Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste korona. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste korona. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

2021

 Kyllä se tulee tänäkin vuonna, vuosikatsaus, blogissa, joka edelleen sinnittelee hengissä. 
En ole saanut tätä aikaiseksi aiemmin, koska viime aikoina on tuntunut vaikealta jaksaa oikeastaan mitään. 
Toinen syy liittyy samaan asiaan, josta mainitsin jo viime vuonna vuosikatsauksessani. 
Sen jälkeen, kun on mennyt vakituisiin töihin ja ollut samoissa ympyröissä kauan, kaikki muuttuu samanlaiseksi. On ihan sama, mikä vuodenaika, vuosi tai päivä on, kaikki hukkuu samaan samanlaiseen massaan. On vaikea hahmottaa, mitä erinomaista viime vuonna tapahtui, ja onko siinä mitään kertomisen arvoista (ainakaan sellaista, mitä en olisi jo kertonut täällä blogissa). 
Kolmas syy on korona. Onko kukaan päässyt tekemään oikeastaan mitään ikimuistoista ja hienoa sen jälkeen, kun koronapandemia alkoi keväällä 2020? Loppua sille ei näy. 

Otan tähän avuksi puhelimeni kuvamuistin, ja kertaan vuotta 2021 sekä oman muistini että otettujen kännykkäkuvien avulla. 

Vietimme uudenvuodenaaton kotona raketteja pelkäävän koiran kanssa. Uudenvuodenpäivänä kävimme kävelemässä luontopolulla. 

Vuoden ensimmäisellä viikolla vanha koira meni todella huonoon kuntoon. Saatiin varattua eläinlääkäriaika ja pari iltaa tuota eläinlääkärikäyntiä odotellessa itkettiin ja jätettiin jo jäähyväisiä. Lähdin töistä aiemmin itku kurkussa, jotta ehdin mukaan eläinlääkäriin. 
Eläinlääkäri antoi toivoa ja lääkkeet, jotka näyttivät tehoavan. Siinä oli juhlan tunnelmaa. Muistin taas, että joka pikku asiasta ei pidä valittaa, kun asiat ovat näin hyvin. 

Veljeni täytti pyöreitä ja minut kutsuttiin pienimuotoisiin juhliin, mutta eläinlääkärikäynti osui niiden kanssa samalle päivälle, joten en päässyt paikalle.

Tammikuussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran leipoa kääretortun, koska ihmisen pitää aina välillä kokeilla uusia asioita. Valitsin leivottavaksi unelmakääretortun, koska se on lempikääretorttuni ja itse asiassa yksi lempijälkiruoistani. Leipomuksestani tuli maultaan ihan kohtuullinen, mutta ulkonäöltään niin ruma, että en olisi kehdannut tarjota sitä ikinä kellekään, ja olisin voinut voittaa sillä jonkun rumimman leivoksen kilpailun. 

Alkuvuodesta tuli kovat pakkaset ja niin paljon lunta, että taloyhtiömme pieni piha oli hätää kärsimässä. Jouduin toden teolla lumitöihin ja mietittiin jo, mihin tämä kaikki lumi oikein työnnetään, ja milloin katot romahtavat. 

Myös vuonna 2021 neuloin paljon, kuten edellisenäkin vuonna. Tein muun muassa säärystimiä ja peittoja. En vieläkään ole millään mittapuulla taitava neuloja, mutta pidän neulomista rauhoittavana toimintana.

Heti alkuvuodesta yritin kovasti päästä Kansallisteatteriin, koska teatteriin pitäisi päästä vähintään kerran vuodessa, jotta elämän arjessa olisi juhlaa. Varasin itselleni ja suosikki-ihmiselleni liput näytökseen "Tunnit, viikot, kuukaudet", koska olen opiskeluaikanani lukenut kirjan, jolle tämä näytelmä pohjautuu, ja pitänyt kirjaa yhtenä liikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä. Lähdin varaamaan lippuja tammikuussa, mutta kiitos koronan, lopulta pääsimme teatteriin loka-marraskuun vaihteessa. Onneksi edes silloin. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa teatterista on turha haaveilla (haaveilen silti). 

Vuonna 2021 tein säännöllisesti etätöitä, kuten myös vuonna 2020. Etätöissä pidän siitä, että pystyn keskittymään töihini ilman, että jatkuvasti joku ramppaa työpisteellä kysymässä jotain tai yrittämässä olla sosiaalinen. 

Helmikuussa 2021 ostin uudet verhot. Ikkunassani roikkui tylsät verhot, jotka on joskus hätätilanteessa löydetty kirpputorilta ja ripustettu ikkunaan kiireellisessä muutossa, jossa jotakin nyt vain piti saada ikkunan peitoksi. Ne ovat jääneet minulle, koska muuttoja oli lyhyen ajan sisällä useita. Koska asumistilanteeni on nyt myös hyvin vakiintunut, sain vuosi sitten lopulta aikaiseksi tehdä verhotilanteelle jotain. 
Oli vaikea löytää sellaisia verhoja joita halusin, mutta onneksi se lopulta onnistui. Nyt ikkunassani roikkuvat sellaiset verhot, joista oikeasti pidän. Tosin loppuvuodesta aloin ajatella, että nekin pitäisi välillä vaihtaa. Ehkä tänä vuonna saan aikaiseksi ostaa vaikka jouluverhot?

Maaliskuussa kävimme suosikki-ihmiseni kanssa vohvelikahvilassa. Tämä oli merkkitapaus, koska eihän tällainenkaan ole ollut mahdollista pahimpana korona-aikana. 

Maaliskuussa kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa avokadoa ruoanlaitossa. Sain kimmokkeen tähän syötyäni aika monta Kotipizzan kana-feta-avokado-kotzonea ja todettuani sen myötä, että avokado on hyvää. Tein avokadopastaa, ja se on jäänyt vakiintuneeksi osaksi sitä suppeahkoa reseptivalikoimaa, joka minulla arjessani on käytössä. 

Maaliskuussa laajensin myös leipomisrepertuaariani kokeilemalla leipoa vadelmabrownieskakkua. Toisin sanoen se on brownies-kakku, jossa on päällä vadelmarahkaa. Sain siitä hyvää palautetta, mutta en ole toistaiseksi tehnyt sitä uudestaan. 

Viime vuonna mainitsin, että olin alkanut haaveilla koirasta, mutta asia ei yrityksistäni huolimatta ole edistynyt. No, maaliskuussa 2021 se alkoi edistyä. Vihdoin, lukuisten yritysten ja epäonnistumisten tuloksena, eräs kasvattaja näytti vihreää valoa, ja kävimme jopa katsomassa hänen pentuettaan toivoen, että yksi pennuista olisi meidän. Niinhän siinä sitten kävi, että vielä yksi este tuli eteen, emmekä saaneet pentua tuosta pentueesta, vaan vasta myöhemmin. Mutta maaliskuussa 2021 kuitenkin nytkähdettiin ratkaiseva askel eteenpäin. 

Maaliskuussa kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran kirja-arvion tieteelliseen lehteen. 

Ja maaliskuussa muuten yhtäkkiä keksin, että minähän voin itse ostaa itselleni tandemhypyn, eikä mun tarvitse odottaa, että saisin sen joltain lahjaksi. Varasin tandemhypyn synttäriviikonlopulleni ja olin aivan fiiliksissä siitä, että yli vuosikymmenen ajan elättelemäni unelma toteutuu viimein. 

Vietimme pääsiäisen kotona. Suosikki-ihmiseni korjasi kaverinsa autoa ja minä olin ärtynyt erinäisistä syistä. Ärtymystä aiheuttivat muun muassa itseään somessa hehkuttavat ihmiset ja sellaiset naapurit, jotka eivät kunnioita toisten yksityisaluetta. 

Huhtikuussa kokeilin vuohenjuustolasagnen tekoa. Siitä ei tullut hyvää. 

Huhtikuun lopussa täytin 30 vuotta. Ilahduin siitä, että pari työkaveriani toivat minulle ruusuja, ja että ovelleni tuotiin kukkia ja minua muistettiin muutenkin etänä. Leivoin töihin mokkapaloja. Tandemhyppyni ei onnistunut koronan takia, eikä se olisi onnistunut myöskään sään takia synttäriviikonloppunani. Muutenkaan syntymäpäiväni ei mennyt toiveideni mukaisesti: niiden ihmisten, jotka olisin halunnut tavata, tapaaminen ei onnistunut koronan takia. Sen sijaan sellaiset ihmiset, joiden tapaamisesta en olisi juuri silloin välittänyt, tunkivat kutsumatta käymään, eivätkä osanneet muutenkaan käyttäytyä. Ja ei, en usko, että blogini lukijoista kukaan on tällainen henkilö. 

Vappuaattona menin töihin pukeutuneena turkooseihin vaatteisiin ja turkoosiin peruukkiin. Olin jo pari vuotta ajatellut, että haluaisin tehdä niin, ja tuolloin se sitten toteutui. 
Vappupäivänä söin mielettömän hyviä, itse leivottuja, tuoreita munkkeja veljeni perheen luona. Kiitos. <3

Toukokuussa osallistuin muutaman vuoden tauon jälkeen kirjallisuudentutkimuksen päiville (etänä) ja pidin esitelmän siellä. Yhteys katkesi juuri, kun esitelmäni oli loppusuoralla. Onneksi kuitenkin vasta silloin. 
Mieleeni on jäänyt, että keväällä ajattelin, että en selviä molemmista, sekä kirja-arvion kirjoittamisesta että esitelmän valmistelusta töiden ohessa. Kun selvisin niistä molemmista, luulin, että se olisi tuntunut juhlavalta, mutta se ei tuntunut oikeastaan miltään. 

Mulla on sellainen hatara kuvaan ja muistiin perustuva mielikuva, että kokeilin toukokuussa leipoa valkosuklaa-mutakakkua, mutta se meni ihan pieleen ja heitin sen vain roskiin. Ei siitä sen enempää. 

Toukokuun alussa jo mainitulle cavalier-kasvattajalle syntyi toinen pentue, ja tästä pentueesta yksi sitten lopulta tuli meille. 

Vietin äitienpäiväviikonlopun lapsuudenkodissani lapsuudesta tutuimpien ihmisten seurassa. Sellaista kaipaisin useammin. 

Toukokuussa äitini tuli auttamaan minua ikkunoiden pesussa. 

Nimipäivänäni toukokuun puolenvälin paikkeilla ilahduin siitä, että naapurin luumupuu kukki ja työnsi oksiaan aidan yli minun takapihalleni. Suosikki-ihmiseni myös tarjosi minulle herkullisen jäätelöannoksen nimipäivän kunniaksi. 

Kolme päivää nimipäiväni jälkeen vanha, rakkaista rakkain koira sitten lähti viimeiselle matkalleen. Olin viimeisellä lauantaityöpäivälläni ennen kesälomaa, viikkoa ennen kesäloman alkua, saadessani viestin siitä, että koira oli nyt pakko päästää pois. 
Vedin asiakaspalvelunaamion kasvoilleni työpäivän viimeisten kolmen tunnin ajaksi. 
Kun lähdin polkemaan pyörällä töistä kotiin, itkin koko matkan. Siivosin koiran kupit ja hihnat kodin keskiöstä pois ja pesin ja pyyhin lattiat, ja itkin, itkin, itkin. Itkin koko illan, itkin melkein koko yön ja koko seuraavan päivän ajattelin, että tämä saatanallinen kipu ei lopu koskaan. 

Siinä hetkessä oli kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun olin viimeksi joutunut hyvästelemään rakkaimman koiraystävän. Silloin olin tehnyt päätöksen, että en koskaan enää ota lähelleni ketään, en ihmistä sen enempää kuin eläintäkään, koska mikään ei korvaa sitä luopumisen tuskaa.
Tänä keväänä, Teppo-koiran kuoleman aikaan, mieleeni kuitenkin kaikesta huolimatta nousi päällimmäisenä kiitollisuus. 
Onneksi olen pettänyt tuon lupauksen. Onneksi jo muutaman kuukauden kuluttua tuosta lupauksesta elämääni astuivat sekä mies että koira. Olen kiitollinen siitä, että sain olla osa Tepon elämää kolmen vuoden ajan. 

Suru oli tällä kertaa helpompi kestää, koska en ollut yksin sen kanssa. Suosikki-ihmiseni kanssa surunkin hetki oli helpompi. 
Olin myös kiitollinen siitä, että uusi koira oli jo tulossa vajaan kahden kuukauden kuluttua. Surun hetkellä uuden koiran ottamista ei olisi halunnut suunnitella, mutta nyt suunnittelutyö oli jo aikaa sitten tehty. Olin kiitollinen siitä, että asiat eivät menneet, kuten alun alkaen olin toivonut, jolloin meille olisi juuri tuona ajankohtana tullut uusi koira. Se olisi osunut samaan ajankohtaan vanhasta koirasta luopumisen kanssa, ja se olisi ollut kamalaa. 
Onneksi se oli kuitenkin tulossa, sopivan välimatkan päässä. Onneksi, sillä en haluaisi elää tätä elämää ilman koiraa. 

Touko-kesäkuun vaihteessa jäin kesälomalle. 
Kävin vanhempieni kanssa Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkoilin suosikki-ihmiseni kanssa kotikulmillani alueilla, joista kaikki aina puhuvat, mutta joilla minä en vielä koskaan ollut käynyt. Tein yhtenä päivänä kolmen ruokalajin menun, johon sisältyi muistaakseni broilerisalaatti, jauhelihaperunalaatikko ja kinuskimutakakku. Kävin aamulla ennen helteiden alkua lenkillä ja istuin kesähelteessä ulkona riipputuolikeinussa lukemassa. Takapihani alppiruusu kukoisti. Sain huojentavia uutisia läheisen terveydentilasta. 
Vietimme suosikki-ihmiseni kanssa pari vuorokautta Kalajoen hiekkasärkillä ja tulimme sieltä kotiin Rauman vanhan kaupungin, Porin ja Aulangon näkötornin kautta. 
Kalajoella seikkailupuistossa toteutin viime vuonna syntyneen haaveeni vaijeriliu'usta 35 metrin korkeudessa meren ja hiekkasärkkien yläpuolella, ja se oli aivan mahtavaa. Tosin jälkikäteen on mielenkiintoista todeta, että liukumaan heittäytyminen tornista 35 metrin korkeudessa tuntui paljon pahemmalta kuin lentokoneesta alas pudottautuminen neljän kilometrin korkeudesta kaksi viikkoa myöhemmin. Ensin mainitussa korkeuden hahmottaa niin eri tavalla. Suorituksen jälkeinen onnellisuus taas koskee molempia, tandemhypyssä se on  moninkertainen. 

Kesälomareissulla ostin koiratarvikkeita ja osa kesälomasta käytettiin asunnon ja pihan laittamisessa koiranpennun kestäväksi. 
Käytiin myös taas yksissä häissä, jotka olivat siirtyneet koronan takia vuodella eteenpäin, ja joita ei kai vieläkään olisi saanut järjestää. 
Joimme viimein drinkit Krapin terassilla, josta niin ikään kaikki aina puhuvat, ja jossa minä sain aikaiseksi käydä vasta asuttuani näillä nurkilla kaksi vuotta. 
Kävimme moottoripyörällä Kotkassa, muun muassa merimuseossa ihmettelemässä laivoja, meritaisteluita, Tove Janssonin suhdetta mereen ja hääpukuja (kyllä, ne olivat siellä kaikki saman katon alla). Söimme Kotkassa meren rannassa belgialaiset vohvelit. Suosittelen tuota museota, ja miksei vohveleitakin, ihan kaikille.

19.6.2021 hyppäsin tandemhypyn ja se oli aivan mieletöntä, kuten olette ehkä jo lukeneetkin. Sain ne 30-vuotisjuhlat, jotka aiemmin jäivät saamatta. 

Kaiken kaikkiaan kesälomani vuonna 2021 oli siis lähes täydellinen. 

Töihin palattuani kävin ottamassa ensimmäisen koronarokotteen. 
Vietimme juhannusaaton veljeni perheen luona ja kävimme muun muassa juhannusajelulla avoautolla. 
Kesäkuun lopussa hyödynsimme yhden ravintolalahjakortin Helsingissä ja saimme siitä epäonnistuneen kokemuksen, josta kirjoitin palautteen, ja saimme siitä syksyllä hyvityksen. 

Heinäkuun alussa elämämme mullistui, kun meille muutti Helmi-koira. Puhelimeni täyttyi Helmin kuvista istumassa, makaamassa, leikkimässä, syömässä, nukkumassa, sisällä, ulkona, kotona, autossa, kylässä, jokaisen ihmisen kanssa, eri tilanteissa. Sen jälkeen elämässäni ei kai ole ollut juuri muuta kuin Helmi ja ehkä joku työpaikka ja muita asioita siinä sivussa. Helmi on mukana kaikessa ja elän Helmiä varten. Sydämeni murtuisi, jos Helmille tapahtuisi jotain. Kirjoitan Helmistä oman postauksensa myöhemmin. 

Elokuussa tehtiin nostalgiamatka kuntaan, jossa olin töissä silloin, kun tapasin suosikki-ihmiseni kanssa. Helmi vietiin siellä tutustumaan meren rantaan. 

Elo-syyskuun vaihteessa vietin vielä viikon kesälomaa. Vietin sen - yllätys, yllätys - Helmin kanssa. Vierailimme Vesivehmaalla kiihdytysajoissa, sillä tässä perheessä koiran pitää olla tottunut moottoreiden meteliin. Muuten oikeastaan vain otettiin rennosti.

Syksyllä kävin Helmin kanssa pari kurssia koirakoulussa. Tarkoitus oli jatkaa nyt alkuvuodesta, mutta toistaiseksi tarjolla ei ole ollut meille sopia kursseja. 

Syyskuussa sain toisen koronarokotteen. Hetken jo luultiin, että rokotteet purevat ja rajoitteista päästään, mutta se oli turha luulo.

Lokakuussa veljieni teini-ikäiset tyttäret tulivat Helmin ja minun luokse yökylään. Tätä oli suunniteltu noin vuosi, ja nyt se saatiin toteutettua. Aika rivakasti pistän asioita toimeksi. 

Lokakuussa pääsin neljän vuoden haaveilun jälkeen kokeilemaan ilmajoogaa. Ensin esteenä oli se, että en tiennyt, missä sitä voisi kokeilla, ja sitten korona. Ensimmäinen ilmajoogakokemus oli niin mahtava, että ostin heti viiden kerran kortin. Sitten koronatilanne paheni jälleen, eikä ole ollut tilaisuutta käyttää korttia. 

Lokakuun lopussa kokeilin elämäni ensimmäisen kerran polkujuoksua. Kokeilin sitä osallistumalla polkujuoksutapahtumaan, jossa sai juosta joko 10,5 km lenkin tai 21 kilometrin lenkin. Valitsin tietysti tuon pidemmän lenkin, koska eihän 10,5 km juoksusta kannata maksaa. Kun olin juossut noin 15 km, järjestäjäporukka alkoi tulla vastaan ja pelästyi, kun metikössä rämpikin vielä joku. "Me luultiin, että täällä ei ole enää ketään." Ja miksikö matka oli niin hidas? No siksi, koska koko ajan piti väistellä juurakoita, ja mikä pahinta, upposin vähän liian monta kertaa suohon. Kun lopulta porhalsin maalisuoralle, maali oli jo kerätty pois. Onneksi kannustusjoukkoni olivat sentään vielä odottamassa. 
Niin, että en tiedä minkälainen polkujuoksu-ura mulla on edessä. Mutta voin sanoa, että kaikesta tästä huolimatta kokemus oli positiivinen ja olen iloinen, että olen kokenut sen. 

Marraskuussa matkasin vuosien jälkeen opiskelukaupunkiini, yhteen tapahtumaan pitämään taas yhtä esitelmää, ja voi sitä nostalgian määrää. Käsittämätön, surullinen ja samaan aikaan kaunis ja lämmin tunne siitä, että täällä minäkin olen ollut, ja siitä on jo kauan. Ihmiset tulivat ja menivät yliopistoliikunnan tunneille juuri niin kuin minäkin aikanani, yliopiston kirjaston tietokoneilla istui opiskelijoita kuten minäkin aikanaan olen istunut, rakennukset olivat paikallaan, opiskelijaruokalassa kuhisi niin kuin silloin. 

Joulukuun alussa yritin mennä itsenäisyyspäivän maratonille.Olin yrittänyt mennä ensin keväällä Tuusulanjärven maratonille, mutta se peruttiin koronan takia, ja sitten yritin mennä kesällä jonnekin, mutta sinnekään ei jostain syystä päässyt, ja loppuvuodesta päätin, että itsenäisyysmaratonille lähden, koska viime vuonnakaan en päässyt sinne. Varasin majoituksen Kuopiosta ja autoon vaihdettiin paremmat renkaat Kuopion reissua varten. 
Muutama päivä ennen h-hetkeä sekin peruttiin. 

Koska kaikki oli kuitenkin jo suunniteltu, lähdettiin käymään Kuopiossa, ja meillä oli siellä kiva reissu. Itsenäisyyspäivänä vierailimme Helmin kasvattajan luona, ja oikeastaan se oli paljon kivempi juttu kuin maratonin juokseminen pakkasessa henkensä kaupalla. 

Jouluaatonaattona pukeuduin taas punaiseen mekkoon ja vedin tonttulakin päähäni työpäivän ajaksi. Elämässä täytyy mielestäni tarttua mahdollisuuksiin olla lapsenmielinen. 
Jouluaattona kävimme veljeni perheen luona ja otimme muuten rauhallisesti kotona. Sain suosikki-ihmiseltäni joululahjaksi juuri sellaisen sisustustakan, jollaista olen vuosia toivonut, mutta jota en ikinä olisi itse ostanut itselleni. <3

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia. 
Loppuvuodesta 2021 asti olen ajatellut, että tämä vuosi 2022 tulee olemaan vaikea vuosi. Monesta syystä. 
Jo vuosien ajan olen joka ilta kirjoittanut ylös ainakin yhden positiivisen asian kuluneesta päivästä. Tänä vuonna olen tehnyt sen instagramissa. Tähän mennessä olen julkaissut 22 positiivista asiaa. Vuoden lopussa julkaistuja positiivisia asioita tulee toivottavasti olemaan 365. 
En tiedä, kiinnostaako se ketään.
Teen sen realisoidakseni itselleni, että tämänkin vuoden jokaisessa päivässä on jotain hyvää. 

Tämän postauksen kirjoitettuani olin hämmästynyt siitä, että
1) kulunut vuosi oli näin hyvä vuosi, vaikka kirjoittamisen aloittaessani ajattelin, että en muista tästä vuodesta muuta kuin Helmin ja tandemhypyn, ja
2) leivoin ja kokeilin ruokareseptejä tänä vuonna näin paljon. Se ei ollut tarkoituksellista.

Epävirallisia uudenvuodenlupauksiani ovat
1) jatkaa sitä, mitä yritän aina tehdä, eli kokeilla säännöllisesti uusia asioita, ja erityisesti pyrkiä toteuttamaan haaveita,
ja
2) jatkaa jämäkkyyden harjoittelua. Lupasin harjoitella jämäkkyyttä jo vuoden 2021 alussa. Jämäkkyys on hankalaa, enkä tiedä, olenko kuluneena vuonna edistynyt siinä yhtään. 

Onnellista vuotta 2022 jokaiselle lukijalle!













lauantai 26. kesäkuuta 2021

Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 
Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 
Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 
Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 
Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 
Tiedän myös, että ei tarvitse.
Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.
Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.
Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.
Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 
Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 
Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 
Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 
Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 
Olen oikeasti menossa tekemään sen. 
Ihan oikeasti. 
Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 
Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 
Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 
Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?
No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.
Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 
Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 
Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 
Mitä tahansa voi sattua. 
Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 
Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 
En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 
Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 
Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 
Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 
Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 
Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 
Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 
Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.
Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 
Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 
Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 
Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 
Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 
Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 
15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 
Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 
Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 
Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 
Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 
Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 
Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 
Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.
Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 
Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 
En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 
Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 
En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 
Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.
Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 
Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.
Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 
En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 
"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.
"Mitä?" hän huutaa takaisin.
"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.
"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.
Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 
Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 
Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 
Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 
Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 
Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,
vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 
Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 
Ja se on tosi laimeasti sanottu. 
On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 
Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 
Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 
Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 
Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 
Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 
Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 
Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 
Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 
Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?
Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 
Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 
Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 
Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 
Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 
Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.
Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:
Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...
... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 
Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 
Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 
Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 












perjantai 12. maaliskuuta 2021

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 
Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 
Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 
Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 
En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 
No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/
Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 
Ne olivat myös tylsät. 
Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 
Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 
Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.
Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 
Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia. 

perjantai 1. tammikuuta 2021

2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 
Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 
Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 
Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 
Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 
Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 
Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 
Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 
Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 
Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 
Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.
Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 
Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 
Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 
Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 
Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 
Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 
Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 
Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 
Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 
Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 
Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 
Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.
Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.
Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 
Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 
Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 
Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 
Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 
Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 
Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.


Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 
Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 
Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!









sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.






sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.