Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.
Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.
Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.
Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.
Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.
Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".
Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.
Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.
Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.
Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.
Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.
Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.
Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.
Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.
Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.
