Viikko 25: Myyttejä kirjastotyöstä

 Tämänkertaisen blogipostaukseni aihe on kirjastotyö. 

Kirjastotyöstä, kuten kaikista muistakin töistä, on liikkeellä erilaisia uskomuksia ja käsityksiä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät itse työskentele kirjastossa. Joku voi luulla tuntevansa koko alan sen perusteella, että on itse ahkera kirjaston asiakas tai jos on joskus ollut pari kuukautta kesätöissä kirjastossa. Moni luulee tietävänsä, mitä kirjastossa tehdään, vaikka ei itse koskaan edes kävisi kirjastossa. Tämä sama koskee luultavasti montaa muutakin alaa. 

Olen koonnut tähän postaukseen joitakin käsityksiä, joita olen joskus kuullut jonkun sanovan. Nämä käsitykset, eli hauskemmin sanottuna "myytit" ovat tummennettuina. Ei-tummennetulla tekstillä valaisen sitten omaa näkökulmaani siihen, ovatko nämä "myytit" mielestäni totta vai eivät. 

Kirjastotyö on ainoastaan asiakkaiden palvelemista ja kirjojen hyllyyn laittamista.

Väärin. 

Tämä on kaikkein pahin ennakkoluulo. Kun kirjastot korona-aikaan suljettiin, moni ihmetteli, eikö minua lomautettu kirjastotyöstäni ja miksi ei. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, miksi hän luuli, että minut lomautettaisiin. Ihminen vastasi, että eihän kirjastossa ole töitä, jos ne eivät ole auki, eli jos asiakkaat eivät käy siellä. Tämä todisti, että hän ei tunne alaa. 

Tämän oletuksen, kuten monen muunkin esittelemäni "myytin" taustalla lienee vanhanaikainen käsitys kirjastosta. Ennen tietokoneita ja digitalisaatiota on ollut aika, jolloin kirjastolaisten arki on ollut pelkkää kirjojen lainailua asiakkaille niin, että laina-ajat on kirjattu paperilappuihin. Ja tietysti sitten palauttelua samalla ruljanssilla. 

Edelleen asiakkaat ovat kirjaston ydin. Jos ei olisi asiakkaita, ei tarvittaisi kirjastoa. Mutta asiakkaat tekevät paljon muutakin kuin tulevat paikan päälle kirjastoon. Heitä voidaan yhtä lailla palvella etäyhteydellä, verkon kautta. Korona-ajan kirjasto oli toki monin tavoin suppeampi kuin asiakkaille avoin kirjasto, mutta yhtään vähempää työtä siellä ei ollut. 

Jos puhutaan niinsanotusti normaalista ajasta, jolloin kirjastot ovat auki, kirjastotyö sisältää asiakaspalvelun ja hyllyttämisen lisäksi mm. näitä asioita:

verkkokirjaston ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjastojärjestelmän ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjaston henkilökunnan tukeminen kirjastojärjestelmän käytössä, kirjaston aineistojen hankinta (kirjat, musiikki, elokuvat, eri konsolien konsolipelit, lautapelit, mahdolliset muut lainattavat aineistot, kuten soittimet ja liikuntavälineet), uuden aineiston luettelointi, eli vieminen kirjaston tietokantaan asiakkaiden nähtäväksi ja varattavaksi, aineiston lainauskuntoon saattaminen, eli tarroittaminen ja leimaaminen, kirjaston kokoelman lainalukujen tarkkailu ja uusien aineistojen hankinnan koordinointi, vanhan aineiston poistojen harkinta ja toteuttaminen, e-aineistojen eli sähköisten aineistojen hankinta ja ylläpito (e-kirjapalvelut, e-ääänikirjat, elokuvapalvelut, musiikin kuunteluun tarkoitetut palvelut, erilaiset verkkokurssit), lehtitilausten teko ja aikakauslehtien vieminen järjestelmään ja lainauskuntoon, määrärahabudjetin seuranta, seuraavan vuoden määrärahabudjetin jaon miettiminen aineistolajeittain, kirjastoaineiston laskutus ja perintään vieminen, hyvityslaskujen lähettäminen...

Lisäksi nykyinen kirjastolaki sisällyttää kirjaston tehtäväksi näiden äsken mainittujen ydinasioiden lisäksi ainakin lukemisen edistämisen, kansalaisten osallistamisen mahdollistamisen, tiedonhankintataitojen vahvistamisen ja ties mitä vielä. Kirjaston tulee olla kaikkia kohtaan tasa-arvoinen ja puolueeton tila, johon kaikki ovat tervetulleita, ja kaikille ikä- ja väestöryhmille täytyy olla valmiuksia tarjota jotakin. Näitä arvoja toteutetaan järjestämällä kirjastossa esimerkiksi kaikkien puolueiden poliitikkojen vaalipaneeleja ja keskustelu- ja opetustuokioita luotettavan tiedon löytämisen keinoista ja valeuutisten torjumisen mahdollisuuksista. Lisäksi kirjastojen ydintehtävä on innostaa kaikenikäisiä ihmisiä lukemisen ja kirjallisuuden pariin. Tätä toteutetaan mm. satutuokioin, kirjavinkkauksin, kirjastonkäytön opetuksin, lukupiirein, kirjailijavieraiden ja erilaisten, vaihtuvin teemoin järjestettävin lasten, nuorten ja aikuisten tapahtumien muodossa. Kaikkea tätä voidaan tehdä niin etänä kuin paikan päälläkin.

Kirjasto tarjoaa myös muun muassa digitaalisten laitteiden käytön opastusta ja erilaisia laitteita asiakkaiden käyttöön. Tällaisia laitteita ovat tietokoneiden ja tulostin-kopiointi-skannerien lisäksi kirjastosta riippuen mm. digitointilaitteet, 3D-tulostimet, ompelukoneet ja prässileikkurit. Kirjaston henkilökunnasta pitää löytyä porukkaa, joka osaa auttaa alkuun näiden laitteiden kanssa. 

Sanomattakin on selvää, että kaikesta tästä pitää osata myös viestiä, sekä painetussa muodossa että verkkoviestinnän erilaisissa kanavissa. Kukaan ei tee viestintää kirjaston henkilökunnan puolesta, eli kirjastosta pitää löytyä joku, joka osaa viestiä paperille, lehtiin, internet-sivuille ja somekanaviin. 

Tässä nyt pieni siipale siitä, mitä minä tiedän kirjastotyöstä oltuani alalla muutaman vuoden. Tässä tekstissä painottuvat yleisen kirjaston tehtävät, eli en osaa kokemuksen puutteessa ottaa laajasti kantaa erilaisten erikoiskirjastojen, mm. oppilaitos-, sairaala- ja tutkimuskirjastojen toimintaan. Tieteellisissä ja erikoiskirjastoissa on kaikenlaista muutakin toimintaa.

Kirjastotyöhön vaaditaan vain vähän tai ei lainkaan koulutusta.

Osittain väärin. 

Kirjastossa on erilaisia tehtäviä. Kesätöihin tai muihin määräaikaisiin töihin voi päästä myös ilman koulutusta. Ilman koulutusta voi hoitaa rajallista osaa kirjaston tehtävistä. 

Osaan kirjaston tehtävistä riittää ammattikoulututkinto. Ammattikoulututkinnolla saattaa päästä monenlaisiin kirjastotehtäviin.

Kirjastoalan tutkinnon voi suorittaa myös ammattikorkeakoulussa ja siihen voi pätevöityä yliopistossa. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut voi yleensä tehdä kaikkea muuta paitsi kirjastonjohtajan tehtäviä. Yliopistotutkinnon suorittaneet voivat toimia kaikissa kirjaston tehtävissä, myös kirjaston johtotehtävissä. 

Kirjastossa on hiljaista.

Väärin.

Kirjastossa on yleensä tiloja, jotka on tarkoitettu hiljaiseen työskentelyyn ja joissa pitää olla hiljaa. Muissa kuin erikseen hiljaisiksi mainituissa tiloissa ei tarvitse olla hiljaa. Yleisesti ottaen kirjaston tiloissa saa esimerkiksi puhua puhelimessa tai jutella muiden kanssa. Huutaminen tai muu ylenmääräinen metelöinti ei ole kohteliasta, kuten se ei ole kohteliasta monissa muissakaan julkisissa tiloissa. 

Nykyajan kirjastossa on usein monenlaisia tapahtumia, joiden aikana kirjastossa ei ole hiljaista, erillisiä hiljaisia tiloja lukuunottamatta. 

Jos siis kaipaat hiljaisuutta, et välttämättä löydä sitä pelkästään astumalla kirjaston ovesta sisään. 

Kirjastoon kannattaa hakeutua töihin, jos rakastaa kirjoja. 

Vain osittain totta. 

Kirjojen rakastamisesta on hyötyä kirjastoalalla. 

Kirjastossa pitää kuitenkin olla valmis toimimaan lukuisien muidenkin aineistojen kuin kirjojen kanssa. Kirjastossa on kirjojen lisäksi ainakin sanoma- ja aikakauslehtiä, elokuvia, musiikkiaineistoa ja nuotteja, konsoli- ja lautapelejä sekä kaikenlaista muuta kirjastosta riippuen. Pelkällä kirjallisuudentuntemuksella ei siis pääse erityisen pitkälle. 

Lisäksi on turha luulla, että kirjastotyössä saisi erityisesti uppoutua kirjojen maailmaan. Kirjastotyössä pitää olla sähköisten aineistojen osaaja, laitteiden tuntija, järjestelmien tuntija, valmis järjestämään tapahtumia lapsille ja nuorille, valmis kehittelemään erilaisia lukutaitohankkeita aikuisille ja niin edelleen ja niin edelleen. On turha luulla, että nykyajan kirjastossa saisi vain pyöritellä kirjoja käsissään. 

Kirjastotädit ovat tylsiä tiukkiksia. 

Edelleen vain osittain totta. 

Yhteiskunnassa elää omituisen sitkeässä kirjastotädin stereotypia, jonka mukaan kirjaston työntekijä on keski-ikäinen tai jo vanhanpuoleinen, silmälasipäinen nainen, jolla on nuttura tiukalla ja joka ei tee muuta kuin kyttää kirjaston asiakkaita, komentaa heitä olemaan hiljaa, kyttää kirjojen kuntoa suurennuslasilla ja mittaa hyllyssä olevien kirjojen tarkistusta viivottimella. 

No, ensimmäiseksi: kirjastoala on naisvaltainen, mutta siellä ei työskentele pelkästään naisia. Ei siis voida puhua kirjastotädeistä tarkoittaen koko alaa. 

Toiseksi: kirjastossa on töissä kaikenlaisia ihmisiä. On silmälasipäisiä vanhoja naisia, joilla on nuttura tiukalla. On kaikenlaisia muitakin. On niuhottavia tiukkiksia ja sitten on erittäin leppoisia, hauskoja ja räväköitä tyyppejä, ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Yleisesti ottaen sanoisin, että niuhottavat tiukkikset ovat katoava luonnonvara kirjastossa, sillä nykykirjastotyössä sellaiseen ei riitä aika. 

Joku kirjaston henkilökunnasta voi jonkun mielestä olla tylsä, mutta yleisesti ottaen sanoisin, että kirjaston henkilökunta ei ole tylsää porukkaa. Minun kokonaisnäkemykseni mukaan kirjastossa työskentelee ystävällisiä, hauskoja, luovia ja tunnollisia ihmisiä, joiden tärkein tehtävä on kirjastopalvelujen tuottaminen asiakkaille.  

Jos jäit vähääkään mietiskelemään asiaa, suosittelen tutustumaan vuonna 2022 toteutetun, nuorten kirjastotyöntekijöiden ammattikuvaan pureutuvan tutkimuksen tuloksiin. Löydät tutkimuksen täältä.

Jos mieleen tuli jotain kysyttävää, minulta saa kysyä. :)

Kirjavuosi 2022

 Vuoden ensimmäisen viikon kunniaksi kerron perinteen mukaisesti kirjoista, joita luin viime vuoden aikana. Esittelen kaksitoista kirjaa, eli yhden jokaiselta kuukaudelta, mutta esittelemäni kirjat eivät ole missään järjestyksessä - eivät aikajärjestyksessä, tärkeysjärjestyksessä, paremmuusjärjestyksessä eivätkä missään muussakaan järjestyksessä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin yhteensä luin ja kuuntelin vuoden 2022 aikana 74 kirjaa. Se on melko samankaltainen tulos kuin kaikkina aikuisuuteni vuosina, eli viime vuosi ei ollut millään lailla poikkeuksellinen kirjavuosi. 

1. Anni Kytömäki: Margarita

Tämä teos voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Vuoden 2021 alussa Anni Kytömäki oli työpaikallani kirjailijavierailulla, korona-ajan takia tietysti etänä. Seurasin hänen haastatteluaan iltani ratoksi, ja haastattelua kuunnellessa kiinnostuin kirjasta tosissani. Kirja oli kuitenkin koko ajan lainassa ja siihen oli niin pitkä jono, että sain mahdollisuuden lukea kirjan vasta seuraavan vuoden puolella. 

Kirjassa on pääosassa Senni Margarita, joka toimii hierojana suomalaisessa kylpylässä toisen maailmansodan jälkeen. Sittemmin Senni opiskelee hoitajaksi ja hoitaa polioon sairastuneita lapsia. Kirjassa kerrotaan myös toisesta maailmansodasta, jonka osallisena Sennin isä on ollut. Sodan julma mielettömyys koskettaa ja puhuttelee etenkin, kun kirjaa lukee aikana, jolloin Venäjä on juuri hyökännyt Ukrainaan. 

Kirjaa lukiessa opin, että Margarita viittaa helmeen. Helmi viittaa siis kirjan päähenkilöön, ja lisäksi kirjassa ovat keskiössä helmisimpukat, joiden kohtaloa ainakin minä jäin miettimään, ja samalla mietin koko maailmamme ja ihmiskunnan kohtaloa syvemmin kuin aiemmin. Koska olen ihminen, joka mielellään näkee ympärillään universumin lähettämiä viestejä, tuntui kirjaa lukiessa hyvältä, että puolisen vuotta ennen kirjan lukemista olin nimennyt elämäni suuren uuden rakkauden, koirani, Helmiksi, sillä ajatuksella, että se oli minulle todellinen helmi. Kirjan Senni Margarita on nimensä veroinen, ja kirja itsessään on todellinen helmi kirjojen joukossa. Luen paljon kirjoja, mutta harvoin helmiksi nousevia kirjoja. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, jos et ole vielä lukenut sitä. Ja jos olet, voi miten mielelläni keskustelisin siitä kanssasi!

2. Armas Gerdt: Petrin matka Myyrmanniin

Kesällä luin omalla alallani tehdyn väitöskirjan, jossa oli tutkittu kirjoja, joissa kerrotaan omakohtaisista kokemuksista oman lapsen kuolemasta. Tutkimusta lukiessani sain tietää, että Petri Gerdtin isä Armas Gerdt on kirjoittanut kirjan poikansa kuolemaan johtaneista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen. Halusin lukea kirjan. 

Petri Gerdt oli vastikään ylioppilaaksi kirjoittanut nuori mies, joka 2000-luvun alussa rakensi pommin ja kuljetti sen Vantaalla sijaitsevaan Myyrmannin kauppakeskukseen eräänä tavallisena, syksyisenä perjantai-iltana. Syystä, jota ei ole saatu koskaan varmuudella selville, pommi räjähti ja surmasi useita paikalla olleita ihmisiä, Petrin itsensä mukaan lukien. Petrin kuoleman jälkeen hänen isänsä terveys romahti, ja tämä joutui sairaalaan, missä hän puolestaan alkoi purkaa kokemustaan kirjoittamalla. 

Petrin isä ei ole taiteellinen kirjoittaja, vaan loogisesti asioita yhdistelevä ja päättelevä insinööri, jota vaivaa kysymys siitä, miksi Petri rakensi pommin ja vei sen mukanaan Myyrmanniin. Kirjassa hän kertoo perusteellisesti ja itseään säästelemättä Petrin elämästä ja pyrkii selvittämään vastausta kysymykseen siitä, miten Petri päätyi rakentamaan pommin ja mitä tapahtui päivänä, jona pommi räjähti Myyrmannissa. Kirjan lopussa olen hänen perustelujensa vuoksi vakuuttunut siitä, että pommin ei ollut tarkoitus räjähtää Myyrmannissa, eikä sen ollut tarkoitus tappaa ketään. 

Kirjan luettani tunsin surua epäoikeudenmukaisen maailman ja elämän vuoksi ja kunnioitusta kirjan kirjoittajaa kohtaan hänen kyvystään analysoida tapahtumia avoimesti, rehellisesti ja kaunistelematta. Suosittelen myös tätä kirjaa jokaiselle, jota vähänkään kiinnostaa.  

3. Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä

Tämän kirjan esittelen ilman että varsinaisesti suosittelisin sitä. 

Kirja kertoo kolmekymppisestä, tavallisesta, keskiluokkaisesta heteropariskunnasta, jotka päättävät, että nyt on ensimmäisen lapsen aika. Takakannen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että kirja olisi elämänmakuinen ja koskettava, jollain tavalla ehkä kriittinenkin kuvaus ensimmäisen lapsen saamisesta nykymaaimassa. Kiinnostuin kirjasta, kun joku kirjaston asiakas oli tehnyt siihen varauksen, ja bongasin sen varaushyllyssä. 

Kirjassa pääosassa on tietysti naisen näkökulma - ei siis mitään uutta. 

Kirja alkaa siitä, kun nainen poistattaa itseltään kierukan, ja loppuu siihen, kun vauva on jo ehtinyt olla maailmassa hyvän aikaa. 

Kirja sisältää hyväosaisen naisen valitusta ihan jokaisesta asiasta, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen lauseeseen asti. Kirja ei sisällä suuria tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta kaikkea kehystää koko ajan se, että oikeastaan kaikki on huonosti. 

Kierukan poistaminen sattuu. Lääkäri sanoo siinä tilanteessa jotain töksähtävää. Kun nainen lähtee lääkäristä pois, sää on huono. Nainen miettii, onko kolmekymppisenä jo liian vanha tulemaan raskaaksi, ja pelkää, että ei tulekaan raskaaksi. Kun hän sitten kuitenkin heti ensi yrittämällä pamahtaa paksuksi, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että ei olisi pitänyt sittenkään ihan vielä ruveta hommiin, kerta se onnistui näin helposti. Sohva, jolla hän kotona istuu, on liian pehmeä. Miehen halaus voisi olla hellempikin. Vointi raskauden alusta loppuun asti on huono. Työkavereiden antamissa lahjoissa ja korteissa ennen äitiyslomalle jääntiä on kaikissa jotain vähän ärsyttävää. Huomio, jota mies osoittaa naista kohtaan, on vääränlaista. Synnytys on kuolemallisen kivulias, eikä kukaan kohtele naista synnytyksen aikana, kuten hän toivoisi. Elämä vauvan kanssa on koko ajan ihan pirun raskasta. Ja mieskin siinä sitten vielä pyörimässä, sukulaisista puhumattakaan, kylläpä naista koetellaan. 

Kyllä kai tämä oli jollekin todenmukainen ja elämänmakuinen. Sellaiselle, joka on saanut elämässä kaiken ilman erityistä vaivannäköä, ja jolle sellaiset asiat kuin rakastava kumppani, välittävät lähimmäiset, rahallisesti kohtuullinen toimeentulo ja raskaaksi tuleminen ovat itsestäänselvyyksiä, joista ei keksi muuta kuin valittamista. Miuita ihmisiä tai laajemmin yhteiskuntaa ei tarvitse ajatella, sille ei ole sijaa. Enempää kuin yhtä näkökulmaa on tästä kirjasta turha hakea. Sitä myöten tämä kirja jättää mielestäni täyttämättä kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Kritiikkiä löytyi asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta mitään ratkaisuehdotuksia tai edes pyrkimystä sellaisiin ei ollut havaittavissa. 

Ei jatkoon!

4. Harri-Pekka Pietikäinen: Pinnan alla - Elämäni valkohain kanssa

Olen jonkin verran viehtynyt extreme-kokemuksiin, kuten lentokoneesta hyppäämiseen ja siihen, että karting-autolla pääsee ajamaan lujaa. Valkohain kohtaaminen silmästä silmään valtameressä niin, että välissä on vain rautahäkin kehikko, ei kuitenkaan kuulu niihin elämyksiin, joista haluaisin maksaa. Onneksi kirjallisuus tarjoaa tämän mahdollisuuden ilmaiseksi kotisohvalta käsin. 

Harri-Pekka Pietikäinen on koko lapsuutensa ajan pelännyt, että hai hyökkää hänen kimppuunsa kesämökin järven rantavedessä. Hän, kuten varmaan monet muutkin, on traumatisoitunut Tappajahai-elokuvasta. Aikuisena hän on päättänyt kohdata pelkonsa silmästä silmään ja ahtautuu muiden turistien kanssa häkkiin, joka lasketaan mereen siinä toivossa, että mahdollisimman moni valkohai saapuisi paikalle. 

Populaarikulttuurin luoma käsitys on, että valkohait hyökkäisivät joukolla heti ensi tilaisuuden tullen, repisivät häkin kappaleiksi ja popsisivat ihmiset suihinsa, kadoten sen jälkeen kaukaisuuteen ja jättäen jälkeensä ainoastaan verisen veden ja muutaman ihmisestä irronneen riekaleen. 

Todellisuus kuitenkin on, että ihmiset saavat kiittää onneaan, jos valkohaita ylipäänsä enää on siellä, missä niitä ennen on ollut. Ja vaikka niitä olisi, ne pyrkivät välttelemään ihmistä. Jos kaikki osatekijät ovat kohdallaan, ja sattuu niin, että valkohai ja ihminen kohtaavat, valkohai on harvoin kiinnostunut ihmisestä. Ihmisessä ei ole valkohaille tarpeeksi ravintoa, eikä ihmisellä muutenkaan ole haille merkitystä. Valkohait ovat monen muun eläinlajin tavoin vaarassa kadota maailmasta kokonaan - ja monenkaan asian kannalta tämä ei suinkaan ole millään tavalla tavoiteltava asiaintila. 

Jos olet edes jonkin verran kiinnostunut haiden elämästä, tai jos olet joskus epäröinyt uimaan menemistä siinä pelossa, että hai hyökkää kimppuusi, toivon, että luet tämän kirjan!

5. Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Kesällä 2022 sain ihmeellisen tarmonpuuskan autolla ajamisen suhteen. Pidän itseäni maailman huonoimpana kuskina, joka ei osaa ajaa, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisi autoista yhtään mitään. Koska ihmisen on mielestäni hyvä lukea välillä jotain, mikä itseä ei kiinnosta yhtään, päätin lukea naispuolisen ammattiautoilijan naisille kohdistaman autoilukirjan. 

Kirjassa on kerrottu perusasioita auton hankkimisesta ja auton huoltamisesta, tankkaamisesta lähtien. Kirjassa oli minulle paljon uutta tietoa, koska en ole koskaan omistanut autoa, eikä mikään auton huoltamiseen liittvä ole ikinä pätkääkään kiinnostanut. Toisaalta kirjan lukeminen oli hyvää kertausta autokouluajoilta: kerrattiin joitakin liikennemerkkejä, joiden tulkinta saattaisi olla vähemmän ajelevalle hankalaa, ja esimerkiksi hätäjarrutuksen tekemistä. Viimeksi mainittu oli opastettu niin elämyksellisesti, että olisin heti halunnut päästä kokeilemaan sitä käytännössä. Onneksi heti perässä oli muistutus, että tätä sovelletaan siis hätätilanteissa, ei esimerkiksi liikennevaloihin pysähtyessä. 

Paikoitellen kirja oli mielestäni vähän ärsyttävä, sillä joissain kohdin tunnuttiin rinnastavan tietämättömyys tyhmyyteen. Teksti antoi paikoitellen ymmärtää, että jos lukija ei tiedä tätä ja tätä perusasiaa autoista, hän on tyhjäpäinen hyypiö, joka voisi välillä lakata meikkaamasta ja viilaamasta kynsiään ja miettiä elämässä tärkeämpiä asioita. Ikävintä oli, että muutaman kerran kirjoittaja pilkkasi Suomen surkein kuski -ohjelman osallistujia, eikä ilmeisesti tule ajatelleeksi, että tahto parantaa omia ajotaitoja saattaa olla vaikea ja rohkeutta vaativa päätös, ja niin ollen kirjaan tarttunutta ihmistä voisi mieluummin kiittää kuin parjata lisää asioista, joista hän todennäköisesti on jo kuullut elämässään tarpeeksi. 

Silti, jos minulla olisi oma auto, jolla ajelisin jatkuvasti, ostaisin tämän kirjan omaksi ja säilyttäisin sitä hanskalokerossa. Voisin suositella sitä muillekin autoileville ihmisille, sekä naisille että miehille.

6. Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

Tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2022. Poikkeuksellisesti olin tutustunut Finlandia-ehdokkaisiin jo etukäteen ja olin lukemassa tätä kirjaa parhaillaan, kun voitto julkistettiin. Olen iloinen, että juuri tämä kirja voitti Finlandia-palkinnon. Toivoisin, että mahdollisimman moni ihminen lukisi tämän kirjan ajatuksen kanssa. 

Kirjan päähenkilö on ollut lapsuudessaan tunnollinen, koulukiusattu musiikkiluokkalainen. Kirjan nykyhetkessä hän on opettajana työskentelevä aikuinen. Sattumanvarainen näky saa hänet muistelemaan menneitä, ja kirjan tarina pureutuukin pitkälti hänen tuskallisiin kouluaikoihinsa. 

Tarinan päähenkilö on ollut lähes koko kouluaikansa henkisen ja fyysisen väkivallan uhri sekä koulutovereidensa että erityisesti opettajan taholta. Mielestäni tärkeimmältä tässä kirjassa tuntuikin nimenomaan opettajan valtaa kohtaan kohdistettu kritiikki. Vertaisten kesken tapahtuva koulukiusaaminen on tietysti tärkeä ja vakava aihe, mutta opettajan oppilaisiin kohdistama kiusaaminen on vähemmän käsitelty aihe, jota olisi syytä pysähtyä pohtimaan paljon enemmän. 

Opettaja on aikuinen, joka viettää paljon aikaa lasten ja nuorten kanssa ainoana aikuisena. Nykyaikana opettajan epäoikeudenmukaista toimintaa voidaan ehkä dokumentoida älypuhelimilla, mutta esimerkiksi tämän kirjan päähenkilön kouluaikoina, 2000-luvun alussa, se ei ole ollut mahdollista. Opettajalla on käytännössä mahdollisuus tehdä mitä lystää, ja tarpeen vaatiessa selitellä itsensä ulos ongelmista ilman, että joutuu vastuuseen toisille aikuisille. Opettajat ovat ikään kuin jumalia jakaessaan arvosanoja, jotka määrittelevät ihmisten tulevaisuuden mahdollisuuksia - mutta mitä numerot ovat? Ne ovat mielipuolisia leimasimia, joita opettajat jakelevat omien mieltymystensä ja ennakkoluulojensa mukaan. Surullisen paljon määrittelee se, millaisia numeroita oppilas yleensä saa. Jos oppilas saa monessa muussa aineessa seiskaa, hänelle voi hyvin antaa seiskaa omassakin aineessa. Kympin oppilaalle on ikävää antaa riviä huonontavaa numeroa, hänelle on helpompi antaa kymppi kuin esimerkiksi jollekin, jolla muuten on vaikka seiskaa. Ja hei, opettajat ovat kiireisiä, eihän heillä ole aikaa mietiskellä sen syvällisemmin. Jos oppilas miellyttää opettajaa, hän saa paremman arvosanan. Jos taas ei satu miellyttämään, kyllä hänelle huonompikin arvosana kelpaa. Tosipaikan tullen opettajat ovat aina valmiina tukemaan toisiaan: kyllä he jumalallisessa vallassaan ovat oikeassa. 

Opettajien työ on kiireistä ja stressaavaa, he parkuvat jatkuvasti joukkona lisää palkkaa ikävän työnsä tueksi. Heillä ei kuitenkaan ole minkäänlaista vastuuta, kun joku hakataan, joku joutuu mielisairaalaan vuosien koulukiusaamisen takia tai kun koulussa ammuskellaan. Mitäpä opettaja olisi voinut tehdä, ei mitään tietenkään. 

Kun luin tämän kirjan, esitin somessa toiveen, että etenkin jokainen opettajana toimiva lukisi tämän kirjan. Myöhemmin totesin, että siitä tuskin on sen enempää hyötyä kuin muistakaan opettajien vastuuta kyseenalaistavista kysymyksistä tai kohuista. Perinteisesti opettajilla on ollut ainoastaan valtaa - vastuuta heillä ei loppujen lopuksi tunnu olevan. 

Teepä siis itse päätös siitä, luetko tämän kirjan vai et. Joka tapauksessa olen iloinen, että juuri tämä kirja palkittiin ja nostettiin keskusteluun. Mielestäni se on hyvä askel ihmiskunnalle. 

7. Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Tämä on ehkä parhaita tietokirjoja, joita olen koskaan lukenut. Toivoisin, että tätä kirjaa siteerattaisiin ääneen ja esimerkiksi työpaikkojen kahvihuoneiden seinille liimatuilla muistilapuilla usein, ja että tämä kirja herättäisi ihmiset aidosti pohtimaan asiaa. Toivoisin, että jokainen lukisi tämän kirjan. 

Kirja on läskiksi itsensä kokevan ihmisen kokoama kertomus niistä lukuisista elämäntilanteista, joita normaalipainoisen ihmisen ei tarvitse koskaan kokea, ja jotka tuottavat haasteita läskeille. Samalla kirja on tärkeä kritiikki, kannanotto ja keskustelunavaus läskivastaisesta kulttuurista, jossa elämme. Se tuo esiin tutkimukset, joissa on todettu, että ihmiset kautta maailman olisivat mieluummin onnettomia kuin läskejä. Se pureutuu painoindeksiin, joka hallitsee terveyskyselyitä ja tutkimuksia ja yksilöiden hyvinvoinnin kartoituksia, vaikka kyseinen väline on alkujaan kehitetty tilastotieteessä joukkojen tutkimiseen, ei missään tapauksessa yksilöllisen ihmisen terveyden mittariksi. Se kertoo, että jos ihminen on läski, hänen terveyttään ei tutkita samalla tavalla kuin muiden, ainoa vika, mikä hänessä todetaan, on ylipaino, oireista riippumatta. Läskejä pidetään tyhmempinä ja laiskempina kuin muita, heidän on vaikeampi saada työpaikkaa, heidän on vaikeampi saada ystäviä ja parisuhdetta. 

Koskettavinta ja samalla tuskastuttavinta ja samastuttavinta mielestäni oli se puhumisen tapa, joka on niin syvälle juurtunut osa kulttuuriamme, että emme sitä välttämättä edes tiedosta, vaikka se on lähemmin tarkasteltuna täysin sairasta.

Kahvipöydässä ei voi istua kuulematta puhetta siitä, miten tarjolla olevia herkkuja ei pitäisi syödä, tai jos niitä syö, täytyy sen jälkeen jumpata oikein kunnolla, ja perään heleää naurua. Ruoka ja herkut ovat syntiä ja paheita, niitä pitäisi välttää, niihin ei saisi sortua, tai jos sortuu, asialle pitää heti tehdä jotain. Etenkin läskin ihmisen pitää jollain tavalla selitellä tai pahoitella aina, jos hän ottaa tarjotun pullan. Joka puolella vastaantulevassa puheessa keskiössä on ainoastaan läskiyden välttäminen, mikään muu elämässä ei ole yhtä tärkeää. 

Kirja antaa puheeseen loistavan termin: oman syömisen juontaminen. Ihmiset, jotka kovaan ääneen kertovat muille, kuinka he syövät vaikka ei pitäisi, tai jättävät syömättä, tai jumppaavat koska söivät, tai saavat syödä kunhan jumppaavat, juontavat syömisiään muille. 

Ja minun tekisi sanoa kirjan kirjoitajan jalanjäljissä ihan jokaiselle ihmiselle: tee mitä teet, mutta ÄLÄ juonna syömisiäsi. 

Olen ollut tätä mieltä ennenkin, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen olen sata kertaa vahvemmin tätä mieltä: 

Elämässä on tehtävä valinta sen suhteen, haluaako ajatella kaloreita vai eikö halua ajatella kaloreita. Jos valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, eli haluaa ajatella kaloreita, silloin täytyy syödä vähäkalorista ravintoa ja jättää kaloripommit pois. Jos taas valitsee toiseksi mainitun vaihtoehdon, eli ei halua ajatella kaloreita, silloin saa syödä mitä lystää. 

Molemmissa vaihtoehdoissa pätee sama elämänohje: pidä turpasi kiinni kaloreista. Kukaan ei kaipaa selittelyäsi, pahoitteluasi, kommentointiasi, juontamistasi kaloreiden suhteen. Ei omasta eikä muiden syömisestä. 

8. Sanna Stellan: Hyvien synnytystarinoiden kirja

Sanna Stellan, eli yksi suosikkinäyttelijöistä, on koonnut tähän kirjaan tarinat omista synnytyksistään ja haastatellut samalla muita ihmisiä, jotka ovat kokeneet synnytyksen positiivisesti. Kirja on kirjoitettu, jotta ihmiset saisivat synnytyksestä muitakin näkökulmia kuin sen liian monesti esimerkiksi elokuvissa toistetun, jossa nainen kirkuu elämänsä suurimmissa tuskissa ja veri ryöppyää.

Luin tämän kirjan, koska olin kiinnostunut vastakertomuksesta. Olen aina luullut, että synnytys on vähän kuin kuoleman porteilla käyminen, vaikka olen samalla hienoisesti ihmetellyt, että jos se on niin ylimaallisen suuri kipu, niin miten niin moni on siitä selvinnyt jopa useamman kerran. Luin tämän kirjan myös, koska on niin ihanaa lukea joskus hyviä tarinoita. Toivoisin, että tällaisia tarinoita kirjoitettaisiin enemmän ja usemmasta aiheesta. Kokemuksia, jotka ovat olleet ihmisille hyviä, siitä huolimatta, että niihin on liittynyt moninaisia vaiheita ja kipuakin. Kun luen tällaisia tarinoita, tuntuu, kuin sekunnin ajan voisi hengittää vähän vapaammin: elämässä on myös joitakin hyviä asioita, ja vaikeissakin kokemuksissa voi olla hyvää.

 

9. Heidi Silvan: Tyhmästi tehty

Käsittelin joskus noin vuosi sitten itse tämän nuortenkirjan, kun se saapui kirjastoon uutuuskirjana. Kiinnostuin siitä. 

Kirjan keskiössä on kolmen teinitytön muodostama porukka ja yksi kesä, jonka he viettävät yhdessä tyhmiä asioita tehden. Moni voi varmaan samastua tyhmyyksiin, mitä teini-ikäisenä porukassa voi tulla keksineeksi. Jotkut menevät tyhmyyksissään kuitenkin pidemmälle kuin toiset. Suosittelisin tätä monelle teini-ikäiselle, ja erityisesti tyhmiä tekeville ihmisille iästä riippumatta. Ehkä siksi luin sen itsekin. Pidin kirjassa myös moniulotteisuudesta: asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä asioita selitetty tai väännetty oikeiksi tai vääriksi, vaan moni asia jätettiin lukijan itsensä pohdiskeltavaksi. 

10. Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

Toimittaja Ilkka Karisto on huomannut, että jatkuva älypuhelimen selailu haukkaa suuren osan hänen ajastaan ja vaikuttaa haitallisesti muunmuassa keskittymiskykyyn tuomatta tilalle mitään positiivisia vaikutuksia. Vuoden 2019 lopussa hän päättää viettää seuraavan vuoden, vuoden 2020, kokonaan ilman nettiä, ja kirjoittaa tästä ajasta kirjan. Kokeilu lähteekin hyvin käyntiin, ja netitön aika tuntuu tavalla tai toisella luksukselta. Sitten iskee koronapandemia, ja asiat vaikeutuvat huomattavasti. Vuosi ilman nettiä kuitenkin taittuu, muutamaa pientä lipsahdusta lukuunottamatta. Jos haluat tietää, miten se taittui, niin lue tämä kirja. 

Kirja oli minulle hienoinen pettymys. Ensinnäkin luin kirjan saadakseni tietää, miten Karisto hoiti laskujen maksamisen ynnä muut viralliset asiat ilman nettiä vuonna 2020, ja etenkin korona-aikana, jolloin oli käytännössä kiellettyä lähteä kotoa minnekään. Laskujen maksamisen ja muiden viranomaisasioiden hoitamisen osalta kirjassa kerrotaan kuitenkin vain alkuvuodesta, jolloin pankkeihin ja virastoihin vielä pääsee sisään, ja päivitellään palvelun hitautta ja paikan päällä annetusta palvelusta perittyä palvelumaksua. Laskujen maksaminen on siis paljon kalliimpaa ja vaivalloisempaa, jos et osaa tai voi käyttää nettiä. Tämähän nyt oli selvää jo lähtökohtaisesti. Korona-ajalta kirjasta löytyy muutama maininta siitä, että joko laskun maksaminen on viivästynyt tai sitten vaimo on maksanut sen nettiä käyttäen. No silloin ei kyllä mielestäni oikein voi puhua ajasta ilman nettiä.

Tulin kirjan luettuani myös surulliseksi. Karisto ylistää kirjassa sitä, kuinka hän netin käytön jätettyään pystyi taas keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Aikaisemmin hän on koukuttunut ainoastaan uutisten ja somepäivitysten nopeaan selaamiseen, eikä keskittyminen ole riittänyt mihinkään pitkäjänteisempään. Karisto yleistää saman koko yhteiskunnan ongelmaksi, ja paljastaa, että valtakuntamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimittajakin on myöntänyt, että ei oikein enää jaksaisi lukea kirjoja, vilkaisee vain muutaman lauseen niistä ja kirjoittaa siltä pohjalta sitten arvostelun. Jos tämä on se suunta, mihin maailma on menossa, haluan hypätä katolta alas. 

Mutta sellaista kuulkaa. Emme me nykyihmiset ole mitään muuta kuin puhelin käteen juurtuneita muumioita, joiden älykkyys ei riitä kuin parin lauseen lukemiseen kerralla, jos siihenkään. Tai ainakaan tämän kirjan kirjoittaja ja hänen tuntemansa ihmiset eivät pysty sen enempään.

11. Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Taas asiakas oli varannut tämän, toiseen maailmansotaan sijoittuvan ja uuden kirjasarjan aloittavan uutuuskirjan, ja taas minä bongasin sen varaushyllystä ja varasin itselleni. 

Kirjan keskiössä on vähän alle parikymppinen Raakel, joka on kasvanut varakkaassa perheessä Helsingissä ja elänyt hyvin suojattua elämää. Sodan syttyessä Raakelille tarjoutuu mahdollisuus lähteä rintamalle lottatehtäviin, ja hän tarttuu mahdollisuuteen, koska kaipaa jännitystä elämäänsä ja haluaa ärsyttää äitiään, joka taas haluaisi suojella häntä kaikelta pahalta. Ainut Raakelin harmi on, ettei hän pääse etulinjaan olemaan toimintaelokuvan sankarihahmo, vaan joutuu ihan vain viestilotaksi jonnekin saaristoon. Myöhemmin Raakel lähetetään erilaisiin, toinen toistaan kurjempiin tehtäviin, koska hän ei sopeudu mihinkään eikä viihdy missään. 

Tätä kirjaa lukiessani törmäsin harmittavaan, onneksi suhteellisen harvinaiseen tunteeseen siitä, että kirjan kirjoittajalla ei selvästikään ole elämästä ja maailmasta yhtään samanlaiset näkemykset kuin vaikka minulla, ja sen takia kirjan lukeminen oli lähinnä ärsyttävä kokemus, vaikka kirjan aihe vaikutti ihan lupaavalta. Raakelin hahmoa kuvataan esimerkiksi kovin hyveelliseksi, luotettavaksi ja rohkeaksi, vahvaksi naiseksi. En vain käsitä, mitä luotettavaa on siinä, että ensi töikseen lotaksi päästyään hän rikkoo lottalupauksensa kuuntelemalla salaa sotilaiden keskinäisiä puheluita saman tien, kun tilaisuus koittaa. Myöhemmin hän on kovin ärtynyt, kun hänen lottakaverinsa kumppani katoaa taistelussa, ja tätä kadonneen sotilaan lottakumppania Raakelin mielestä turhaan paapotaan ja palvellaan. Raakelin mielestä tilanne on hyvä, koska kyseistä sotilasta ei ole vielä julistettu kuolleeksi. Miksi morsianta kohtaan pitäisi osoittaa myötätuntoa? Myöhemmin kyseinen lottakumppani saa tietää, että Raakel on salakuunnellut puheluita, ja kertoo sen eteenpäin. Kyseinen lotta on siis petollinen, Raakel halveksii häntä hänen epäluotettavuudestaan ja lähtee niskojaan nakellen toisiin tehtäviin. Se, että Raakel itse valehtelee jokaiselle vastaantulijalle välttääkseen rangaistukset ja saavuttaakseen mitä itse haluaa, puolestaan on silkkaa vahvuutta, rohkeutta ja isänmaallisuutta. 

Kaiken kruunaa kirjailijan saatesanat siitä, että hän halusi kirjoittaa tämän kirjan siksi, koska "lotista ei ole juurikaan kirjoitettu aiemmin", ja hän halusi sijoittaa tähän kirjaan muunmuassa Bengtskärin majakalla käydyn taistelun, koska siitäkään "ei ole juuri kirjoitettu aiemmin, eivätkä monetkaan tiedä siitä." Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että otapa Laitonen edes joku sotahistoriallinen kirja käteesi ja lue se, tai tee edes pikainen google-haku, jos et muuhun pysty.

Ei jatkoon!

12. Juha Hänninen: Auta minut kuolemaan - Armollinen, rikollinen eutanasia

Oletko koskaan miettinyt, pitäisikö eutanasian, eli kuolemaan avustamisen, olla laillista, vai onko se mielestäsi pöyristyttävä ajatus?

Juha Hänninen on saattohoidossa työskennellyt lääkäri, joka on kirjoittanut eutanasiasta useamman kirjan, muunmuassa tämän kirjan. 

Oli varmaankin taas niin, että asiakas oli tehnyt varauksen ja varausta käsitellessäni ajattelin, että minuakin kiinnostaa tämä aihe. 

Minulla ei ollut ennen kirjan lukemista vakaumuksellista mielipidettä siitä, sallisinko kuoleman avustamisen vai en.  En onneksi ole joutunut miettimään asiaa vakavasti. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olin kirjoittajan argumenteista vakuuttunut, ja ennemminkin ihmettelen, miksi eutanasia ei ole laillinen maassamme. 

Jos olet joskus miettinyt eutanasian laillisuutta tai laittomuutta, tai jos sinua kiinnostaisi miettiä sitä, kehotan lukemaan tämän kirjan. 

Kirjavuosi 2021

 Taas se aika vuodesta, jolloin esittelen kaksitoista viime vuonna lukemaani kirjaa, yhden jokaiselta kuukaudelta.

Kerron tässä postauksessa perinteisesti kirjoista, joita en ole maininnut aiemmissa postauksissani. Kerron, miksi päädyin lukemaan kirjan, millainen se oli ja miksi se jäi mieleeni yhtenä niistä kirjoista, jotka valikoituivat 12 esitellyn kirjan joukkoon. 

Vuonna 2021 luin yhteensä 52 kirjaa. Kuulostaa siltä, kuin olisin lukenut yhden viikossa, mutta todellisuudessa saatoin lukea yhtä kirjaa useamman viikon ja yhden viikon aikana useamman kirjan. 

Aloitetaan. 

1. L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Kuten olen joskus kertonut, L.M. Montgomerylla on kirjallisen elämäni aikajanalla merkittävä rooli. Fanitin L.M. Montgomerya ja erityisesti hänen lapsille ja nuorille suunnattua Anna-kirjasarjaansa intohimoisesti 11-13-vuotiaana. Montgomerylla, etenkin Anna-kirjoilla, on edelleen erityinen paikka sydämessäni, vaikka en enää luekaan hänen kirjojaan jatkuvasti uudestaan ja uudestaan, kuten tuolloin yhdessä ikävaiheessa tein. 

      Haaveenani on myös edelleen matkustaa Kanadaan Prinssi Edvardin saarelle, jonne L.M. Montgomeryn kirjat sijoittuvat. Ehkä se joskus vielä toteutuu. Tosin olen melko varma, että toteutuessaan reissu olisi pettymys. Haaveeni on saanut alkunsa kirjojen hokemasta, jonka mukaan Prinssi Edvardin saari on "maailman kaunein paikka", enkä minä usko, että nämä hokijat ovat käyneet esimerkiksi Färsaarilla.

Kun olin lukioikäinen, Montgomerylta suomennettiin uusia kirjoja, muun muassa kirjat Vanhan kartanon Pat ja sen jatko-osa Pat, vanhan kartanon valtiatar. 

En ollut innokas tarttumaan kirjoihin ensi tilassa, koska 1) intohimoisin Montgomery-fanitukseni oli jo ohi, ja 2) ajattelin, että eivät ne kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin vaikka Anna-kirjat.

Otollinen aika näihin kirjoihin tarttumiselle oli kuitenkin viime vuonna alkuvuodesta. Jotenkin tuntui siltä, että pitäähän minun nämä vanhana L.M.Montgomeryn fanina lukea. 

Tämä kirja ja sen jatko-osa jäi mieleeni useammasta syystä. Ensinnäkin ne tarjosivat miellyttävän pakomatkan omasta arjesta ja nykymaailman tilanteesta kuvaamalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmaa ja sen yläluokkaa, jossa nuoren naisen elämä koostuu tanssiaisista ja kosijoista ja muista turvallisista aiheista. 

Toiseksi kirja tarjosi juuri sitä, mikä Montgomeryn teksteissä on aina viehättänyt minua: upeasti kuvatut persoonallisuudet, terävä ja ajattomasti iskevä huumori, kauniit ihmisten kohtaloiden kuvaukset ja tietynlainen, vain joidenkin kirjailijoiden teksteille ominainen lämmön tunne. 

Toisaalta kirja tarjosi sitä, mitä hyvän kirjan pitääkin tarjota: ajatuksen aihetta ja tiettyjen aiheiden kyseenalaistamista. Kiinnitin huomiota Montgomeryn teksteille tyypillisiin seikkoihin eri tavalla kuin nuorempana. Jäin esimerkiksi miettimään sitä kuvaa, miten kirjoissa opastetaan ihmisiä suhtautumaan toisiin ihmisiin. 

Usein toistuu esimerkiksi tilanne, jossa joku on kateellinen jollekin jostakin, mitä jollakulla toisella ei ole. Silloin tälle kateelliselle sanotaan aina, että no mutta ajattele, miten huonosti hänellä on tämä asia, ja miten hyvin sinulla on tämä asia. Ja tämä tehdään kärkevästi, esimerkiksi niin, että kun Pat kadehtii luokkakaverinsa upeaa muhvia, jonka luokkakaverin rikas isä on ostanut hänelle, niin Patille sanotaan, että ajattele, miten rumat korvat tuolla luokkakaverilla on, ja moiset pröystäilevät muhvit eivät todellakaan sovi meidän sukumme hienostuneeseen tyyliin. 

Se on aika yleinen tapa vielä nykymaailmassakin. 

Minusta se ei kuitenkaan ole toimiva eikä hyvä tapa. 

Lasten- ja nuortenkirjoihin pitäisi mielestäni ujuttaa joku muu tapa, millä kateuden tunnetta lähdetään lähestymään. Joku sellainen, missä ei nuijita toista ja ylennetä itseä. Esimerkiksi sellainen, että joo, hänellä on hieno muhvi, sinulla ei ole yhtä hienoa muhvia. Ehkä sinä joskus saat sellaisen muhvin, jos haluat. Voit kertoa hänelle, miten hieno hänen muhvinsa sinun mielestäsi on. Ja sitten voit miettiä, mitä hyvää sinulla on,  ja mitä joskus tulevaisuudessa tahtoisit, ja tehdä sitten töitä sen eteen. 

2. Andy Weir: Yksin Marsissa

Tästä on kai tehty elokuvakin. En ole nähnyt sitä.

Löysin tämän kirjan joskus edellisessä työpaikassani työn kautta, ja työkaverini kertoi lukeneensa tämän kirjan, ja innostuin hänen puheistaan. 

Otin tämän kirjan vuoden 2020 joulunpyhälukemiseksi, ja sain luettua alkuvuodesta 2021. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka jää yksin Marsiin avaruusaluksella tapahtuneen kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska odotin, että tämä olisi todella jännittävä ja mielenkiintoinen kirja, mutta se ei mielestäni todellakaan ollut sitä. En yleensä edes lue tämänkaltaisia scifi-kirjoja, mutta tämä oli harvinaisuus, josta kiinnostuin, ja tämä petti minut. 

Tyyppi jää yksin Marsiin. Jo aika alkuvaiheessa Maa-planeetalla ja hänet jättäneessä avaruusaluksessa tajutaan, että tyyppi on yksin Marsissa elossa. Tyyppi alkaa suunnitella, miten hän pysyy hengissä siihen asti, että hänet tullaan hakemaan, ja toteuttaa sitten näitä suunnitelmiaan. Tilanne on alusta alkaen epätoivoinen, eikä näytä missään nimessä todennäköiseltä, että tyyppi selviäisi hengissä. Hänen suunnitelmansa eivät aina onnistu, tulee takaiskuja ja välillä hän meinaa kuolla, mutta keksii sitten jonkun uuden suunnitelman ja välillä joku onnistuukin. 

Samaan aikaan Maa-planeetalla ja avaruusaluksella aletaan vimmaisesti miettiä, miten tämä yksin Marsissa oleva tyyppi saataisiin pelastettua. Tilanne nähdään myös Maassa ja aluksessa epätoivoisena. Suunnitellaan, ja jotkut suunnitelmat nähdään tuomittuina epäonnistumaan, ja ollaan erimielisiä siitä, mitä suunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, ja aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti, eli johonkin suunnitelmaan pitäisi äkkiä tarttua. 

Kirja loppuu, kun yhtä pelastussuunnitelmaa lähdetään toteuttamaan, mutta koskaan ei selviä, pelastuiko tämä Marsiin jäänyt tyyppi tai selvisivätkö hänen pelastamistaan yrittävät hengissä. 

Kannattipa tahkota läpi koko paksu, tieteellistä kieltä ja laskelmia pursuava kirja, jossa jännittäviä kohtia oli ehkä kaksi.

3. Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Bongasin tämän teoksen selaillessani aikanaan edellisessä työpaikassani uutuuskirjojen luetteloita. Raflaava nimi ja takakansiteksti puhutteli ja jäi mieleen. Monet muutkin olivat kiinnostuneita tästä kirjasta, joten siihen syntyi varausjonoa. Yleensä haluan suosittujen kirjojen kohdalla antaa asiakkaiden lukea ensin. Otin tämän kirjan luettavaksi viime vuonna, kun sain sen otettua kirjaston hyllystä varaamatta. 

Kirja on vastalause elämäntapamössönsössönsössötykselle. Nykyaikanahan ilmestyy jatkuvasti erilaisia elämäntapaoppaita, joita ihmiset hulluna ahmivat, ja joiden sanoma tiivistettynä on se, että jokainen meistä pystyy mihin vain, kun oikein haluaa, täytyy ajatella positiivisesti ja nähdä hyvä, koska elämä on hyvää riippumatta siitä, millaista elämä on. 

Tämän kirjan sanoma taas on tiivistettynä se, että kaikki tällainen on täyttä p*skaa. Jokainen meistä ei todellakaan ole supersankari. Ihminen ei todellakaan pysty ihan mihin vaan, vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi. Joskus kaikki menee päin h*lvettiä, eikä siihen auta mikään lässytys.Salaisuus on olla piittaamatta p*skaakaan. 

Mielipiteeni on, että tämä kirja ei kuitenkaan ollut niin hyvä tai puhutteleva, kuin olisin odottanut, vaikka olin monesta asiasta samaa mieltä ja sain ajatuksen aihetta monessa kohtaa. 

Yksi kirjasta mieleeni jäänyt lause oli: "valitse taistelusi". Joskus sinulla on vain huonoja vaihtoehtoja. Voit valita niistä vähiten huonon. Joskus kaikki ärsyttää, ja voit valita, mihin tuhlaat energiaasi ja mihin et.

Toinen mina puhutellut asia oli ajatus siitä, että ihminen on vain harvoin oikeassa. Elämä on haparointia, jossa väistämättä pitää tehdä valintoja, vaikka ei olisi perusteellista tietoa siitä, mitä näistä valinnoista lopulta seuraa tai mikä vaihtoehdoista olisi paras. 

Eniten minua puhutellut asia kirjassa oli sellainen juttu, jonka toivoisin jollakin tavalla välähtävän jokaisen työelämässä olevan mielessä edes joskus, koska jokaisen mieleen se ei voi juurtua lopullisesti: ihmisen on tärkeää kehittyä, ja kehitystä ei tapahdu ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia. 

En tiedä, onko tämä alakohtainen vai yleisluontoinen juttu. Itse kuitenkin koen, että ympärilläni on ollut työelämässä liikaa ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa riskejä, jotta eivät varmasti epäonnistu tai tee väärin. Jos joku muu tekee väärin, näille ihmisille on tärkeää päästä huomioimaan tämä epäonnistuminen ja toteamaan, että heille itselleen ei olisi näin käynyt. Olen työelämässä ollessani vähän liian monta kertaa kuullut sanat "mitä minä sanoin" tai vaihtoehtoisesti lyhyemmässä muodossa "minähän sanoin". Minusta tuo sananparsi pitäisi kieltää laissa. Ymmärrän sen ehkä jossain sellaisessa tilanteessa, jossa lapsi toistuvasti ja koko ajan tekee jotain vahingollista vanhemman kielloista huolimatta, ja sitten lopulta jotain sattuu, ja vanhempi puuskahtaa tuon sananparren turhautuneena, ajattelematta tulevana reaktiona. 

En kuitenkaan pysty ymmärtämään, mitä joku kokee työelämässä saavuttavansa sillä, että jonkun toisen epäonnistumisen tai erehdyksen jälkeen ilmaisee, että hän olisi kyllä tehnyt tämän paremmin. 

Tällaisille ihmisille tekisi hyvää muistaa, että asioissa päästään eteenpäin ainoastaan, jos uskalletaan 1) ottaa riskejä, ja 2) suhtautua epäonnistumisiin positiivisesti. Ne voivat johtaa läpimurtoon, toisin kuin sellainen ajattelu, jossa tehdään samalla tavalla kuin aina ennen, tai mikä vielä pahempaa, keskitytään oman työnteon sijasta muiden tekemiin virheisiin. 

Ja sitten tietysti, kirjan perussanoma oli puhutteleva, ajatellen vaikka lapsen kasvatusta tai minkä tahansa ikäisille annettavia neuvoja. 

Minusta on väärin yrittää juurruttaa vaikka omaan lapseen sellaista ajatusta, että hänestä voisi tulla ihan mitä vain hän vain haluaa. Se on väärin myös kelle tahansa ihmiselle sanottuna. 

Mielestäni olisi tärkeämpää, että ihminen tajuaisi yksinkertaisemman asian, joka ehkä ei kuulosta yhtä hohdokkaalta: päästäksesi eteenpäin sinun täytyy yrittää. Kun tapahtuu paskoja asioita, mutta edelleen haluat jotakin, sinun täytyy jatkaa yrittämistä. Mutta päätään ei kannata hakata seinään loputtomasti. On tärkeää oppia ja havainnoida myös omia rajojasi, esimerkiksi sitä, mihin sinä et todellakaan pysty, minkä osalta sinun siis kannattaisi luovuttaa, ja mihin sinun sen sijasta ehkä kannattaisi panostaa. 

4. Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja 2 – Miesten puolella

Sanna Kiiski julkaisi ensin yhden tinder-päiväkirjan ja sitten toisen. Näissä kirjoissa hän kertoi siitä, miten hän keski-ikäisenä, juuri eronneena ja konkurssin tehneenä yksinhuoltajana liittyi tinderiin, ja millaista siellä oli. Kirjaa mainostettiin hauskana ja vertaistuellisena. 

Koska olen itsekin ollut tinderissä, minua kiinnosti lukea toisen tinder-kokemuksista. Ensimmäinen tinder-päiväkirja oli mielestäni aika rasittavaa ja tyhmää luettavaa, eikä siellä ollut mitään hauskaa. Siinä tehtiin selväksi se kuvottavan ja pelottavan yleinen tietynlaisten naisten kirjoittamien tekstien ajatusmalli, jossa miehiltä vaaditaan ihan kaikkea ja kaikkeuden yli, mutta jos joku mies vaikuttaakin vaativan mitä tahansa seikkaa naiselta, niin hän on sovinisti, joka pitäisi tappaa. 

Tätä jatko-osaa mainostettiin sitten siitä, että se asettuu miesten puolelle ja näyttää puolestaan tinderiä käyttävän miehen näkökulman. Tästä syystä minua kiinnosti tarttua tähän. 

Tämä(kään) kirja ei täyttänyt lupaustaan. 

Tässä kirjassa Sanna Kiiski jatkaa omien tinder-kokemustensa kertomista omasta näkökulmastaan. Jää arvoitukseksi, missä on se luvattu miesnäkökulma, ja millä tavalla tämä kirja on miesten puolella. Kiiski etsii itselleen edelleen miestä tinderistä, ja analysoi tätä miehenetsintäprosessia naispuolisten ystäviensä kanssa. Kukaan mies ei kelpaa, milloin jollakin on finni naamassa ja milloin joku käyttää ensitreffeillä sanontaa, joka ei miellytä naista. 

Miehet myös lähettävät Kiiskelle ja hänen kavereilleen koko ajan whatsappiin kuvia peniksistään. Ainut kysymys, joka minulle tästä heräsi, oli se, miksi nämä muijat ovat antaneet ukoille ensimmäiseksi puhelinnumeronsa, ja vasta sen jälkeen aloittaneet muun viestinnän, jossa ukon pervous olisi voinut paljastua. 

Ja sille, joka nämä kirjat lukeneina luulee, että tinderistä ei saa muuta kuin peniskuvia, voin kertoa, että vietin aikanaan tinderissä kaksi ja puoli vuotta, enkä saanut yhtäkään peniskuvaa tai muuten sopimatonta kuvaa tai viestiä keneltäkään. 

Naiset tässä kirjassa haluaisivat, että mies olisi jännittävä, cool, miehekäs ja sitoutumishaluinen. Hän ei kuitenkaan saa haluta sitoutua liian nopeasti. Hänen pitää olla myös turvallinen, mukava, lapsirakas, herkkä ja syvällinen. Ja hänen pitää olla komea, lihaksikas, seksikäs, filmaattinen, fiksu, upea ja täydellinen. Hänen pitää saada nainen tuntemaan itsensä kuningattareksi, mutta hän ei saa olla mikään tossu. Hänen pitää haluta viettää aikaa naisen kanssa ja samaan aikaan antaa naiselle omaa aikaa. Hänen pitää keskustella naisen kanssa naisen tunteista, mutta hän ei saa kyllästyttää naista omilla lörpötyksillään. Kaiken tämän lisäksi miehen pitää jumaloida naista, joka ei millään mittapuulla vastaa naisten kauneusihanteita, ja hänen pitää puhua sen puolesta, että tällaiset ihannekuvat ovat täyttä satua (naisten kohdalla). Hänen pitää olla vaatimatta naiselta mitään, esimerkiksi ruuanlaittoa, lastenhoitoa, uralla menestyneisyyttä, fiksuutta, kyvykkyyttä. Hänen pitää vain itse olla täydellinen ja sellainen, kun kukakin nainen kulloinkin haluaa. Kukin nainen haluaa suhteen eri vaiheissa ja eri päivinä vähän eri asioita. Naisen ei pitäisi joutua olemaan tai tekemään mitään muuta kuin odottaa, että tällainen mies ilmaantuu elämää viihdyttämään. 

Kirjassa näitä naisia tuntuu lopputulemana vilpittömästi ihmetyttävän, etteivät he vielä jatko-osankaan aikana ole löytäneet tällaista miestä. 

Mun ahdistus on maksimaalinen, kun ajattelen, että maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelevat tämän suuntaisesti, kirjoittavat näin, ja joidenkin mielestä tällaisen lukeminen on ihanaa ja voimaannuttavaa. 

5. Vera Miettinen: Eerika

Työkaverini oli lukenut tämän kirjan ja suositteli sitä.

Tämä on tositarina koko Suomea vuonna 2011 ravistelleesta tapahtumasarjasta, jossa 8-vuotias Vilja-Eerika kuoli isänsä ja äitipuolensa silmittömän väkivallan seurauksena. Uutisointi on kuitenkin keskittynyt Eerikan kuolemaan. Tämä kirja keskittyy Eerikan (lyhyeksi jääneeseen) elämään. 

Tämä kirja jäi mieleeni yksinomaan siksi, että se aiheutti minulle toivottomuuden. Tässä maailmassa millekään ei voi mitään. On arpapeliä, millaiseen perheeseen synnymme ja tapahtuuko meille elämässä enemmän hyviä vai huonoja asioita. Voimme itse hyvin rajallisesti vaikuttaa siihen. Voimme itse kuvottavan vähän vaikuttaa myös avunsaantiimme. Voimme pyytää apua, ja meitä voidaan yrittää auttaa, mutta emme aina saa apua, vaikka sitä kuinka pyytäisimme ja tarvitsisimme. Ei ole mitään korkeampaa oikeutta, joka elämässä jakelisi ihmisille oikeutta heidän ansionsa mukaan. Joillekin käy ihan hirveän huonosti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään eri tavalla kuin sellaiset, joille käy hyvin. Tällainen mielipuolisuuden uhri oli esimerkiksi Vilja-Eerika. 

Tytön elämä oli ihan yhtä helvettiä alusta loppuun asti. Lopussa oli vain oikein kliimaksi, mahdollisimman tuskainen ja hidas kuolema. Eerika oli tavallinen tyttö, jonka äiti ei pystynyt huolehtimaan hänestä. Isäkään ei siihen pystynyt, mutta jostain syystä Eerikan kuitenkin annettiin asua isänsä luona. Tytössä oli päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta hänet kohdanneilta aikuisilta. Hänen naapurustonsa tiesi hänen kammottavista kotioloistaan. 

Tytöstä tehtiin lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä alusta loppuun asti. Niitä tehtiin, tehtiin, tehtiin ja tehtiin. Eri aikuiset yrittivät parhaansa, vuosien ajan. 

Silti, jostain käsittämättömästä syystä, mitään ei tapahtunut. 

Yhdessä vaiheessa, vain vähän ennen kuolemaansa, Eerika pääsi hetkeksi lastenkotiin, jossa kaikki väkivallan merkit katosivat ja muulloin apean oloisesta tytöstä tuli hetkseksi iloinen, avoin ja valoisa. Jostain syystä lastensuojelu piti kuitenkin tärkeänä palauttaa Eerika isälleen, ja sama helvetti ja lastensuojeluilmoitusten tulva jatkui, kunnes se lopulta päättyi Eerikan kuolemaan. 

Mi-tä?

Mitä lastensuojelussa työskentelevät ihmiset tekevät? Miksi lastensuojeluilmoitus on olemassa, jos sillä ei ole mitään virkaa? Mitä tässä maailmassa voi tehdä millekään?

6. Ismo Leikola & Angelika Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Aiemmin mainitsin 11-13-vuotiaana kokemani fanituksen L.M. Montgomeryn kirjoja kohtaan. No, ilmeisesti intohimoinen fanitus on jonkinlainen persoonani osa, koska vanhempana sille on ollut erilaisia kohteita. Noin 23-25-vuotiaana myötähäpeällisiäkin elementtejä sisältänyt fanitukseni kohdistui koomikko Ismo Leikolaan. Fanitus jätti sellaisen jäljen sieluuni, että vaikka Leikolalla ei enää olekaan merkittävää roolia arkisessa elämässäni, oli minun pakko saada lukea tämä kirja. 

Syksyllä 2014 Ismo Leikola valittiin maailman hauskimmaksi ihmiseksi, ja pian sen jälkeen hän muutti vaimonsa ja (purentavikaisen) koiransa kanssa Amerikkaan luomaan uudenlaista uraa.Tässä, yhteistyössä vaimonsa kanssa kirjoittamassaan kirjassa, Leikola kertoo urastaan, olostaan Amerikassa ja pohdiskelee esimerkiksi suomalaisen ja amerikkalaisen elämän eroja. 

Kirja oli mielestäni hyvä, koska sitä lukiessa tuntui, kuin jutustelisi Ismo Leikolan kanssa. Joitakin hänen kirjoittamiaan ajatuksia teki mieli kompata täysillä ja niistä innostui ja alkoi itsekin ajatella lisää. Välillä teki mieli väittää vastaan. Luin kirjaa suosikki-ihmiselleni ääneen. Kirja nauratti, ilahdutti, liikutti ja nostatti ajatuksen aihetta. Suosittelen sitä ehdottomasti. 

Haluan nostaa kirjasta esiin kaksi asiaa, jotka jäivät erityisesti mieleeni. 

Toinen on ihmisten mielipiteiden häilyvyys. Meitä on moneen junaan, ja jotkut ihmiset ovat näkyvästi ja vakaumuksellisesti jonkun ajatuksen tai ajatusmaailman kannattajia ta vastustajia. Leikola kuitenkin esittää tässä kirjassa väitteen, jonka mukaan hän ei usko, että kukaan ihan oikeasti ja lopullisesti on jotakin mieltä. Ei suvaitsevaisuuden puolustaja ihan oikeasti halua maiden rajoja kokonaan auki. Ei rasisti ihan oikeasti ja lopullisesti halua, että kaikki eri ihonväriä edustavat tapettaisiin tai karkotettaisiin. Ei maailmanrauhaa toitottava hippi halua, että poliisivoimista ja armeijasta lopullisesti luovuttaisiin. Hippejä vihaava tosimies ottaa rentoutuessaan jooga-asennon. 

Minusta tämä on mielenkiintoista ja hieno havainto. 

Toinen mieleeni erityisesti jäänyt asia on Leikolan kertoma suomalaisten ja amerikkalaisten eroavaisuuksista suhtautumisessa rahaan. En ollut ennen tätä oikeastaan ajatellut omaa suhtautumistani rahaan, mutta huomasin, että se oli samansuuntainen Leikolan ajatuksen kanssa. Lapsuudenperheessäni on ollut selvää, että ei ole varaa ihan mihin haluaa, mutta on kuitenkin voitu elää ilman pelkoa rahojen täydellisestä loppumisesta. Raha on elinehto, mutta en koe sillä olevan sellaista merkitystä, että haluaisin ajatella sitä usein tai puhua siitä. En ole laskelmoinut raha-ajatuksilla valitessani koulutusalaa tai työpaikkaa, enkä tee päätöksiä arkielämässäni sen suhteen, miten säästäisin eniten tai saisin itselleni maksimaalisen määrän rahaa, vaikka tiedostan, että rahaa olisi hyvä olla ja sitä olisi hyvä käyttää harkiten. 

Leikola kuitenkin nostaa esiin suomalaisen kulttuurin saitaalloisen suhtautumisen rahaan ja palkkoihin. Esimerkki tästä on jokavuotinen verotietojen julkaiseminen. Tämä on vierasta ja ihmetystä herättävää Amerikassa. Joku osa suomalaisista kuitenkin kokee hirmu tärkeäksi saada tietää suurituloisimpien veroista ja kehittää niistä uutisotsikoita.

Tekstin mukaan Ismo Leikolalta myös toistuvasti kysytään, miksi tai miten hän on päätynyt stand up -koomikoksi, ja tämä keskustelu viedään toistuvasti rahaan. Jos Leikola koettaa sanoa, että hän on päätynyt tekemään stand uppia, koska haluaa tehdä stand uppia ja nauttii siitä, hänelle todetaan, että ahaa, hän on siis halunnut tienata hirveästi rahaa. Häneltä myös toistuvasti kysellään, paljonko hän tienaa, ja mitä hän tekee valtavilla rahoillaan. 

Lisäksi, suomalainen on aina aivan ensisijaisen kiinnostunut siitä, mitä mikäkin maksaa.

Heti tämän luettuani totesin tämän konkreettisesti todeksi. Kun olin hypännyt tandemhypyn, olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kohtaamillani eri ihmisillä olisi ollut ainakin kymmenen eri kysymystä siihen liittyen. Voin kuitenkin kertoa, että säännönmukaisesti ihan jokainen ihminen kysyi yhden ja saman kysymyksen ensimmäiseksi, ja vasta sen jälkeen ehkä jotain muuta. Tuo tärkein kysymys oli: "paljonko se tandemhyppy maksoi?" Ja sitten analysoitiin hetki sitä, oliko hinta kysyjän mielestä kalliimpi vai edullisempi kuin hän olisi olettanut. 

P.S. Minun fanikohtaamiseni Leikolan kanssa eivät olleet päätyneet kirjaan. :) 

7. Henna Mäkelin: Syöpäkortti

Luetteloin uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. Tämä uutuuskirja tuli vastaan, ja herätti kiinnostukseni. 

Tämä on tositapahtumiin pohjautuva tarina perheestä, jonka alle kouluikäinen, ainut lapsi sairastuu syöpään. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että se erosi niin voimakkaasti muista samantyyppisistä tarinoista, tositarinoista, jotka kuvaavat joko sairaudesta tai surusta selviytymistä. Muut tarinat ovat ehkä sisältäneet sen ajatuksen, että vaikka kaikkein pahin tapahtuu, on silti aina mahdollista selviytyä ja jopa löytää edelleen hyviä asioita. Yleensä tarinoissa on jollakin tavalla läsnä sankaruus. Sairas kestää osansa sankarillisesti, hoitajat ovat arjen sankareita ja omaiset tukijoina sankarillisia. 

Tämä oli suorastaan jotenkin brutaali kuvaus. Elämä on arkista, ja arkisen elämän katkaisee lapsen katastrofaalinen sairastuminen. Vanhempien suru, epätietoisuus ja väsymys purkautuu jatkuvana riitelynä, joka ajaa avioliiton tuhoon. Sukulaiset suhtautuvat välinpitämättömästi ja änkeävät sairaalaan lasta katsomaan piittaamatta hygieniaohjeista. Sairaan lapsen tarvitsevuus käy vanhempien voimille, ja lapsi saa tuntea sen nahoissaan. 

Kirjan nimi kumpuaa lapsen äidin pohdinnoista sen suhteen, missä tilanteissa on soveliasta käyttää syöpäkorttia ja missä tilanteissa se ei käy. Syöpäkortilla tarkoitetaan niitä etuoikeuksia, joita syöpä sairastuneelle ja sairastuneen omaisille tarjoaa. Syöpäsairaan lapsen äiti saattaa esimerkiksi päästä syöpäkorttia käyttämällä töistä vähän helpommalla ja syöpäkortin esiin vetämällä on ehkä mahdollisuus saada myötätuntoa keneltä tahansa. 

Kirjan lopussa ei selviä, johtaako tämän lapsen syöpä kuolemaan vai paranemiseen. Ainut, mitä lukija saa selville, on se, että kirjan lopussa lapsi ei ainakaan vielä ole terve eikä kuollut. 

Minua häiritsi kirjassa myös kömpelöt kielikuvat. Lukeminen töksähtää aina, kun jokin sanavalinta särähtää korvaan oikein kunnolla. 

Tämä kirja on mielestäni poikkeuksellinen, ja tavallaan se on varmasti hyvin todenmukainen. Siinä ei ole sädekehää eikä sankaritarinaa, ei kenenkään päällä. Se on kuvaus siitä todellisesta kurjuudesta, johon syöpään sairastuneen lapsen perhe aivan varmasti joutuu. Samalla se tuo kärkevästi esiin sen tavan, jolla eri asioista kulttuurissa on soveliasta ja hyväksyttävää kertoa ja millä tavalla ei. Useimmat tällaiset kirjat on kirjoitettu tavalla, joka saa lukijat kumartamaan, mutta joita todennäköisesti on kaunisteltu. Tämä kirja koettelee sopivaisuuden ja hyväksyttävyyden rajoja, vaikka kokemus olisi kuinka tosi. Tällainen on meidän nykymaailmamme, jossa vannotaan sananvapauden nimiin. 

8. Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Yhtenä aamuna olin töissä hyllyttämässä ja tämä osui käteen. Tämä oli mielenkiintoinen kirja, jossa vapaaehtoisesti lapsettomat suomalaiset kertovat kokemuksistaan ja niistä käsittämättömistä asenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomiin ihmisiin vielä nykyisessä yhteiskunnassamme kohdistuu. Lisäksi tämä sisältää tietoa esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien järjestöstä, vapaaehtoisesti lapsettomien määrästä, historiaan jääneistä vapaaehtoisesti lapsettomista ja niistä seikoista, joita vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy. 

Tämä jäi mieleeni, koska ihmisten kokemukset olivat kiinnostavia, ja koska jotkut vapaaehtoisesti lapsettomille suunnatut kommentit tai heihin kohdistetut asenteet herättivät minussa niin paljon ihmetystä. 

Yksi mielestäni kiinnostava ja kummastuttava, moneen vapaaehtoisesti lapsettomaan kohdistettu oletus ja väittämä oli, että vapaaehtoisesti lapseton ihminen on itsekäs. On joidenkin, ja ilmeisesti useamman ihmisen, mielestä itsekästä olla saamatta lapsia, jos lapsensaannille ei ole selkeää estettä. 

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että lapsen saaminen on itsekästä. Kaikki tietävät, että ympärillämme oleva maailma on paska, raadollinen ja ajaa itsensä ennen myötä tuhoon. Silti ihmiset tekevät tänne lisää ihmisiä kärsimään ja kuluttamaan jo ennestään ylikansoitetun maapallon luonnonvaroja, koska itselle iskee vauvakuume ja yhtäkkiä halutaan kanniskella sylissä vastasyntynyttä ihmistä, ja koska lapsen saaminen nyt vain kuuluu asiaan. 

Minulle tulee myös mieleen, harkitseeko suurin osa ihmisistä ollenkaan lapsen hankkimista edes samassa mittakaavassa kuin vaikka koirankasvattajat vaativat harkitsemaan koiran hankkimista. Tajuavatko vauvakuumeessa olevat, että vauvasta tulee uhmaikäinen taapero, hermoja rassaava kyselyikäinen, rasittava murrosikäinen ja huolta aiheuttava aikuinen? Punnitsevatko lapsia haluavat sitä, onko heillä varmasti tarpeeksi halua sitten viettää aikaa lapsen kanssa, vai onko se kuuluisa pienten lasten vanhempien kaipaama "oma aika" sitten kuitenkin tärkeämpää? Tuleeko lapsia haluaville mieleen kyseenalaistaa omia tunnetaitojaan ja sitä, mitä he tekevät kiukuttelevan penskan ja rajoja tahallaan rikkovan teinin kanssa? Tajuavatko lapsia odottavat, millainen määrä lapsiin menee rahaa heidän elämänsä aikana? Sen nyt ainakin luulisi pysäyttävän suomalaisen. 

9. Varpu Hintsanen & Emilia Saloranta: Valo joka ei kadonnutkaan

Myös tämän kirjan löysin ollessani luetteloimassa uusia kirjoja kirjastojärjestelmään. 

Tämä on niin ikään tositarina elämäntaitovalmentaja Varpu Hintsasesta, jonka omat opit joutuvat koetukselle, kun hänen Senja-tyttärensä sairastuu ja kuolee syöpään 6-vuotiaana. 

Tämä on vähän erilainen syöpäkertomus kuin aiemmin mainittu Syöpäkortti.

Luin tämän kirjan ehkä nopeiten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tätä oli pakko saada vain lukea, lukea ja lukea.

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että mielestäni tämä oli niin koskettava ja hyvä kirja. Mieleeni jäi erityisesti se tunnelma, jota kirjan nimi viestii, ja jota koko kirja viestii: se kertoo asioista, joiden myötä kaiken valon elämästä luulee lopullisesti katoavan, ja joiden myötä se hetkittäin kokonaan katoaakin. Mutta se ei kuitenkaan katoa lopullisesti. Tämä kirja kertoo valosta, joka ei sittenkään kadonnutkaan. 

Lisäksi kirjasta jäi erityisesti mieleeni erinomainen pohdinta siitä, miten asioita usein arvotetaan turhaan niiden pituuden mukaan. 

Palkitaan ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikymmenet töissä samalla työnantajalla. 

Ihaillaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa 20-vuotiaina ja olleet sitten naimisissa 100-vuotisen elämänsä loppuun asti. 

Miksi näitä asioita ihaillaan ja palkitaan?

Onko pituus todellakin kaikkein tärkein ja merkittävin asia, jonka perusteella asioita kannattaa arvottaa?

Samalla työnantajalla olo vuosikymmenestä toiseen ei välttämättä tarkoita, että ihminen olisi verrattoman uskollinen työnantajalleen ja sitoutunut tähän. Se voi kieliä myös siitä, että ihmiseltä puuttuu kaikki riskinottokyky, eikä hän halua joutua epämukavasti totuttelemaan uusiin asioihin ja uusiin ihmisiin, vaikka vanha työpaikka vituttaisi kuinka.

Voi myös kysyä, onko pitkä avioliitto yhtä kuin onnellinen avioliitto. Kuten tässä kirjassa todetaan, on aika epätodennäköistä, että kaksi parikymppisinä toisensa kohdannutta ihmistä kehittyisivät samaan suuntaan ja haluaisivat samoja asioita vuosikymmenten ajan. Ja vaikka syyt pysytellä yhdessä olisivat mitä tahansa, onko pituus ainut asia, mikä merkitsee?

Onko elämä merkityksetön, jos se jää lyhyeksi? Ei.

10. Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma

Löysin tämän kirjan vilkuillessani saapuneita uutuuskirjoja.

Tämä on kahden sometyötä tekevän, nykyaikaisen vloggaajan ja tubettajan ja mitä näitä nyt on, kirjoittama, keskustelunomainen kirja, jossa pohditaan ulkonäköä, ulkonäön merkitystä ja erityisesti nuorille ja kaikenikäisille kohdistuvia ulkonäköpaineita. 

Tämä kirja jäi mieleeni, koska opin tästä uutta. 

Muutama vuosi sitten minulle tuli yllätyksenä se, että jotkut naiset kuulemma toimivat näin aikoessaan laittaa kuvan itsestään someen: 

Ensin he pukevat ykköset päälleen, meikkaavat viimeisen päälle ja etsivät sopivan paikan, jossa testailevat erilaisia kuvakulmia. 

Sitten he räpsivät itsestään noin 1000 kuvaa. 

Sitten he valitsevat parhaan näistä 1000 kuvasta. 

Sen jälkeen he muokkaavat tätä parasta kuvaa kuvanmuokkausohjelmilla. 

Ja vasta sitten he laittavat sen someen. 

Se ei menekään niin, kuten minä olen tehnyt, että hetken mielijohteesta räpsäistään kuva ja ladataan se someen sen enempää miettimättä. 

Somekuviin liittyy myös kuulemma tärkeä kulttuuri, jossa täytyy käydä antamassa vastatykkäys ja kommentti jokaiselle, joka on tykännyt tai kehunut sinun kuvaasi. 

Tästä kirjasta opin lisäksi (valitettavasti) sen, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaansa ja rahaansa ulkonäköönsä myös somen ulkopuolella. On oikeasti olemassa joukoittain ihmisiä, jotka analysoivat ajasta aikaan jokaista ihohuokostaan ja pohtivat, mitä voisivat niille tehdä saadakseen ne näyttämään paremmilta. On olemassa säännöllisesti toteutettavia kauneustoimenpiteitä, jotka näille ihmisille ovat äärimmäisen tärkeitä ja joista he maksavat maltaita, kuten kuukausittainen kasvojenpuhdistus, otsakarvojen terotus, kulmakarvojen kohotus, silmien värien ehostus jne. No, ei suoraan näitä, nämä keksin nyt päästäni, mutta tähän tyyliin kuitenkin. 

Sitten on yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat tätä hulluutta. On mainoksia ja kaupantekoa, jotka syövyttävät ihmisten aivoja sillä varmuudella, että kaikki tämä on tarpeellista ja välttämätöntä. On pinkki-lisä, joka maksetaan naisille suunnatuista kauneudenhoitotuotteista, jotka eroavat miehille suunnatuista halvemmista vastaavista tuotteista ainoastaan väriltään. On kaikenlaista hulluutta, joka saa ihmiset arkielämässään uskomaan, että he näyttäisivät paremmalta jos, ja heidän täytyy perustaa säästötili ja myydä asuntonsa tätä toimenpidettä varten. 

Tosiaan, tämä kirja oli tärkeä, jotta sain tietää, että tällaistakin on tässä maailmassa. Huh huh. 

11. Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho on kirjoittanut fiktiivisiä tarinoita todellisen elämän ihmisistä, hankkimalla ensin tietoa heistä ja muotoilemalla nämä tiedot sitten romaaneiksi, joiden päähenkilöitä nämä ihmiset ovat. Suhtaudun tähän toimintatapaan epäluuloisesti, mutta kun sain tietää, että Johanna Venho on kirjoittanut nyt kirjan Tove Janssonista, minun oli pakko saada lukea se. Olen jo maininnut pari fanituksen kohdetta, joita minulla on ollut eri ikävaiheissa. No, Tove Janssonin fani olen ollut aina ja tulen olemaan, ikävaiheesta riippumatta. 

Tämä kirja jäi mieleeni siksi, että vaikka suhtauduin tähän epäluuloisesti, pidin tätä kuitenkin erittäin hyvänä kirjana. Kirjassa kuvataan viimeistä kesää, jonka Tove Jansson viettää Klovharun saarella kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, ja biologianopiskelijatyttöä, joka haaveilee Tove Janssonin tapaamisesta ja etsiytyy hänen saarelleen opiskeluihinsa liittyvän tutkimuksen varjolla. 

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin oikeasti olisi Pellingin saaristossa loppukesän säässä Tove Janssonin seurassa. 

Suosittelen kirjaa kaikille kaltaisilleni, jotka haaveilevat muutosta saarelle meren keskelle. 

12. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Tämä on vanha kirja, josta ilmestyi tänä vuonna uusi, kuvitettu painos. 

Tarun Sormusten Herrasta ja Keski-Maan luojan, J.R.R. Tolkienin, lapset saivat 1900-luvun alussa aina joulun alla kirjeitä Joulupukilta. Kaikki nämä kirjeet ja niihin liitetyt, hurmaavat kuvat, löytyvät tästä kirjasta. Luin tämän joulun alla nostattaakseni joulumieltäni. 

Suosittelen tätä kaikille joulunaluslukemiseksi. 

Siinä oli kirjavuosi 2021. Kirjavuosi 2022 on jo lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 

2. 

Kirjavuosi 2020

Perinteen mukaisesti esittelen jälleen lyhyesti kaksitoista vuonna 2020 lukemistani kirjoista, yhden kirjan jokaiselta kuukaudelta.

Vuonna 2020 luin yli 60 kirjaa, joista suuri osa oli sellaisia, jotka olisi voinut ottaa mukaan tähän vuosikatsauslistaan. Kun on kirjastossa töissä, joka päivä tulee vastaan kirjoja, joita tekisi mieli lukea, mutta niidenkin suhteen täytyy osata pitää itsensä kurissa. Niinpä osasin nytkin valikoida tuosta kirjajoukosta kuuliaisesti ja perinteen mukaisesti 12 kirjaa. Voin lisäksi vinkata, että kaikki nämä kirjat ovat kotikuntani kirjastosta lainattuja, eli kirjastoon vain mars, jos mielesi tekee lukea jokin.

Tässä ne ovat:

 

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Tämä kirja aloittaa Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan, johon pohjautuu myös suorastaan kulttimaineessa oleva Game of Thrones -TV-sarja.

Ainakin jossain vaiheessa tuntui, että ihan kaikki katsoivat Game of Thronesia. Itse näin pätkiä jaksoista, ja niiden pätkien perusteella ajattelin, että kyse ei ole minun viihteestäni. Liikaa väkivaltaa.

Kirjaversiota piti kuitenkin kokeilla saadakseni tietää, mistä tässä sarjassa on kyse. Lisäksi kiinnosti ehdottomasti, miksi veljeni, joka ei yleensä lue kirjoja, vietti monta iltaa sohvannurkassa sellaisen kirjajärkäleen kanssa, jossa on pientä tekstiä ja lähemmäs tuhat sivua.

Yleisellä tasolla sanoisin, että tämä on esimerkki aikuisten fantasiasta, K18-kamasta, tai vähintään K16. Että jos fantasiakirjallisuus, jossa seikkailevat taianomaiset hahmot, yliluonnolliset oliot ja maagiset taikavoimat, assosioituvat mielessäsi pelkästään lastenkirjallisuuteen, niin viimeistään tämä kirjasarja osoittaa, että on olemassa puhtaasti aikuisillekin suunnattua fantasiaa.

Hyvää tässä kirjassa mielestäni oli se, että mielenkiinto pysyi tavalla tai toisella yllä. Vaikka kirja oli paksu, siihen ei sisältynyt mitään turhaa, kuten ylenpalttisia luontokuvauksia tai täysin paikallaan junnaavia keskusteluja.

Huonoa tässä kirjassa mielestäni taas oli aivan liiallinen väkivalta. En kestä väkivaltaa televisiossa tai elokuvissa, mutta yleensä kestän sitä paremmin kirjallisuudessa. Kirjaa lukiessa ei tarvitse nähdä mitään muuta kuin oman mielikuvituksensa tuotteet ja niitä pystyy eri tavalla suodattamaan. Tämä oli kuitenkin siitä harvinainen kirja, että väkivaltaa oli liikaa minulle jopa kirjan muodossa. Liian monta julmaa teloitusta ja linnanmuurilta alas tahallaan tyrkättyä pikkulasta, aivan liian monta raiskausta ja verenhimoista pahoinpitelyä, aivan liikaa ihmisten keskinäistä, kammottavaa, kuolemiin ja kidutukseen johtavaa juonittelua. Järkyttävää kauhua, jota en olisi halunnut nähdä edes mielessäni.

Olen huolissani ihmiskunnan puolesta ajatellessani, miten valtaisa tämän sarjan suosio on.

En ole toistaiseksi lukenut enempää sarjan kirjoja. Ehkä vielä joskus. Yksi kirja vuodessa voisi olla ihan hyvä tahti.

 

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot – Avaimia toimivaan rakkauteen

Kimmo Takanen on kirjoittanut useamman kirjan tunnelukoista.

Tunnelukon käsite pohjaa ajatukseen lapsuudessa omaksumistamme käyttäytymismalleista ja siitä, että perimmältään nämä samat käyttäytymismallit ohjaavat toimintaamme myös aikuisena. Nämä toimintamallit ovat lapsuutemme olosuhteissa muodostuneita selviytymistapoja, jotka ovat silloin auttaneet meitä vaikeissa tilanteissa. Toimintamallit aktivoituvat edelleen automaattisesti tietyissä tilanteissa, esimerkiksi ristiriitoja kohdatessa. Kullakin on omanlaisensa tapa reagoida vaikeissa tilanteissa, ja tämä reagointitapa kuvastaa sitä, millaisia tunnelukkoja meille on lapsuudessa muodostunut. Jokaisella meistä on tunnelukkoja. Tunnelukot ovat aina syntyneet ymmärrettävistä syistä, joten ne itsessään eivät ole vaarallisia. Toisinaan ne saattavat kuitenkin johtaa hyvin ongelmalliseen käyttäytymiseen.

Tässä kirjassa käsitellään tunnelukkoja erityisesti parisuhteen näkökulmasta. Millaisia vaikutuksia tunnelukoilla on toimintaamme parisuhteissa, ja miten voimme sopeuttaa tunnelukkojen vaikutuksia niin, että parisuhteemme kärsisivät niistä mahdollisimman vähän.

Hyödyllinen ja selkeä kirja, jota voin kyllä suositella, jos tästä heräsi yhtään sellainen ajatus, että haluaisit lukea tästä aiheesta lisää.

Rehelliseen pyrkivä itsen tarkastelu tunnelukkojen näkökulmasta ei ole mukavaa, mutta toivon, että se on edes jossain määrin hyödyllistä.

Vaikka tässä kirjassa keskitytään parisuhteisiin, olin havaitsevani esimerkiksi työkavereiden piirteitä. Tämä oli minulle oivaltava kokemus: ehkä henkilö X toimii työpaikalla näin, koska hänellä on tällainen tunnelukko?

 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan yläasteikäisenä. Sen jälkeen olen lukenut useita Anne Frankin elämään pureutuvia tietokirjoja.

Ollessani nykyisessä työpaikassani töissä sain tehtäväkseni luetteloida tämän uutuuskirjan. Tämä on sarjakuvaksi muotoiltu versio Anne Frankin päiväkirjasta. Lisäksi tämä sisältää pienen määrän tietoa Anne Frankin elämästä ja alkuperäisestä päiväkirjasta.

En juurikaan lue sarjakuvia, mutta tämä oli mielestäni aivan loistava, ja upealla tavalla uskollinen kirjaversiolle.

Voin ehdottomasti suositella. Ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat miettineet Anne Frankin päiväkirjan lukemista, mutta eivät ole saaneet tartuttua kirjaversioon.

 

Teemu Potapoff: Luodinkestävä – Heidi Foxellin tarina

Eräänä kevätyönä vuonna 2012 hyvinkääläisen baarin katolle kiipesi mies ja alkoi ampua kadulla kulkevia ihmisiä. Oli koulujen loppumisviikonloppu, eli liikkeellä oli paljon esimerkiksi valmistumistaan juhlivia porukoita.

Paikalle ensimmäisenä saapuvista poliiseista toinen oli silloinen poliisikokelas Heidi Foxell. Poliiseilla ei harmillisten sattumien vuoksi ollut tarkkaa tietoa siitä, missä ampuja on ja mitä oikeastaan edes tapahtuu. Heidi Foxellia ammuttiin hänen ollessaan ottamassa luotiliivejä poliisiauton takapenkiltä.

Ampumisesta alkoi pitkä kuntoutusprosessi, joka oli melkein päätöksessään, kun lääkäreiden välisestä tietokatkoksesta johtuva hoitovirhe vei Foxellin takaisin lähtöpisteeseen. Jonkin aikaa sen jälkeen Foxell sairastui syöpään. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, vain vähän ennen ampumista keväällä 2012 Foxellin isä oli kuollut yllättäen tapaturmaisesti.

Tämä kirja on kertomus Heidi Foxellin elämästä, ihmisestä, josta tuli poliisi. Kirja pisti miettimään, mitä järkeä elämässä ja maailmassa on, ja uskomaan, että kaikki on pelkän mielivaltaisen ja naurettavan sattuman varassa. Kuinka muuten on mahdollista, että niin paljon kauheita asioita osuu yhden ihmisen kohdalle?

Minua liikutti kirjassa erityisesti Foxellin kertomus siitä, kuinka hän oli lapsesta lähtien halunnut poliisiksi. Hän oli päässyt poliisikouluun kolmannella yrittämällä, eikä kouluun pääseminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Poliisikouluajat vahvistivat halua työskennellä poliisina, ja yhä edelleen Foxell tekee innolla poliisin töitä niissä rajoissa, joissa se on hänelle mahdollista.

Kunnioittavin hatunnostoni kirjan päähenkilölle, ja suositus hyvin kirjoitetulle kirjalle.

 

Elina Järvi & Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa

Tähän kirjaan on koottu erilaisten, todellisten ihmisten kokemuksia kuoleman lähellä käymisestä. Tarinansa kertovat syöpädiagnoosin saaneet, syntymästään asti vakavasta sairaudesta kärsineet, onnettomuuksiin joutuneet, rikoksen uhriksi joutuneet ja ne, jotka ovat menettäneet läheisensä.

Kirjassa oli joitakin sellaisia tarinoita, joita en olisi voinut uskoa todeksi, Suomen lähihistoriassa oikeasti tapahtuneeksi.

Kirja oli synkästä aiheestaan huolimatta jollain kummallisella tavalla todella toiveikas ja elämänvoimainen.

Erityisesti minua kosketti kirjan esipuheen toteamus siitä, että kirjassa ei haluta kertoa selviytymistarinoita. Ihminen voi selviytyä mitä kamalimmista kokemuksista, mutta se ei välttämättä tee hänestä sankaria, eikä hän välttämättä koe itseään selviytyjäksi. Sairaudesta parantunut ei ole sankarillisempi tai enemmän selviytyjä kuin sairauteen menehtynyt. Esipuheen mukaan olemme tässä eriarvoisessa maailmassa tasa-arvoisia kahtena elämämme hetkenä: silloin kun synnymme ja silloin kun kuolemme.

 

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot, autiot pihat

Tämä kirja oli ollut jo vuosia lukulistalla, sillä pitäähän tämä olla luettuna.

Huomasin tämän kirjan osalta sellaisen jännän asian, että joskus kirjan ulkonäkö vaikuttaa siihen, tekeekö mieli lukea vai ei.

Entisen kotipaikkakuntani kirjastossa tämä kirja oli vanha ja kulunut.

Nykyisen kotikuntani kirjastossa kirja taas on uuden näköinen, uusi painos, siistikuntoinen. Tartuin siihen mieluummin kuin siihen, joka näytti vuosikymmenten pölykerroksen alta varastosta revityltä.

Kirja kertoo Karjalan kannaksella sijaitsevan Suontaan kylän tapahtumista kohtalokkaana kesänä 1944. Kylä on jo pitkään pysynyt pystyssä naisten voimin, miesten ollessa rintamalla. Kesällä 1944 Karjalan kannas muuttuu jatkosodan kauhujen näyttämöksi, ja Suontaan kyläläisten on jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkotaipaleelle, jo toisen kerran, tällä kertaa lopullisesti.

Luulin jo lukeneeni niin paljon toisen maailmansodan ja kotirintaman kuvauksia, että siksikään en saanut aiemmin tartuttua tähän kirjaan. Tämä kirja pääsi kuitenkin yllättämään. Jumiuduin kesälomalla kokonaiseksi yöksi lukemaan. Tällä teoksella oli harvinainen kyky tehdä henkilöistä niin todellisen tuntuisia, että heistä tulee rakkaita, ja maisemista kuin omaa kotiseutua, sellaista, että kirjaa lukiessaan tuntee olevansa paikan päällä, haistavansa tuoksut ja kuulevansa äänet.

Jos et ole vielä lukenut, niin lue!

 

Maria Veitola: Veitola

Tämän kirjan luin siksi, koska inhoan Maria Veitolaa.

Muija herättää minussa niin syviä vastenmielisyyden tunteita, että vihdoin viime syksynä kirjoitin MTV3:lle pitkän asiakaspalautteen, jossa pyysin, että Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa tulisi juontamaan ihan kuka tahansa muu. Ohjelman idea on valtavan mielenkiintoinen ja minua harmittaa, että Veitola pilaa sen. Katsoisin ohjelmaa mielelläni, jos sitä juontaisi kuka tahansa muu. Niin kauan, kun Veitola päsmäröi siellä, ohjelma jää minulta katsomatta.

En referoi koko palautetta tässä, koska Veitola ei ole sen arvoinen, mutta tiivistän oleellisimmat argumenttini siitä, miksi en pidä hänestä: olen yrittänyt antaa hänelle lukuisia mahdollisuuksia ja oppia ymmärtämään häntä katsomalla ohjelmia, joita hän juontaa tai joissa hän vierailee tai tuomaroi. Kokemukseni ovat ainoastaan syventäneet negatiivisia tunteitani hänestä. Veitola vaikuttaa olevan älyllisesti vajavainen, naurettavan huonokäytöksinen ja ajatusmaailmaltaan käsittämättömän rajoittunut.

Hän ei ole ymmärtänyt sitä kaikille muille juontajille itsestään selvää asiaa, että juontajan tai haastattelijan tehtävä on tuoda esiin kohdehenkilönsä, ei olla itse pääroolissa. Hyvän juontajan tai haastattelijan tunnistaa siitä, että hänen työtään ei oikeastaan huomioi, vaan sen sijaan saa tietää paljon kohdehenkilöistä ja kohdehenkilöt nousevat esille. Veitola sen sijaan luulee ilmeisen vilpittömästi itse olevansa kaikkien muiden ihmisten elämän pääroolissa.

Hän tituleeraa itseään mielellään ihmiseksi, joka sanoo ja kysyy ne asiat, joita muut eivät uskalla sanoa tai kysyä. Minun mielestäni hän ei ole koskaan päästänyt suustaan ainuttakaan asiaa, mitä tuhat muuta ei olisi jo aiemmin sanonut. Hänellä on käsittämättömän luutuneita ja antiikkisia mielipiteitä, joita hän luulee radikaaleiksi ja kärkeviksi, koska hänen älynsä ei riitä pidemmälle. Jos mikä tahansa keskustelu etenee ohjelmassa milliä syvemmälle tasolle, Veitola ei pysty enää seuraamaan sitä eikä osallistumaan siihen, hänen älyllinen kapasiteettinsa ei riitä. Hän toimii näissä tilanteissa maailman vanhimmilla keinoilla: joko hän on hiljaa tai ynähtää yksitavuisen vastauksen ja kohtaus leikataan seuraavaan (tarkkailkaa tätä vaikka!) tai sitten hän sanoo jonkin kommentin, jolla yrittää hädissään alistaa toista keskustelijaa.

Kaiken tämän Veitola yrittää piilottaa näennäisen radikaaliutensa, esim. mauttomien vaatteidensa ja suorien kysymystensä taakse. Nämä asiat taas eivät valitettavasti kieli rohkeudesta ja vahvuudesta, kuten hän itse mielellään julistaa, vaan pelkästään siitä, että hän ei ilmeisesti ole koskaan oppinut sellaisia alkeellisia käytöstapoja, joita tarvitaan ihmisten kanssa olemiseen, ja jotka normaalisti opitaan lapsuudessa.

 

Kirja oli viimeinen mahdollisuus, jonka annoin Veitolalle. Joskus kirja kertoo minulle ihmisestä paremmin kuin TV-ohjelma, elokuva tai vaikka lehtijuttu. Kirjan myötä olen joskus ymmärtänyt sellaista, mitä muuten en ymmärrä.

No, Veitolaan edes kirja ei auttanut. Päinvastoin. Kirja lisäsi halveksuntaani edelleen ja oli muistaakseni viimeinen kimmoke sille, että kirjoitin asiakaspalautteen MTV3:lle.

Kuvaavaa on se, että kirja koostuu Veitolan itse vuosien varrella kirjoittamista, erilaisista kolumneista ja hänen omista kommenteistaan niihin nyt vuosien jälkeen. Veitola ei osaa kirjoitaa muuta kuin puhekieltä. Hän ei osaa myöskään kirjoittaa muusta kuin itsestään. Ja ainakaan mitään hyvää hän ei osaa sanoa mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Onneksi hänessä itsessään onkin hänen omasta mielestään ylenpalttisesti hyvää. Jostain syystä kaikki maailman tyhmyys ja huonous on hänen omissa kirjoituksissaan aina jossain muualla kuin hänessä itsessään: kaikissa ympärillä olevissa ihmisissä ja yhteiskunnassa.

 

Humoristisinta on, että koottuaan kirjaksi omia mitäänsanomattomia jaarituksiaan kyseinen muija on ihan vakavissaan alkanut tituleerata itseään ”kirjailijaksi”.

Ainut sanani hänelle on: ei jatkoon.

 

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko!

Tämä on nuorille suunnattu kirja kirjallisuudesta. Tähän kirjaan on koottu niitä suomalaisia klassikoita, joita nuoria ilmeisesti edelleen pakotetaan kouluissa lukemaan. Tämä kirja pelastaa ne oppilaat, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, sillä tässä tiivistetään kirjojen juoni ja kerrotaan kirjojen taustasta. Tässä kirjassa on siis ihan kaikki, mitä paniikissa oleva kirjallisuusesitelmän tekijä tarvitsee.

Tämä on varmaankin kätevä kirja niille, joita kirjojen lukeminen ei kiinnosta, ja jotka tarvitsevat apua kirjaesitelmän tekoon. Uskaltaisin myös väittää, että tämän kirjan lukeminen salavihkaisesti innostaa klassikoiden pariin sellaista lukijaa, joka ei muuten ole niistä innostunut.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä kirja oli aivan loistava kirja myös kirjallisuuden ystävälle, joka lukee mielellään klassikoita ja kaikkea muuta. Kirja muistuttaa ja alleviivaa taas sitä, miten ihmeellinen asia kirjallisuus on, vaikka se olisi ollut tuttua ja jokapäiväistä koko elämän ajan. Suosittelen kaikille!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Keväällä 2019 Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Pian sen jälkeen mediassa alettiin kohuta siitä, että yksi jääkiekon maajoukkueen pelaajista lukee kirjoja, ja oli muun muassa kehunut tätä kirjaa. Sen jälkeen kaikki ryntäsivät kirjastoon tämän kirjan perässä.

Odotin, että kohu laantui ja kirja vapautui minun luettavakseni.

Onneksi olin kesälomalla tätä lukiessani, sillä tämän kirjan ääreen jumiutui aivan täysin. Kirjaa oli vain pakko lukea, lukea ja lukea, ja vaikka sivuja oli melkein tuhat, olisi vain toivonut, että se jatkuu. Tämä oli minulle vuoden 2020 paras ja vaikuttavin kirja.

Takakansitekstin mukaan tämä on tarina muun muassa muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Minun mielestäni tämä oli ennen kaikkea liikuttavan kaunis ja koskettava kuvaus ystävyydestä.

Kirjaa lukiessa aloin kyseenalaistaa sanontoja, joita muun muassa lasten kasvatuksessa viljellään: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän, anna toiselle jotain, niin saat sen kaksinkertaisena takaisin ja niin edelleen. Sanonnat tuntuvat pohjaavan siihen, että jos itse olet hyvä, sinulle ollaan hyviä ja saat takaisin hyvää. Sanonnat sisältävät toisaalta sen kääntöpuolen, että jos itse käyttäydyt huonosti, saat huonoja asioita takaisin, ja jos sinulle tapahtuu jotain ikävää, voit sitten miettiä, mitä olet tehnyt sen ansaitaksesi. Mitä sinun olisi ehkä pitänyt tehdä toisin?

Tämän kirjan päähenkilön lapsuus ja nuoruus on kuitenkin pelkkiä pahoja asioita toistensa perään ilman, että hän minun käsityskykyni mukaan teki mitään sitä ansaitakseen. Kertomus sai miettimään, kannattaisiko kaikista tällaisista sanonnoista ihan oikeasti vain luopua. Miksi niillä on niin vakaa jalansija?

Kirjaa käsittelevissä blogiteksteissä on monesti todettu, että kirjaa ei suositella herkimmille. Jotkut sanovat, että eivät ole pystyneet lukemaan kirjaa loppuun.

Minulle tämä kirja oli esimerkki siitä, millaista pahuutta pystyn lukemaan ja millaista taas en.

Kuten aiemmin toin ilmi, en siedä äärimmäistä väkivaltaa enkä raakuudella mässäilyä, en varsinkaan telkkarissa enkä liiallisena myöskään kirjoissa.

Jos kyse ei kuitenkaan ole mistään mässäilystä tai siitä, että tarkoitus tuntuu olevan pelkän julmuuden kuvaus, lukeminen tai katsominen synkästäkin aiheesta on nautinto. Kyse on kokemuksen syvyydestä: hyvä kirja näyttää elämän jokaisen puolen, eikä elämä koostu ainoastaan hyvistä asioista. Monipuolisen kuvan näyttäminen on jotain ihan muuta kuin väkivallalla mässäily tai toisaalta ainoastaan hyväntuulinen höttö.

 

Ingrid Fetell Lee: Ilon tila – Tavanomaisten asioiden yllättävä kyky luoda onnellisuutta

Otin tämän kirjan lukuun oikeastaan siksi, että olin hyllyttämässä, eikä tämä mahtunut hyllyyn. Siis ihan sattumalta.

Tämä on sellainen kirja, jota suosittelen kaikille.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä kirjassa kerrotaan, kuinka jokainen meistä voi lisätä ilon ja onnen aiheita omaan ja toisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilon ja onnen tuottamiseen ei vaadita erikoistaitoja, ei mittavaa varallisuutta eikä suurta ajallista panostusta. Oma kykynsähän sitten puolestaan on nähdä ja sisäistää iloa ja onnea tuottavat asiat, joita itse tai joku muu onnistuu tuottamaan.

Kirjoittajan tausta on sisustussuunnittelussa, joten kirjassa puhutaan paljon siitä, miten iloa voi lisätä omaan kotiin, sisustukseen ja ympäristöön. Kirjassa on kuitenkin paljon kaikkea muutakin. Parasta on, että kyse on aivan yksinkertaisista asioista, joiden iloisuutta ei osaa edes ajatella, ennen kuin siihen kiinnitetään huomio.

 

Angela Ahola: Digirakkautta – Opas onnistuneeseen nettideittailuun

Lukeudun itse ihmisiin, jotka ovat löytäneet rinnalleen maailman parhaan tyypin nettideittailun myötä.

Silloin, kun itse vielä nettideittailin tai kun olin sinkku ilman nettideittejä, en olisi jaksanut lukea tätä kirjaa. Olisi vain vituttanut, jos joku olisi yrittänyt tulla neuvomaan (ja itse asiassa aika usein vituttikin, kun aina joku katsoi tarpeelliseksi jaella neuvojaan).

Nyt kun itse olen päässyt onnelliseen lopputulokseen, kiinnosti tästä näkökulmasta tietää, millaisia neuvoja ammattilainen, psykologian tohtori ja itse nettideittailun konkari, antaa muille. Kiinnosti, olenko itse ollenkaan noudattanut ammattilaisen neuvoja päästäkseni tähän tilanteeseen.

 

Kirja oli oikeastaan sitä, mitä odotin. Paljon hyviä neuvoja, joita normaalin ihmisen on kuitenkin monessa tilanteessa vaikea noudattaa käytännössä. Ainakin minun mielestäni iso osa elämän pieleen menneistä asioista on sellaisia, joissa ihminen kyllä tietää järjellä hyvin, miten pitäisi toimia ja miten pääsisi oikeasti hyvään lopputulokseen – mutta syystä tai toisesta hän ei voi tai halua toimia tällä tavoin vaan jollain muulla tavoin.

Sitten tästä kirjasta löytyi myös sellaisia neuvoja, joihin tekisi oman kokemuksen puolesta mieli väittää vastaan.

Kirja pyrkii kovasti olemaan perusteellinen, ohjekirjamainen tietoteos, eräänlainen tinderin käyttöopas, mutta lopulta se muistuttaa mielestäni vain siitä, että tällaisia asioita, kuten monia muitakaan asioita, ei oikeastaan voi lopullisesti opastaa muille. Ei järeinkään ja kokeneinkaan ammattilainen pysty antamaan jokaiseen tilanteeseen osuvia ohjeita ihmisten kanssa toimiessa. Aina on lukemattomia vaihtoehtoja. Eväitä voi pyrkiä antamaan, mutta tyhjentäviä neuvoja ei voi antaa kellekään. Vähän vaan huvittaa, jos joku kuvittelee pystyvänsä.

Lue kuitenkin tämä kirja, jos sinulla on joku nettideittailuun liittyvä ongelma, johon haluaisit saada tukea. Tai jos ei ole, mutta haluat muuten vain lukea.

 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen kirjat ja minun on saatava lukea ne aina, kun niitä ilmestyy.

Tämän kirjan varasin heti, kun huomasin sen olevan ilmestymässä, ja kävi niin onnellisesti, että sain sen luettavakseni joulun pyhinä.

Tämä on hilpeyttä ja ajatuksia herättävä kirja hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista.

Yksi ei mitään muuta halua kuin saada lapsia ja toisella on lapsia enemmän kuin jaksamista niiden kanssa olemiseen. Kolmas ei toivoisi elämältä mitään muuta kuin sopivan kumppanin löytämistä ja neljäs on kyllästynyt pitkään avioliittoonsa. Viides yrittää kaikin keinoin näyttää kaiken täydellisenä some-kanavissaan, vaikka kulissit kaatuvat rytinällä. Kaikki näkevät onnen olevan jossain muualla kuin omassa elämässä.

Lukukokemukseni noudatti oikeastaan samaa kaavaa, kuin Nousiaisen kirjat aina:

Loppu oli pettymys, mutta alku ja keskikohta loistavia. Kirja sai nauramaan ääneen. Kirja sai myös ajattelemaan ja oivaltamaan sillä tavoin, että tekstiä halusi lukea ääneen toiselle ja sitä haluaa ehdottomasti suositella jokaiselle. Toivottavasti Miika Nousiainen kirjoittaa vielä monta kirjaa!

 

Näillä eväin kohti kirjavuotta 2021.