Raatteentiellä

Viime vuodesta asti kytenyt unelma toteutui tänä vuonna. Sydämessäni on herkkä kohta sekä toisen maailmansodan tapahtumille että maratoonailulle, ja nyt sain ne molemmat yhdistettyä. Yhdistelmä oli mitä parhain.

Tein joskus päätöksen, että en jaa täällä blogissa enää kuvia, enkä muutenkaan nyt jaksaisi latailla niitä, sillä haluan vain kirjoittaa, mutta esittelen kuvia mielelläni blogin ulkopuolella halukkaille ja haluttomillekin.

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä hypätäkseni vanhempieni ja veljieni seuraksi autoon pitkälle matkalle kohti isäni synnyinseutuja ja sotahistoriamme kuuluisia maisemia.

Ahdistus oli maksimaalinen, sillä vaikka itse flunssa oli hellittänyt viikkoa ennen matkaanlähtöä, se oli jättänyt jälkeensä raivostuttavan, limaisen yskän, joka ei ottanut lähteäkseen sitten millään. Olin kokeillut kaikkea, pahimmista yskänlääkkeistä parhaimmanmakuisiin yskänpastilleihin. Olin pitänyt itseni henkeni kaupalla lämpimänä ja levossa, niin että tuntui, kuin kohta olisin jo makuuhaavoilla. Mutta ei. Yskä sen kuin vain jatkui. Asiaa ei auttanut se, että mielessä pyöri noin miljoona muutakin ahdistuksen aihetta, joita en ollut pariin viikkoon päässyt purkamaan edes juoksulenkin muodossa.

Vallitseva ajatus oli, että nyt saattaa hyvinkin olla sen maratonin aika, jota en pääse läpi. On hyvin mahdollista, että en pysty juoksemaan. Jos rintaan / keuhkoihin / molempiin alkaa pistää liikaa, en pistä henkeäni alttiiksi, vaikka juuri tämä maraton onkin jo pitkään ollut mielessäni minulle erityisen merkityksellinen ja henkilökohtaisesti tärkeä.

Tiesin osallistujia olevan varsinkin omassa sarjassani sen verran vähän, että jos olisin huippukunnossa, minulla olisi mahdollisuudet jonkin sortin pokaaliin. Olin kiitollinen siitä, että niissä lähtökohdissa ei riittänyt resursseja ahdistua pokaalinsaantipaineista. Ainut ja suurin toiveeni koko perjantai-illan aikana oli, että kunpa vain pääsisin sieltä ehjänä maaliin.

Pahimman perjantain myöhäisillan ahdingon aikana veljeni sanoi, että saattaahan se olla, että se menee nyt tosi hyvin. Kyllä sä siitä läpi pääset, sä oot juossu jo niin monta niitä. Ja nyt kun sä oot pitäny kunnolla taukoa juoksemisesta, niin sehän saattaa mennäkin tosi hyvin. Tauko vaikuttaa sillä tavalla.

En oikein ottanut onkeeni kannustuksesta. Sade ropisi auton kattoon, ulkona oli säkkipimeää ja koiraa viimeisen kerran ulkoiluttaessa jalat upposivat kylmään ja märkään ruohokenttään kuin suohon. Ei siinä paljon lohduttaut, että kauniisti valaistu Kianta-laiva köllötti satamassa silmänilona.

Aamulla nousin ylös samalla tavalla tuomiopäivänomaisesti kuin joskus muinakin oikein suuren koettelemuksen hetkinä. Olin melkein kylmänrauhallinen, ei ollut enää aikaa panikoida. Oli otettava vastaan se, mitä oli tulossa.

Aamu alkoi ilmoittautumisella kisatoimistossa, josta sain juoksunumeron ja Raatteen maraton -T-paidan.
Kyseinen prosessi ei ole koskaan millään aiemmalla maratonilla ollut noin hidas. Jonossa oli muutama ihminen ennen minua, mutta aikaa kului kuin jonoa olisi ollut täysi salillinen. Kukaan ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. Jostain syvältä sielun syövereistä alkoi nousta maksimaalinen vitutus.

Kun asia vihdoin oli hoidettu, kävimme kaupassa ja haimme isäni lapsuudenystävän mukaan tälle hilpeälle matkalle. Sitten ajoimme lähtöpaikalle, Suomen ja Venäjän väliselle rajapuomille, Raatteen tien alkuun. Jäljelle jäi kolme varttia aikaa pelkästään odotella lähtölaukausta.
Voin kertoa, että yksi ikävimmistä tilanteista elämänkokemuksissani on nimenomaan maratonin odotteleminen, pari tuntia tai tunti tai puoli tuntia ennen lähtöä.
Ja kun siihen liittää kurkkuun kolmatta viikkoa sitkeästi kertyvän ja takertuvan liman, eilisen viiden tunnin ajomatkan, ulkona vallitsevan synkän ja harmaan sään, hermoja repivän, valmiin mutta ei kuitenkaan valmiin gradun, maailman epävarmimman tulevaisuuden ja about 20 mieltä painamaan jäänyttä työjuttua, niin tunnelma oli moninkertaisesti vielä tavallistakin hehkeämpi.

Rähisin häpeämättömästi kaikille kaikesta, erityisesti juoksutrikoista, jotka muka olivat väärät, vaikka ihan oikeat ne lopulta olivat. En juuri välittänyt olla kohtelias, vaikka autossa oli perheen ulkopuolinenkin henkilö. Toivottavasti kaikki järkevät ihmiset ottavat huomioon, että juuri ennen maratonia ei ole kaikkein parhaimmillaan antamaan itsestään hyvää ensivaikutelmaa ihmisille.
Minulle kerrottiin, että karhuja on siellä kuulemma joka puun takana, mutta ei hätää, ne ovat kesyjä. Ne eivät pelkää ihmistä. 

Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että on se helvetin hyvä, että pääsen juoksemaan ihan kohta. 
Kaikesta huolimatta maraton ei olisi voinut osua parempaan aikaan. En kerta kaikkiaan kaivannut mitään muuta, kuin että saisin juosta itsestäni ulos kaiken sen, mitä vain irti lähti. Tuli mitä tuli.

Lopulta, viittä minuuttia ennen lähtöä lähdimme kohti lähtöviivaa.
Suurin osa porukasta oli jo siellä. Kun minä astelin paikalle, suurin osa suht pienestä lähtijäjoukosta kääntyi kohti minua ja alkoi höpistä jotakin, että "sua huudettiin tuolta, sun numeroa huudettiin, sun numero huudettiin äsken".
Ja toden totta, siinä jo toinen asia, jota koskaan ennen koko maratonhistoriani aikana en ole kohdannut: lähtijäjoukon edessä seisoi joku nainen kuin suoraan yläasteen kokoontumispaikkojen nimenhuutotilanteesta repäistynä ja huuteli kaikkien lähtijöiden numeroita, varmistakseen, ketkä ovat paikalla.

Ärsytti niin paljon, että en jaksanut hävetä yhtään, vaan marssin suorasukaisesti koko porukan eteen ja ilmoitin selkeimmällä ja kuuluvimmalla asiakaspalvelussa oppimallani äänellä, mikä numeroni on ja mistä sarjasta olen. Sen jälkeen jäin seisoimaan paikalleni koko porukan eteen lähtöviivan taakse seuraamaan, miten kaikki muut osasivat vain eleettömästi nostaa kättään numeronsa kuultuaan, tekemättä siitä suuremaa numeroa. Mietin, mitä seuraavaksi. Kai ne pitävät jonkun vastaavan nimenhuudon joka kymmenennen kilometrin jälkeen?

Nimenhuudon jälkeen paikalle varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen pyydetty, isäni ja hänen kaverinsa tietämyksen mukaan joku ammunnan olympiamitalisti astui estradille pamauttaakseen juhlallisen lähtölaukauksen.
Kuului klik klik, kun liipaisinta painettiin, ja toinen klik klik, kun sitä painettiin uudestaan, mutta laukausta ei kuulunut. Sade pilasi kaiken, syystä jota en aseista mitään tietämättömänä osaa sen kummemmin eritellä. Seuraavaksi kuului tapahtuman vetäjän suullinen "Saa lähteä" -kehotus, ja kun porukka edelleen tyhmänä odotti lähtölaukausta, itse ampujan jämäkkä "Menkää vaan!" -huuto.

Niin sitä mentiin.
Juokseminen tuntui hyvältä. Pelkästään ja yksinomaan hyvältä. Puoliväliin asti kestävä hiekkatie oli luksusta asfalttivaltaisille maratonreiteille tottuneille jaloille. Valtavia ylämäkiä oli paljon, mutta niin oli onneksi myös alamäkiä ja tasamaastoa. Ilma osoittautui parhaaksi mahdolliseksi: ei liian kylmä, ei liian lämmin, ei vastatuulta, ei liikaa sadetta. Odotin koko ajan, milloin rintaa alkaisi pistää ja yskä alkaa taas, mutta odotin turhaan.

Pidin siitä, että kilometrejä ei ollut merkitty tavalliseen tapaan jokaista erikseen. Sen sijaan niitä oli joka viidennen kilometrin välein, ja ne olivat muotoa "niin ja niin monta kilometriä jäljellä".

Pidin siitä, että aina näki pitkälle eteenpäin. Ei haitannut, vaikka kaukana edessä näkyi valtaisa ylämäki toisensa jälkeen, sillä mäen päällä oli aina avara näköala ja sitä seurasi aina loiventava alamäki.
Aina näki toisia juoksijoita. Ei ollut eksymisen pelkoa, vaikka olin varautunut siihen näin pienessä tapahtumassa. Eikä karhujen pelkoa sen enempää. 

Kilometritolpat seurasivat toistaan, ja ihmettelin, miksei vieläkään tunnu millään tavalla pahalta.
Puolivälissä aloin tosissaan ihmetellä.
Ajattelin vakavissani, että tän reitin mittauksessa on sattunut joku pahimmanlaatuinen virhe, tai sitten ne eivät vain täällä osaa edes sitä. Se olisi ollut ihan luonteva jatkumo aamun tapahtumille, anteeksi nyt vain.
Mutta kai se oli ihan oikein mitattu matka.
Ihmettelen vain, mihin ne ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä oikein katosivat.

Ehkä siihen, että juoksemisella tuntui olevan merkitys aivan eri tavalla, kuin aiemmilla maratoneilla. Jokin muu merkitys, kuin maratonin juokseminen. Jokin itseä suurempi merkitys, jota on vaikea hahmottaa tai sanoin kuvailla.
Emme juosseet kierrosta toisensa jälkeen, emmekä vain kauniita, jylhiä maisemia ihaillaksemme.
Juoksimme Raatteentien alusta loppuun, ja sieltä Suomussalmen keskustaan. Juoksimme maisemissa, joissa on tapahtunut ihan valtavan suuria asioita joskus. Juoksimme kunnioittaaksemme niitä ihmisiä ja tapahtumia.
Tien varsille pystytetyt muistomerkit kertoivat jotakin siitä, mitä tuntuu vaikealta sanoin hahmotella.
Erityisen vaikuttunut olin Raatteentien taistelujen muistomerkistä, eli pellosta, jolle oli pystytetty yksi kivi jokaista 20 000 kaatunutta suomalaista ja venäläistä sotilasta kohden.
Sen vieressä oli talvisodan monumentti, torni, jossa roikkui 105 kelloa, joita oli yksi jokaista talvisodan päivää kohti, ja jotka levittyivät edellä mainittujen hautakivien ylle, suojaamaan niitä.

Kolmenkympin rajapyykkiä lähestyttäessä aloin vasta tuntea maratonille kuuluvaa hermostusta ja ärtymystä.
Puolivälin jälkeen jouduimme nimittäin juoksemaan rapiat kymmenen kilometriä autotien reunaa. Siis sellaisen ihan tavallisen tien reunassa, jolla kulki koko ajan autoja.
Ei siinä muuten mitään, mutta edessäni juoksi parivaljakko, joka alkoi pikkuhiljaa ottaa tosissaan päähän.

Sellaisia tulee maratooneilla vastaan aika paljon. Ihmisiä, jotka eivät osaa päättää, mitä vauhtia juoksisivat. He hidastavat, nopeuttavat, hidastavat taas.
Eivätkä voi tehdä sitä mitenkään muuten kuin vierekkäin, niin, ettei vahingossakaan kukaan takana tulija pääse ainakaan mitenkään huomaamatta ohittamaan. 
Itse osaan jostain syystä juosta suht tasaisesti sen jälkeen, kun olen päässyt rytmiin. Pidän mielelläni tietyn turvavälin edellä juokseviin, sellaisen, että näen muut, mutta en astu heidän kantapäilleen. Se on kaikin puolin turvallinen menettelytapa, kummallekin osapuolelle.

Mutta siitä seurasi se, että jouduin itsekin koko ajan säätelemään vauhtiani toisten takia.
Yritin kaikkeni, että juoksisin itselleni sopivaa vauhtia ja samalla pysyisin sopivan välimatkan päässä, mutta tasaisin väliajoin löysin itseni kiinni heidän kantapäistään.

Ärsytti.
Ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä ohittamaan kahta vierekkäin juoksevaa ihmistä tiellä, jolla autoja kulki koko ajan. 
En halunnut ohittaa ainakaan ennen kolmeakymppiä, koska matkaa oli jäjellä niin paljon. Edessä oli vain pitkä suora tie, eli jos halusi päästä niistä eroon, piti pystyä juoksemaan niihin ihan kunnon välimatka, ettei sitten taas itse jäisi niiden eteen töppäilemään.
Huoltopisteilläkin ne jäivät eteen töpeksimään. Teki mieli käyttää jo väkivaltaisia keinoja.
Vauhti tuntui vain hidastuvan, ja niiden matelua katsellesani ahdistuin suuresti siitä, että tuoltako minäkin juostessani näytän.
Takaapäin meidät saavutti nuori mies, jonka jalat kramppasivat, ja joka siksi joutui kävelemään.
Kuulin hänen toteavan, että hei, tää on kyllä hyvä tahti, tätä pystyy juoksemaan, vaikka jalat kramppaisivatkin.
Pian kolmenkympin jälkeen sain yksinkertaisesti tarpeekseni.
Tiesin, että pystysin juoksemaan jäljellä olevan matkan ihan miten päin vain, pystyisin sellaiseen matkaan milloin tahansa ja miten vain, matkan määrä ei enää voisi asettua maaliin pääsyn tielle.
Olin todella huonolla tuulella tientukkijien ansiosta.
Päätin, että tässä ei ole kuin yksi keino.
Seuraavan alamäen suoman vauhdin turvin ohitin tientukkijat ja lähdin juoksemaan paljon kovempaa kuin oikeastaan olisi ollut viisasta.

Ensin juoksin liian kovaa siksi, että pääsisin turvallisen välimatkan päähän tientukkijoista.
Sitten siksi, että en osannut tai halunnut lopettaa.
Tiesin, että oli uhkarohkeaa juosta sellaista vauhtia, vaikka maaliin oli vielä melkein kymmenen kilometriä.
Jostain syystä halu juosta oli kuitenkin paljon voimakkaampi.
Päätin, että juoksen, kun kerran pystyn. Jos lopussa en enää pysty, voin hidastaa.

Yhtäkkiä vain ohitin ja ohitin, ties kuinka monta kaukana edellä juossutta. Ohitin sen äsken mainitun nuoren miehen, jonka jalat olivat krampanneet, ja joka aina välillä yritti ottaa juoksuaskelia. Hämmästyin sitä, että ohitetuksi tulleet kannustivat. Olen ollut monilla maratoneilla, joilla parempikuntoiset ohijuoksijat tsemppaavat hitaampia tovereitaan, mutta koskaan ennen en ole kuullut kannustusta niiltä, jotka itse ohitan. 

Nyt kuulin.
Hyvä hyvä tsemppiä anna mennä vaan!
Sain voimaa siitä, ja siitä, että maali oli niin lähellä, ja siitä, että olin niin hyvässä kunnossa, vaikka vielä aamulla olin varautunut osapuilleen kuolemantuomioon.

Viisi kilometriä ennen maalia alkoi tuntua pahalta, minkä takia mielessä häivähti, että pitäisi hidastaa, mutta se oli ohimenevää. Paljon suurempana nousi kummallinen juoksemisen palo ja kaikista jo edellä mainituista stressin ja vitutuksen aiheista nouseva raivo, joka vaati purkautumistietä.
Pidin uhkarohkean vauhdin yllä hampaita yhteen purren ja juuri sen vuoksi, että se tuntui niin pahalta. Eihän nyt maratonin juoksemisen kuulukaan tuntua kivalta ja helpolta, helvetti soikoon. 

Perheeltäni alkoi kuulua viimeisillä kannustuspaikoilla vilpittömän ihmetteleviä kommentteja. Veljeni huusi, että olen ennätysvauhdissa. Vastasin jotain painokelvotonta.

On kolme asiaa, joita en halua kuulla maratonin viimeisen viiden kilometrin aikana, ja ne kaikki tulivat tällä maratonilla, tässä järjestyksessä:
1) kommentit siitä, missä vauhdissa olen (ihan kuin en itse sitä tietäisi. Enkä pidä paineesta, jonka se aiheuttaa).
2)  väärät kilometritiedot ja muut matkatiedot (ne kilometrit on merkattu sinne niin selkeästi, ettei ohikulkijoiden tarvitse siihen puuttua perkele).
3) "Terveisiä mummilta!" (Tähän ei tule lisäselvitystä ainakaan tämän postauksen mittakaavassa.)

Joten lopputuloksena olin taas ihan raivona, ja juuri siksi juoksin kuin hullu.
Viimeiset neljä kilometriä tuntuivat tuskaisemmilta kuin niitä edeltävät kaikki muut kilometrit yhteensä. Ehkä siksikin, että ne oli merkattu jokainen erikseen, toisin kuin monet edeltävät. Selvisin niistä vain, koska a) olin niin helvetin vihainen koko elämälle ja maailmalle ja b) koska viimeistään kahden viimeisen kilometrin aikana muistin Sastamalassa opitun viisauden, ettei matkaa kannata välttämättä ajatella matkana vaan aikana. Siis maksimissaan vartti enää. Kyllä siitä selvitään.

Matka maaliin viimeisten kilometritolppien jälkeen oli helvetin mutkainen, ja luulin jo, ettei mitään maalia tulekaan.
Ja siellä se oli, salakavalasti mutkan takana.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ei oikein riittänyt sanoja, tunteita eikä ajatuksia. Oli vain kaiken kattava hämmennys siitä, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Isäni vaikutti itseäni liikuttuneemmalta tullessaan halaamaan kahteen tai kolmeen kertaan ja toteamaan vähintään kolmeen kertaan, että "se oli hieno juoksu, hienosti juostu, tosi hienosti juostu!"
Katsoimme hänen rannekellostaan, että ennätys tuli epäilemättä.
Isäni ystävä lähestyi varovaisesti ensin turvallisen välimatkan päästä ja tuli kädestä pitäen onnittelemaan vasta, kun yritin kaikkein ystävällisimmällä hymylläni viestittää, että en ole yleensä niin raivohullu kuin nyt just tänään aiemmin satuin olemaan. 
 Missään ei tietenkään ollut virallista tulostaulua eikä aikoja kuulutettu. Jäimme turhaan toiveikkaana odottamaan palkintojen jakoa, mutta onneksi kyllästyimme, kun sekin kävi niin saakelin hitaasti.
Joimme kahvit sotilaskodilla, eikä juuri sopivan rasvainen ja sokerinen munkkirinkeli ole aikoihin maistunut niin hyvältä.

Sain tietää virallisen tulokseni eilen Google-haun tuloksena.
En vain voi uskoa sitä  todeksi. 
Joskus juoksin maratonin viidessä tunnissa.
Joskus tuntui ihan hirmuisen hienolta, kun sen pystyikin juoksemaan neljässä ja puolessa tunnissa.
Tästä eteenpäin voin sanoa, että ennätykseni on neljä ja kymmenen. 

Voin vain toistaa yhden vähän ärsyttävän henkilön sanat: "Vaikee olla vaatimaton kun on vaan niin vitun hyvä."

Eikä se aika oikeastaan mitään,  
vaan se, että juoksin vain kerta kaikkiaan kaikin tavoin paremmin kuin ikinä, ikinä, ikinä aikaisemmassa elämässäni.
!!!!
Tästä on hyvä jatkaa. 

Musta aurinko nousee

Vuosi sitten näihin aikoihin ostin molemmat kahdenkymmenen vuoden takaista Estonia-onnettomuutta käsittelevät erikoislehdet ja luin ne, tarkasti ja moneen kertaan.
Ajattelin, että siinä on koko elämäni aikana minua eniten järkyttänyt onnettomuus. Jostain syystä. Jotakin niin syvällekäyvää, että siitä vain haluaa tietää kaiken, vaikka ei ollenkaan tiedä, pystyykö sitä tietoa kantamaan.
Ajattelin, että siinä on kamalin kohtalo, jonka pystyn kuvittelemaan. Kuolla hukkumalla, kuolla uppoavassa laivassa.

Olin väärässä.
Selasin eilen läpi jälleen muuan erikoislehden.
Selasin, koska en pystynyt lukemaan.
Halusin tietää, mutta tarkemmin ajateltuani en sitten kuitenkaan.
Jotain niin kammottavaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan, ja silti se jollain käsittämättömällä tavalla on todellista.

On kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit joutuivat ydinpommien kohteiksi. Satojatuhansia kuolleita ja loppuelämiä kuoleman varjossa. Mustaa sadetta. Tuhkaksi haihtuneita ihmisiä, joista on jäänyt jäljelle enää ääriviivat sulavassa asfaltissa. Karrelle palaneita eläviä kuolleita.

Jotakin kerta kaikkiaan sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään. Ei sellaista saa tapahtua kuin ehkä jossain ylimitoitetussa kauhuelokuvassa.

Kuulin pommeista ensimmäisen kerran vasta yläasteen historian tunneilla. Tai ainakin vasta yläasteella muistan kuulleeni niistä.
Sitä ennen olimme käyneet läpi muut toisen maailmansodan tapahtumat, natsien vainot ja keskitysleirien moninaiset kauhut. Ne, joilla yleensä, vielä nykymaailmassakin oikein mässäillään, joilla revitellään, ja joiden lopullisesta merkityksestä muistutetaan joka välissä.
Joiden varjolla peitellään tätä toista kauhunäytöstä, sitä, jolle ei edes ole sanoja.

Jo yläasteella pysähdyin järkyttyneenä ydinpommien äärelle.
En osaa sanoa miksi, mutta jollakin tavalla kaikki muu oli vielä ymmärrettävää. Pystyin käsittämään juutalaisvainot ja keskitysleirit, ne jollakin tavalla menivät aivoihin perille asti. Olin jo lapsena lukenut lastenkirjoja sotalapsiksi lähetetyistä juutalaislapsista ja kuullut Anne Frankin kohtalosta. Ne menivät perille jollakin tavalla, kuten menee perille autolautan uppoaminen Itämerellä ja kymmeniä kuolonuhreja vaatinut autokolari, jopa Thaimaassa tapaninpäivänä 2004 iskenyt tsunami. Kaikki ne ovat järkyttäviä, kamalia, käsittämättömiä, mutta jollakin tavalla ne kuitenkin pystyy käsittelemään.

Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumissa on jotain liian kammottavaa, että niitä voisi edes pysähtyä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.
Eikä asiaa tosiaan auta se, ettei niistä juuri puhuta.

Tänä kesänä luin kirjan, jonka löysin lukiossa ja josta olisin halunnut tehdä kirjaesitelmän, mutta sitä ei silloin löytynyt kirjastosta. Nyt olen kiitollinen, ettei löytynyt. Kuinka olisin voinut lukiossa kirjoittaa sellaisesta, jolle en löydä sanoja vieläkään.
Edita Morris: Hiroshiman kukat.
Sanoja sille, mille sanoja ei ole. Ei turhaa julmuudella pröystäilyä, ei ylipäätään mitään turhaa. Karua, kaunistelematonta, kaunistakin kieltä siitä, kuinka ihminen voi elää maailmanlopun jälkeen.

Normaalisti sitä tällaisista ajtuksista seuraisi lopputulema, että onpa minulla sentään asiat hyvin.
Hiroshimaa ja Nagasakia koskevien ajatusten jälkeen lopputulema ei ole se. Lopputulema on se, miten kukaan todellakaan voi elää tällaisen jälkeen. Miten voi elää maailmassa, jossa on tehty tällaista, miten voi kestää ihmisenä olemisen, jos ihmisyys voi tuottaa tällaista.

Ei kai voi muuta kuin elää hetken kerrallaan ja koota jokaisesta hetkestä kaiken kauniin, mitä koottavissa on.
Seitsemänkymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on nimittäin kuitenkin myös suurimman mahdollisen toivon sanoma.
Siitäkin on ollut mahdollista selvitä. 
Suurinta kuviteltavissa olevaa tuhoakin on seurannut jälleenrakennustyö.

Remember me

Tänään, 27. tammikuuta, on Natsi-Saksan vainojen uhrien muistopäivä.

Vajaa vuosi sitten luin taas yhden Anne Frankin elämäkerran. Johdannossa todettiin, että aihe on edelleen ajankohtainen, eikä siitä voi kirjoittaa liikaa, sillä traumaattisten historian käänteiden muistissa pitämisellä pyritään varmistamaan, että kerran tehdyt virheet eivät toistuisi. Perään esitettiin järkyttävä prosenttiluku, jonka mukaan 2000-luvun länsimaissa elää suuri joukko ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä sana natsit tai antisemitismi tarkoittaa.

Siis todellakin, eivät tiedä.
Ihmisiä, jotka eivät ole kuunnelleet eivätkä välittäneet sen vertaa, mistään.
Aluksi en uskonut tuota faktaa. Onhan siitä nyt jauhettu koulun historiantunneilla silmät ja korvat täyteen. Kyllähän siitä näkee elokuvia, dokumentteja ja tv-sarjoja jatkuvasti, edelleen kirjoitetaan valtavasti sota-aiheisia romaaneja, vielä löytyy heitäkin, jotka ovat sen kenties omakohtaisesti kokeneet.

Toisaalta, ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja tietää, että tietämättömyyden prosenttiluku on liiankin uskottava.
Ei ehkä ole kyse siitä, että ihmiset olisivat tyhmiä, että asia ei olisi mennyt heille koulussa jakeluun tai että he eivät muistaisi sitä enää sekunnin päästä.
On vain liikaa ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita näkemään omaa nenäänsä pidemmälle. En tiedä, kuuluuko se ihmisyyteen, vai onko maailma vain sellainen, että siellä ei pysy järjissään, jos ei suunnista pelkästään omia päämääriä kohti, hitaampia ja heikompia määrätietoisesti tieltään pois tyrkkien.
Silmien sulkeminen tietyiltä asioilta on monesti ainoa armollinen vaihtoehto.

Tänään on kuitenkin päivä muistamiselle, vaikka luultavasti aika harva sitäkään tietää. Sen muistamiselle, että ei kovin kaukana meistä on uhrattu valtava määrä työvoimaa, tarvikkeita ja aikaa ihan vain sen varmistamiseen, että tuhannet ihmiset saataisiin tapettua mahdollisimman kivuliaalla tavalla.
Tällaiset muistamisen päivät ovat hyviä hetkiä pohtia myös sitä, miksi on tärkeä muistaa. Mihin suuntaan ollaan menossa, olisiko suuntaa hyvä tai edes mahdollista vaihtaa? Onko ihminen todella oppinut virheistään, vai ovatko edessämme jo uusien sukupolvien tuhoamisleirit?