Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa pihani oli kukassa kauniimmin kuin ehkä koskaan aiemmin. 

En ole mikään kukkien tai kasvien kasvattaja, mutta tänä vuonna kukat kukkivat silti. Etenkin alppiruusu puhkesi kukkaan toukokuun viimeisellä viikolla. 

Kevät oli vaihtumassa kesään. Lempivuodenaikani. 

Istuin keinussa, kuuntelin lintujen mekkalointia ja hiljaisuutta, joka sitä ympäröi. Ajattelin, että kummisetäni sielu liikkuu täällä. 

Olen juossut hänen kanssaan maratonreitin maaliin Rooman Colosseumille. Olemme odottaneet maratonin lähtöä auringonnousun aikaan Kreikassa Marathonas-kylässä ja juosseet sieltä Ateenaan. Puhuin hänelle silloin muun muassa siitä, että kaipaisin elämääni parisuhdetta. Hän sanoi, että sitä saattaa kyllä olla hankala löytää, jos on vanhan enon matkassa. 

Olemme kävelleet Samarkandin kaduilla ja jutelleet muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta, rahankäytöstä, elämästä ja ihmisyydestä. Samarkandin-reissun jälkeen kumppanini nappasi meidät kyytiin Helsinki-Vantaan lentokentältä ja sanoi, että meidät oli helppo havaita ihmisten joukosta. 

Niin monta matkaa, niin monta yhteistä kokemusta ja muistoa.

Rakkaus ja kiitollisuus ei katoa koskaan.

Tänä vuonna juoksen todennäköisesti neljännenkymmenennen maratonini.

Olisin toivonut, että juoksisin sen jossain muissa olosuhteissa, mutta kaikki toiveet eivät käy toteen. Silloin voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko surra sitä, että yhteinen matka on ohi, tai iloita ja kiittää siitä, että sellainen matka oli. Luulen, että vain harvalla on etuoikeus kokea tällainen matka. Valitsen siis jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Tämä on se maratonin kilometrimerkki, josta jatkan yksin. 

Kummisetäni oli myös tämän blogin aktiivisin, ja viime vuosina mahdollisesti ainut lukija. 

Voi siis olla, että tämä blogi päättyy tämän vuoden loppuun mennessä. 

Jos toivot, että blogini jatkuu, tai jos sinulla on jotain muuta sanottavaa aiheeseen, niin otathan minuun yhteyttä. 

Viikko 39: Liian lyhyt elämä

 Aloitan tämän viikon postauksen kertomalla tarinan. Valitettavasti tarina perustuu tositapahtumiin. Henkilöiden nimet on muutettu. 

Olin viisivuotias, kun kaksi vuotta vanhempi veljeni aloitti koulun. Veljeni tutustui koulussa poikaan, jota kutsun tässä tarinassa vaikkapa nimellä Matti. Matista ja veljestäni tuli hyviä kavereita. Matti alkoi käydä meillä kylässä ja veljeni kävi Matin luona kylässä. Matin äiti ja minun äitini tutustuivat Matin ja veljeni ystävyyden myötä. Äitimme huomasivat, että molemmilla oli samanikäisten poikien lisäksi samanikäiset tyttäret. Äidilläni oli minut ja Matin äidillä niin ikään tytär, joka oli isoveljeään Mattia kaksi vuotta nuorempi. Kutsun Matin pikkusiskoa tässä tarinassa vaikkapa Maijaksi. 

Äitimme päättivät yrittää tutustuttaa Maijan ja minut toisiinsa. Maija tuli äitinsä kanssa käymään meillä pari kertaa samalla, kun Matin ja Maijan äiti tuli hakemaan Mattia meiltä. Maijan ja minun välille syntyi kuin syntyikin ystävyys, jota äitimme olivat toivoneet. 

Olimme perheeni kanssa asuneet kaukana kylän keskustasta paikassa, jossa ei ollut muita lapsia. Käytännössä veljeni oli ollut ainut leikkitoverini siihen asti, kunnes tapasin Maijan. Olin kyllä tutustunut muihin ikäluokkani lapsiin muun muassa seurakunnan päiväkerhossa ja joskus jossain muuallakin. Lapsena en kuitenkaan oikein välittänyt muiden ihmisten seurasta edes sitä vähää kuin nykyään, joten ehkä siksi viiteen ikävuoteen mennessä minulla ei vielä ollut varsinaista parasta ystävää. Maijasta kehkeytyi minulle paras ystävä. Maija oli ensimmäinen ihminen, jota aloin ajatella parhaana ystävänäni. 

Ystävyys kesti rikkumattomana vuoden verran. Vähän sen jälkeen, kun olimme menneet esikouluun, tapahtui jotain. On vaikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Minun näkökulmastani Maijan käytös minua kohtaan muuttui. Maija saattoi olla suorastaan ilkeä minua kohtaan. Jälkikäteen sain jostain tietää, että Maijalla ja Matilla oli kotona kaikenlaisia ongelmia. Jälkikäteen olen ajatellut, että johonkinhan heidän oli pakko purkaa sitä kaikkea vaikeaa, mitä he joutuivat kotona kestämään. Lisäksi vasta aikuisena olen huomannut ajatella, että Maija saattoi olla minulle kateellinen joistain asioista, mitä minulla oli, tai mitä hän luuli minulla olevan, ja mitä hänellä ei ollut. Joka tapauksessa ystävyytemme alkoi rakoilla. Esikoulussa syntyi uusia kaveri- ja ystävyyssuhteita eri tavalla kuin aikaisemmin, ja lopulta siirryimme Maijan kanssa eri porukoihin. Samaan aikaan Matin ja veljeni ystävyys hiipui ja lopulta katkesi kokonaan. 

Olimme Maijan kanssa samalla luokalla koulussa ala-asteajan. Ala-asteen aikana olimme aina välillä hyviä kavereita, sitten meille tuli riitaa ja olimme eri porukoissa, sitten taas kavereita. Riitojen osalta kummassakin oli vikaa, tai sitten voi ajatella, että kummassakaan ei ollut mitään erityistä vikaa. On vaikea sanoa, miksi emme voineet vain pysyä ystävinä, ja miksi toisaalta vuosien ajan aina riitelyn jälkeen kuitenkin palasimme ystäviksi. Muiden ihmisten kanssa en ole kokenut samanlaista on-off-ystävyyttä. Matin ja veljeni kaveruus ei jatkunut enää koulun alkuvaiheen jälkeen, mutta minun ja Maijan myrskyisä ihmissuhde jatkui ala-asteen lopulle asti. Vasta yläasteen alkaessa päädyimme eri luokille, kokonaan eri piireihin ja käytännössä yhteytemme katkesi. 

Maijan veli Matti oli peruskouluajan kanssamme samassa koulussa. Matilla ja Maijalla oli ilmeisesti edelleen vaikeaa kotona, ja kummallakin oli lisäksi vaikeuksia koulussa tietyissä aineissa. Esimerkiksi Maijalle lukeminen ja matematiikka oli vaikeaa, mutta hän oli lahjakas muunmuassa käsitöissä ja kuvaamataidossa. Ehkä yksi ystävyytemme kantavista voimista oli erilaisuus ja sen myötä mahdollisuus auttaa toista. Yritin auttaa Maijaa lukemista vaativissa asioissa, ja Maija saattoi olla minun apunani käsitöissä. En tiedä, oliko Matilla vastaavia lahjoja vaikeuksien lisäksi. Tiesin vain, että Matin koulu ei suju kovin hyvin. Matin käytös muita kohtaan oli myös huonoa. 

Kun olin lukiossa, Facebook muuttui suomenkieliseksi ja kaikki alkoivat liittyä sinne. Tein periaatepäätöksen siitä, että pyysin ja hyväksyin Facebook-kavereikseni kaikki vanhat luokkakaverit. Myös Maija on edelleenkin Facebook-kaverilistallani. Muuta yhteyttä meillä ei ole. Joskus, harvoin, olemme reagoineet toistemme päivityksiin. Joskus mietin, muistaako Maija vielä ystävyyttämme noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Minä muistan sen. Elämämme on mennyt täysin eri suuntiin. 

Viime perjantaina järkytyin nähdessäni Maijan Facebook-päivityksen. 

Päivityksessä Maija jättää hyvästit rakkaalle isoveljelleen, josta on enää jäljellä pelkät muistot, joka nyt on lähtenyt aivan liian varhain. 

Tiedän, että Maijalla on kaksi isoveljeä. Toinen on huomattavasti minua vanhempi, enkä tunnistaisi häntä kuvasta. Toinen on tietysti Matti. Yritän tulkita Maijan päivityksessä olevasta kuvasta, kumpi hänen veljistään on kyseessä, mutta en saa siitä oikein selvää.

Lopulta minulle selviää se, mitä osaan epäilläkin: liian varhain lähtenyt isoveli on Matti. 

Ajattelen Mattia, joka kauan sitten kävi meillä kylässä, ja jonka kotona minä olen käynyt monta kertaa kylässä. Olen järkyttynyt siitä, että sitä ihmistä ei enää ole. Ajattelen Maijaa, jolle Matti on ollut yhtä tärkeä ihminen kuin minun veljeni on ollut minulle. Ajattelen heidän äitiään, joka vuosien varrella oli aina minulle ystävällinen. On vaikea kestää ajatusta siitä, että hän joutuu hautaamaan oman lapsensa. 

En tiedä juuri mitään Matin elämästä, mutta tiedän, että se ei ole ollut helppo. Hänellä on ollut vaikeaa kotona ja koulussa. Koulussa hänellä oli vaikeuksia sekä oppimisen että kaverisuhteiden osalta. Hän on suoriutunut peruskoulusta, mutta sen jälkeen hänellä on ollut niinsanotusti vaikeuksia integroitua yhteiskuntaan. 

Matiksi kutsumani henkilö on esimerkki siitä, että tässä elämässä nallekarkit eivät mene tasan. Jotkut saavat elämälleen huomattavan paljon huonommat lähtökohdat kuin jotkut toiset. Jotkut onnistuvat ponnistelemaan huonoista lähtökohdista ja vaikeuksista huolimatta. Ehkä siihen on syynä jokin suojaava tekijä, vaikka joku persoonallisuuden piirre. Ehkä jonkun on synnynnäisesti helpompi horjahtaa pois yhteiskunnan viitoittamalta polulta kuin jonkun toisen. Ehkä syytä voi hakea kokemuksista, jotka toimivat vaikeuksien vastapainona: esimerkiksi Matilla ja Maijalla oli koulussa samankaltaisia vaikeuksia, mutta ehkä Maijalla oli vaikeuksiensa vastapainona vahvuuksia ja niiden myötä enemmän myönteisiä kokemuksia kuin Matilla. Ehkä Maija pääsi edes vähän helpommalla siksi, että hän sattui olemaan kaksi vuotta nuorempi. Ehkä Maija on säästynyt myöhemmässä elämässään joltain sellaiselta kokemukselta, mikä on ollut Matille liikaa. 

Puran alkujärkytystäni viestittämällä toiselle kouluaikaiselle kaverilleni Matin kuolemasta ja siitä, tietääkö hän siitä jo. 

Toisen kaverini suhtautuminen järkyttää minua lisää. Hän vaikuttaa välinpitämättömältä. Matti oli koulussa aina ärsyttävä, ja koko kouluajan hänestä näki, että hän ei ole normaali, eikä hänestä koskaan tule normaalia ihmistä. Kuolema oli siis odotettavissa. Ja mitä se meitä liikuttaa. 

Lopulta en tiedä, olenko enemmän surullinen Matin läheisten puolesta, vai siitä yhteiskunnassa ilmenevästä asenteesta, mitä toisen koulukaverini vastaus heijastaa. Asenteen, jonka mukaan kaikkien elämä ei ole samanarvoinen. Normaalit ihmiset ovat arvokkaampia kuin epänormaalit. En pyytänyt kaveriani tarkentamaan normaalin käsitettä, mutta uskon tietäväni, mihin hän sillä viittaa: työssä käymiseen, verojen maksamiseen, ammatin opiskeluun, parisuhteeseen ja perheen perustamiseen, omista lapsista huolehtimiseen, kohteliaaseen käytökseen muita ihmisiä kohtaan. 

Pyytäisin tämän postauksen lukijaa miettimään, onko hän samaa mieltä. Ovatko ihmiset tasa-arvoisia, vai onko joidenkin ihmisten elämä toisia arvokkaampaa? Jos on, mikä tekee ihmisestä tai hänen elämästään arvokkaan?

Toisaalta: jos olet sitä mieltä, että joku ihminen on arvokkaampi kuin toinen, tarkenna hetkeksi katseesi siihen henkilöön, jonka luokittelet arvottomaksi. Tarkenna katseesi häneen, ja muista: hän on aina jonkun toisen ihmisen lapsi, veli, sisko, ystävä, kumppani, isä tai äiti. Se joku voisit olla sinä. 

Pari päivää tämän episodin jälkeen kuulen keskustelun, jossa sivutaan elämän lyhyyttä. Elämä voi loppua äkisti, ja kun tämän tiedostaa, suhtautuminen elämään voi muuttua. Elämästä voi esimerkiksi haluta saada enemmän irti. Voi vaikkapa iskeä tarve matkustaa mahdollisimman moneen eri maahan. 

Keskustelun kuultuani tulen samaan tulokseen kuin joskus ennenkin. 

Elämän lyhyyden ymmärtämisestä voi seurata myös ja ennen kaikkea kyky suhtautua muihin ihmisiin toisin. 

Ole ystävällinen toiselle. Kuuntele, mitä hänellä on sinulle sanottavaa. Anna sijaa toisen näkökulmalle sen sijaan, että jääräpäisesti pitäisit kiinni omastasi. Anna tilaa toiselle ihmiselle sen sijaan, että sokeana tavoittelisit omia päämääriäsi.

Voi olla, että se toinen ei kohta enää ole luonasi. 

Viikko 3: Kuoleman kosketus

Tämän viikon postaus oli tarkoitus kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta päätinkin kirjoittaa siitä, miten tämän viikon perjantai sujui.  

Perjantaiaamuna lähdin tavalliseen tapaan töihin. Huomasin etupihalla mustan linnun. Mustia lintuja pyörii usein takapihalla, mutta ei juuri koskaan etupihalla. Ainut kerta, jolloin olen nähnyt linnun etupihalla ennen tätä hetkeä, oli viime helmikuussa, pari viikkoa mummin kuoleman jälkeen. Ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: toivottavasti kellekään ei tapahdu mitään pahaa. Tämä voisi olla kuoleman enne, mutta eihän sellaisia olekaan. 

Lintu palaa mieleeni vasta illalla. 

Aamulla oltuani jo jonkin aikaa töissä saan viestin, jossa on mainittu mm. nämä sanat: "saattohoitolääkitys on aloitettu." 

Aiemmin viikolla olen saanut viestin, että eräs henkilö on sairaalassa, mutta en ole ajatellut siitä juuri mitään. Kyseinen henkilö on ollut ennenkin sairaalassa, emmekä ole niin läheisiä, että menisin vaikkapa tapaamaan häntä sairaalaan. 

Saattohoito on pysäyttävä sana. 

Työpäivän jälkeen kotiin tultuani olen hermostunut siitä, että en tiedä, mikä tilanne nyt on, ja vähän aikaa mietiskeltyäni päätän soittaa. 

Soitettuani saan tietää, että kuolema on tapahtunut ihan hetki sitten. Nyt hän on kuollut. 

Saan puhuttua suhteellisen lyhyen puhelun loppuun ilman, että järjestän kohtausta, mutta puhelun jälkeen itken vähän aikaa kouristuksenomaisesti. 

On aika typerää itkeä siinä tilanteessa. En ollut läheinen kyseisen ihmisen kanssa, en oikeastaan ole ajatellut häntä hänen eläessään. Typerää ja naurettavaa itkeä hänen kuolemaansa. Niin kuvottavaa ikään kuin omia omaisten surua, surra, vaikka ei ole ollut lähellä sen enempää elämän kuin kuolemankaan hetkellä. 

Silti itken sinä iltana ja seuraavana päivänä, kirkkaan auringonpaisteen päivänä. 

Ehkä ei ole surun omimista, kun ei sentään mene sosiaalisen median eri kanaviin jakamaan runonpätkiä, muistokappaleita tai muuta hakeakseen osanottoja itselleen. En kaipaa kenenkään osanottoa, en itke sen vuoksi. 

Suren kai enimmäkseen toisten ihmisten vuoksi. Niiden, jotka ovat jääneet jäljelle. Suren muun muassa sen ihmisen vuoksi, joka on kiistatta yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hän on menettänyt omaisen. En tiedä, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Olen surullinen menehtyneen ihmisten perheenjäsenten vuoksi. En voi edes kuvitella heidän suruaan tällä hetkellä. 

Mieleeni vyöryy muistoja, ilmeisesti kuolemaan kuuluu jollain tavalla se, että muistot, joita ei muulloin ajattele, tulevat mieleen hakematta. 

Kuusivuotissyntymäpäivänäni hän tuli antamaan minulle ruusun, ehkä elämäni ensimmäisen ruusun. Pidin hänestä lapsena. Hän oli monella tapaa kärsimätön ihminen, eikä välttämättä aina kaikkein empaattisin ja ystävällisin, mutta lasten kanssa hänellä riitti kärsivällisyyttä. Hän on sanonut minulle elämäni aikana monta ystävällistä sanaa. Hän ei koskaan sanonut minulle mitään loukkaavaa. Kun olin aikuinen, hän kysyi minulta usein tavatessamme, mitä mieltä juuri minä olen siitä, tästä, tuosta. Jostain syystä hän oli kiinnostunut kuulemaan mielipiteeni. 

Tiedän, että on turha mietiskellä tällaisia asioita nyt, kun en ole suonut niiden mietiskelylle aikaa ihmisen eläessä. Ihmettelen, kuten vajaa vuosi sitten mummin kuoleman aikaan, miksi muistot tulevat vasta kuoleman yhteydessä, miksi ne eivät tule ennemmin. Miksi kuolemaan liittyy jonkinlainen hohto, jota ihminen ei eläessään välttämättä saa.

Eri ihmisten surulla on monenlaisia ulottuvuuksia. 

Ajattelen, että en välttämättä sure niinkään ihmistä, vaan sitä, millaista elämä on ollut. Jollain tapaa toivon, että elämä olisi ollut erilaista, että elämässä olisi käynyt toisin, että kaikki olisi mennyt monella tapaa toisin. 

Tiedän, että myös tällaiset ajatukset ovat turhia. Elämä on mennyt sillä tavoin kuin se on mennyt, ja juuri sen vuoksi elämä on kauheaa ja kaunista. 

Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton

kun päättyy tää, muisto vain jää.

Vain hetket kauneimmat muistaa

 Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat. 

Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa. 

Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla. 

Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen. 

Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain. 

Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset. 

Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki. 

Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa. 

Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.

Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille. 

Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.

Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään. 

Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä. 

Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?

Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa. 

Ketä varten hautajaiset ovat?

Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa. 

Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä? 

Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa. 

Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen. 

Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan. 

Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan? 

Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli. 

Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia. 

Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:

Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi. 

Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua. 

Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista. 

Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto. 

Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä. 

Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi. 

Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa. 

Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän. 

Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen. 

Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa. 

Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas. 

Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa. 

Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle. 

Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä. 

Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja. 

Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä. 

Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa: 

Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut. 

Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot. 

Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut. 

Jäähyväiset

 Kuluneen kevään aikana mielessäni on ollut useampi aihe, josta olisin voinut kirjoittaa blogiin, ja joista ehkä tulevaisuudessa vielä kirjoitankin. Tällaisia, mahdollisesti odotettavissa olevia aiheita tämän jälkeen, ovat muunmuassa ikäkriisi ja kesäloma. 

On kuitenkin asia, joka tapahtui toukokuun lopussa, ja joka vaatii tulla kirjoitetuksi. Ihan vain siksi, että minun pitää saada kirjoittaa tietyt elämäntapahtumat itsestäni ulos, käsitelläkseni ne jollain tapaa. 

Tämä on kertomus pitkäkarvaisesta colliesta nimeltä Teppo. 

Mielestäni onnistuin kerrankin elämässäni sanoilla kuvaamisessa, jonkin tavoittamisessa sanoilla, kirjoittaessani toukokuun 23. päivä Facebookiin näin: "Teppo oli maailman paras ystävä, maailman viisain koira, maailman ymmärtäväisin lohduttaja."

Nämä sanat toimikoon johdatuksena kertomaani Teppo-tarinaan. 

Teppo-koira tuli elämääni erään tinderissä tavatun miehen mukana. Pelasin tinderiä ja sain kaksi yhden hinnalla. Tästä olen kertonut tarkemmin blogissa viimeksi tämän vuoden helmikuussa. 

Teppo tuli elämääni sopivasti aikana, jona kaipasin koiraa sydäntä riipaisevalla tavalla, mutta en ollut vielä valmis ryhtymään oman koiran hankintaan kokemani menetyksen jälkeen. 

Tinderissä huomioni kiinnittyi ensisijaisesti poikkeuksellisen kauniiseen pitkäkarvaiseen collieen, jonka olin siinä vaiheessa innokkaampi tapaamaan kuin samassa kuvassa olleen miehen. Myöhemmin ajattelin, että tällä tavoin Teppo-koira johdatti minut maailman parhaan ihmisen luokse. Ja se oli vasta ensimmäinen niistä lukuisista hyvistä töistä, joita Teppo minulle teki. 

Aluksi olin järkyttynyt kuullessani, että koiran nimi oli Teppo. Tunsin ennestään ihmisen nimeltä Teppo, ja tämän ihmisen ja kauniin collien yhteys oli varsin hupaisa. 

Kuten aina, nimeen tottuu. Nykyisin Teppo tuo mieleeni ainoastaan tuon kauniin, viisaan, ihanan koiran. 

Tepolla oli liuta lempinimiä, sellaisia kuin Tepponen, Seppo, Tepi, Kepponen, Keppana, Kelmi, Kelminen ja valtavaan turkkiin viittaavat Karvakasan väännökset, kuten Karvakuono, Karvinen ja Karviainen. 

Tapasin Tepon päädyttyäni tinder-miehen kanssa järjestyksessään kolmansille treffeille miehen ja Tepon kotitaloon. Teppo oli koira-aidan takana kodinhoitohuoneessa. Kun tulin sisään, Teppo haukkui ja kiinnitin huomiota sen äänen kimakkuuteen.

Pelkäsin etukäteen, että Teppo ei ehkä pitäisi minusta. Silloin minulla ja tällä tinder-miehelläkään ei olisi varmaan ollut tulevaisuutta. 

Aluksi Teppo oli ystävällinen, mutta hyvin välinpitämätön. Se halusi minun tervehtivän sitä ja se tervehti myös itse ystävällisesti. Se tuli nuuskimaan ja tutkimaan. Sitä ei kuitenkaan kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta. Tämä tinderissä tapaamani mies oli Tepon ihminen ja ainoa, jolla oli Tepolle todellista merkitystä.

Teppo oli tavatessamme 9-vuotias. Synnynnäisen lonkkavian vuoksi eläinlääkäri oli aikanaan antanut sille elinikää ehkä noin seitsemän vuotta, joten se, että Teposta joutuisi lähivuosina luopumaan, oli alusta lähtien selvää. Teppo oli jo tavatessamme arvokkaasti käyttäytyvä vanha herra, joka ei turhia hötkyillyt. 

Teppo oli aina hyvin käyttäytyvä, ystävällinen ja rauhallinen, mutta sen luonteessa oli myös pieni ripaus jonkinlaista humoristista ilkikurisuutta. Ensimmäisellä kerralla, kun minä lähdin kävelyttämään sitä niin, että olimme kahdestaan, Teppo odotti kunnes olimme kävelytiellä ja kiskaisi sitten varoittamatta itsensä irti kaulapannastaan. Se onnistui, koska sen pää oli sen mallinen, että sen saattoi saada kiskaistua pannasta läpi. 

Jouduin paniikkiin siitä, että Teppo ryntää minulta karkuun ja tarrasin salamavauhtia kiinni hänen kaulakarvoihinsa, jotka toivat mieleen leijonanharjan. Teppo katsoi minua kysyen katseellaan selvästi: "mitä ihmettä siinä sekoilet, enhän minä ollut minnekään lähdössä. Kunhan vähän pelleilin kustannuksellasi."

Yleensä Teppo oli hidasliikkeinen, eikä hänen kanssaan tarvinnut pelätä, että häntä ei olisi saanut juosten kiinni tai että hän olisi ampaissut hetkessä kilometrien päähän. Halutessaan hän onnistui kuitenkin yllättämään. 

Esimerkiksi ensimmäisenä joulunamme olin Tepon kanssa kahdestaan kotona, kun ihmisemme oli lumiauraushommissa. Sanoin Tepolle, että "käyn ensin lenkillä ja teen sitten lumitöitä pihassa, ja kun teen lumitöitä, niin sinäkin voit tulla ulos."

Teppo oli kuitenkin sitä mieltä, että hän tulee ulos lumitöihin ensin, lenkille ehtii myöhemmin, ja kun avasin itselleni oven, hän oli jo rynnännyt ulos. napannut oman pallonsa ja juossut sen kanssa pihan toiseen päähän. Myöhemmin olimme sitä mieltä, että se halusi selvästi piristää minua, joka en niin kovasti nauttinut tuosta joulupäivästä ilman sitä ihmistä, jonka kanssa olin tullut sitä viettämään. 

Viime keväänä omassa asunnossani eräänä kevätiltana avasin terassin ovea sentin päästääkseni vähän raitista ilmaa sisään. Teppo oli siinä vaiheessa huoneen toisessa päässä syömässä. Käännyin ympäri ja kävelin muutaman askeleen mittaisen matkan kylpyhuoneeseen - ja samalla kuulin kamalan rysähdyksen, kun ovi tuupattiin auki. Kun käännyin katsomaan, mitä tapahtui, näkyi enää vain Tepon karvainen takapää, joka vilahti terassin ovesta ulos takapihalle. 

Jos oli tosi kyseessä, Teppo totteli komentoja aina moitteettomasti. Vähemmän vakavissa arjen tilanteissa pienelle leikillisyydelle oli toisinaan sijaa. 

Kun ostin oman asunnon, Teppo, joka ei kotonaan makoillut sohvilla, tuoleilla eikä sängyillä, päätti että minun sohvani on myös hänen makuupaikkansa. Se kiipesi sohvalleni aina silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä ja joskus silloinkin, kun olin näkemässä. Todistetusti se osasi myös laittaa television päälle kaukosäätimellä ja se tavattiin useita kertoja seuraamasta yksinään televisiota. 

Teppo hyväksyi minut perheensä jäseneksi, kun olin majaillut hänen kotonaan muutaman viikonlopun. Harjasin häntä silloin ensimmäistä kertaa, ja noin tunnin ajan hän vastusteli sitä. Tunnin kuluttua hän lopulta katsoi minua silmiin, nuoli vähän kättäni ja sanoi katseellaan, että "hyvä on, harjaa sitten, voin hyväksyä sinut." Noin puolen vuoden säännöllisen tuttavuuden jälkeen Teppo alkoi ilahtua minun näkemisestäni selkeästi. Viimeisen vuoden aikana Tepon ja minun yhteinen ihminen sanoi, että minä saan Tepon hellittelylläni erityisen iloiseksi, ei kukaan muu ilahduta sitä samalla tavalla, ja toisaalta Teppo tulee selvästi minun luokseni, jos se haluaa hellyyttä ja huomiota. 

Myöhempinä vuosina Teppo nautiskeli aina, kun harjasin sitä. Se tuli paikalle juosten, kun otin harjan esiin ja istui kaikessa rauhassa paikallaan onnellisen näköisenä, kun kävin läpi koko sen valtavan turkin. 

Teppo oli maailman ymmärtäväisin kuuntelija, ja sillä oli ihmeellinen viisaus ymmärtää asioita. Se oli aina paikalla, jos joku tarvitsi lohdutusta, ja se oli saman tien hermostunut ja ahdistunut, jos ilmassa oli erimielisyyksiä. Vastaavasti se oli aina iloissaan ja onnellinen, kun sen ihmiset olivat iloisia ja sopuisia. 

Ensimmäisenä joulunamme suosikki-ihmisemme joutui lähtemään töihin useana päivänä ja yönä joulun pyhien aikaan. Minähän en tietysti ollut tästä kovin onnellinen, koska olin elämäni ensimmäistä kertaa  jouluna jossain muualla kuin lapsuudenkodissani, ja jos olisin tiennyt, että suosikki-ihminen on suuren osan ajasta töissä, olisin suunnitellut joulun aivan toisin. 

Ensimmäisenä työyönä olin erityisen ahdistunut, kahdestaan koiran kanssa talossa, joka ei ollut kotini. 

Kinkku oli uunissa paistumassa, ja minulle oli annettu ohje, että koira pitää laittaa yöksi kodinhoitohuoneeseen aidan taakse. 

Tehtyäni sinä iltana iltatoimet ja lähtiessäni toimittamaan tätä viimeistä tehtävää, eli koiran viemistä aidan taakse, löysin Tepon makuuhuoneesta. Teppo oli tehnyt jotain, mitä se ei koskaan aiemmin ollut tehnyt: se oli parkkeerannut itsensä sängyn viereen minun puolelleni hyvissä ajoin valmiiksi. Se tuntui sanovan, että "minä olen tässä sinun kanssasi, koska sinusta huolehtiminen on nyt minun velvollisuuteni." Ja siihen Teppo jäi yötä viettämään, vaikka yleensä se viihtyi omalla paikallaan, omassa koiranpedissään toisessa huoneessa tai korkeintaan oman ihmisensä sänkypuoliskon vieressä. 

Tepon kanssa ymmärsin myös kirkkaasti sen, miksi on olemassa lukukoiria sellaisten lasten seuraksi, joilla on vaikeuksia oppia lukemaan. Koiralle ääneen lukeminen saattaa helpottaa lukemista ja innostaa lukemaan, koska koira vain kuuntelee, ei arvostele yhtään. Olen ymmärtänyt tämän ennenkin, mutta koska itse en ole kärsinyt lukemisvaikeuksista enkä nähnyt ketään lukemisvaikeuksista kärsivää lukemassa koiralle, en ennen Teppoa ihan kunnolla ymmärtänyt tätä vaikutusta. 

Viime kesänä yritin neuloa neulomiskirjan ohjeen avulla. Se ei ottanut onnistuakseen, joten aloin lukea ohjetta hitaasti ääneen ja samalla toimia. Luin tarvittaessa useampaan kertaan saman kohdan, yritin ja luin, luin ja yritin. 

Teppo huomasi, että hänen apuaan tarvitaan, tuli paikalle ja alkoi auttaa. Teppo kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen lukemani sanan ja katsoi hyvin tarkkaan, mitä puikoilla tein. Sen katse seurasi koko ajan tekemistäni ja se kuunteli ymmärtäväisenä. Kun sillä tavalla tankkasin ohjetta ikään kuin yhdessä Tepon kanssa, se yhtäkkiä muuttui minulle selkeämmäksi ja ymmärsin, mitä pitää tehdä. 

Opin myös siihen, että juttelin huvikseni ääneen Tepolle kotona kaikkia arjen asioita ihan vain siksi, että se kuunteli aina vilpittömän kiinnostuneena. Tepolle oli tärkeää pitää aina katseyhteys omaan perheeseensä ja huolehtia siitä, että olimme samassa tilassa. Se jaksoi kuunnella asiat jonkin tarvittavan esineen etsimisestä aina netistä luettuihin, hajuvesien polveileviin tuotekuvauksiin asti yhtä kiinnostuneena. 

Kuten kaikki tietävät, aina ihmisellä ei ole sanoja. Tepon kanssa niitä ei tarvittu. Tepon kanssa saattoi jutella sanoitta silloinkin, ja erityisesti silloin, kun kenenkään ihmisen seuraa ei kaivannut eikä halunnut selittää kellekään mitään. 

Teppo oli valtavine turkkeineen ja leijonanharjoineen harvinaislaatuisen kaunis collie. Kaiken ikäiset ihmiset kiinnittivät huomionsa tähän, kun olimme lenkillä. Pikkulapset osoittelivat sitä ihastuneina rattaistaan. Kouluikäiset pysähtyivät kysymään, saako silittää ja minkä ikäinen, minkä niminen, minkä rotuinen koira tämä on. Teini-ikäiset pitivät söpönä. Yhtäkään lenkkiä ei mennyt niin, että vähintään yksi lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus ei olisi pysähtynyt ihailemaan Teppoa. 

Vuosien kuluessa meistä hioutui me kolme, Teppo, suosikki-ihmisemme ja minä, meidän perheemme. 

Se, että Teppo ei eläisi ikuisesti, kävi tämän vuoden kuluessa yhä vain selvemmäksi Tepon hidastuvasta askeleesta, lyhenevistä lenkeistä ja eläinlääkärin määräämästä säännöllisestä lääkityksestä. Ajattelin, että meidän parisuhteemme ei kestä sitä, kun Teposta joudutaan luopumaan. En tiennyt, miten minä sen kestän. 

Onneksi viimeiseen asti oli iloisia hetkiä. Hetkittäin Teppo vielä juoksi, riehui ja vouhkasi, erityisesti kun sille mainitsi sen oman ihmisen nimen, ja silloin, kun meillä kolmella oli kaikki hyvin ja olimme kaikki yhdessä samassa mahdollisimman pienessä tilassa, jossa Teppo sai olla keskeisellä havainnointipaikalla. 

Eräänä toukokuun lopun perjantaina, viikkoa ennen kesälomani alkua, tulin töistä kotiin ennen suosikki-ihmistämme ja lähdin tapani mukaan viemään Tepon ensimmäiseksi ulos. 

Kuten usein viime aikoina, Teppo ei halunnut kävellä kovin pitkälle. Tiesin, että Teppo nauttii takapihan nurmikolla makailusta, joten sanoin sille, että voimme mennä takapihalleni. 

Päästyämme kotiin ja terassin ovesta pihalle minä istuin riipputuolikeinuun ja oletin, että Teppo löntystää tapansa mukaan nurmikolle ja jää makaamaan siihen. 

Sen sijaan Teppo asettuikin ihan keinuni viereen ja näytti ainoastaan toivovan, että rapsuttaisin ja silittelisin sitä, tarjoaisin sille sitä hellyyttä ja rakkautta, jota se tuli minulta aina toisinaan hakemaan. 

Istuimme aika pitkään niin. Teppo vain istui ja minä vain rapsutin ja silitin. 

Lopulta nousin lähteäkseni sisään. Teppo nousi myös saman tien ja seurasi minua sisään. 

Suosikki-ihmisemme tuli sinä päivänä töistä vasta illalla. Lähdin juoksulenkille hänen tultuaan kotiin, ja kun tulin juoksulenkiltä, Teppo oli selkeästi piristynyt. Se oli tavallista: piristymisen ja levon hetket vaihtelivat, ja erityisesti oman ihmisen seura piristi Teppoa. Kun tulin lenkiltä kotiin, se tuli suorastaan riehakkaana minua vastaan ja osoitti haluvansa itsekin vielä kävelylenkille. Ehdotin, että Tepon oma ihminen käyttäisi sen, koska tiesin sen olevan Tepolle mieleisintä. He lähtivät käymään. 

Illalla Teppo parkkeerasi makuuhuoneeseen omalle paikalleen sänkymme viereen. 

Aamulla se ei enää noussut ylös.

Minä jouduin lähtemään töihin. Juttelimme siitä, että suosikki-ihminen yrittää ensin antaa Tepolle kipulääkettä, mutta vie sen eläinlääkäriin, jos lääkkeestä ei ole apua. 

Aamulla oltuani pari tuntia töissä sain viestin, että lääke ei näytä auttavan, ja eläinlääkäriaikaa pitää alkaa katsella. 

Ruokatunnilla sain viestin, jonka mukaan Teppo oli ollut pakko päästää pois. 

Tiesin, että asia oli väistämätön, eikä asialle voi mitään. Hengitin vähän aikaa syvään, vedin työroolin päälleni ja olin töissä loput kolme tuntia. Loppupäivä oli vähän sumuinen, mutta yllätyin siitä, että pystyin kuitenkin hillitsemään itseni. 

Työpäivän päätyttyä ajoin pyörällä kotiin. Kotiovesta astuttuani se alkoi, helvetillinen itku, suru ja kipu, jolle ei tullut loppua pariin seuraavaan päivään. 

Samaan aikaan toisaalla, Tepon ja suosikki-ihmisemme kotona, suosikki-ihmisemme oli tehnyt Tepolle oman puisen laatikon ja kaivanut kuopan, johon laatikko laitettiin. 

Kun minä tulin paikalle, suljimme laatikon, jossa Teppo lepäsi, viimeisen kerran ja kannoimme sen yhdessä hautapaikalle. 

Veimme haudalle kolme kiveä, yhtä monta kuin meitä oli, ja sytytimme lopuksi kynttilän. 

Hautakummun yläpuolella humisivat koivut lempeästi, toukokuun lopun vihreät koivut kauniissa loppukevään iltapäivässä. 

Aikaisemmin menetettyäni jonkun tai jonkin, olen aina katunut jokaista pikkuasiaa jälkikäteen. Olen miettinyt, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, mitä olisin voinut vielä tehdä ja mitä minun olisi pitänyt jättää tekemättä. 

Tepon kohdalla en jostain syystä joutunut kokemaan ainakaan kovin suurta katumuksen tunnetta. Muistelen viimeistä iltaa, jona Teppo istui kanssani terassilla kahdestaan, ja tuntuu ihan siltä, kuin maailman viisain ja paras koira olisi viimeistään siinä hetkessä sanonut minulle kaiken. 

"Nyt minä olen elänyt elämäni loppuun, olen valmis lähtemään. Tuntuu vähän ikävältä jättää teidät ikävöimään, joten siksi olenkin saattanut teidät toistenne luokse. Nyt te jatkatte tästä kahdestaan, ja minä lähden. Kaikki menee, juuri niin kuin pitääkin mennä. Älkää te turhaan surko, koska minun elämäni oli hyvä ja olen onnellinen."

Vaikka suru on suuri, en lopulta voi olla mitään muuta kuin kiitollinen siitä, että sain kolmen vuoden ajan olla osa Tepon elämää. 

Haloo Helsingin "Piilotan mun kyyneleet" -kappaleen viimeinen lause soi päässäni näinä päivinä. Se tiivistää kaiken:

"Rakastan sua ikuisesti."

Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Veljet, vesitilkka tuokaa

Sananmukaisesti marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto kuolee, maailma kuolee. Synkkää, pimeää, kaamoksen masentamia ihmisiä. Vuosi ottaa viimeisiä henkäyksiään. 

Itse en kuulu kaamosmasennusihmisiin. Yleensä pidän marraskuusta. Yhdistän marraskuuhun ja syksyn pimeyteen mieluummin kynttilöitä, tunnelmointia ja villasukkien lämpöä kuin kuolemaa, pimeää ja kylmyyttä. 

Viimeiset pari viikkoa olen kuitenkin ajatellut enemmän kuolleita kuin eläviä. Olen antanut ajan kulua edellisestä päivityksestä normaalia enemmän siksi, että en usko tämän blogin kannattelevan liian painavia ajatuksia kerralla. 

Olen etsinyt ja löytänyt surullisimman tekstin, minkä pitkään aikaan olen mistään lukenut. Surullista on se, että itse teksti perustuu tositapahtumiin, ja kaikkein surullisinta se, että runo piti etsiä viimeistä kertaa lausuttavaksi henkilölle, joka sitä eläessään mielellään kuunteli, ja joka ei enää ole täällä. 

Runon tarina menee näin: 
Eletään talvisodan viimeisiä päiviä. Komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä on johtanut miehensä Kirvesmäen lohkolle, lähelle kaivoa, josta sittemmin tuli kuuluisan Kiirastuli -kokoelman runon aihe. Virroilta kotoisin ollut sotamies Erkki Kujala lähtee hakemaan kaivolta vettä haavoittuneelle toverilleen. 

Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko
tuskissaan huojuva ja heikko.
Lähtee, koska veljellä on jano
enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
juoksee yli myllerretyn mannun
häipyy sekaan viuhinan ja tuiskeen
kuullen korvissaan vain avunkuiskeen. 

Tykit jyskyttävät korsunsuuta
viipyy vesimies, ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa
veljet, vesitilkka tuokaa. 

Kenellekään ei liene epäselvää, miksi vesimies viipyy. Myöhemmistä lähteistä poimittujen tietojen mukaan sotamies Erkki Kujala kaatui kaivolla vihollisen harhaluodista, ja on nyt haudattuna kotikylänsä multiin. Vettä pyytäneelle tuskin on käynyt yhtään paremmin. 

Yrjö Jylhän välirauhan aikana kirjoittama runokokoelma valaisee ennen kaikkea sodan mielettömyyttä. Kyllä kai jonkinlainen mielettömyyden kulminoituma on siinä, että haavoittunut saa tuskissaan pyytää vesitilkkaa turhaan, ja vettä hakenut kuolee harhaan ammutun luodin vuoksi. 

En vain tältä etäisyydeltä katsoen tiedä, onko maailma sodan jälkeen yhtään sen vähemmän mieletön. Onko mieltä esimerkiksi siinä, että ihmisen pitää kuolla, ennen kuin hänet muistetaan? Kerran niin tärkeä ihminen saattaa olla kädenojennuksen päässä kymmeniä vuosia ilman, että hänelle uhraa ajatustakaan, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä. 
Kun ihminen kuolee, hänestä yhtäkkiä välitetään. Häntä muistellaan, hänet muistetaan, oli hän sitten säälittävä vedenpyytäjä tai sankarillinen vedenhakija. Kuka enää muistaisi Erkki Kujalaa, jos hän olisi palannut vedenhakumatkaltaan? 

Voisimme lukea Kaivolla -runon kuvauksena todellisuudesta, vaikka maassamme ei tällä hetkellä taistellakaan sotatantereilla. 

Janoos älä täällä vettä pyydä
astiaas vain lunta syydä
sitäkään jos löydät enää maasta -
niin sen peittää pirstat sekä savu, saasta.
Iltaan kestää vain, niin lääkkeen saavat
kurkut kuivat, vihlovaiset haavat. 

 

Kaikkihan me tallaamme loassa

Lokakuu, se on täällä, loputtomalta tuntuneen syyskuun jälkeen.
Lokakuun myötä Sokoksella on 3 + 1 -päivät, ja haluaisin ostaa kaiken.

Haluaisin uudet, pitkät juoksutrikoot niiden kahdeksan vuotta vanhojen, venyneiden ja lerputtavien varatrikoiden tilalle. Haluaisin myös jonkun uuden Muumi-mukin, alennusmyynnistä, vaikka sellaisen, missä on Tiuhti ja Viuhti. Kaikista oudointa on, että haluaisin uudet housut. Vaikka jotkut mustat, tai jotkut, ihan sama mitkä, kunhan olisi vaatekaapissa jotain muutakin jalkoihin laitettavaa kuin kolmet siniset farkut. Tämä on outoa, sillä en vielä koskaan ole halunnut ostaa housuja. Inhoan housujen ostoa enemmän kuin minkään muun vaatteen ostamista. Sopivia housuja on niin toivottoman vaikea löytää. Jokaista housujensovittelua seuraa loputon läskikriisi, sovituskopissa peilin edessä, se tunne, että on kuin joku makkarankuoreen puristettu ihramöykky.
En tiedä, mistä yhtäkkiä on kummunnut joku omituinen housujenostohimo.

Mutta tällä erää olen kieltänyt itseäni ostamasta mitään itselleni.
Tunnen huonoa omaatuntoa jopa siitä, että kohta pitäisi ostaa voimariinia.

Olen ratkaissut ongelman käymällä juoksulenkeillä vain pimeässä, niin, että kukaan ei näe niitä rumia juoksutrikoitani.
Oikeastaan astiakaappiin ei mahdu enää yhtään mukia, enkä niitä tällä erää tarvitse.
Housut ostan joskus muulloin. Tällä erää joko tyydyn käytössä oleviin farkkuihin tai opettelen käyttämään hameita tai mekkoja myös arkipäivinä.
Kävelin urheasti jopa Body Shopin omenantuoksuisten uutuuksien ohi, edes testeröimättä.
Ainut, minkä annoin itselleni luvan ostaa, oli syntymäpäivälahja elämäni tärkeimmälle henkilölle.

Ilmeisesti jonkinlaisena maailmanjärjestyksen palkintona tästä itsekurista sain heti perään tiedon tenttituloksesta. Syksy on polkaistu täydellisesti liikkeelle.

Muita kuulumisia lokakuuhun siirtymisen viikolta (joka sekin on tununut jo tähän mennessä vuoden mittaiselta):
Näin unta, jossa kuolin. Mahtavaa. Onko nyt jo kaikki mahdolliset painajaistyypit kenties läpikäyty? Kevättalvesta lähtien unissani ovat kuolleet vuorotellen isäni, äitini, kaikki veljeni, koirani ja ystäväni, toinen toistaan traagisemmilla tavoilla. Nyt sitten kuolin itse. Kysymys kuuluu, mistä painajaiset tulevat, ja  miten ne saisi loppumaan? Onko oman kuoleman kokeminen unessa enne, pelon ilmentymä vai jonkun elämänvaiheen päättymisen symboli?

Eräänä aamuna veljeni soitti minulle tuntemattomasta numerosta. En päässyt sillä hetkellä vastaamaan, ja huomasin puhelun vasta tunnin jälkikäteen. Kuten on jo aiemmin tullut puheeksi, en ole kovin innokas puhelinkeskustelija. Sain päähäni, että nyt mulle on soitettu joko a) töistä, jossa olen varmasti nyt mokannut jotenkin anteeksiantamattomasti tai b) sairaalasta, jossa joku läheiseni nyt juuri makaa epäilemättä kuolemankielissä tai c) jostakin muualta, jostakin ehdottoman tärkeästä asiasta. Panikoin hyvän aikaa, kunnes keräsin itseni ja soitin takaisin. Veljeni vastasi. En paniikissani saanut oikein selvää hänen lyhyestä puhelimeen vastauksestaan. Esittelin itseni virallisesti, ja veljeni esitteli sitten itsensä minulle vähemmän virallisesti. Suutuin. Huusin. "ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA MULLE NOISTA HÄMÄRISTÄ TYÖNUMEROISTAS, MÄ OON TALLENTANU NIITÄ JO AINAKIN KOLME JA AINA SÄ VAAN SOITAT JOSTAIN UUDESTA NUMEROSTA!!!!"

Niin. Jälkikäteen häpesin. Päätin, että koskaan enää en soita hämäriin, tuntemattomiin numeroihin takaisin. Jos siis soitatte minulle ilman virallista itseni esittelyä vaativaa asiaa, käyttäkää omaa puhelintanne tai soittakaa niin monta kertaa, että vastaan. Muuten en vastaa seurauksista.


Tästä jatkamme eteenpäin, lokakuun nimeen sopivalla lempisitaatillani: "Kaikkihan me tallaamme loassa, toiset meistä vain katsovat tähtiin."