahäkin kehikko, ei kuitenkaan kuulu niihin elämyksiin, joista haluaisin maksaa. Onneksi kirjallisuus tarjoaa tämän mahdollisuuden ilmaiseksi kotisohvalta käsin. 

Harri-Pekka Pietikäinen on koko lapsuutensa ajan pelännyt, että hai hyökkää hänen kimppuunsa kesämökin järven rantavedessä. Hän, kuten varmaan monet muutkin, on traumatisoitunut Tappajahai-elokuvasta. Aikuisena hän on päättänyt kohdata pelkonsa silmästä silmään ja ahtautuu muiden turistien kanssa häkkiin, joka lasketaan mereen siinä toivossa, että mahdollisimman moni valkohai saapuisi paikalle. 

Populaarikulttuurin luoma käsitys on, että valkohait hyökkäisivät joukolla heti ensi tilaisuuden tullen, repisivät häkin kappaleiksi ja popsisivat ihmiset suihinsa, kadoten sen jälkeen kaukaisuuteen ja jättäen jälkeensä ainoastaan verisen veden ja muutaman ihmisestä irronneen riekaleen. 

Todellisuus kuitenkin on, että ihmiset saavat kiittää onneaan, jos valkohaita ylipäänsä enää on siellä, missä niitä ennen on ollut. Ja vaikka niitä olisi, ne pyrkivät välttelemään ihmistä. Jos kaikki osatekijät ovat kohdallaan, ja sattuu niin, että valkohai ja ihminen kohtaavat, valkohai on harvoin kiinnostunut ihmisestä. Ihmisessä ei ole valkohaille tarpeeksi ravintoa, eikä ihmisellä muutenkaan ole haille merkitystä. Valkohait ovat monen muun eläinlajin tavoin vaarassa kadota maailmasta kokonaan - ja monenkaan asian kannalta tämä ei suinkaan ole millään tavalla tavoiteltava asiaintila. 

Jos olet edes jonkin verran kiinnostunut haiden elämästä, tai jos olet joskus epäröinyt uimaan menemistä siinä pelossa, että hai hyökkää kimppuusi, toivon, että luet tämän kirjan!

5. Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Kesällä 2022 sain ihmeellisen tarmonpuuskan autolla ajamisen suhteen. Pidän itseäni maailman huonoimpana kuskina, joka ei osaa ajaa, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi autoista yhtään mitään. Koska ihmisen on mielestäni hyvä lukea välillä jotain, mikä itseä ei kiinnosta yhtään, päätin lukea naispuolisen ammattiautoilijan naisille kohdistaman autoilukirjan. 

Kirjassa on kerrottu perusasioita auton hankkimisesta ja auton huoltamisesta, tankkaamisesta lähtien. Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, koska en ole koskaan omistanut autoa, eikä mikään auton huoltamiseen liittvä ole ikinä pätkääkään kiinnostanut. Toisaalta kirjan lukeminen oli hyvää kertausta autokouluajoilta: kerrattiin joitakin liikennemerkkejä, joiden tulkinta saattaisi olla vähemmän ajelevalle hankalaa, ja esimerkiksi hätäjarrutuksen tekemistä. Viimeksi mainittu oli opastettu niin elämyksellisesti, että olisin heti halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä. Onneksi heti perässä oli muistutus, että tätä sovelletaan siis hätätilanteissa, ei esimerkiksi liikennevaloihin pysähtyessä. 

Paikoitellen kirja oli mielestäni vähän ärsyttävä, sillä joissain kohdin tunnuttiin rinnastavan tietämättömyys tyhmyyteen. Teksti antoi paikoitellen ymmärtää, että jos lukija ei tiedä tätä ja tätä perusasiaa autoista, hän on tyhjäpäinen hyypiö, joka voisi välillä lakata meikkaamasta ja viilaamasta kynsiään ja miettiä elämässä tärkeämpiä asioita. Ikävintä oli, että muutaman kerran kirjoittaja pilkkasi Suomen surkein kuski -ohjelman osallistujia, eikä ilmeisesti tule ajatelleeksi, että tahto parantaa omia ajotaitoja saattaa olla vaikea ja rohkeutta vaativa päätös, ja niin ollen kirjaan tarttunutta ihmistä voisi mieluummin kiittää kuin parjata lisää asioista, joista hän todennäköisesti on jo kuullut elämässään tarpeeksi. 

Silti, jos minulla olisi oma auto, jolla ajelisin jatkuvasti, ostaisin tämän kirjan omaksi ja säilyttäisin sitä hanskalokerossa. Voisin suositella sitä muillekin autoileville ihmisille, sekä naisille että miehille.

6. Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2022. Poikkeuksellisesti olin tutustunut Finlandia-ehdokkaisiin jo etukäteen ja olin lukemassa tätä kirjaa parhaillaan, kun voitto julkistettiin. Olen iloinen, että juuri tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon. Toivoisin, että mahdollisimman moni ihminen lukisi tämän kirjan ajatuksen kanssa. 

Kirjan päähenkilö on ollut lapsuudessaan tunnollinen, koulukiusattu musiikkiluokkalainen. Kirjan nykyhetkessä hän on opettajana työskentelevä aikuinen. Sattumanvarainen näky saa hänet muistelemaan menneitä, ja kirjan tarina pureutuukin pitkälti hänen tuskallisiin kouluaikoihinsa. 

Tarinan päähenkilö on ollut lähes koko kouluaikansa henkisen ja fyysisen väkivallan uhri sekä koulutovereidensa että erityisesti opettajan taholta. Mielestäni tärkeimmältä tässä kirjassa tuntuikin nimenomaan opettajan valtaa kohtaan kohdistettu kritiikki. Vertaisten kesken tapahtuva koulukiusaaminen on tietysti tärkeä ja vakava aihe, mutta opettajan oppilaisiin kohdistama kiusaaminen on vähemmän käsitelty aihe, jota olisi syytä pysähtyä pohtimaan paljon enemmän. 

Opettaja on aikuinen, joka viettää paljon aikaa lasten ja nuorten kanssa ainoana aikuisena. Nykyaikana opettajan epäoikeudenmukaista toimintaa voidaan ehkä dokumentoida älypuhelimilla, mutta esimerkiksi tämän kirjan päähenkilön kouluaikoina, 2000-luvun alussa, se ei ole ollut mahdollista. Opettajalla on käytännössä mahdollisuus tehdä mitä lystää, ja tarpeen vaatiessa selitellä itsensä ulos ongelmista ilman, että joutuu vastuuseen toisille aikuisille. Opettajat ovat ikään kuin jumalia jakaessaan arvosanoja, jotka määrittelevät ihmisten tulevaisuuden mahdollisuuksia - mutta mitä numerot ovat? Ne ovat mielipuolisia leimasimia, joita opettajat jakelevat omien mieltymystensä ja ennakkoluulojensa mukaan. Surullisen paljon määrittelee se, millaisia numeroita oppilas yleensä saa. Jos oppilas saa monessa muussa aineessa seiskaa, hänelle voi hyvin antaa seiskaa omassakin aineessa. Kympin oppilaalle on ikävää antaa riviä huonontavaa numeroa, hänelle on helpompi antaa kymppi kuin esimerkiksi jollekin, jolla muuten on vaikka seiskaa. Ja hei, opettajat ovat kiireisiä, eihän heillä ole aikaa mietiskellä sen syvällisemmin. Jos oppilas miellyttää opettajaa, hän saa paremman arvosanan. Jos taas ei satu miellyttämään, kyllä hänelle huonompikin arvosana kelpaa. Tosipaikan tullen opettajat ovat aina valmiina tukemaan toisiaan: kyllä he jumalallisessa vallassaan ovat oikeassa. 

Opettajien työ on kiireistä ja stressaavaa, he parkuvat jatkuvasti joukkona lisää palkkaa ikävän työnsä tueksi. Heillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista vastuuta, kun joku hakataan, joku joutuu mielisairaalaan vuosien koulukiusaamisen takia tai kun koulussa ammuskellaan. Mitäpä opettaja olisi voinut tehdä, ei mitään tietenkään. 

Kun luin tämän kirjan, esitin somessa toiveen, että etenkin jokainen opettajana toimiva lukisi tämän kirjan. Myöhemmin totesin, että siitä tuskin on sen enempää hyötyä kuin muistakaan opettajien vastuuta kyseenalaistavista kysymyksistä tai kohuista. Perinteisesti opettajilla on ollut ainoastaan valtaa - vastuuta heillä ei loppujen lopuksi tunnu olevan. 

Teepä siis itse päätös siitä, luetko tämän kirjan vai et. Joka tapauksessa olen iloinen, että juuri tämä kirja palkittiin ja nostettiin keskusteluun. Mielestäni se on hyvä askel ihmiskunnalle. 

7. Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Tämä on ehkä parhaita tietokirjoja, joita olen koskaan lukenut. Toivoisin, että tätä kirjaa siteerattaisiin ääneen ja esimerkiksi työpaikkojen kahvihuoneiden seinille liimatuilla muistilapuilla usein, ja että tämä kirja herättäisi ihmiset aidosti pohtimaan asiaa. Toivoisin, että jokainen lukisi tämän kirjan. 

Kirja on läskiksi itsensä kokevan ihmisen kokoama kertomus niistä lukuisista elämäntilanteista, joita normaalipainoisen ihmisen ei tarvitse koskaan kokea, ja jotka tuottavat haasteita läskeille. Samalla kirja on tärkeä kritiikki, kannanotto ja keskustelunavaus läskivastaisesta kulttuurista, jossa elämme. Se tuo esiin tutkimukset, joissa on todettu, että ihmiset kautta maailman olisivat mieluummin onnettomia kuin läskejä. Se pureutuu painoindeksiin, joka hallitsee terveyskyselyitä ja tutkimuksia ja yksilöiden hyvinvoinnin kartoituksia, vaikka kyseinen väline on alkujaan kehitetty tilastotieteessä joukkojen tutkimiseen, ei missään tapauksessa yksilöllisen ihmisen terveyden mittariksi. Se kertoo, että jos ihminen on läski, hänen terveyttään ei tutkita samalla tavalla kuin muiden, ainoa vika, mikä hänessä todetaan, on ylipaino, oireista riippumatta. Läskejä pidetään tyhmempinä ja laiskempina kuin muita, heidän on vaikeampi saada työpaikkaa, heidän on vaikeampi saada ystäviä ja parisuhdetta. 

Koskettavinta ja samalla tuskastuttavinta ja samastuttavinta mielestäni oli se puhumisen tapa, joka on niin syvälle juurtunut osa kulttuuriamme, että emme sitä välttämättä edes tiedosta, vaikka se on lähemmin tarkasteltuna täysin sairasta.

Kahvipöydässä ei voi istua kuulematta puhetta siitä, miten tarjolla olevia herkkuja ei pitäisi syödä, tai jos niitä syö, täytyy sen jälkeen jumpata oikein kunnolla, ja perään heleää naurua. Ruoka ja herkut ovat syntiä ja paheita, niitä pitäisi välttää, niihin ei saisi sortua, tai jos sortuu, asialle pitää heti tehdä jotain. Etenkin läskin ihmisen pitää jollain tavalla selitellä tai pahoitella aina, jos hän ottaa tarjotun pullan. Joka puolella vastaantulevassa puheessa keskiössä on ainoastaan läskiyden välttäminen, mikään muu elämässä ei ole yhtä tärkeää. 

Kirja antaa puheeseen loistavan termin: oman syömisen juontaminen. Ihmiset, jotka kovaan ääneen kertovat muille, kuinka he syövät vaikka ei pitäisi, tai jättävät syömättä, tai jumppaavat koska söivät, tai saavat syödä kunhan jumppaavat, juontavat syömisiään muille. 

Ja minun tekisi sanoa kirjan kirjoitajan jalanjäljissä ihan jokaiselle ihmiselle: tee mitä teet, mutta ÄLÄ juonna syömisiäsi. 

Olen ollut tätä mieltä ennenkin, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen olen sata kertaa vahvemmin tätä mieltä: 

Elämässä on tehtävä valinta sen suhteen, haluaako ajatella kaloreita vai eikö halua ajatella kaloreita. Jos valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, eli haluaa ajatella kaloreita, silloin täytyy syödä vähäkalorista ravintoa ja jättää kaloripommit pois. Jos taas valitsee toiseksi mainitun vaihtoehdon, eli ei halua ajatella kaloreita, silloin saa syödä mitä lystää. 

Molemmissa vaihtoehdoissa pätee sama elämänohje: pidä turpasi kiinni kaloreista. Kukaan ei kaipaa selittelyäsi, pahoitteluasi, kommentointiasi, juontamistasi kaloreiden suhteen. Ei omasta eikä muiden syömisestä. 

8. Sanna Stellan: Hyvien synnytystarinoiden kirja

Sanna Stellan, eli yksi suosikkinäyttelijöistä, on koonnut tähän kirjaan tarinat omista synnytyksistään ja haastatellut samalla muita ihmisiä, jotka ovat kokeneet synnytyksen positiivisesti. Kirja on kirjoitettu, jotta ihmiset saisivat synnytyksestä muitakin näkökulmia kuin sen liian monesti esimerkiksi elokuvissa toistetun, jossa nainen kirkuu elämänsä suurimmissa tuskissa ja veri ryöppyää.

Luin tämän kirjan, koska olin kiinnostunut vastakertomuksesta. Olen aina luullut, että synnytys on vähän kuin kuoleman porteilla käyminen, vaikka olen samalla hienoisesti ihmetellyt, että jos se on niin ylimaallisen suuri kipu, niin miten niin moni on siitä selvinnyt jopa useamman kerran. Luin tämän kirjan myös, koska on niin ihanaa lukea joskus hyviä tarinoita. Toivoisin, että tällaisia tarinoita kirjoitettaisiin enemmän ja usemmasta aiheesta. Kokemuksia, jotka ovat olleet ihmisille hyviä, siitä huolimatta, että niihin on liittynyt moninaisia vaiheita ja kipuakin. Kun luen tällaisia tarinoita, tuntuu, kuin sekunnin ajan voisi hengittää vähän vapaammin: elämässä on myös joitakin hyviä asioita, ja vaikeissakin kokemuksissa voi olla hyvää.

 

9. Heidi Silvan: Tyhmästi tehty

Käsittelin joskus noin vuosi sitten itse tämän nuortenkirjan, kun se saapui kirjastoon uutuuskirjana. Kiinnostuin siitä. 

Kirjan keskiössä on kolmen teinitytön muodostama porukka ja yksi kesä, jonka he viettävät yhdessä tyhmiä asioita tehden. Moni voi varmaan samastua tyhmyyksiin, mitä teini-ikäisenä porukassa voi tulla keksineeksi. Jotkut menevät tyhmyyksissään kuitenkin pidemmälle kuin toiset. Suosittelisin tätä monelle teini-ikäiselle, ja erityisesti tyhmiä tekeville ihmisille iästä riippumatta. Ehkä siksi luin sen itsekin. Pidin kirjassa myös moniulotteisuudesta: asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä asioita selitetty tai väännetty oikeiksi tai vääriksi, vaan moni asia jätettiin lukijan itsensä pohdiskeltavaksi. 

10. Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

Toimittaja Ilkka Karisto on huomannut, että jatkuva älypuhelimen selailu haukkaa suuren osan hänen ajastaan ja vaikuttaa haitallisesti muunmuassa keskittymiskykyyn tuomatta tilalle mitään positiivisia vaikutuksia. Vuoden 2019 lopussa hän päättää viettää seuraavan vuoden, vuoden 2020, kokonaan ilman nettiä, ja kirjoittaa tästä ajasta kirjan. Kokeilu lähteekin hyvin käyntiin, ja netitön aika tuntuu tavalla tai toisella luksukselta. Sitten iskee koronapandemia, ja asiat vaikeutuvat huomattavasti. Vuosi ilman nettiä kuitenkin taittuu, muutamaa pientä lipsahdusta lukuunottamatta. Jos haluat tietää, miten se taittui, niin lue tämä kirja. 

Kirja oli minulle hienoinen pettymys. Ensinnäkin luin kirjan saadakseni tietää, miten Karisto hoiti laskujen maksamisen ynnä muut viralliset asiat ilman nettiä vuonna 2020, ja etenkin korona-aikana, jolloin oli käytännössä kiellettyä lähteä kotoa minnekään. Laskujen maksamisen ja muiden viranomaisasioiden hoitamisen osalta kirjassa kerrotaan kuitenkin vain alkuvuodesta, jolloin pankkeihin ja virastoihin vielä pääsee sisään, ja päivitellään palvelun hitautta ja paikan päällä annetusta palvelusta perittyä palvelumaksua. Laskujen maksaminen on siis paljon kalliimpaa ja vaivalloisempaa, jos et osaa tai voi käyttää nettiä. Tämähän nyt oli selvää jo lähtökohtaisesti. Korona-ajalta kirjasta löytyy muutama maininta siitä, että joko laskun maksaminen on viivästynyt tai sitten vaimo on maksanut sen nettiä käyttäen. No silloin ei kyllä mielestäni oikein voi puhua ajasta ilman nettiä.

Tulin kirjan luettuani myös surulliseksi. Karisto ylistää kirjassa sitä, kuinka hän netin käytön jätettyään pystyi taas keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Aikaisemmin hän on koukuttunut ainoastaan uutisten ja somepäivitysten nopeaan selaamiseen, eikä keskittyminen ole riittänyt mihinkään pitkäjänteisempään. Karisto yleistää saman koko yhteiskunnan ongelmaksi, ja paljastaa, että valtakuntamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimittajakin on myöntänyt, että ei oikein enää jaksaisi lukea kirjoja, vilkaisee vain muutaman lauseen niistä ja kirjoittaa siltä pohjalta sitten arvostelun. Jos tämä on se suunta, mihin maailma on menossa, haluan hypätä katolta alas. 

Mutta sellaista kuulkaa. Emme me nykyihmiset ole mitään muuta kuin puhelin käteen juurtuneita muumioita, joiden älykkyys ei riitä kuin parin lauseen lukemiseen kerralla, jos siihenkään. Tai ainakaan tämän kirjan kirjoittaja ja hänen tuntemansa ihmiset eivät pysty sen enempään.

11. Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Taas asiakas oli varannut tämän, toiseen maailmansotaan sijoittuvan ja uuden kirjasarjan aloittavan uutuuskirjan, ja taas minä bongasin sen varaushyllystä ja varasin itselleni. 

Kirjan keskiössä on vähän alle parikymppinen Raakel, joka on kasvanut varakkaassa perheessä Helsingissä ja elänyt hyvin suojattua elämää. Sodan syttyessä Raakelille tarjoutuu mahdollisuus lähteä rintamalle lottatehtäviin, ja hän tarttuu mahdollisuuteen, koska kaipaa jännitystä elämäänsä ja haluaa ärsyttää äitiään, joka taas haluaisi suojella häntä kaikelta pahalta. Ainut Raakelin harmi on, ettei hän pääse etulinjaan olemaan toimintaelokuvan sankarihahmo, vaan joutuu ihan vain viestilotaksi jonnekin saaristoon. Myöhemmin Raakel lähetetään erilaisiin, toinen toistaan kurjempiin tehtäviin, koska hän ei sopeudu mihinkään eikä viihdy missään. 

Tätä kirjaa lukiessani törmäsin harmittavaan, onneksi suhteellisen harvinaiseen tunteeseen siitä, että kirjan kirjoittajalla ei selvästikään ole elämästä ja maailmasta yhtään samanlaiset näkemykset kuin vaikka minulla, ja sen takia kirjan lukeminen oli lähinnä ärsyttävä kokemus, vaikka kirjan aihe vaikutti ihan lupaavalta. Raakelin hahmoa kuvataan esimerkiksi kovin hyveelliseksi, luotettavaksi ja rohkeaksi, vahvaksi naiseksi. En vain käsitä, mitä luotettavaa on siinä, että ensi töikseen lotaksi päästyään hän rikkoo lottalupauksensa kuuntelemalla salaa sotilaiden keskinäisiä puheluita saman tien, kun tilaisuus koittaa. Myöhemmin hän on kovin ärtynyt, kun hänen lottakaverinsa kumppani katoaa taistelussa, ja tätä kadonneen sotilaan lottakumppania Raakelin mielestä turhaan paapotaan ja palvellaan. Raakelin mielestä tilanne on hyvä, koska kyseistä sotilasta ei ole vielä julistettu kuolleeksi. Miksi morsianta kohtaan pitäisi osoittaa myötätuntoa? Myöhemmin kyseinen lottakumppani saa tietää, että Raakel on salakuunnellut puheluita, ja kertoo sen eteenpäin. Kyseinen lotta on siis petollinen, Raakel halveksii häntä hänen epäluotettavuudestaan ja lähtee niskojaan nakellen toisiin tehtäviin. Se, että Raakel itse valehtelee jokaiselle vastaantulijalle välttääkseen rangaistukset ja saavuttaakseen mitä itse haluaa, puolestaan on silkkaa vahvuutta, rohkeutta ja isänmaallisuutta. 

Kaiken kruunaa kirjailijan saatesanat siitä, että hän halusi kirjoittaa tämän kirjan siksi, koska "lotista ei ole juurikaan kirjoitettu aiemmin", ja hän halusi sijoittaa tähän kirjaan muunmuassa Bengtskärin majakalla käydyn taistelun, koska siitäkään "ei ole juuri kirjoitettu aiemmin, eivätkä monetkaan tiedä siitä." Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että otapa Laitonen edes joku sotahistoriallinen kirja käteesi ja lue se, tai tee edes pikainen google-haku, jos et muuhun pysty.

Ei jatkoon!

12. Juha Hänninen: Auta minut kuolemaan - Armollinen, rikollinen eutanasia

Oletko koskaan miettinyt, pitäisikö eutanasian, eli kuolemaan avustamisen, olla laillista, vai onko se mielestäsi pöyristyttävä ajatus?

Juha Hänninen on saattohoidossa työskennellyt lääkäri, joka on kirjoittanut eutanasiasta useamman kirjan, muunmuassa tämän kirjan. 

Oli varmaankin taas niin, että asiakas oli tehnyt varauksen ja varausta käsitellessäni ajattelin, että minuakin kiinnostaa tämä aihe. 

Minulla ei ollut ennen kirjan lukemista vakaumuksellista mielipidettä siitä, sallisinko kuoleman avustamisen vai en.  En onneksi ole joutunut miettimään asiaa vakavasti. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olin kirjoittajan argumenteista vakuuttunut, ja ennemminkin ihmettelen, miksi eutanasia ei ole laillinen maassamme. 

Jos olet joskus miettinyt eutanasian laillisuutta tai laittomuutta, tai jos sinua kiinnostaisi miettiä sitä, kehotan lukemaan tämän kirjan. 

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää. 

Ihana Bengtskär

 Olen pitkästä aikaa kokenut asian, josta haluan ehdottomasti kirjoittaa. Kirjoittamista on viivyttänyt kokemukseni siitä, että en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Ei ole mitään sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan tätä kokemusta. 

Osaamattomuudestani huolimatta minulla on kuitenkin myös voimakas tunne, että tästä on pakko saada kirjoittaa. Joten kirjoitan. 

Viime kesänä, noin vuosi sitten, luin jostain sattuman kautta jutun Suomen, kotimaamme, eksoottisista matkakohteista. Yksi esitelty kohde oli Bengtskärin majakka, jossa on mahdollisuus yöpyä majakanvartijoiden vanhoissa huoneissa. 

Minulla on lapsuudestani asti ollut joku hullu, syvälle käyvä mieltymys meriin, majakoihin ja saaristoon. En osaa sanoa, mistä se johtuu. Tietääkseni suvussani ei ole merenkävijöitä. En ole viettänyt elämästäni paljoa aikaa meren äärellä, eikä kukaan lähipiiristäni ole merenkävijä tai saaristolainen. Tiedän, että tietoni merestä, majakasta ja saaristossa elämisestä ovat todella vähäiset. Saariston ihmiset nauraisivat minulle. Olisin tyhmä tunkeilija heidän joukossaan. En pärjäisi haastavissa olosuhteissa saaressa meren keskellä. 

Silti aina jokin selittämätön tunne sydämessäni vetää meren äärelle, pakottaa ostamaan kotini täyteen tuotteita, jotka viittaavat mereen tai majakkaan. Syvällä sisimmässäni toivon, että vielä joskus saisin asua meren lähellä, viettää meren äärellä, saarella tai mikä kaikkein parhainta, majakkasaarella, edes vähän aikaa. 

Sanomattakin siis on selvää, että kun kuulin mahdollisuudesta yöpyä majakassa, tiesin, että minun on pakko saada ottaa selvää siitä mahdollisuudesta. Koska kesälomani oli kuitenkin juuri silloin siltä vuodelta ohi, päätin, että selvitän asiaa ennen seuraavaa kesälomaa. 

Tänä vuonna, heti tammikuun alussa, päätin, että nytpä selvitän asian. 

Sain selville, että kyllä, Bengtskärin majakalla voi yöpyä. Siellä voi yöpyä huhtikuun lopusta syyskuun puolivälin paikkeille asti. 

Ainut ongelma oli, että jo tuolloin, tammikuun alussa, kaikki yöt olivat varattuja. Varauskalenterissa ei ollut yhtään vapaata yötä. Ei yhtään. Ainoa mahdollisuus oli ilmoittautua jonoon: jos tulisi peruutuksia, jonossa oleville ilmoitettaisiin. 

Ilmoittauduin jonoon ja yritin lohduttautua sillä, että säästinpähän vähän rahaa tässä - on kai niitä muitakin lomakohteita. 

Kevään aikana sain muutamia sähköpostiviestejä Bengtskärille tulleista peruutuksista. Jos huomasin viestin tunninkin viiveellä, huoneet oli jo ehditty varata. 

Sitten se tapahtui, maalis-huhtikuun vaihteessa. 

Minulla oli tylsä hetki töissä, joten tarkistin oman sähköpostini. Ja siellä se oli, ilmoitus Bengtskärille tulleesta peruutuksesta, viesti, jonka sen yhden ainoan kerran, kerrankin, huomasin ajoissa. Peruutus koski ajankohtaa, joka oli toiveideni täyttymys: toukokuun loppu, viikonloppu, eli se sopisi sekä minulle että kumppanilleni, olisi meillä lomaa tai ei. Ja jos lomatoiveeni toteutuisi, se osuisi myös kesälomani alkuun. Mikä loman aloitus! Haaveideni täyttymys, yö majakalla toukokuussa, ajankohtana, jonka olisin valinnut, jos olisin saanut vapaasti valita minkä tahansa ajankohdan. 

Epäröin hetken. Pitääköhän tämä maksaa heti varatessa, eihän minulla nyt ole aikaa perehtyä varaamisen ehtoihin? Pitäisikö kuitenkin kysyä kumppaniltani ensin? Haluanko tätä varmasti?

Vastaukseni viimeiseen itselleni esitettyyn kysymykseen oli selvä: haluan tätä aivan varmasti. 

Ja siksi päädyin tekemään varauksen. 

Jo heti varauksenteko oli paras kokemus, minkä olen koskaan saanut. Sellainen, jollainen varauksenteon toivoisi aina olevan. 

Minun kokemukseni on, että jos tässä elämässä haluaa varata jotain, aina, ihan aina, pitää ensin maksaa kaikki mahdollisimman nopeasti, heti nyt, ja vasta sitten ehkä saa jotain, tai voi hyvin olla, että sittenkin jää saamatta. 

Nyt varaaminen meni suurin piirtein näin: tein yhden klikkauksen ja luulin, että nyt joudun perehtymään kaikkeen ja maksamaan, mutta niin ei käynyt. Tuon yhden klikkauksen jälkeen sain viestin, jonka mukaan varaukseni on nyt voimassa, ja minulle lähetetään myöhemmin lisätietoja. Myöhemmin sain sähköpostiviestin, jossa kaikki oli kerrottu hyvin tarkkaan: minun tiedoillani on nyt tehty kahden hengen varaus tälle ja tälle ajankohdalle. Varaus on voimassa kahden viikon päähän. Jos päätän vahvistaa varauksen, varaus on vahvistettu. Jos päätän olla vahvistamatta varausta, huone vapautuu jollekin muulle. Voin perua matkan maksutta vielä lähtöpäivän aamunakin. Matka maksetaan kokonaisuudessaan majakalla. Sain tarkan erittelyn siitä, mitä matka tulee maksamaan ja mistä asioista maksu koostuu. Sain tarkat ja täsmälliset ohjeet siitä, mitä minun tulee ottaa huomioon majakkayöhön liittyen, mistä löydän oikean veneen lähtöpäivän aamuna ja mikä on matkaohjelma. 

Vahvistin varauksen ja ihmettelin, miksi kaikki eivät tee näin. Miksi missään muualla koskaan ei saa näin selkeitä ja hyviä ohjeita, miksi kaikki ei toimi näin hyvin? Kyllä minä voin maksaa vähän ylimääräistäkin siitä, jos saan hyvät ja selkeät ohjeet ja kaikki toimii hyvin. 

Sitten alkoi odotus. 

Majakkayön varaamisella oli ihmeellinen voima. Olin etukäteen luullut tietäväni, mitä yö majakalla minulle merkitsisi, mutta sain huomata, että en ollut osannut ollenkaan ennakoida sitä. 

Halusin esimerkiksi heti kertoa jollekin siitä, mitä ihanaa pääsen kohta kokemaan. Heti samana päivänä soitin äidilleni ja selostin tarkkaan tapahtumien kulun. Seuraavana päivänä ilmoitin työkaverilleni kahvitauolla, että olen varannut yön Bengtskärillä ja olen siitä todella onnellinen - minä, joka en koskaan ota oma-aloitteisesti itseäni tai omia tekemisiäni puheeksi työkavereiden kanssa. Halusin nyt kuuluttaa kaikille, että olen lähdössä Bengtskärille, ja olen niin, niin, niin onnellinen. 

Lainasin kirjastosta kirjoja, jotka kertoivat Bengtskäristä ja muista Suomen ja Itämeren majakoista. Kolusin Bengtskärin majakan nettisivuja läpi uudestaan ja uudestaan. Halusin tietää mahdollisimman paljon. Imin itseeni tietoa, enkä itsekään osaa sanoa, miksi. Ostin itselleni uuden takin ajatellen veden- ja tuulenpitävyyttä Bengtskärillä vietettävää vuorokautta varten. Ostin uudet kengät, joilla olisi mahdollisimman hyvä kävellä rantakallioilla. Koko kevään, aina, kun olin huonolla tuulella (ja niitä hetkiä oli tänä keväänä paljon) sain mieleeni rauhan ajatellessani Bengtskärin majakkaa ja sitä, että me pääsemme sinne yöpymään jo aivan pian. 

Oltiin siinä tilanteessa, että matkaan oli aikaa neljä viikkoa, kolme, kaksi, yksi. Mitä lyhyemmäksi aika kävi, sitä epätodellisemmalta minusta tuntui. Olemmeko oikeasti lähdössä? Tapahtuuko tämä todella?

Viikkoa ennen matkaa menin tyhmyyksissäni vilkaisemaan sääennusteita ja sain siitä hermoilun aihetta koko viikoksi. Ennusteen mukaan hyvät säät olivat loppumassa ja juuri sille viikonlopulle, joka meidän oli tarkoitus viettää Bengtskärillä, luvattiin sadetta, tuulta ja huonoa keliä. Tiesin, että matka voisi peruuntua vielä viime hetkillä, sillä kova tuuli ja / tai korkea aallokko estäisi rantautumisen Bengtskärille. 

Toivoin, että sääennuste muuttuisi. Se ei muuttunut. 

Luotin siihen, että meille kyllä ilmoitettaisiin, jos matka peruuntuisi. Viimeiset päivät ennen matkaa odotin viestiä sydän kurkussa, hermoromahduksen partaalla. Matkaa edeltävänä iltana ja matkapäivän aamuna olin ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut kuulunut. Sääennuste oli pysynyt samana, mutta matkaa ei ollut peruttu. Minun teki mieli soittaa varaustoimistoon ja kysyä, onko meille unohdettu ilmoittaa peruutuksesta, vai mikä tässä nyt on. En voinut uskoa todeksi, että voisin oikeasti päästä Bengtskärille, että minulle voisi tässä elämässä tapahtua jotain niin hyvää.

Pelostani johtuen uskalsin pakata tavarani vasta matkapäivän aamuna. Onneksi tavaraa ei ollut paljon. Olin kuitenkin uskaltanut varautua sen verran, että olin ostanut kuusi kertakäyttöistä sadeviittaa, kolme meille kummallekin. 

Matkapäivän aamuna, toukokuun viimeisenä lauantaina, lähdimme matkaan. Ensimmäisen kerran elämässäni kumppanini oli ajoissa, ja ajattelen, että se oli ehkä hänen rakkaudenosoituksensa minulle. Yleensä hän on käytännössä lähdössä vasta kymmenisen minuuttia sen jälkeen, minkä olemme etukäteen sopineet lähtöajaksi, kun taas minä olen yleensä lähtökuopissa noin kymmenen minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, ja sitten kinastelemme lähtöajan järkevyydestä. Nyt hän oli lähdössä noin viittätoista minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa, jolloin minä en ollut vielä ihan valmiina, mutta pistin vähän vipinää kinttuihin, ja lähdimme, ensimmäisen kerran ikinä, oikeasti ajoissa. 

Ajoimme aika pitkän matkan. Tulimme maisemiin, joita emme ole koskaan ennen yhdessä katselleet. Ajattelin, kuten olen ajatellut monta kertaa ennenkin, kunnioituksen vallassa kotimaatamme. Olen useasti elämässäni ihmeissäni kuunnellut ihmisiä, jotka matkustelevat paljon Euroopassa ja maailmalla, mutta eivät tunne kotimaansa erilaisia kolkkia, eivätkä käsitä sitä, miten erilaisia kulttuureja ja alueita, aivan kuin uusia maita, voi löytää oman kotimaansa rajojen sisäpuolelta. En lakkaa hiljentymästä tämän suuren asian äärelle: ei tarvitse mennä kauas nähdäkseen itselleen tuntemattomia asioita. 

Pakko todeta, että oma hauskuutensa matkassa oli, että ajoimme maisemissa, joihin olen aikanaan tullut elämäni ensimmäiseen niin sanotusti oikeaan työhaastatteluun, oman alani vakituisesta työpaikasta. En ikinä unohda sitä. 

Siellä me sitten lopulta olimme kuin olimmekin, lähtösatamassa. Olimme siellä reilusti ajoissa. En vieläkään ollut saanut tietoa matkan peruuntumisesta. Ja kas - kun pääsimme sinne, jopa aurinko alkoi työntyä esiin pilvien takaa. Ei tietoakaan sateesta tai tuulesta. 

Katselimme venettä, joka oli lähdössä satamasta. Vieressä toista venettä korjattiin. 

Katselimme ihmisiä, joita tuli kanssamme samalle lähtölaiturille. Mietin, ketkä kaikki tulevat Bengtskärille yöpymään, kuten me, ja miten heihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö yrittää olla jotenkin toverillinen, vai voiko olla kuin heitä ei olisikaan?

Sitten se tuli, vene, jonka kippari kysyi, olemmeko majakalle lähtijöitä. Viimeiseen asti pelkäsin, että joudumme johonkin väärään veneeseen ja väärään kohteeseen. Nousimme veneeseen ja annoimme lastata tavaramme kannen alle, mutta ajattelin, että voin rauhoittua kunnolla vasta sitten, kun olemme oikeasti Bengtskärin majakalla.

Olisimme voineet mennä istumaan veneen sisätiloihin, mutta jäimme jostain syystä ulkokannelle. Minä istuin reunassa. Kun vene lähti liikkeelle, tunsin ihmeellisen vapauden tunteen. Nyt olemme lähteneet, nyt olemme tässä hetkessä, nyt aion nauttia tästä kaikesta täysin siemauksin! Vene lisäsi vauhtiaan, sen keula tuntui kääntyvän jopa vähän pystysuuntaan, se lisäsi edelleem vauhtiaan, meri ja saaret molemmilla puolilla kiisivät ohi, en saanut tarpeekseni niiden katselemisesta. Muutama meriveden pisara roiskui kasvoilleni ja ajattelin, että rakastan tätä. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koko kuluneena keväänä.

Jonkin ajan kuluttua horisontissa näkyi torni, joka saattaisi olla Bengtskärin majakan torni. Ajattelin, että se ei voi olla se, ei näin pian, eikä noin lähellä. Se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Se se kuitenkin oli, juuri se, mitä koko kevään olin odottanut. Se ei ollut sanottavasti lähellä, vaikka se näkyikin - minun harjaantumaton silmäni ei vain hahmottanut etäisyyttä merellä. 

Ihmiset veneessä alkoivat nousta seisomaan ja tähdätä kameroitaan kohti majakkaa. He taiteilivat siinä vaikka miten päin, ja ajattelin, että on ihme, jos joku ei kohta loiskahda yli laidan. Ja kannattaako sellaista riskiä ottaa vain saadakseen kuvan majakasta, josta on otettu jo tuhat ja yksi kuvaa ammattilaisten toimesta? 

Itse olin päättänyt, että jos pääsemme majakalle, laitan puhelimen kokonaan pois. En ota yhtään kuvaa, enkä etenkään someta ollenkaan. Halusin nauttia täysin rinnoin kaikesta näkemästäni ja aistimastani. Tiesin, että en ikinä saisi mitään siitä vangittua kuviin, vaikka kuinka yrittäisin, ja siksi siihen olisi turha tuhlata aikaa. 

Totean kuitenkin heti, että tämä lupaus ei pitänyt. 

Hillitsin itseni puhelimen käytön suhteen melko hyvin, mutta en voinut pidättäytyä kuvien ottamisesta ja ädilleni raportoimisesta kokonaan (koska kelle muullekaan olisin raportoinut hei). Jokunen kuva oli vain aivan pakko, pakko, pakko saada ottaa, se oli jokin mielipuolinen hulluus, kaikki oli niin käsittämättömän hienoa, kuvat oli saatava ottaa vain todetakseen jälkikäteen, että niiden kanssa kävi juuri niin kuin olin etukäteen tiennytkin. 

Totean myös jo tässä vaiheessa sen, että Bengtskärille yöpymään tulijat eivät myöskään olleet, ainakaan minun silmääni, niitä nykyajan kännykkä- ja someriippuvaisia ihmisiä. Näin ympärilläni ihmisiä, jotka minun laillani ihailivat saarta katseillaan, ja sitten näin joitakin, jotka hyvin ammattimaisen oloisesti virittelivät ihan oikeita kameroita jalkoineen, mutta en nähnyt sitä, mitä valitettavasti muualla näkee aika usein. En nähnyt kenenkään yövieraista irvistelevän oman kännykkänsä ruudulle mitä omituisimpiin asentoihin vääntyneenä, mikä on monessa paikassa surullinen perusilmestys. Kumppanini, joka on minua paremmin perillä esimerkiksi instagramin käytöstä, totesi myöhemmin, että Bengtskäriin liittyi huomattavan vähän häshtägejä. Siinä yksi painava syy siihen, miksi matka ja paikka herätti minussa aivan erityislaatuista rakkauden tunnetta. Kukaan täysin idiootti tyyppi ei tule sinne yöpymään, tai ainakin vain aika harva. 

Pääsimme Bengtskärin majakkasaaren rantaan ilman, että kukaan tai kenenkään kuvanottoväline olisi ennen sitä tippunut kyydistä. 

Meitä vastaan juostiin heti. Meille tervehdittiin, meidät toivotettiin tervetulleiksi. 

Ihmettelin alusta loppuun asti Bengtskärin saaren ihmisten vieraanvaraisuutta, lämminhenkisyyttä, sitä aivan ihanaa ilmapiiriä, jonka he loivat, jota en muista juuri muualla kokeneeni. 

Ihmiset työskentelevät palveluammateissa ja asiakaspalvelutyössä kaikkialla muuallakin, erilaisilla aloilla. On olemassa jopa joitakin paikkoja, joihin liitetään sanat luksus ja loistokkuus, ja mitä ylellisiä sanoja sitä onkaan. En osaa sanoa, mitä Bengtskärin ihmisillä oli, mitä kellään muulla ei tunnu olevan. Mutta täällä, harvinaisella tavalla täällä, tunsin, että olimme tervetulleita kunniavieraita. Vaikka mielestäni me olimme ennemminkin niitä, joilla oli suuri kunnia päästä tänne, ei toisinpäin. 

Kun nousin veneestä pois, tunsin ihmeellisen tunteen siitä, että jalkojeni alla on maata. En ollut tuntenut minkäänlaisia merisairaiden merkkejä matkalla, mutta en ole myöskään koskaan ajatellut, että veneessä istumisella ja maan kamaralla kävelemisellä on sellainen ero. 

Meidät johdettiin majakalle ja sen kolmanteen kerrokseen, jonne oli pääsy ainoastaan majoitusvierailla. Sovimme saunavuoroista ja meille näytettiin huoneemme. 

Me majoituimme huoneessa, jossa oli asunut insinööri nimeltä Andersin. Koin liikutuksen hetken ymmärtäessäni, että meillä tosiaan on täällä merinäköala. Olin tiennyt sen etukäteen, mutta en kai oikein ollut sisäistänyt sitä. Huoneessa oli ikkuna ja leveä ikkunalauta ja ikkunasta näki meren, pelkästään meren, sai seurata jatkuvasti muuttuvaa merimaisemaa. Ajattelin, että en ehkä voi nukkua täällä ollenkaan, istun koko yön ikkunassa tuijottamassa merelle. 

Seuraava liikutuksen hetki oli se, että huoneen seinällä oli samanlainen gobeliini, joka on ollut kotonani lapsuudessani. Se ei ollut ollenkaan merellinen, vaikka kaikki muu huoneen sisustuksessa viittasi mereen ja purjehtimiseen jollain tavalla. Ajattelin, että tämä on jonkinlainen majakan kosminen viesti minulle. Olen paikassa, jossa sieluni ja sydämeni ovat kotona. 

Huoneeseen tutustuttuamme pääsimme lounaalle. Lounaaksi oli kalakeittoa, ja kumppanini, joka ei pidä kalasta, sanoi, että hän pitäisi kyllä kalasta, jos olisi aina saanut tällaista kalakeittoa. Kaikki majakan ruoka tehtiin kotikeittiössä, ja kaikki oli taivaallisen hyvää, viimeisen päälle hyvää. Nautin koko vierailumme ajan siitä, että söimme niinsanottua aivan tavallista kotiruokaa, mutta kaikki oli silti tai juuri siksi aivan mielettömän hyvää. 

Lounaan jälkeen oli iltapäiväkahvi ja kahvin kanssa vastaleivottu voisilmäpulla. Voin todeta käsi sydämellä, että en ole koko elämäni aikana syönyt yhtä herkullista voisilmäpullaa. Onneksi minulla ei ole tilaisuutta päästä Bengtskärin voisilmäpullapeltien ääreen usein, sillä se olisi turmiollista. 

Kahvin jälkeen kävimme vähän kävelemässä saarella ja sitten meille pidettiin lyhyt opastus. 

Ensi alkuun hämmästyttävin asia olivat ehkä haahkat. Olin etukäteen lukenut haahkojen suojelutyöstä ja haahkatutkimuksesta, jota saarella tehdään yhteistyössä yliopiston kanssa. Tiesin, että saarelle järjestetään retkiä ihmisille, jotka haluavat tulla ihan vain haahkoja katsomaan. Tiesin, että saari on täynnä pesiviä haahkoja. En olisi silti ikinä osannut kuvitella sitä, ennen kuin näin sen. 

Haahkoilla oli saarella oma yhteiskuntansa. Haahkat tepastelivat ympäriinsä ihmisiä pelkäämättä, uivat rantavedessä ja lensivät merelle aina kuitenkin saarelle takaisin palaten ja hautoivat pesiään saaren eri kolkissa ylväinä, rauhallisina ja meistä piittaamatta. Saaren asukkaat ovat nimenneet haahkat ja rakentaneet niille turvallisia pesäpaikkoja. Opastuksessa meille muistutettiin, että vaikka esimerkiksi kouluissa korostetaan usein sitä, miten ihminen tuhoaa luontoa, tällä saarella näemme yhden esimerkin siitä, miten ihmiset suojelevat ja ovat suojelleet luontoa. Tunsin, miten lämpö läikehti sisälläni seuratessani puheen aikana opastajan vierellä tepastelevaa haahkaa ja merenrantakalliolla mereen poikasiaan johdattavaa haahkaemoa. 

Ylipäätään koko saarella viettämäni vurokauden ajan tunsin ennenkokematonta tarvetta itkeä onnesta. Lähes koko ajan. Rintaani puristi herkistymisen ja liikutuksen tunne toistuvasti, koko ajan, katsoessani merta ympärillämme, kaikkialla mihin katsoi, sekä ikkunasta että rannalta, merta, rantakallioita, rantaan lyöviä vaahtopäitä, puhdasta luontoa, lintuja, jotka elivät elämäänsä meistä ihmisistä häiriintymättä. Ajattelin, että se kaikki oli minulle lähestulkoon liikaa. 

Sää muuttui saarella ollessamme suorastaan täydelliseksi. Ei ollut tietoakaan siitä sääennusteesta, jonka olin viikolla nähnyt. Sää ei olisi voinut olla parempi. Emme tarvinneet koko aikana yhtäkään kuudesta mukaan ottamastani sadeviitasta. Sen sijaan aurinkorasva olisi ollut tarpeen, mutta sitä en ollut pakannut mukaan. 

Opastuksen jälkeen suuntasimme tutustumaan bunkkeriin, jossa saattoi henkiä jotakin toisen maailmansodan aikaistesta tunnelmasta. Sysipimeään käytävään syvemmälle ja syvemmälle kulkeminen ei houkutellut. Sain omaksikin hämmästyksekseni kammettua itseni maanalaisen bunkkerin tasanteelle, jolta pääsi kiipeämään tikkaita pitkin kalliolle.

Toisen kiipeilysuorituksen paikka oli kiipeäminen majakan torniin, 52 metrin korkeuteen. 

Ensin kiipesimme, kiipesimme ja kiipesimme kierreportaita ylöspäin. Pysähdyin katsomaan ulos jokaisesta ikkunasta, joita oli matkan varrella paljon. Rakastin jokaista ikkunaa ja jokaista maisemaa, jonka ikkunasta näin. Ihmettelin hahmottamisen hämärtymistä korkeuseroissa, kuten aiemmin etäisyyden hahmottamisessa: vaikka olimme jo aika korkealla, ikkunasta katsottuna saattoi näyttää, että olemme suhteellisen matalalla. 

Ihan loppumatka tornin huipulle oli vaikeampi, sellainen, että jos minulla joskus on ollut sisimmässäni haave asua majakassa, niin nyt se sai kolauksen. En voisi ikinä kiivetä sytyttämään lamppua majakan torniin pimeänä ja myrskyisänä syysyönä (vaikka ei kai sitä kukaan enää nykyisin tee). Ensin piti mennä toisiksi viimeiselle tasanteelle tikkaita myöten ja kammeta siinä vielä parin putken päältä, ja lopuksi vielä kiivetä viimeisiä tikkaita myöten aivan ylätasanteelle, jossa seinät olivat kokonaan lasia, ja sai kävellä alkuperäisen näköisen lampun ympärillä ja luoda saareen silmäyksen joka suunnasta korkeimmasta mahdollisesta paikasta. 

Ensimmäisellä kiipeämiskerralla ajattelin toisiksi viimeisen tasanteen tikkailla, että en pysty tähän. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olen tehnyt benji- ja tandemhypyn, toisen 150 metrin korkeudesta ja toisen neljän kilometrin korkeudesta. Ei ole mitään merkitystä sillä, että nykyisin minua kutsutaan liikunnalliseksi ihmiseksi, eikä majakan lukuisten rappusten kiipeäminen ollutkaan minulle kunnon puolesta minkään valtakunnan ongelma. Tikkailla ilman turvavaljaita edessäni hankalannäköinen esterata, josta täytyisi könytä yli päästäkseen huipulle, millään näistä ei ollut mitään väliä. Olin taas se köntys, joka olen ollut alakouluaikana ja joka olen edelleen. Olin se lapsi, joka ei pystynyt kiipeämään kiipeilytelineellä juuri mihinkään samaan aikaan, kun paljon pienemmät lapset kiipeävät ketterästi ihan minne vain. Olen rytinälajien harrastaja, en pysty mihinkään, missä vaaditaan vähänkään ketteryyttä tai tasapainoa. 

Ajattelin, että jos nostan toisen jalkani vähän epävarman tuntuiselle tasanteelle, horjahdan aivan varmasti alas tikkailta. Ajattelin, että jos sattuisinkin jotenkin onnistumaan könyämään itseni huipulle asti, jalkani luiskahtaa jossain vaiheessa viimeistään sitten, kun olen tulossa alaspäin. Tai sitten en uskalla edes yrittää tulla alas ja minua varten täytyy tilata palokunta, jonka on pakko saapua tänne helikopterilla, ja siinä on mielipuolisen majakkafanin kauan odotetun majakkavierailun huikea päätös. 

Hengittelin hysteerisesti, jalkani tärisivät ja käteni hikosivat puolivälissä tikkaita, samalla kun huomattavasti korkeanpaikankammoisempi kumppanini odotteli jo ylätasanteella. Sanoin, että en pysty tähän, jään tähän. Kumppanini sanoi, että ei käy, sinä tulet tänne, tänne asti ollaan tultu. Pääset kyllä ylös, ja pääset takaisin alas. 

Lopulta tein, niin kuin monta kertaa ennenkin elämässäni olen tehnyt. Otin henkisesti itseäni niskasta kiinni ja menin, sen sijaan että olisin jäänyt enää enempää miettimään. 

Loppujen lopuksi taival ei ollutkaan yhtään hankala. Pääsin  vaivatta ylös ja alas heti, kun lakkasin ajattelemasta pelkästään sitä, että täältä luiskahtaa varmasti alas. 

Mikäpä olisikaan sellainen reissu minun elämässäni, mihin ei sisältyisi jonkinlaista pelon voittamista. 

Pääsin kampeamaan itseni tornin korkeimmalle kohdalle, valotorniin. Kävelin lampun ympärillä lasiseinän vieressä ja katsoin maisemaa sen jokaisesta suunnasta. 

Sekä korkeuksissa majakkatornissa että merenrantakalliolla seisoessani tunsin voimakkaasti myös kunnioitusta ja tietynlaista nöyryyttä. Vaikka en ole korkeanpaikankammoinen, vaikka päinvastoin pikemminkin nautin korkeuksista, majakkatorni herätti tietynlaisen pelonsekaisen kunnioituksen, enkä halunnut viettää siellä aikaa kovin pitkään. Olimme niin korkealla, ihmisten tekemän rakennelman suojassa, ja vastassa oli ikiaikainen luonto, meri, tuulet ja kalliot, jotka voittaisivat meidät milloin tahansa. Ja vaikka ajattelin, että voisin oleilla rantakallioilla ikuisuuksiin ja ikuisuuksiin merta tuijottaen, tunsin kuitenkin samalla pelonsekaista kunnioitusta meren suuruutta ja voimallisuutta kohtaan. Ihmisen ei tarvitse ottaa kuin yksi pieni harkitsematon harha-askel, eikä meri tunne armoa. Ihmisen on turha mitellä voimiaan meren kanssa. 

Iltapäivällä hylje tuli paistattelemaan päivää rantakalliolle. 

Illalla söimme pienen yöpyjäporukan kesken aivan täydellisen illallisbuffetin saaristolaispöydästä. Söimme tietysti merinäköalaikkunoiden ääressä ja meitä palveltiin hyvin ystävällisesti, kuin olisimme tärkeitä kunniavieraita.

Saunaan menoa odotellessani kiipesimme vielä majakkatorniin katsomaan auringonlaskua, joka näkyi kirkkaana ja aivan huikaisevana majakan korkeimmalta tasanteelta. Ajattelin, että tämän hetken muistan niin kauan kuin elän. Ei voi olla mitään suurempaa kuin auringonlaskun näkeminen pilvettömänä, toukokuisena iltana majakkatornista. 

Minun ja kumppanini saunavuoro oli huonekunnista viimeisenä. En ollut odottanut 114-vuotiaalta rantasaunalta erityisempää elämystä, mutta se, kuten kaikki muutkin asiat saarella, ylitti täysin odotukseni. 

Kun astuin sisään saunarakennukseen, ensimmäinen ajatukseni oli nostalginen. Siellä tuoksui aivan samalta kuin mummini rantasaunassa lapsuudessani! En tiedä, mikä tuoksu se tarkalleen ottaen oli. 

Saunarakennuksessa oli niin ikään ikkuna, joten saunan lauteilta pystyi koko ajan ihastelemaan merinäköalaa, kuten kaikista muistakin saaren rakennuksista. 

Saunasta oli lupa pulahtaa mereen uimaan tietystä kohtaa rantakalliota, mutta se oli tietysti oma valinta ja omalla vastuulla. Kumppanini ei tuntenut houkutusta kastautua hyisen kylmään mereen, mutta minunhan tietysti oli aivan pakko päästä kokemaan sekin. Kumppanini tuli seurakseni. Kun lähdimme kävelemään saunalta rantakalliolle, tietysti haahka tepasteli edellämme koko matkan. 

Ujuttauduin rantakalliolta mereen ja kastauduin pikaisesti. Vesi oli todella kylmää, mutta vedestä takaisin kalliolle noustessani en tuntenut niinkään kylmyyttä, vaan ihmeellistä, ylitsepursuavaa elinvoimaa. Tunsin olevani joka solullani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kumppanini tarjosi minulle pyyhettä lämmikkeeksi matkalla takaisin saunalle, mutta torjuin sen. Harpoin pelkässä uimapuvussa, talven jälkeen vielä sheivaamattomine säärineni rantakallioita pitkin kohti saunaa elinvoimaa puhkuen, kunnes näin puolustusvoimien upseerin ja erään majakan asukkaan ihan muutaman metrin päässä. Meille oli kerrottu, että saarella järjestetään armeijan harjoitus sinä iltana ja seuraavana aamuna, joten siinä ei ollut mitään yllättävää, mutta toki tiettyä koomisuutta oli siinä, että heidän esittelykierroksensa osui juuri kohtaan, jossa minä olin tulossa meriuinnilta takaisin saunaan maailmanvoittajaoloissani. Sain pyyhkeen ympärilleni aika nopeasti. 

Myöhään illalla näin huoneemme ikkunasta kaukana horisontissa risteilyaluksen valot. Ajattelin, että se oli mieletön hetki. Olen ollut useamman kerran laivassa ja nähnyt laivan ikkunasta majakan, mutta nyt olinkin majakassa ja näin majakan ikkunasta laivan.

En istunut koko yötä majakan ikkunassa tuijottamassa merelle, mutta kömmin aika monta kertaa amuyöstä ja aikaisin aamusta katsomaan, miltä maisema näyttää. Toivoin näkeväni auringonnousun. En nähnyt sitä. Joka kerta, kun katsoin ikkunasta, maisema näytti samalta: pilvinen taivas, utuinen horisontti, harmaana vaahtoava meri.

Aamulla nousin ylös ennen kuin aamukahvia oli keitetty, otin kirjan mukaani ja puikkelehdin rantakallioille. En nähnyt siellä muita, ja olin siitä iloinen. Olin ajatellut viettäväni rauhallisen hetken ja ehkä lukevani vähän, koska en ollut juuri ehtinyt lueskelemaan saarelle tultuamme. 

En kuitenkaan voinut lukea. Tuijotin vain merta ja seurasin haahkojen tekemisiä rannalla ja rantakallioilla. 

Aikanaan pääsimme aamukahville ja sitten oli vielä aikaa olla vain saarella lounaaseen ja iltapäiväkahviin asti. Aamun aikana kiipesimme vielä kerran majakan torniin. Olin ajatellut ottaa kuvan tornin ikkunasta ja liittää kuvan osaksi veljelleni lähetettävää syntymäpäiväonnittelua, mutta aamulla tornin lasi-ikkunat olivatkin niin huurteessa, että emme nähneet ulos. Tulipa kuitenkin nähtyä sekin. Ja kiivettyä ja katseltua, portaita ja vanhoja, niin kauniita ikkunoita, ja ikkunoista avautuvia maisemia. En voinut saada tarpeekseni niistä. 

Aikanaan, lounaan jälkeen, ahtauduimme samaan veneeseen päivävieraiden kanssa ja suuntasimme takaisin mantereelle. Veneeseen astuessamme majakan väki kiitti meitä vielä käynnistä ja sanoi toivovansa, että vierailumme oli hyvä kokemus. En oikein saanut sanaa suustani. Päätin, että kirjoitan heille käsin kiitoskirjeen. Jos osaisin sitäkään.

Tällä kertaa istuimme veneen perässä. Bengtskärin väki jäi vilkuttamaan meille, kun vene suuntasi avomerelle. Katsoin majakkaa niin kauan kun pystyin näkemään sen. 

Lopuksi on todettava, että vaikka yleensä tunnen suunnatonta haikeutta aina, kun jokin, mitä olen kauan odottanut, on ohi, niin edes tämä ei koskenut Bengtskärin vierailua. Ajattelen kyllä edelleen, että en voi saada siitä paikasta tarpeekseni. Silti tällä kertaa, harvinaisen elämäni kerran, lähdön tunnelma ei ollut minulle kestämättömän haikea. Olin vain hyvillä mielin. 

Saimme kokea Bengtskärin, eikä kokemus olisi voinut olla meille parempi. Se ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni. 

Vain hetket kauneimmat muistaa

 Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat. 

Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa. 

Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla. 

Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen. 

Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain. 

Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset. 

Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki. 

Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa. 

Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.

Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille. 

Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.

Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään. 

Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä. 

Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?

Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa. 

Ketä varten hautajaiset ovat?

Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa. 

Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä? 

Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa. 

Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen. 

Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan. 

Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan? 

Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli. 

Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia. 

Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:

Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi. 

Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua. 

Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista. 

Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto. 

Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä. 

Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi. 

Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa. 

Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän. 

Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen. 

Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa. 

Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas. 

Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa. 

Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle. 

Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä. 

Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja. 

Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä. 

Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa: 

Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut. 

Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot. 

Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut.