Kesä jonka kerran elää sain

Kiireinen kesä ilmeisesti, ei ole liiennyt aikaa blogin kirjoitteluun. Nyt se alkaa olla ohi, joten on aikaa koota yhteen joitakin kesän palasia, olkaa hyvä.

Touko-kesäkuun vaihteessa menin monena yöhön hämärtyvänä iltana terassin ovesta ulos ja ihmettelin. Ensimmäinen kesä uudessa paikassa, nyt se on sitten edessä. Millainen kesä on täällä? Millainen kesä tästä tulee?

Vasta niinä hetkinä, ajattelin, mulla oli oikeastaan ensimmäisen kerran aikaa ajatella sitä, mitä koko kuluneen vuoden aikana oikeastaan on tapahtunut. Vuodenvaihteessa kaikki muuttui toiseksi yhdellä rysäyksellä, ja sen jälkeen olen kompuroinut eteenpäin yhdessä ja samassa sumussa, saanut suorastaan ihmeellisellä tavalla tehtyä kaikki ne asiat, mitkä on ollut välttämätöntä tehdä, ilman, että olen ehtinyt pysähtyä ajattelemaan.

Muistan kesän ensimmäisistä öistä sen, että itkeskelin muutaman kerran siitä pelosta ja ahdistuksesta, joka aiemmin on jäänyt itkemättä kaiken välttämättömän keskellä. Muistan myös sen kammottavan ajatuksen, jota aiemmin en ollut päästänyt mieleeni: ei mun kuuluisi olla täällä, mun kuuluisi olla jossain muualla. Entä jos en haluakaan olla täällä? Ja nyt vain olen täällä, joudun olemaan, halusin tai en.

Muistan myös sen, että kaikki oli kuitenkin jollain sellaisella tavalla kaunista, kuin vain kevään ja kesän taitekohdassa voi olla.

Muistan kesästä yhden selkeän havainnon.

Yhdelle elämäni viikolle pakkautui hirveä määrä positiivista palautetta. Eri ihmiset lausuivat mulle toisistaan tietämättä, toisistaan täysin poikkeavissa tilanteissa täysin erilaisia kohteliaisuuksia, niin että mulle jäi käteen kamala määrä kauniita sanoja. Minuun kohdistettiin yhtäkkiä viikkojen edestä positiivista palautetta, sen verran, että asiaa piti oikein jäädä miettimään.

Useinhan positiivisen palautteen saaja ilmeisesti tuntee, ja saa tuntea itsensä hyväksi. On tehnyt jotain oikein. On tehnyt jotain hyvin. On onnistunut jossain.

Mutta todellisuudessahan kohdistin ei olekaan positiivisen palautteen saajassa. Ansio on sen, joka positiivisen palautteen antaa. Positiivisen palautteen antaja on se hieno ihminen, joka paitsi huomaa jotain kaunista, myös sanoo sen ääneen. Siinä on heti kaksi sellaista asiaa, joihin läheskään me kaikki emme pysty. Itselleni se ainakin on usein liian vaikeaa.

Kesän paras hetki oli aamupala Tammisaaressa yhtenä lauantaiaamuna aikaisin. Menimme aurinkoisena päivänä keskustan vanhanaikaiseen kahvilaan ja otimme aamupalaleivät ja -piiraat ja päälle vielä leivokset ja saimme santsikupit kahvia ensimmäisten päälle. Istuimme ulkona kivisten katujen keskellä, ja ihmettelin, milloin viimeksi olen saanut näin hyvän aamupalan. Tulin koko päiväksi iloiseksi.

Samana päivänä toteutin yhden haaveistani ja huristelin veneen kyydissä Hangon saaristossa. Kävin kahdella majakkasaarella ja päätin, että tällaiselle mun pitää saada joskus muuttaa. En minä mitään asuntoa osta, kuten jotkut olettavat ihmisten ostavan, minä hankin itselleni jonkun torpan saaristosta ja erakoidun sinne aina kesäisin.

Samalla reissulla poikettiin myös muun muassa Raaseporin linnassa.

Keskikesän heteillä pyöräilin parina iltana töiden jälkeen lähimmälle uimarannalle kahdeksan kilometrin päähän. Kävin uimassa, luin vähän aikaa rannalla, pyöräilin kotiin mekko heitettynä märän uimapuvun päälle. Tie oli muuten hiljainen, kesätuuli suhisi korvissa, laajat, kultaisina hohtavat peltoaukeat levittäytyivät molemmilla puolillani. Ilta-auringon valo oli taivaallisen kaunis. Tavailin ohikiitävistä kylteistä ruotsinkielisiä tiennimiä ja ajattelin ensimmäistä kertaa, että täällä on koti, tänne mä kuulun, kyllä minä tänne kuitenkin kuulun. 

 

Kohta sen jälkeen alkoi taas eräänlainen uusi luku elämässäni, ihan tosta noin vaan ja yllättäen. Jotain sellaista ihmeen kaltaista, jota vieläkin vain tunnustelen ja tarkkailen kunnioittavan etäisyyden päästä.

Siitä kuulette seuraavalla kertaa.

Saaret meren keskellä

Kesti luvattoman kauan, että sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa tätä postausta.

Kirjoittamista vaativat asiat tapahtuivat touko-kesäkuun vaihteessa, ja vasta näin kuukauden kuluttua saan itseni kirjoittamaan.

Selitys numero 1 on se, että heti matkalta palattuani minulla ei ollut kahteen viikkoon vapaa-aikaa kuin hetkittäin. En puhu nyt mistään sellaisesta kiireestä, mistä liian monet ihmiset puhuvat tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja selitelläkseen saamattomuuttaan. Kirjoittamisen vaatimaa vapaata tuokiota ei tosiaan kahteen viikkoon ollut, mikä oli aika karmeaa.

Sitä seuraavien kahden viikon kirjoittamattomuus puolestaan selittyy vähän saamattomuudella, vähän jaksamattomuudella ja aika suurelta osin sillä, että eihän siitä osaa kirjoittaa.

Matkustin kolmen muun ihmisen seurassa paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, enkä myöskään kuullut kenenkään toisen matkakertomuksia. Vietin siellä melkein viisi päivää. Niiden päivien aikana ajattelin kerta toisensa jälkeen aivan vilpittömästi, että tämä on maailman kaunein paikka.

Käsittämätön matkakohde, käsittämätön kokemus.

Onko sellaisesta mahdollista kirjoittaa?

Koska olen blogikirjoittaja, kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan vaillinnaisia sanoja, niitä ajatuksia, joita mieleeni on jäänyt. Tapojeni vastaisesti sekoitan mukaan myös muutaman kuvan, jotka eivät kerro läheskään tarpeeksi ja jotka sitä paitsi eivät varmasti ole edes niitä parhaita, sillä valitsin ne taas yhdessä hätäisessä jaksamattomuuden puuskassa. 

Selittelyt sikseen, sitten aloitetaan kertomus.

Aikainen aamu, jona lähdemme matkaan. Minun mittapuullani on aamuyö, mutta koska on jo kesä, on onneksi valoisaa. Ajamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Istun takapenkillä ja kerron kaikista niistä vaikeuksista ja ongelmista, joita minulla on kuluneen vuoden aikana ollut uudella paikkakunnalla, uudessa työssä, uusien ihmisten kanssa, uudessa elämässäni. Ihmettelen, miksi olen niin virkeä niin aikaisin aamulla ja miksi puhun niin iloisesti niin ikävistä asioista.

On kummallista huomata, että lentokentät turvatarkastuksineen ovat jo tuttuja minulle, vaikka en ole matkustellut kovin paljon. Ei ole montaa vuotta siitä, kun olin vielä ihan pihalla siitä, mitä lentokonematkustamiseen kuuluu. Ihmettelen, miksi minua on siunattu sellaisella etuoikeudella, että saatan noin vain yhtäkkiä päästä matkustamaan joihinkin ihmeellisiin kohteisiin.

Pari välilaskua, parit kahvimukilliset ja herkulliset aamiaissämpylät. Yksi lento olisi tarpeeksi, kaksi lentoakin menisi, kolmas lento on vähän liikaa. Paineenvaihtelut tuntuvat ahdistavilta päässäni, joka vaihteeksi on koko kevään ollut täynnä räkää.

Sitten ollaan perillä.

Färsaaret.

Mystinen matkakohde, jonne lähteminen vähän ahdisti, koska vuosi on ollut liian täynnä ahdistavia asioita. Viimeiseen asti päähäni mahtui vain kysymys siitä, mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kevät oli sen verran hektinen, että vasta pari päivää ennen lähtöä havahduin miettimään, mihin maahan oikeastaan ollaan menossa, mikä kohteen pääkaupunki on, mitä kieltä siellä puhutaan, millainen ilmasto on, mitä vaatteita otan mukaan, mikä on rahayksikkö.

Laskeuduttuamme ensimmäinen havaintoni oli arktinen tuuli. Aurinko paistoi, ei vaikuttanut muuten sen enempää kuumalta kuin kylmältäkään, mutta pureva tuuli läpäisi takin ohuet hihat ja järkytti aggressiivisuudellaan. Olin luullut tietäväni suurin piirtein, mitä odottaa lämpötilalta ja ilmastolta: ehkä jotakin sellaista, kuin Suomessa on keväällä ja syksyllä, maustettuna extra-sateella ja sumulla ja hyvin nopeasti vaihtelevilla sääolosuhteilla, mutta sellaista tuulta en osannut odottaa. Tuuli ei ollut niin kuin Suomen kova tuuli, ei edes myrskytuuli, se vain tuntui kantautuvan joltakin tappavan arktiselta alueelta.

Lähdimme ajelemaan vuokra-autolla kohti majapaikkaamme.

Jännittävintä oli mennä merenalaisen tunnelin läpi saarelta toiselle, mikä täytyi tehdä päästäkseen saaren pääkaupunkiin.

Kuullessani ensimmäisen kerran, että alittaisimme sellaisen tunnelin, näin mielessäni, miten kulkisimme merenalaisessa putkessa kaloja ja muita kauniita mereneläviä ihastellen. Valitettavasti totuus oli kuitenkin tavallinen, vaikkakin pitkä, pimeä tunneli, jossa korvat menivät lukkoon kuin junassa ja valoa näkyi vasta, kun silmät olivat jo aikaa sitten tottuneet pimeään.

Jälleen maan päälle päästyämme hauskinta oli kuunnella puhelimen navigaattorin antamia ohjeita, ja sen lausumia pitkiä, omituisia teiden nimiä. Kielestä tai teiden nimistä ei saanut minkäänlaista otetta.

Siitä se sitten lähti, se, mitä on vaikea kuvailla.

Se, kun auton takapenkillä voi istua vain hiljaa tuijottaen, korkeintaan välillä sanoen ”kattokaa”.

Jylhiä vuoristoja, karuja kallioita, sinisenä välkehtivä meri. Sumua veden päällä, taianomaisia ilmiöitä, joita se sai aikaan. Ei ihmiskäden aikaansaamaa massiivista koristeellisuutta, vain alkukantaista luonnon omaa ikiaikaista kauneutta.

Uskomattoman paljon lampaita. Lampaat kansoittivat niityt ja laaksot ja kiipeilivät kaikessa rauhassa pystysuorilta näyttävillä rinteillä ja vuorilla. Minulle ei koskaan selvinnyt, miten ne siellä pysyvät pystyssä, ja miten lampaat selviävät talven yli. Lampaat kulkivat vapaina, ja autoilijoita kehotettiin varomaan niitä. Joissakin kohdissa ajoteillä oli esteitä, joiden yli lammas ei päässyt menemään, mutta muuten ihmiset saivat siirtyä lampaiden tieltä, niitä oli saarilla enemmän kuin ihmisiä.

Saavuimme majapaikkaamme ja aloimme analysoida sitä, kuka huoneistossa majoittuisi mihinkin ja miten.

Lähdimme käymään kaupassa ja tulimme takaisin majapaikkaan laittamaan ruokaa.

Matkan aikana eniten juuri tällaisissa tilanteissa mielessäni pyörivät toistamiseen kysymykset, joita ehkä koko kevään olen miettinyt,. Aikaisemmilla, harvoilla matkoillani en ole tullut ajatelleeksi niitä, mutta tällä matkalla jouduin pari kertaa vetäytymään miettimään.

Itseinho.

Olenko ihmisenä kohtuuttoman itsekäs?

Olisiko minun mahdollista joskus tulevassa elämässäni päästä tilanteeseen, jossa rehellisesti osaisin vetäytyä taustalle ja olla vaatimatta itselleni mitään?

Miten tasapainoilla liiallisen itsekkyyden ja toisaalta liiallisen epäitsekkyyden välillä niin, että kaikkien olo olisi mahdollisimman hyvä?

Onko se mahdollista?

Ensimmäisenä iltana ihmettelimme hellaa, joka toimi eri tavalla kuin Suomessa, ja kahvia, joka maistui huonommalta kuin Suomessa. Päivien kuluessa hellan salaisuudet selvisivät ja kahvin makuun tottui. Ruuanlaiton ja syömisen jälkeen kävimme kävelylenkillä mäkisessä maastossa ihailemassa näköaloja, joita korkeat mäet tarjosivat. 

Seuraavana päivänä päivä ei valjennut. Ikkunoista näkyi vain se sakea sumu, joka kai on hyvin leimallinen näille saarille. Mietimme, näkeekö mitään nähtävyyksiä sumun läpi, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan autolla. Se kannatti. Kaupungin ulkopuolella vuoristoteillä äärettömän Atlantin laidoilla, pelottavan korkeilla ja jyrkillä teillä, näköalat olivat mielettömän hienot.

Ei ollut sanoja, ja oli turha ottaa kuviakaan, mutta pakkohan niitä silti oli ottaa. 

Vuorten keskeltä löytyi kallioiden väliin jäävä merenrantapoukama, jonne tuuli ei käynyt. Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli kunnolla lämmin, takki piti ottaa pois ja olla kiitollinen siitä, että sen alla oli lyhythihainen paita. Aurinko paistoi kuumasti, ja ihmiset laskivat köysirataa pitkin kalliolta mereen. Jonkun paikallisen lammaskoira juoksi ihmisten ympärillä toivoen, että sen kanssa leikitään. 

Ajattelin, että en saa koskaan tarpeekseni valtameren, jylhien kallioiden ja kivikoiden katselemisesta.

Seuraavana aamuna huoneistossamme jouduttiin kriisiin, koska kenenkään puhelimen netti ei toiminut. Vetäydyin syrjään, eikä netin toimimattomuus kiinnostanut minua juuri yhtään. Päinvastoin olin kiitollinen siitä, että sain olla kaukana kotoa ilman arkisen maailman kakofoniaa, jonka internetin ja somen maailma tuo nykyään joka kolkkaan.

Jonkin ajan kuluttua selvisi, että minulla ei ollut alkuunkaan syytä olla tyytyväinen, koska juuri minä olin kaiken aiheuttanut, vaikkakin vahingossa. Vielä reissun viimeisenä päivänä läpikäytiin muun muassa tällainen keskustelu liittyen siihen, miksi olin irrottanut internet-yhteyden takaavan vempeleen johdon:

”Mut Erika, mä vielä kerran kysyn, että etkö sä yhtään kattonut, minkä johdon sä vedät irti?”

  ”Mä katsoin ensin, että ei ole tyhjiä pistorasioita. Sitten mä näin yölampun pistorasian, mutta sitä ei voinut vetää irti, koska mä tarvitsin lukulamppua. Niinpä vedin irti sen laitteen johdon, josta en oikein tiennyt, mikä se on, mutta se näytti tarpeettomimmalta. Kun puhelin oli latautunut, en muistanut laittaa johtoa uudestaan seinään.”

Huomattuani, että minä olin aiheuttanut pienen yhteisömme tasapainon totaalisen järkkymisen, teki mieli vetäytyä loppupäiväksi itkemään jonnekin. Kuten joskus käy, yksi porukasta keksi, että oikeastaan internetyhteys-apparaatin johdon irti vetäminen oli kaikille meille hyödyllinen asia. Nyt voin ehkä elää loppuelämäni tämän asian kanssa.

Vietimme päivän jälleen maisemia katsellen. Tällä kertaa löysimme maalaiskylän, jossa oli paljon pieniä, matalien kiviaitojen reunustamia, ruohokattoisia taloja, kuin suoraan jostain lastenkirjasta. Myös siellä oli lampaita ja pari vanhaa hevosta, jotka makoilivat maassa elämäänsä kyllästyneen näköisinä. 

Sen päivän paras asia oli ehdottomasti mustavalkoinen lammaskoira, joka herkeämättä tuijotti rinteessä laiduntavia lampaita, mutta joka kuitenkin jostain syystä malttoi käydä lyhyesti tervehtimässä meitä. Tunsin kaiken arkisen yläpuolella olevan lämmön läikähtävän syvällä sydämessäni, kun koira työnsi kuononsa kasvojani kohti ja antoi minun silittää itseään, ennen kuin palasi uskollisesti takaisin työhönsä, omistajansa jalkojen juureen. Tiesin taas, että vaikka ihmiset luulevat olevansa ylimpänä tässä luomakunnassa, todellinen kauneus ja voima ja merkitys on kuitenkin nelijalkaisissa.

Illalla alkoi jo jännittää seuraavan päivän koitos. Väänsimme rentoutuksen vuoksi kaakaota kaapista löytämästämme leivontakaakaojauheesta, mutta ei siitä erityisen hienoa suklaaelämystä valitettavasti tullut. Ehkä se kuitenkin toimi jonkinlaisena oluen ja Irish Coffeen korvikkeena joillekin meistä.

Seuraava päivä alkoi pahaenteisen myrskyisenä. Ihmettelimme tuulessa hulluna huojuvia puita ja tuntui jotenkin epäreilulta, että kaikkien niiden kauniiden päivien jälkeen juuri tänään piti näyttää noin huonolta. Tänään oli se päivä, jota varten oikeastaan olimme tulleet. Arvaatteko, mikä päivä siis oli? 

No maratonpäivä tietenkin.

Selviydyimme lähtöpaikalle vähän liian ajoissa ja odottelimme sitten lähtöä autossa niin kauan, että pari porukasta ehti jo muuttaa vaatevalintojaan ja minä nappasin elämäni ensimmäisen kerran puolikkaan Buranan ennen maratonia, koska rasittava päänsärky ei muuten hellittänyt. Lopulta sitten pääsimme yhdessä ulos verryttelemään ja laahautumaan lähtöpaikalle. Lähtöpaikalla muun muassa annettiin opastusta juoksua varten ja pidettiin hiljainen hetki jonkun kunniaksi, en oikein saanut selvää, kenen.

Ja niinhän siinä kävi, että myrskyä ei sitten tullutkaan, vaan loppuviimein maraton juostiin aurinkoisessa säässä.

Reitti kulki pääosin pitkin Atlantin vartta. Näin ne uskomattomat maisemat koko ajan. Kalliot, rinteet, niityt täynnä lampaita, vuoristoja pitkin virtaavat vesiputoukset, ja ennen kaikkea äärettömänä horisonttiin jatkuvan valtameren koko matkan ajan. Tiesin, että mikään mennyt tai tuleva elämäni maraton ei vedä vertoja tälle. Täällä ollaan sielunmaisemassani.

Pitkin kevättä olin kärsinyt hengitystieoireista, joiden vuoksi pelkäsin tämän maratonin menevän pilalle. Koko keväänä en myöskään ollut tuntenut sellaista hinkua juoksemista tai maratonille lähtemistä kohtaan, kuin minulle on tullut tavaksi tuntea. Kevään aikana olen jo ehtinyt miettiä, nautinko enää koskaan juoksemisesta. Mitä jos en enää koskaan tunne juoksemista tai maratoonailua kohtaan muuta kuin lievää vastenmielisyyttä ja pakonomaisuutta, joka on tullut vallitsevaksi tunteeksi tänä keväänä?

Tämä maraton oli paras mahdollinen laskeutuminen takaisin juoksemisen ja pitkänmatkanjuoksemisen iloon pitkän rasittavalta tuntuneen kauden jälkeen. Täällä en voinut saada tarpeekseni maisemista, joten en myöskään toivonut, että matka loppuisi. Täällä sain juosta itselleni lempeän hidasta tahtia, sillä juoksimme porukalla, eikä kukaan tavoitellut ennätyksiä. Puhdasta ja raikasta meri-ilmaa oli helpompi hengittää kuin kotimaan siitepölyntäyteistä ilmaa. Pitkään jatkuneen synkkyyden tilalle versoi hiljaa jonkinlaista uutta toivoa.

Parasta oli juosta yhdessä hiljaa, vailla mitään tarvetta sanoa kellekään mitään, kilometri toisensa jälkeen. Juoksin mutkasta mutkaan, kallioiden ja vesiputousten välissä, ylämäkeä ja alamäkeä, ja muutaman kerran oikein maisemasta häikäistyessäni käännyin sanomaan jollekin takana tulevalle ”katso!” Yhteinen hiljaisuus ja yhteisen kokemuksen jakamisen suunnaton ilo vaihtelivat. Ainoa miinuspuoli olivat ne lammasesteet, joita matkan varrella piti ylittää monta. Olin melko varma, että matkani katkeaa johonkin niistä, mutta ei se katkennut.

Muutamaa kilometriä ennen maalia liikutuin nähdessäni kaksi koiraa, jotka olivat samanrotuisia, kuin vastikään edesmennyt oma rakas koirani. Ajattelin, että tämäkin on varmaan jonkin korkeamman merkki.

Lopulta tultiin maaliin, ja vaikka maisemat olivat kyltymättömän hienot, niin kyllä se maaliin tulokin oli kivaa.

Maalissa oli parhaat tarjoilut, jotka olen koskaan maratonilta saanut. Ensin söimme täyttävän kalapitoisen aterian ja sen jälkeen kahvittelimme erilaisia kakkuja ja piirakoita syöden. Lastasin lautaselleni kakkupaloja varmuuden vuoksi joka tarjoiluastiasta, ja kannoin sen jälkeen hirveää häpeää, kun huomasin, että varmaankin niitä astioita oli paljon siksi, että kakkua riittäisi kaikille. Yritin salakuljettaa pursuilevan kakkulautaseni pöytään niin, että kukaan ei huomaisi ja ahnehtia kakkuvuoren nopeasti. Liian moni järjestäjäpuolen ihminen tuli kysymään minulta, olenko ok. Ensimmäiselle vastasin vain joo, viidennelle teki mieli sanoa, että en varmasti ole, jos vielä yksikin ihminen kysyy.

Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa on harvoja niin hyviä asioita, kuin se hetki, kun maratonin jälkeen on käynyt suihkussa ja saa vain kaikessa rauhassa lepäillä. Viimeinen ilta kului leppoisasti. 

Tuli viimeinen yö Färsaarten aina vähän kosteassa ja kolkossa sisäilmassa. Viimeinen aamukahvi, joka sai miettimään, miltä kotimaan kahvi tämän jälkeen maistuu.

Ajelimme lentokentälle, heitimme hyvästit lampaille ja alitimme taas merenlaisen tunnelin. Ensimmäinen kolmesta lennosta oli myöhässä, söimme eväsleivät hermostuneissa tunnelmissa. Paluumatkan aikana opin jotakin ristikoiden ratkomisesta, josta en ole aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Juoksimme kahdella muulla lentokentällä henkemme kaupalla lähtöportteja etsien, suunnitelmallisesti muodostetussa jonossa, jossa kaikki näkivät eteensä ja kaikki pysyivät mukana. Ihmettelin sitä, miten rivakasti pystyin suoriutumaan turvatarkastuksesta, vaikka yleensä olen sellaisissa tilanteissa toivottoman kömpelö köntys. Kolme nousua, kolme laskua, paineenvaihtelut päässä, kahvia, teetä ja vettä, Helsingin lentokentällä tuuli, joka tuntui seuranneen meitä Färsaarilta asti, sellainen tuuli, että mietin, päästäänkö tässä ollenkaan laskeutumaan. 

 Jatkan näistä tunnelmista kirjoittamista varmasti vielä joskus. 

Mitä tähän loppuun voisi sanoa?

Hyvät ihmiset, teistä jokainen!

Matkustakaa Färsaarille ja kokekaa se itse. 

Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Poissa on ystävä kallehin

Kirjoitin tämän tekstin maaliskuun alussa, heti kaiken tapahtuneen jälkeen.

Tekstin oikolukuun (blogikelpoiseksi saattamiseen) sen jälkeen ei oikein tahtonut irrota aikaa. Jos aikaa oli, ei ollut jaksamista. Aina, kun mieleeni livahti ”olisiko nyt sopiva hetki lukea se läpi” –ajatus, vastaus oli yksiselitteisesti ei. En jaksa itkeä yhtään ylimääräistä kertaa niiden lukuisten kertojen lisäksi, jotka olen itkenyt ilman tekstin lukemistakin.

Tässä se nyt vihdoin tulee.

Helmikuun viimeisen viikon maanantaina luin tämän runon tuttavani Facebook-sivulta. Hän oli joutunut luopumaan vanhasta ja rakkaasta, jo kauan sairastelleesta koirastaan. Joku lohdutti häntä tällä runolla.

Tänään on se päivä,

kun minun matkani on kuljettu loppuun.

Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,

älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,

vaan pidä minua sylissäsi

ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.

Silitä turkkiani niin kauan

kunnes olen kulkenut rajan yli

ja sydämeni on sammunut.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun,

vaan jatka eteenpäin.

Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen

emmekä eroa enää koskaan.

Vain hetkeä ennen runon lukemista olin puhunut äitini kanssa puhelimessa siitä, että oma koirani oli samana päivänä käytetty eläinlääkärissä, koska sen kunto oli edellisenä päivänä huonontunut radikaalisti. Eläinlääkäri oli ollut sitä mieltä, että koirani oli yllättävän hyväkuntoinen niin vanhaksi koiraksi. Niin touhukas ja hyväntuulinen, niin kuin se aina oli. Aina, ja erityisesti perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa, sillä vanhentuessaan se muuttui kotioloissa vähän tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi. Erityisesti eläinlääkärissä käynnistä se nautti, ja varmaan sinäkin päivänä eläinlääkärikäynnin ansiosta se oli oikein terhakkana ollessaan huomion keskipisteenä.

Eläinlääkäri oli määrännyt sydänlääkkeet, sillä koirallani oli todettu jotain vikaa sydämessä. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä sydänongelmat ovat tuolla rodulla yleisiä. Jo vuosien ajan rotua yhtään tuntevat vastaantulijat ovat ihmetelleet, miten minun koirani on elänyt niin vanhaksi ja miten se on niin hyvässä kunnossa. Ensi silmäyksellä useimmat olivat luulleet sitä pennuksi tai nuoreksi koiraksi, ja ihmetelleet sitten sen korkeaa ikää.

Melkein 11 vuotta sitten, maaliskuun lopussa vuonna 2007, vuoden ajan elättelemäni suuri haave toteutui. Sain ensimmäisen oman koiran, juuri sen rodun edustajan, jota olin 10-vuotiaasta lähtien ihaillut. Olin suunnitellut koiran hankintaa vuoden ajan, ajatellut sitä vuoden aikana joka päivä, varautunut siihen huolella, odottanut sitä ja vain sitä.

Kun se lopulta tapahtui, olin yksinomaan paniikissa.

Matkustin vanhempieni auton takapenkillä sylissäni pienin koiraotus, jonka olin ikinä nähnyt. Perheessämme oli aina ollut koiria, mutta ne olivat olleet isoja koiria – pentuina samankokoisia kuin minun koirani oli aikuisena.

Kun otin tuon Pietuksi jo syntymäkodissaan ristityn koiran syliini ensimmäisen kerran, pelkäsin ihan hirveästi sitä, että se on niin pieni. Se mahtui kämmenilleni ja hupparini sisään. Mitä jos vahingossa pudotan sen? Jos joku istuu tai astuu sen päälle?

Seuraavaksi tuli hallitsematon paniikki.

Tässä tää nyt on.

Tämä, minkä halusin niin kovasti, enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan.

Tässä se on

tästä hetkestä mittaamattomien aikojen päähän

olen vastuussa tästä

olen tämän kanssa

tämä on irrottamaton osa elämääni

tästä niin pitkälle tulevaisuuteen, että en voi sitä nähdä.

En minä pysty kantamaan sellaista vastuuta.

Säälittävän pieni koiramytty sylissäni kohotti päänsä ja vilkaisi yhden kerran nopeasti minua. Silmissä oli aika tavalla yhtä kauhistunut katse kuin miltä minusta tuntui.

Kuka toi on.

Tuon kanssako nyt joudun olemaan.

Paniikki yltyi kotona, sillä Pietu ei ollut niin kuin muut koiranpennut, joita olin elämässäni hoitanut, sellainen, jollainen luulin koiranpennun olevan. Se ei leikkinyt, se ei touhunnut, ei riehunut, ei edes haukkunut.

Se halusi vain ja ainoastaan maata sylissä.

Vain ja ainoastaan minun sylissäni, sillä minä olin pitänyt sitä sylissä viimeiset tunnit autossa, koko ajan sen jälkeen, kun se erotettiin äidistään ja sisaruksistaan.

Aluksi se ei suostunut juomaan vettä kupista, pelkästään minun kämmenistäni.

Jos laskin sen maahan, se etsiytyi saman tien kenkieni päälle ja katsoi anovasti ylöspäin. Ota minut syliin.

Jos menin johonkin, muutaman askeleen päähän, nurkan taakse, tai mikä pahinta, vessaan suljetun oven taakse, se alkoi ulista, eikä lopettanut, ennen kuin tulin esiin ja otin sen taas syliin.

Mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus.

Miten tästä voi ikinä selvitä, jos tämä jatkuu tällaisena.

Ennen Pietun meille muuttoa olin tehnyt sille oman nukkumapaikan nuken kylpyammeeseen lattialle. Päätin nukkua ensimmäisen yön patjalla pesäpaikan vieressä, että koira ei olisi niin yksinäinen.

Pietu ei olisi halunnut jäädä omaan paikkaansa, eli puolen metrin päähän minusta, mutta ei onneksi päässyt kampeamaan ammeen reunan yli. Ei siksi, että reuna olisi ollut korkea, vaan koska koira oli niin pieni.

Keskellä yötä heräsin kolinaan. Koira sai ilmeisen pitkäkestoisen ja sinnikkään vaivannäön seurauksena itsensä kammettua pois ammeesta ja änkeytyi viereeni patjalle. En jaksanut enää vastustella – kyllähän se sellaisen suorituksen jälkeen oli paikkansa ansainnut. Siitä lähtien viimeisiin päiviinsä asti Pietu nukkui aina vieressäni silloin, kun vain olin kotona. Pennusta vanhuuteen asti se tiesi, että minun huoneeni, joka vuosien kuluttua ei oikeastaan enää ollut minun huoneeni, oli myös sen huone aina, kun olin kotona, Kun olin lapsuudenkodissani sitä katsomassa, se hakeutui aina itse iltaisin vanhaan huoneeseeni. Se oli sen huone. Sen koti.

Muistan ensimmäisen yhteisen yömme jälkeisen aamun. Sunnuntaiaamu, heräsimme molemmat kuuden aikaan ja koko muu talo oli vielä hiljainen. Koira osoitti ensimmäiset merkit siitä, että se oli oikea koiranpentu. Se leikki vähän aikaa varovasti lelulla, jonka olin hankkinut sille: kalusi puruluuta, tarjosi sitä minulle, odotti että alan kiskoa sitä siltä pois että saimme vähän aikaa kisailla. Katsoimme toisiamme ensimmäistä kertaa jonkinlaisen yhteisymmärryksen vallassa. Pieni toivon häivähdys: kyllä tästä vielä jotain tulee.

Rodusta lukemissani lukuisissa teksteissä oli mainittu muun muassa, että vaikka tämän rodun edustajat ovat luonteeltaan sosiaalisia, ystävällisiä, touhukkaita ja ihmisrakkaita, myös arkoja yksilöitä saattaa esiintyä. Ensimmäisten yhdessäolopäivien perusteella pelkäsin, että minun koirani kuuluisi noihin arkoihin yksilöihin. En tiennyt, mitä sitten tekisin. Tunsin itseni aivan liian araksi yksilöksi kasvattamaan toista samanlaista.

Pietu oli ollut meillä kolme päivää, kun ensimmäinen perheen ulkopuolinen vieras tuli käymään, varta vasten koiraa katsomaan. Muistan ikuisesti helpotuksen, jonka koin, kun koira kaikesta aiemmasta käytöksestään poiketen juoksi innoissaan vierasta vastaan. Sen jälkeen se muutenkin reipastui. Ensimmäisten päivien jälkeen oli mahdotonta uskoa, että niitä ensimmäisiä päiviä oli koskaan ollutkaan.

Pietusta tuli, kuten opin aina kaikille sanomaan, ”ylisosiaalinen adhd-tapaus, en ymmärrä, miten mun koira voi olla sellanen”. Hän rakasti ihmisiä. Hän hyökkäsi aina jokaisen luo. Hän halusi tervehtiä jokaista. Hän rakasti olla huomion keskipisteenä. Nopeasti hän huomasi myös sen, että minä en oikein välittänyt ihmisistä. Hän otti tehtäväkseen viedä minut ihmisten luokse. Hän juoksi ihmisiä kohti, pysähtyi tasaisin väliajoin odottamaan minua, haukkui, jos en lähestynyt, juoksi taas edellä, pysähtyi taas ja haukkui, niin kauan että olin kävellyt hänen kanssaan ihmisten luokse. Viimeisillä yhteisillä kävelylenkeillämme yhdentoista vuoden kuluttua olin jo melkein oppinut, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Seurasin vastustelematta, jos hän halusi tervehtiä jotakuta. Sain sillä tavalla monta uutta tuttavaa.

Erityisesti hän rakasti lapsia. Viimeistään muutaman vuoden ikäisestä alkaen hän alkoi käyttäytyä rauhallisesti pienten lasten kanssa, niin että koiria pelkäävätkin lapset uskalsivat tulla silittämään. Häntä ei haitannut, jos pikkulapsi lähestyi häntä takaa päin tai käsi ojossa, tai jos häntä silitettiin vastakarvaan tai häneen tartuttiin kiinni kovakouraisesti pikkulapsen kömpelöllä otteella. Vanhana hän kyllästyi yökylässä olleiden lasten seuraan muutaman tunnin kuluttua, jos nämä olivat koko ajan hänen kimpussaan, mutta suhtautui silti aina heihin täysin rauhallisesti ja kärsivällisesti. Lähipiirin lapset rakastivat häntä. Yksi kummilapseni ensimmäisistä kokonaisista lauseista oli: ”Akastan Pietua.” Nuorimmalle veljeni lapsista, nyt 2-vuotiaalle tytölle, Pietu oli puheiden perusteella tärkein elävä olento heti äidin, isän ja isosiskon jälkeen.

Alusta loppuun, touhukkaimmista nuoruuden vuosista rauhallisempiin vanhuuden vuosiin koira oli ennen kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin sen olevan. Sylikoira.

Se halusi aina olla sylissä. Ei pehmeimmälläkään sohvalla tai tyynyllä, vaan ihmisen sylissä. Erityisesti sellaisten sylissä, joita se ei nähnyt usein. Se olisi halunnut jokaisen meillä käyneen vieraan syliin.

Se oli minun sylissäni varmaan yhteensä vuosissa mitattavan ajan. Kun opiskelujen ja työn vuoksi myöhemmin muutin pois vanhempieni luota ja kävin säännöllisesti katsomassa sitä, se oli sylissäni aina melkein koko sen ajan, jonka olin kotona. Se oppi tietämään ajat ja tilanteet ja hakeutui valmiiksi syliinhyppäämisasemiin, jos esimerkiksi lähestyin tuolia kahvikuppi tai kirja kädessäni. Usein saatoin yhtäkkiä ajatella pelästyneenä, missä Pietu on, ja huomata sitten, että se on sylissäni, olen vain niin tottunut sen lämpöön ja painoin, että tuntui kuin olisi vain joku talja jalkojen päällä.

Se oli sylissä erityisesti lohduttaakseen. Aina kun itkin, Pietu tuli juosten paikalle ja hyppäsi syliini. Usein se myös puski minua hellästi päällään ja tassuillaan ja nuoli kasvojani. Älä itke. Kun olin iloinen, se hyppi ja riehui ja jakoi onnellisuuden kanssani.

Kun aikanaan aloitin lukion jälkeiset opinnot ja työt, jouduin miettimään, otanko Pietun mukaan vai jätänkö sen vanhempieni luo. Aluksi jätin sen vanhempieni luo siksi, että asuin soluasunnossa, johon ei sääntöjen mukaan saanut tuoda lemmikkejä. Myöhemmin ajattelimme, että koiran on parempi asua omakotitalossa, jossa se saa juosta ulkona vapaana. Kerrostalossa se pelkäisi ääniä ja kolahduksia, enkä tiedä, miten se olisi naapureiden iloksi ulvonut päivisin yksin kotona, jos sen olisi sulkenut kerrostaloyksiöön kaupungin ydinkeskustaan. Päädyin siis käymään viikottain sitä katsomassa.

Lohtuni oli, että Pietu oli niin ihmisrakas. Se ei ollut sillä tavalla yhden ihmisen koira, kuin jotkut koirat voivat olla. Se vaikutti tyytyväiseltä saadessaan asua vanhempieni kanssa, ja vanhempieni syli ja seura kelpasivat sille, vähintään yhtä hyvin kuin minun seurani. Minun ei tarvinnut olla yhtään huolissani, sillä se oli hyvissä ja huolehtivissa käsissä.

Silti se oli minun koirani, alusta loppuun asti.

Se oli mielessäni joka päivä, elämänsä alusta loppuun asti. Ajattelin sitä aina, kun halusin ajatella jotain hyvää. Ajattelin sitä niinä hetkinä, joina minusta tuntui, että elämällä ei ole tarkoitusta, ja aina sen nähdessäni tai sitä ajatellessani uskoin taas, että elämässä on sentään jotain mieltä. Usein se kuuli ääneni, kun puhuin puhelimessa äitini kanssa ja tuli tassullaan sohimaan puhelinta äitini kädestä.

Kävin katsomassa sitä usein. Kun tulin kotiin, se oli minun sylissäni aina kun vain mahdollista. Kun astuin bussista ulos entisen kotipaikkakuntani asemalla, maailman onnellisin koiran naama loisti auton ikkunassa. Se koira osasi hymyillä. Se hyppi ja kyöhnäsi minua vasten, sen häntä huiski ja välillä se nosti tassunsakin olkapäilleni kuin halatakseen. Vanhempieni mukaan se näytti ymmärtävän jopa puhetta, ja ilahtui, jos sille kertoi, että minä olen tulossa kotiin. Se oppi tuntemaan tien asunnolleni ja innostui aina autossa, jos asuintaloani lähestyttiin.

Pietu heilutti häntäänsä minulle aina, kun kävelin sen ohi. Joskus vain muutama hännän napautus lattiaan – merkki siitä, että hän oli huomannut minun olemassaoloni. Usein hillitön hännänhuiskutus, jos olin ollut vaikka kymmenen minuuttia pihalla. Jos olin ollut puoli tuntia tai pidempään poissa, se tuli kyöhnäämään ja kiehnäämään minua vasten, osoittamaan kuinka verrattoman onnellinen se oli, kun olin taas siinä. Se tiesi, että jos kukaan muu ei suostu ottamaan sitä syliin, minun syliini se voi tulla aina.

Kun lähdin, kun jouduin jättämään sen, se oli joko surullinen ja alistunut tai vaihtoehtoisesti hätääntyneen oloinen. Kerrasta toiseen. Se oppi tietämään rituaalit, jotka edelsivät lähtöäni. Sen surullinen tai hätääntynyt ääni tai ilme tuntuivat aina siltä, kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta ulos.

Luopumisen ajatus alkoi kalvaa mieltäni muutama vuosi sitten, kun yhä useammat ihmettelivät, miten vanha koirani jo on verrattuna muihin rotunsa edustajiin. Luopumisen ajatus kirkastui hetkellisesti pari vuotta sitten, kun Pietu sairasti pahan mahataudin. Silloin saimme kuitenkin vielä ensisäikähdyksen jälkeen jatkaa yhteistä matkaa.

Tämän vuoden helmikuun lopussa, alussa lainaamani runon luettuani, tunsin yhtäkkiä, että oman koirani menetys ei voi olla enää kaukana.

Itkin koko illan, voi jumalauta, miten itkin, vaikka siinä hetkessä ei pitänyt vielä olla mitään akuuttia hätää.

Ja seuraavana päivänä rauhoituin, koska kuulin puhelimessa äidiltäni, että Pietu on syönyt ensimmäisen satsin lääkkeitä ja sen vointi on lähtenyt kohenemaan.

Matkustin viikonlopuksi Pietun luo, tietysti.

Pietu oli voimattoman oloinen, mikä ei ollut mikään ihme, sillä sen vatsa oli lääkkeistä sekaisin. Ulkona se kuitenkin jaksoi juosta ja haukkua kuin joskus nuoruuden päivinään. Se kyöhnäsi sylissäni ja hyppäsi viereeni sänkyyn nukkumaan, kuten aina. Ajattelin, että ehkä tässä ei tosiaan ole mitään hätää.

Sunnuntaina sen vointi oli ehkä aavistuksen heikompi. Se ei esimerkiksi halunnut lähteä vanhempieni mukaan kauppaan, vaikka oli aina rakastanut autoilua ja piti yleensä tarkkaan huolen, ettei sitä jätetty vapaaehtoisesti kotiin, jos joku oli lähdössä autolla jonnekin. Nyt se jäi syliini makaamaan, kun vanhempani lähtivät. En ajatellut mitään muuta, kuin että olkoon sylissä sitten, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Illalla lähdin takaisin nykyiselle asuinpaikkakunnalleni. Ajattelin helpottuneena, että kerrankin minun ei tarvitse nähdä viimeiseksi surullista tai hätääntynyttä koirannaamaa. Pietu ei nimittäin taaskaan tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan, kun olimme lähdössä bussia odottamaan.

Kun olin laittamassa kenkiä jalkaan, Pietu, joka koko päivän oli vain maannut, yhtäkkiä käveli eteiseen ihan kuin normaalina terveenä päivänään. Jahas, mihinkäs sitä ollaan lähdössä. Päästimme sen ulos ja se juoksi autoon, kuten aina ennenkin.

Bussia odotellessa se nousi istumaan ja katselemaan auton ikkunasta, mihin oli tultu. Pelkäsin hätäännystä ja surua, joka oli ollut aina osa jokaista edellistä lähtöäni. Joka kerta lähtiessäni olin miettinyt, miten ihmeessä jaksan sen kestää.

Kun lähdin autosta muutamaa minuuttia ennen bussin tuloa, avasin vielä viime tipassa auton oven, jonka olin jo ehtinyt sulkea, ja silitin Pietua viimeisen kerran. Se katsoi minua. Ei hätääntyneenä, kuten aina ennen. Pelkästään, vain ja ainoastaan rauhallisena. Katsoimme toisiamme, minä silitin häntä, ja hän oli tyyni ja rauhallinen, hänellä ei ollut hätää. Suljin oven ja menin bussiin.

Seuraavana päivänä äiti sanoi puhelimessa, että Pietu oli taas mennyt heikompaan kuntoon. Huomenna sitä käytettäisiin uudestaan eläinlääkärillä.

Oloni oli kauhea koko illan. Ihmettelin, miksi. Eihän mitään ollut vielä tapahtunut. Kuvittelen vain aina omiani ja näen pahoja enteitä ilmassa, ajattelin itsekseni.

Itkin koko yön. Järkeni sanoi, että ei ollut mitään syytä itkeä. Hillitön itku purkautui minusta ilman mitään järjellistä syytä. Jokin ihmeellinen, logiikkaa vailla oleva varmuus siitä, että viikkoa aikaisemmin lukemani runo olisi pian minun todellisuuttani.

Koko seuraavan päivän kannoin sanomatonta painoa ja ahdistusta joka askeleessani. Ajattelin joka käänteessä, että ensi tekonani, kun pääsen kotiin, minun on soitettava äidille ja kysyttävä, mitä eläinlääkäri sanoi. Tuli jopa äkillinen yllättävä tarve soittaa kesken työpäivän, mutta onneksi en tehnyt sitä. Työpäivä oli pitkä ja raskas ja tuskallinen, ajattelin vain Pietua, enkä ymmärtänyt, miksi oloni oli niin helvetillinen. Ajattelin, että oloni paranee varmasti, kun heti töiden jälkeen soitan ja saan kuulla kaiken olevan ihan ok, kaikki on varmasti hyvin. Kaikki on hyvin, varmasti. Olen niin monta kertaa nähnyt pahimmat mahdolliset enteet ilmassa, turhaan.

Menin kotiin, äiti ehti soittaa ensin, lähes samalla minuutilla, kuin olin soittamassa hänelle.

Kummallinen puhelu. Yhtä aikaa jähmettävä järkytys siitä, että pahin oli käynyt toteen ja omituinen varmuus siitä, että tiesin tämän, tämä ei ollut minulle yllätys.

Eilen illalla, viime yönä, tänään päivällä Pietun vointi oli heikentynyt heikentymistään. Eläinlääkärissä ei voitu enää tehdä koiran auttamiseksi kuin yksi, viimeinen palvelus.

Ensimmäinen tunteeni oli helvetillinen syyllisyys.

En ollut Pietun kanssa, kun se oli kuolemassa. Olen aina ollut sen kanssa, olin sen tärkein ihminen ja se oli tärkein minulle, enkä ollut sen kanssa, kun se kuoli.

Kysyin äidiltä, miksei minulle ilmoitettu aiemmin. Olisin hypännyt ensimmäiseen junaan ja bussiin, olisin tullut niin pian kuin mahdollista.

Pietu ei olisi jaksanut niin pitkälle, se olisi ollut turhaa kiduttamista.

Muistin viimeisen kerran, kun näin sen. Muistin miten se katsoi minua. Ei hätääntyneenä eikä surullisena. Pelkästään rauhallisena.

Sen ei tarvinnut ajatella minua eikä minun tuskaani. Koko elämänsä ajan se oli kantanut huolta minusta, samalla tavalla, kuin minä kannoin huolta siitä. Se oli pyrkinyt lohduttamaan minua, ilahduttamaan ja rohkaisemaan minua samalla, kun minä olin hoitanut sitä ja huolehtinut siitä.

Viimeisinä päivinään sen ei tarvinnut kantaa huolta minusta. Se sai rauhassa nukkua pois, turvallisten ja rakastavien ihmisten hellässä huomassa. Ehkä minun sunnuntai-illan lähtöni todella oli sille tällä viimeisellä kertaa helpotus. Se oli jaksanut lähteä saattamaan minua, sen jälkeen se uskalsi antaa periksi.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että viimeiset elintunnit, ne tunnit, jotka eläinlääkäriaikaa piti odotella, ja ne hetket, jotka eläinlääkärillä piti olla, Pietu oli saanut olla koko ajan sylissä. Paikassa, jossa se koko elämänsä ajan eniten halusi olla. Jos minä olisin pitänyt sitä sylissä, olisin itkenyt hysteerisesti ja minua rakastavan koiran tuska olisi ollut vielä suurempi. Se ei olisi todennäköisesti palvellut kumpaakaan. Nyt se oli saanut olla koko viimeisen elinpäivänsä sylissä siliteltävänä, ainut, ensimmäinen ja viimeinen asia, mitä se aina halusi ja mitä se enää halusi, mistä se enää ymmärsi. Viimeiseen asti se oli painautunut ihmistä vasten, tutussa ja rakastavassa sylissä, jossa se sai tuntea olevansa turvassa. Viimeisinä elinpäivinään Pietun ei ollut tarvinnut olla hetkeäkään yksin, kiitos vanhempieni.

Seuraava ajatukseni oli syyllisyys kaikesta muusta.

Olisi pitänyt ottaa se aikanaan mukaan kotoa pois muuttaessa. Olisi pitänyt olla enemmän sen kanssa. Pitää sitä enemmän sylissä. Olla sille ystävällisempi.

Mikä olisi lopputulos? En olisi voinut kahliutua koiran koko elämän ajaksi neljän seinän sisään pitämään sitä sylissä. Koirakaan ei olisi sitä toivonut.

Olin sille joskus, useinkin, vihainen, räyhäsin sille, kenties turhaankin. Rähisin sille jopa sen viimeisenä elinviikonloppuna, koska se viivytteli aamuyöllä ulkona pakkasessa, kun minä olisin halunnut jo sisään.

Onko olemassa rakastavaa suhdetta ilman, että toiselle on joskus epäoikeudenmukaisestikin vihainen? Voiko elää toisen kanssa niin, että koko yhdentoista vuoden aikana ei sanoisi väärää sanaa, tekisi väärää tekoa?

Ymmärsin yhtäkkiä, että Pietu oli ainut elävä olento, jolle yhtäläisen varmasti tiedän sanoneeni täysin selvästi ja todella usein, kuinka paljon se minulle merkitsee. Ainut elävä olento koko tähänastisen elämäni aikana, jolle minun on ollut täysin luontevaa sanoa joka kerta tavatessamme ”sinä olet ihana ja suloinen ja minä rakastan sinua.” En ole edes ajatellut sen sanomista, olen vain sanonut asiat yhtä luontevasti kuin minkä tahansa jokapäiväisen seikan. Sanoin ne asiat paljon useammin kuin mitkään vihaiset sanat. Muistan selvästi, kuinka sanoin ne pariinkin kertaan myös viimeisenä päivänä, jonka sain viettää Pietun kanssa.

Muistan ajatelleeni joskus kuluneina vuosina, että vaikka en olisi saanut elämässäni mitään muuta hyvää aikaiseksi, niin ainakin olen onnistunut kasvattamaan koiran, jolla on hyvä itsetunto: se oli järkkymättömän varma siitä, että jokainen vastaantulija rakasti sitä ja oli siitä vähintään samaa mieltä kuin minä. Sen mielessäkään ei koskaan käynyt, että joku ei pitäisi siitä tai vähintäänkin oppisi pitämään siitä. Se tiesi vankkumattoman varmasti, kuinka paljon sitä rakastettiin. Edelleen, en oikein ymmärrä, miten minulla voi sellainen koira olla.

Toistuva ajatukseni oli myös jokaisessa elämäntilanteessa ikuinen jos.

Jos olisin ollut kotona, jos olisin ollut enemmän kotona. Jos olisin tehnyt sitä tai jättänyt tekemättä tätä. Jos ei olisi ollut niin hirveitä pakkasia, joista vanhat elolliset kärsivät. Jos olisi aiemmin tehty sitä, jos olisi myöhemmin tehty tätä. Kunpa Pietu olisi saanut vähän lisää aikaa, kunpa se olisi saanut elää edes vähän pidempään, olisipa se saanut sitä tai tätä, vuoden, puoli vuotta, kuukauden, päivän, hetken.

Ihminen haluaa kai inhimillisesti aina vain lisää ja lisää ja lisää. Mikään ei milloinkaan riitä. Pietu oli saanut elää pitkän ja hyvän elämän, ja se oli selvinnyt jo pari kertaa sellaisen yli, minkä olin uskonut luopumisen hetkeksi. Jos nyt ei olisi tullut lopullinen eron hetki, se olisi tullut myöhemmin, ja silloin olisin taas mielessäni rukoillut edes vähän jatkoaikaa.

Jälkikäteen ajattelin, kuinka ihmeellinen lahja oli saada olla viikko sen kanssa helmikuussa, tietämättä, että koiran elinaika oli viikoissa. Vanhaksi käynyt koira, joka kotikulmillaan köpötteli laiskasti lyhyitä lenkkejä, juoksenteli nykyisellä asuinpaikkakunnallani häntä pystyssä ja riemua tulvillaan, kuin joskus nuoruutensa päivinä, ja vastaantulijat luulivat sitä pennuksi. Pelkäsin, miten se pärjäisi työpäiväni yksin sille vieraassa asunnossa, mutta ei se vaikuttanut kärsivän siitä. Kun töistä tullessa avasin ulko-oven, kuulin joka päivä, miten se tassut lattiaa vasten rapisten juoksi ovelle vastaan. Sen jälkeen istuimme aina vähän aikaa ihan vain halailemassa nojatuolissa, ennen kuin laitoin sille ruuan ja se lähti ulos, joka kerta yhtä innokkaana ja elämänsä voimissa. Se tutustutti minut moneen asuinpaikkakuntani ihmiseen, jotka sen jälkeen ovat tervehtineet minua. Ihmiset toisensa jälkeen kehuivat, miten ihana, suloinen ja ystävällinen se oli.

Pietun kuolinpäivän iltana, yhtenä aina yhtä helvetilliseksi osoittautuvan maaliskuun hirveänä iltana, huutoitkin yksin asunnossani, jonka matosta irtosi vielä helmikuisia koiran karvoja. Itkin läpeensä vielä melkein koko seuraavan yön, ainoana ajatuksenani, että tästä ei voi selvitä, kuinka tästä koskaan voi selvitä. Ajattelin, että en halua koskaan enää rakastaa ketään, sillä luopuminen on liian kestämätöntä.

Tuona iltana minulta kysyttiin, haluanko, että joku tulee luokseni, että minun ei tarvitse olla yksin. Tiesin, että oli olemassa useampi ihminen, jotka todennäköisesti olisivat tulleet.

En halunnut, että kukaan tulee.

Yöllä itkiessäni ajattelin, kuinka oikeastaan kaikkein eniten itken yksinäisyyttäni. Tunnen olevani maailmassa niin yksin, tämän surun kanssa niin yksin.

Ja siinä se oikeastaan oli, kaiken ydin.

Ei kukaan olisi voinut jakaa sitä surua kanssani. Meitä oli siinä suhteessa vain kaksi, minä ja se koira, ja koira oli nyt lopullisesti ja peruuttamattomasti poissa. Suru juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, oli yksin minun. Yksin minun oli se siis kestettävä.

Jonkinlaiseksi lohduksi minulle muodostui hetki, joka jäi viimeiseksi muistokseni Pietusta.

Aina muulloin eron hetkellä koiran hätäinen tai surullinen ilme on porautunut mieleeni ja repinyt sydäntäni rinnastani irti. Nyt viimeiseksi muistokseni parhaasta ystävästäni jäi rauhallinen ja tyyni ilme. Kuten usein, tässäkin hetkessä, eläin oli ihmistä viisaampi.

Minun matkani on kuljettu loppuun.

Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle.

Muistele minua, mutta älä takerru minuun.

Viimeinen tunne, kaiken kestämättömältä tuntuvan surun pohjalla, on lopulta kiitollisuus.

Mikä etuoikeus olikaan saada kokea sellainen ystävyys ja rakkaus, saada sellainen osaksi elämääni yli yhdeksitoista vuodeksi.

Ja vielä viimeiseksi, lopullinen totuus:

ne, joita kannamme sydämissämme, eivät koskaan todella kuole.