Viikko 41: Huumorin kukka

 Viikolla 41 tein tietoisen päätöksen etsiä jokaisesta päivästä jotain, jolle nauraa. 

Tein sen siksi, että naurun aiheita ei tuntunut olevan, ellei niitä tietoisesti etsi. 

Tarjoilen kyseisen viikon naurun aiheet tässä blogipostauksessa. 

Maanantai

Maajussille morsian -ohjelma, taattu maanantai-iltojen ilo jo vuosien ajan. En naura siinä esiintyville ihmisille pahantahtoisesti. Joidenkin ihmisten murre ja se, kuinka tosissaan jotkut ovat, tuottaa hauskuutta ohjelman katsojan arkeen. 

Tiistai

Otin joku aika sitten käyttöön uuden puhelimen. Sen äänisäädöt eivät vielä ole ihan täysin kohdillaan. Esimerkiksi herätyskellon äänenvoimakuutta täytyi säätää, sillä ensimmäisenä aamuna uuden puhelimen herätyskellon soidessa kaikki olivat sydänkohtauksen partaalla. Ääniä säädellessäni huomasin, että herätyskellon ääneksi oli mahdollista saada tietyn artistin kappaleiden Spotify-lista. Valitsin vastaisuuden herätysääneksemme Leevi and the Leavingisin. Listan ensimmäinen kappale oli "Sunnuntaiksi San Fransiscoon". Kappaleen alun kuuleminen ensimmäisenä aamulla toi hauskan alun päivälle. 

Keskiviikko

Ilmeisesti televisio on arjen harvoja hauskuuttajia. Keskiviikkona telkkarista tuli "Duudsonit tuli taloon". Tällä kertaa Duudsonit menivät pistämään järjestykseen sellaisen perheen asioita, joiden ongelmana oli, että lähes aikuiset lapset eivät osallistuneet lainkaan kotitöihin. Teini-ikäinen poika sanoi telkkarissa, että oikeastaan häntä itseäänkin hävettää, kun hän ei saa laitettua omia likaisia astioitaan tiskikoneeseen. 

Torstai

Koirani ja minun vakiolenkkini varrelle sijoittuu suora, jossa opettajat luotsaavat mopokoululaisia. Kävelemme jalkakäytävällä ja ihmiset ajavat mopolla viereisellä tiellä ja opettajat antavat heille ohjeita. Tämä on koirani mielestä verrattoman mielenkiintoista. Joka kerta, kun mopokoululaiset sattuvat kohdalle, se jää pitkäksi aikaa tuijottamaan. Mietin, ottavatko mopokoululaiset tai opettaja yhtään paineita ylimääräisestä yleisöstä. 

Perjantai

Työkaveri soitti paniikissa ja pyysi apua ongelmaan. Kerrankin ongelma oli helposti ratkaistavissa ja oikeastaan aika hauska. Joskus työssäkin tulee hauskoja tilanteita. 

Lauantai

Tällä viikolla alkoi Estonia-onnettomuudesta kertova, tositapahtumiin perustuva televisiosarja. Koska olen aina ollut omituisen kiinnostunut kaikesta Estoniaan liittyvästä, minun oli tietysti pakko saada alkaa seurata sitä. Ensimmäisen jakson katsottuani halusin katsoa uudestaan MTV3-kanavalla esitetyn "Missä olit kun" -sarjan Estonia-jakson, jossa kerrataan onnettomuuden aikaan esitettyjä uutispätkiä. Yhdessä uutispätkässä Estonian miehistöön kuuluneet ihmiset sanovat, että kun vettä alkoi tulvia kannelle, ei auttanut, vaikka he kuinka pumppasivat ja pumppasivat. 

Tässä asiassa ei ole mitään hauskaa, mutta aloin silti nauraa, koska verkkokalvolleni piirtyi kuva tilanteesta, jossa vettä tulvii uppoavaan laivaan, ja jotkut yrittävät pelastaa tilannetta pumppaamalla polkupyöräpumpun kokoisella pumpulla. 

Ehkä nauroin myös siksi, että onnettomuus on niin kauhea. Se on mielestäni kauhein onnettomuus, mihin olen tutustunut. Ehkä siihen ei voi syventyä löytämättä välillä jotain, mikä naurattaa edes vähän. 

Sunnuntai

Viikon viimeisenä päivänä naurun aiheet viimeistään loppuivat ja niitä oli pakko hakemalla hakea. Taattu keino on pistää Youtubesta pyörimään vanhan Hynttyyt yhteen -sarjan klippejä. Kyseessä on koominen sarja, jossa Eija Vilpas ja Hannele Lauri ovat keskeisissä rooleissa, ja pelkästään Eija Vilppaan karjalan murteen kuunteleminen naurattaa. Varmaan, koska kuten jo edellä totesin, mikäs sen hauskempaa kuin murretta puhuva ihminen. 

Viime aikoina minua on erityisesti puhutellut klippi, jossa Vappu (Eija Vilpas) ja Aarne (Aake Kalliala) ovat menneet kihloihin ja Aarnen äiti tulee kihlajaiskahvien merkeissä ensimmäistä kertaa Vapun kotiin. Ensimmäiseksi ovesta tullessaan Aarnen äiti lausuu jotain kohteliasta Vapun asunnon avaruudesta. 

Vappu toteaa siihen: "Nii, sie vissii aattelit, et mikä mörskä lienee, nuotio keskellä lattiaa."

Syksyn kuulumisia

Vuorossa on pitkästä aikaa turhien löpinöiden päivitys, eli mulla ei oo mitään asiaa. Kunhan kirjoitan. 

Tänä syksynä olen alkanut toden teolla pelätä pyöräilijöitä. Erityisesti yliopistolla, mutta ylipäätään kaupungilla. Varsinkin yliopistokampuksella parveilee hulluja pyöräilijöitä, jotka kaahaavat salamavauhtia ja viuhahtelevat ohitse mitä ahtaimmista väleistä mutkitellen niin, että jalankulkija saa pelätä henkensä puolesta. 

Kimmoke tälle kammolleni oli se, että elokuun lopussa todellakin jäin pyörän alle. 
Kävelin kaikessa rauhassa yliopistoruokalasta kirjastolle päin seesteisen aurinkoisena iltapäivänä, kun yhdessä silmänräpäyksessä mutkan takaa kaarsi turbovauhdilla pyöräilijä, täysin yllättäen. Minä en ehtinyt väistää, hän ei ehtinyt väistää. Jouduimme täystörmäykseen, jonka seurauksena minä lensin selälleni asfalttiin, pyörän ajaja lensi sarvien yli ja kaiken kukkuraksi fillarin etupyörä irtosi. Pyörää ohjannut mies oli nopeasti auttamassa minua ylös, pyytelimme anteeksi puolin ja toisin ja juoksin pois paikalta kiireen vilkkaa. Vihaan tuollaisia tilanteita. Ensireaktioni on paeta. Syöksyin lähimpään vessaan puhdistamaan verta vuotavia kyynärpäitäni. 
Sen koommin sydän on pompannut kurkkuun joka kerta, kun kuulen polkupyörän lähestyvän. 
Kun kerroin tästä kavereilleni, jokaisen ensimmäinen kommentti oli: 
"Oliks se nuori mies? Oliks se komee mies?"
Vastaukseni oli, että en tiedä. Ei siinä tilanteessa kiinnostanut, minkä ikäinen ja näköinen mies se oli. Olen vakaasti sitä mieltä, että minun elämäni rakkaustarinat eivät ala pyörän alle jäämisellä. 

Toinen enemmän tai vähemmän mieltä ahdistanut asia on jo aiemmassakin postauksessa pohdiskelemani Estonian uppoaminen.  
Olen lukenut sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien erikoisnumerot. Olen järkyttynyt, voinut pahoin ja surrut kerta toisensa jälkeen, tuntemattomien ihmisten puolesta. Olen ihmetellyt, miksi haluan lukea tällaista. Olen tuskaillut sitä, miksi aina vain yrittää ymmärtää ja etsiä selityksiä, vaikka tietää, ettei kaikkea voi ymmärtää. 
Olen sättinyt itseäni siitä, että lukemalla tuotan itselleni ehdoin tahdoin kauhean olon.
Yhtä lailla, tai vielä enemmän, olen sättinyt itseäni siitä turtumuksesta, joka lehtien lukemista aina jossain vaiheessa seuraa. Kun kymmenennen kerran lukee laivan kallistumisesta, kuolemanhädästä, pakokauhusta, pelastuslautoista taistelevista ihmisistä, omaisensa menettäneiden surusta. Jossain vaiheessa huomaa vain lukevansa, kuin lukisi säätiedotusta. Välinpitämättömästi, tunteettomasti. Enkä tiedä, mikä siinä on kamalinta. 

Lukemista seuraa myös joka paikkaan kantapäillä seuraava pelko.
Jos laiva voi noin vain upota, mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Alan odottaa katastrofia. Milloin uppoaa toinen laiva, milloin kotini palaa poroksi, milloin joku kuolee auto-onnettomuudessa, milloin jossain taas räjähtää joku torni, iskee tsunami, joku tappaa jonkun? Kaikki tapahtuu aina ilman ennakkovaroitusta, ilman, että kukaan osaa odottaa, tai niin sitä ainakin sanotaan. Entä sitten, jos muistaa joka hetki olla peloissaan, odottaa pahinta? Voiko sillä tavalla vaikuttaa johonkin?

Edes siihen, että toista kertaa ei jäisi pyörän alle. 

Jos merellä kuolen

Ensiksi päivän paras juttu, ja kukas muukaan sen sanoisi, kuin Ismo Leikola, mies jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin. (En ehkä, mutta nää on näitä dramatisointitaitoja.) Eli, se mitä hän sanoo, on: "Mikä on sana, joka suomea opettelevalle ulkomaalaiselle pitäisi ensimmäisenä opettaa? Se on 'no niin'. Mitään muuta ei Suomessa tarvita. 'No niin' käy joka tilanteeseen. Sen voi ja se oikeastaan on hyvä todeta missä tahansa. Kokeilkaa vaikka. Pätee ainakin minuun. 

Sitten aiheeseen, joka on vähemmän hilpeä, mutta josta oikeastaan tänään halusin pääasiallisesti kirjoittaa. 
Merellä kuoleminen. 

Mainoksen nähtyäni kimposin ensi tilassa kauppaan ostamaan Iltalehden liitteenä olleen Estonia-lehden. Tuntui, että olin odottanut sitä viimeiset viisitoista vuotta. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain Suomen historian rauhan ajan pahimmasta merionnettomuudesta oikein kunnon selonteon. Tapahtumat miehistön silmin, pelastuneiden silmin, pelastajien silmin, omaisten silmin, paikalla olleiden silmin, jälkiviisain silmin, toteavin, kauhistelevin, ahdistuvin silmin. Jo monta kertaa aiemmin elämässäni olen kuluttanut tunteja netin, jonkun sanomalehtijutun ja omien ajatusteni äärellä saamatta kasaan muuta kuin pienen raapaisun. Nyt sain ensimmäistä kertaa tarpeekseni, ainakin vähäksi aikaa. 

Tiedän, että tää kuulostaa vähintäänkin naurettavalta ja oikeastaan pelottavalta. 
En tiedä, mikä Estonian onnettomuudessa on sellaista, että se tuntuu järisyttävän maailmaani vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Onhan nyt kaikenlaisia ja toinen toistaan kammottavampia katastrofeja sattunut maailman sivu, sattuu joka päivä, ja tulee aina sattumaan. Miksi olen niin kiivaasti takertunut laivaan, jonka mukana ei uponnut ketään omaistani ja jonka ollessa kuumin uutinen olin 3-vuotias? En tiedä. 

En muista mitään ajasta, jona Estonia upposi, en muista uutislähetyksiä enkä ihmisten puheita. Sen sijaan tiedän, että pienestä pitäen, lähes täysi-ikäiseksi asti, olen pelännyt hillittömästi laivalla matkustamista. Ihmettelin lapsena, miten kukaan koskaan uskaltaa lähteä laivaristeilylle. Oman perheeni tekemään Tallinnan-risteilyyn laskeuduttiin parin viikon spekuloinneilla siitä, uppoaako se laiva sitten ja mitä teemme, jos se uppoaa, ja pitäisikö meidän kuitenkin jättää lähtemättä. Lapsena en tiennyt enkä välittänytkään tietää syytä tuohon laivojen uppoamispelkooni, mutta jälkikäteen ajateltuna Estonian vaikutus tuntuu ilmeiseltä. Lentokoneella lentämistä tai auton kyydissä olemista en ole pelännyt koskaan, mutta laivoihin opin luottamaan vasta selvittyäni ehjin nahoin muutamasta pakollisesta laivamatkasta, joina koko ajan vain odotin, milloin tuomion hetki koittaa. Vieläkään en erityisemmin nauti laivamatkailusta, mutta en kuitenkaan enää pelkää hysteerisesti. 

Ensimmäiset muistoni Estonia-laivasta sijoittuvat aikaan, jolloin olin eskarissa tai ekalla luokalla koulussa, ja Titanic-elokuva oli pinnalla. Titanicin myötä sain kuulla myös Estoniasta, ja jotenkin ne tapahtumat nivoutuivat mielessäni yhteen: Titanic törmäsi jäävuoreen Atlantilla ja Estonia upposi syysmyrskyssä Suomen rannikolla, periaatteessa aika sama asia, omasta silloisesta näkökulmastani. Halusin nähdä Titanic-elokuvan vain nähdäkseni, miten laivan uppoaminen käytännössä tapahtuu. Kyselin monta kertaa, miten se Estonian uppoaminen nyt kävikään ja ihmettelin, miksei siitä ole tehty elokuvaa. 

Olin 13-vuotias lukiessani ensimmäisen virallisen, mutta lyhyen selonteon Estonian uppoamisyön tapahtumista, kymmenen vuoden takaisen tapaturman muistoksi kirjoitetusta lehtijutusta. Silloin ensimmäistä kertaa aloin ajatella, miten kammottavaa kaikki se on oikeasti ollut. Kurkkuani kuristi ajatellessani pimeässä pakotietä turhaan hapuilevia ihmisiä, pakokauhun ja huudon keskellä, vesimassojen vyöryessä kannelle ilman että mitään voi tehdä. 

Kuusi vuotta myöhemmin katsoin sattumalta dokumentin, jossa Estonialta selviytyneet kertoivat kokemuksiaan. Dokumentti, jossa näytettiin myös tapahtuman aikaan esitettyjä uutispätkiä, oli oikeastaan kaiken tämän alku, jonkinlainen maanjäristys mieleni sisällä. Katsoin uutiskuvaa meressä kelluvasta pelastuslautasta, joka on täynnä kuolleita ihmisiä, ympärillä narulla itsensä pelastuslautan reunaan sitoneita ihmisiä, joille hyytävä merivesi oli jo tehnyt tehtävänsä. Katsoin ja voin suunnattoman pahoin. Olen nähnyt tän joskus ennenkin, ajattelin, tiedän, että olen nähnyt. Olen nähnyt tän saman kuvan, tämän saman uutispätkän, joskus niin kauan sitten että en muista, tässä kuvassa on jotakin, mitä en ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nyt. 

Dokumentin katsomisen jälkeen jokin maailmassani oli muuttunut. 
Tämä ei ole niin dramaattista, kuin miltä se kuulostaa. Meidän jokaisen maailma muuttuu jatkuvasti. Paitsi tapahtumien myötä, ajan kuluessa, myös omissa ajatuksissa tapahtuvat muutokset muokkaavat sisäistä maailmaa koko ajan. 
Minulle tämä dokumentti oli yksi niistä lukuisista tekijöistä, joiden myötä lakkaa ihmiselle luontainen, lapsellinen usko maailman turvallisuuteen. Maailma ei ole turvallinen eikä onnellinen, mutta ihmisellä on luontainen tarve nähdä ja käsittää se sellaisena. Tarvitaan luullakseni paljon, monenmonta tuon dokumentin kaltaista kokemusta, ennen kuin usko horjuu liikaa. 

Silloin kuitenkin pääasiallinen kysymykseni itselleni oli, miten voi elää maailmassa, jossa pelastuslautta on vain toisenlainen tapa kuolla. 

Voi elää, mutta se olisikin jo kokonaan uudenlaisen, filosofisen luennon tulos. 

Kaikkien näiden pohdintojen vanavedessä seurasi kuitenkin kyltymätön halu tietää, ymmärtää, tai edes yrittää käsitteellistää. Mitä tapahtui ja miksi? Olen syynännyt erinäiset, kellontarkat raportoinnit yön tapahtumien kulusta, olen kahlannut läpi nettikeskusteluja erilaisista salaliittoteorioista. Kysymystä seuraa aina toinen. Mitä sitten, jos...? Jos ei olisi tapahtunut näin, olisiko siitä kuitenkin seurannut tämä? Miksi?
Entä ne ihmiset, elävät ja hukkuneet, ne siellä pelastuslautoilla ja meressä, helikopterissa ja dokumentissa, uutispätkissä, ne, jotka vain hetkeä aiemmin olivat kävelleet laivan kannella, ajatelleet seuraavaa päivää, ehkä stressanneet turhista asioista, kuvitelleet maailman yhtä turvalliseksi kuin minä hetkeä ennen dokumenttia?
Minkälaisia ihmisiä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä he ajattelivat? Miltä heistä tuntui? Mikä on heidän viimeinen tietoinen muistonsa tai ajatuksensa? Entä jos he olisivat toimineet jollakin hetkellä toisin? Entä jos. Kehä on loputon, päättymätön. 

Ei kai lopultakaan ole kyse muusta kuin perustavanlaatuisesta halusta ymmärtää, sellaista, mitä ei voi ymmärtää. 

Ja tähän loppuun sitten vielä paljastus siitä, mistä olen napannut tän kirjoituksen otsikon. 
Se on Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -teoksesta, johon sisältyy tuntemattomaksi jäävän laulun säkeistö. 

Jos merellä kuolen, armas
niin ehkäpä joskus taas
illalla valkea kyyhky 
lentää sun ikkunaas.
Se mun sieluni on, ja se tahtoo
hetkisen levätä
kotona majassasi,
rakkaassa sylissä.