Viikko 10: Ajatuksiani Pirjo Heikkilästä

 Ensimmäinen muistoni Pirjo Heikkilästä on ajoilta, jolloin olin henkeen ja vereen Ismo Leikolan fani. Pirjo Heikkilä oli mukana Ismo Leikolan "Mitä jos me silti voitetaan" -musiikkivideolla.

Joskus niihin aikoihin tutustuin Siskonpeti-komediasarjaan. Sittemmin olen katsonut kaikki kolme Siskonpeti-sarjan kolme tuotantokautta lukuisia kertoja. Mielestäni Siskonpeti on suorastaan nerokas, käsittämättömän hauska, ajatuksia herättävä ja puhutteleva televisiosarja. Olen onnellinen, kun joku osaa ja tekee jotain niin hienoa, kuin Siskonopeti-sarjan tekeminen. 

Yksi parhaista asioista Siskonpeti-sarjassa on Pirjo Heikkilä, ja ne uskomattoman hienot hahmot, joita hän on sarjaan toteuttanut. 

Pirjo Heikkilä on yksi niistä julkisuuden henkilöistä, jotka olen nähnyt livenä. Hän oli koomikko-kollegoidensa kanssa mukana "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" -teatteriesityksessä vuosia sitten, ja se jäi minulta silloin näkemättä. Viime keväänä teatteriesitys esitettiin Helsingin komediateatterissa uudelleen, ja ryntäsin heti katsomaan sen. Teatteriesitys oli loistava, kuten osasin odottaa. 

Sitä sen sijaan en osannut odottaa, että esityksen jälkeen minulle tulisi tilaisuus saada yhteiskuva Pirjo Heikkilän ja muiden esityksen näyttelijöiden kanssa. Esityksen jälkeen näyttelijät tulivat lavalle, ja heidän kanssaan sai mennä juttelemaan, ja heidän kanssaan sai otettua yhteiskuvia. 

Mielessäni olisi ollut noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut ja halunnut sanoa Pirjo Heikkilälle. Hänen ajatustensa ja huumorinsa merkitys elämäni hetkissä on ollut mittaamaton. 

Kun nousin lavalle mennäkseni yhteiskuvaan heidän kanssaan, Pirjo Heikkilä sanoi minulle ystävällisesti "moi". Vastasin siihen asiakaspalvelutyössä kehittyneellä vaistonvaraisuudella. 

En saanut sanottua mitään muuta. En sanonut mitään niistä asioista, mitä olisin halunnut saada sanottua. Ja ehkä hyvä niin. 

Eilen kuuntelin Vain työelämää -podcastia, jossa Pirjo Heikkilä oli vieraana. 

Podcastilla oli sama vaikutus kuin aina, kun kuulen Pirjo Heikkilän kertovan ajatuksistaan jossain tai kun luen hänen ajatuksiaan jostain. 

Nauran ja liikutun, minua koskettaa se, mitä Pirjo Heikkilä sanoo. Siinä kaikessa on ensinnäkin jotain hyvin samastuttavaa. Ennen kaikkea hän tekee aina aivan mahtavia oivalluksia ja osaa sanoa ne turhia kaunistelematta ja hauskasti. 

Jos puhumme tästä podcastista, nostaisin esiin ainakin seuraavat asiat:

Ensinnäkin koen hyvin puhuttelevaksi sen, että Pirjo Heikkilä on pyrkinyt teatterikorkeakouluun ja teatterityön laitokselle opiskelemaan kymmenen kertaa, eikä ole päässyt sinne, mutta silti hän on tehnyt upean uran. 

Kuten olen kaiketi täällä blogissa kirjoittanut noin 50 kertaa, vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat, että he "vain läpällä kokeilivat ja sattuivat pääsemään sinne ja tänne tai saamaan sitä tai tätä" tai jos he jollain muulla tavalla ilmaisevat, että eivät oikeastaan ole tehneet mitään, ja menestys on vain tullut heille ilman minkäänlaista vaivannäköä. En kestä sellaista puhetta, ehkä osin kateudesta, mutta suurelta osin halveksunnan takia: jos menestys tulee yrittämättä, niin kannattaisiko vähän edes yrittää, niin silloinhan voisi päästä aivan huipulle? Miksi tuhlaat aikaasi läpällä tekemiseen, kun voisit miettiä, mitä oikeasti haluat, ja lähteä sitten tavoittelemaan sitä?

Arvostan aivan hirvittävän paljon sitä, että Pirjo Heikkilä on tiennyt, mitä haluaa, ja jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä tuo esiin asian, jota en aiemmin hänestä tiennyt: hän arvostaa korkeasti koulutettuja ihmisiä. Hän ihmettelee, miten joku jaksaa lukea paljon kirjoja, muistaa asioita ja yhdistellä niitä, hän katsoo yliopiston käyneitä ihmisiä ihaillen. 

Tuntui pitkästä aikaa hyvältä kuulla, että joku voisi arvostaa sellaisia asioita. Itse olen vuosien myötä alkanut pitää kaikkea tällaista itsestäänselvyytenä - ja kuullut elämäni aikana valitettavan paljon myös vähättelyä, niin että tällaisten asioiden arvostettavuutta ei ole vuosiin kyennyt näkemään. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä nostaa esiin myös asian, jota itse olen monta kertaa miettinyt: ihmiset antavat ihan liikaa ja välillä ihan kummallisia ohjeita ihmisille, jotka ovat epäonnistuneet jossain, mitä ovat yrittäneet. 

Yksi tällainen kummallinen ohje on: "Saat sen mitä haluat, kun vain lakkaat yrittämästä."

Itse olen kuullut tuon ohjeen, ehkä hiukan eri sanoin, mm. etsiessäni parisuhdetta. 

Se on yksi elämänalue, jossa ihmiset ovat kummallisen hanakoita neuvomaan, oli heillä itsellään parisuhdetta tai ei, tai kuinka hyvin heidän oma parisuhteensa toimii. Ihmisillä on iso säkillinen neuvoja jaettavaksi siihen, millainen pitää olla ja millainen ei saa olla, ja mitä pitää tehdä ja miten ei voi toimia, jos haluaa parisuhteen. Ja nämä ohjeet kaadetaan sinkkuihmisen päälle, kysyi hän niitä tai ei. Ja kaikista näistä toimintaohjeista huolimatta yksi keskeinen ohje kuitenkin on: "Ei se etsimällä löydy. Se löytyy, kun vähiten odotat."

Pirjo Heikkilä sanoo tuossa podcastissa, että hänen mielestään tämä ei pidä paikkaansa. Jos ihminen haluaa jotain asiaa oikein kovasti, hän voi saada sen, tai hän voi yhtä hyvin olla saamatta sitä. Ja toisaalta, jos ihminen lakkaa haluamasta tai yrittämästä, voi olla, että hän silloin saa sen asian, tai sitten voi olla, että hän ei silloinkaan saa sitä. 

Olen samaa mieltä. 

Ainut jäljelle jäävä kysymys on: mikä ihmeen tarve ihmiskunnalla on jaella neuvoja ihmisille, jotka eivät niitä kysy?

Loppukaneetti: Pirjo Heikkilä on mahtava! Aina, kun ajattelen, että olen liian täynnä tätä elämää, yhteiskuntaa ja ihmisten typeryyttä, enkä jaksa enää mitään, niin Pirjo Heikkilä on yksi niistä asioista, jotka vähän keventävät taakkaa. Onneksi meillä on hänet ja hänen kaltaisensa!

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Ankeus.

Nyt ollaan mun maaliskuumielialani ytimessä.
En ole koskaan oikein osannut sanoa, mikä on lempivuodenaikani. Kaikilla vuodenajoilla on mielestäni omat hyvät ja huonot puolensa. Sen osaan kuitenkin sanoa, että maaliskuun hyppäisin mielelläni yli. Helmikuu on yleensä vielä ihan kunnollinen ja mukava talvikuukausi, ja huhtikuu taas on mun syntymäkuukauteni, eli eihän siitä voida luopua. Kuitenkin, maaliskuu suxx. Vihaan, vihaan, vihaan näitä alkukevään kuraloskakelejä, joista yhtenä päivänä saattaa toivoa jo kevättä ja kesää ja seuraavassa hetkessä saattaa jo olla vuoden pahin räntä- ja lumimyrsky niskassa.

Kuten olen jo monta kertaa kertonut, en ole kaamosmasennusihminen. Syksy on mielestäni ihan mukavaa ja tunnelmallista aikaa. Mun kaamosmasennukseni sijoittuu maaliskuuhun. Maaliskuu on mulle kuoleman kuukausi.
Tänään on yksi surullinen päivämäärä.
Minä olen taas surullinen ja aikaansaamaton, eikä mikään jaksa kiinnostaa pätkääkään. Vaikka on valoisaa ja vaikka varmaan pitäisi olla iloinen. Nyt en vain ole, enkä tiedä mitä voisin tehdä, jotta olisin.
Ja sit muuten, sellainen asia, että seuraavan kerran, kun mä haluan mennä teatteriin, niin mä varaan ensi tilassa lipun itselleni, enkä kysy keneltäkään muulta mitään, en pyydä mukaani ketään. Tänään on jo toinen kerta, jolloin multa jää näkemättä näytös, jonka olisin todella halunnut nähdä, vain siksi, että yritän sovittaa aikataulujani jonkun toisen kanssa. Tästä lähin opettelen tekemään just sen, mitä mä haluan, viis muista. Elokuvissa olen jo harjaantunut yksinkävijä, nyt laajennan tän taitoalueen teatteriinkin. Muistuttakaa mua tästä, jos joskus yritän lipsua tästä päätöksestä. 

Onhan tietysti ilojakin. Kuten se, että Pietu kävi tänään luonani ja tänä viikonloppuna näen ehkä kavereita. Olen iloinen siitä, mutta tällä hetkellä olen yksin, kaikki tuntuu epävarmalta ja tuntuu siltä, kuin joku nakertaisi elimistöäni tyhjiiin.