Häät ja muut tabuaiheet

Tässä postauksessa aiheeni on häät. 

Ei, en suunnittele omia häitäni. 

Kirjoitan silti häistä. 

Eikö olekin eriskummallista?

Tai kun tarkemmin pysähdyt ajattelemaan asiaa, onko siinä sittenkään mitään kummallista?

Olen ymmärtänyt niin, että monet pikkutytöt haaveilevat omista häistään ja leikkivät hääleikkejä. Omaan lapsuuteeni hääleikit eivät kuuluneet. 

Kiinnostuin häistä noin 13-vuotiaana. Kiinnostuin niistä, koska ikävälillä 11-13 vuotta luin paljon vanhanaikaisia, romanttisia tyttökirjaklassikoita. Niissä on nuoria naisia ja heidän ympärillään pyöriviä kosijoita ja jännittäviä juonenkäänteitä siitä, kuka päätyy milloinkin kosimaan ja millaisen vastauksen hän saa. Lopussa juhlitaan ihania häitä. Kun olin lukenut tarpeeksi monta kirjaa, aloin haaveilla omista häistäni. 

Noihin aikoihin ajattelin, että haluan isot häät. 

Vuosien varrella ajatukseni ovat muuttuneet moneen kertaan. 

Kiinnostukseni häihin ja ihmisten rakkaustarinoihin on kuitenkin säilynyt 13-vuotiaasta tähän hetkeen. 

Tapasin nykyisen kumppanini ollessani 27-vuotias. 

Voin kertoa, että ikävälillä 13-27 kuulin tarpeeksi monta kertaa tämän nokkelan sutkautuksen: 

"Sulla pitäis olla sulhanen, jos meinaat naimisiin mennä!"

En tiedä, ajattelivatko kysyjät tosissaan, että heidän nokkeluutensa pelastaa minut nololta tilanteelta. Että jos he eivät olisi muistuttaneet minua parisuhteettomuudestani joka kerta, kun katsoin hääohjelmaa tai mietin, millainen häämekko on kaunis, olisin seuraavassa käänteessä ollut varaamassa hääkirkkoa ja mennyt sinne yksin. 

Nuoresta lähtien suomalaisten hääohjelmien katsominen on ollut minulle rakas harrastus. Maailmassa, jossa tukehdumme huonojen uutisten tulvaan, hääohjelmat ovat yksi keino selviytyä. Jollekin paras selviytymiskeino on komediaelokuvat, toiselle niinkutsutut hömppäkirjat, kelle mikäkin, minulle se on ehdottomasti hääohjelmat. 

Hääohjelmissa on aina mukana aitoa elämää: on erilaisia ihmisiä, erilaisia ihmiskohtaloita, erilaisia elämäntilanteita, erilaisia rakkaustarinan alkuja ja erilaisia hääratkaisuja. 

Taustalla on kuitenkin aina rakkaustarina: nämä ihmiset ovat kohdanneet toisensa ja he ovat toistensa kanssa niin tosissaan, että haluavat mennä naimisiin. 

Mukana on aina ensisijaisesti onnea ja iloa, vaikka on kaikkea muutakin. 

Pelastaudun hääohjelmien, häiden ja rakkauden maailmaan aina silloin, kun tuntuu, että tässä elämässä ja maailmassa ei ole mitään mieltä. 

Hääohjelmien lisäksi rakastan kuulla ja lukea ihmisten rakkaus- ja hääkertomuksia. Jos siis haluat kertoa minulle, kuinka tapasit puolisosi, kuinka suhteenne eteni ja millaiset häänne olivat, voit milloin tahansa ottaa yhteyttä. Palan halusta kuunnella. 

Sen jälkeen, kun olen tavannut nykyisen kumppanini, olen joka kerta hääasioihin viitatessani kuullut kommentin: "Jaha, teillä on sellaista suunnitteilla. ;) ;) ;)"

Kysymykseksi jää mielestäni silloin ainoastaan se, miksei dekkareiden lukijoilta tai rikosohjelmien katsojilta kysytä samaan tapaan: "Jaha, sullako on murha suunnitteilla? ;) Minkäslaisen murhan ajattelit tehdä? ;)"

Olen alkanut miettiä, miksi häistä kiinnostuminen on rajattu vain sellaisille henkilöille, jotka ovat piakkoin viettämässä omia häitään. Miksi sen sijaan lukuisista muista asioista on luvallista olla kiinnostunut ilman, että asia on parhaillaan meneillään omassa elämässä? Rikosten lisäksi ihmiset saattavat olla kiinnostuneita vaikka sodasta ja sotahistoriasta ilman, että he olisivat lähdössä sotimaan tai eläisivät sodan keskellä. Itse olen esimerkiksi kiinnostunut myös merestä, saaristosta ja majakoista, vaikka siihen ei ole mitään selkeästi osoitettavaa syytä, eikä siitä ole koskaan kuittailtu samaan tapaan kuin hääkiinnostuksesta. 

Pari vuotta sitten tein kirjaston tietokannassa hääaiheisen tiedonhaun. Törmäsin kirjaan nimeltä Siksi tahdot. Siinä oli perusteellisesti tietoa hääperinteistä, avioliiton vaikutuksista ihmisten elämään, häiden järjestämisestä, häiden historiasta. 

Ajattelin, että haluaisin lukea kirjan...

... mutta tilanne sattuu olemaan se, että en pysty mitenkään livahtamaan kirjan hakuun huomaamatta. Kirjaston joka nurkalla sattuu olemaan joku tuttu, joka näkee, ja todennäköisesti joko tulisi kyselemään suoraan tai vähintään kahvihuoneessa työkaverille kuiskaa: "jaha, hänellä on sellaista suunnitteilla."

Tänä vuonna tilaisuuteni koitti. 

Livahdin naapurikunnan kirjastoon hiljaisena omatoimiaikana ja kävin nappaamassa kirjan hyllystä ilman että kukaan näki. Olin valmistellut mielessäni puolustuspuheenvuoron siltä varalta, jos joku tuttu sattuisi kuitenkin hyppäämään nurkan takaa. Olin myös varautunut piilottamaan kirjan parhaani mukaan uteliailta katseilta. 

Kun tein tämän kaiken, pysähdyin ajattelemaan asiaa niin paljon, että halusin tehdä siitä blogipostauksen. 

Miksi ihmeessä kirjan hakuun pitää valmistautua kuin johonkin salapoliisin soluttautumistehtävään?

Ymmärtäisin sen ehkä, jos kyseessä olisi kirja nimeltä Yksityiskohtaiset ohjeet pommin rakentamiseen. 

Silloin jollakulla voisi olla syytä huolestua ja minulla voisi olla syy salailuun. 

Mutta miksi en voisi lukea hääkirjaa ilman, että siitä on oltava valmiina puolustus ja selvitys?

Kun avasin tästä keskustelua instagramissa, kommentteihin tuli myös muita tabuaiheita. Häiden lisäksi esimerkiksi  vauvat tai lapset ovat aihe, josta ihmiset kokevat oikeudekseen kysellä etenkin, jos lapseton ihminen vilkaiseekin lapsen kenkiä kaupan alennusrekissä. 

Yksi tabuaihe on tietysti seksi: uskokaa tai älkää, kirjastossa on seksiaiheistenkin kirjojen hylly, ja sinnekin pitäisi varmaan saada joku näkösuoja ja anonymisoivat kääreet, joihin lainaamansa kirjan voi kätkeä matkan ajaksi, jos täytyy vaikka kävellä kirjastosalin läpi matkalla ulos. 

Muita tabuaiheita kulttuurissamme ovat ehkä kuolema, itsemurha ja niin edelleen. Niihinkin liittyvä kiinnostus saattaa herättää muissa ihmisissä reaktioita. 

Voi olla, että liioittelen muiden ihmisten osoittamaa kiinnostusta. Ihmisethän yleisesti ottaen ovat kiinnostuneita kukin itsestään eivätkä niinkään muista. 

Lähes kahdenkymmenen vuoden mittaisen hääintoilijan kokemusasiantuntijuudella voisin kuitenkin todeta, että on aiheita, joista ei voi olla kiinnostunut ilman, että joutuu kiusallisten kysymysten kohteeksi. 

Ja tosiaan, niin kauan kun kiinnostuksen kohde ei aiheuta vahinkoa kellekään, se on minusta surullista. Aikana, jolloin en ollut parisuhteessa, jokainen "muistathan, että sinulla ei ole miestä, eli niin ollen sinulla ei voi myöskään olla hääsuunnitelmia" -muistutus tuntui kipeältä. Nykyisin tuntuu lievästi kurjalta vain se, että omaa kiinnostuksen ja innostuksen kohdetta ei voi jakaa muiden kanssa ilman, että ensin selvittää perusteellisesti, että kiinnostus ei johdu omista tulevaisuuden suunnitelmista vaan ihan vain kiinnostuksesta (ja todennäköisesti ei saa muita vakuutettua). Varmasti jokainen ymmärtää, kuinka kiva on päästä keskustelemaan omista kiinnostuksen kohteista. 

Viimeinen kysymys on, mitä ajattelen tänä päivänä omista häistäni. 

Ajattelen, että ne ehkä joskus tulevat. 

Ajattelen myös, että on hyvin mahdollista, että niitä ei koskaan tule. 

Se voi johtua juuri siitä, että olen niin kiinnostunut häistä ja olen perehtynyt siihen, millaisia hääratkaisuja erilaiset ihmiset ovat tehneet milloinkin. Päässäni on liikaa ajatuksia. En psyty valitsemaan, millaiset häät itselleni haluaisin. 

En myöskään tiedä, haluanko ikinä luopua haaveestani. Häät ovat ihana haavekuva. Jos niistä tulisi todellisuutta, ne olisivat kohta ohi, ja sitten niistä ei voisi enää haaveilla. 

2023

 Vuoden 2024 ensimmäinen viikko on lopuillaan ja saan vihdoin aikaiseksi alkaa kirjoittaa vuosikatsausta. 

Vuonna 2023 kirjoitin blogia yhden postauksen per viikko. Jokaisen viikon alussa valitsin viikolle teeman, jota yritin hyödyntää viikon koitoksissa, ja johon liittyvää asiaa käsittelin viikon blogipostauksessa. Jos viikon aikana tapahtui jotain, mistä halusin kirjoittaa mieluummin kuin teemasta, kirjoitin siitä, mitä kyseisellä viikolla oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan jättää vuoden viimeisen viikon väliin, koska tiesin, että tulen kuitenkin kirjoittamaan sekä tämän yleisen vuosikatsauksen että katsauksen vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Ne siis yhdessä korvatkoon viikon 52 postauksen. Voi kuitenkin olla, että myöhemmin vielä innostun kirjoittamaan siitä, miten jouluaatto vuonna 2023 meni. 

Ensin hoidan tämän vuosikatsauksen alta pois. 

Vaihdoin puhelimeni uuteen vuoden 2023 syksyllä. Kaikki vanhan puhelimen kuvat eivät ole siirtyneet uuteen puhelimeen, ja joka tapauksessa vanhan puhelimen kuvat ovat uuden puhelimen galleriassa epäjärjestyksessä. Nyt en siis pysty tekemään, kuten aiempina vuosina olen tehnyt, eli lunttaamaan puhelimen kuvagalleriasta, mitä kuluneena vuonna onkaan tapahtunut. En myöskään jaksa luntata täältä blogipostauksista, mitä olen kirjoittanut vuoden eri viikkoina. 

Tuntuu, että muistan liian vähän, mutta kirjoitan siitä, mitä muistan. En myöskään kirjoita kaikkea, mitä muistan, vaan sen, mitä haluan kirjoittaa. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä olin koiran kanssa ulkona ja katselin kirkasta aurinkoa lumisten puiden takaa. Maisema oli käsittämättömän kaunis ja tunsin voimakkaasti, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuliko? Riippuu näkökulmasta. Tällä hetkellä en sano, että vuosi olisi ollut huono, mutta en myöskään koe, että se olisi ollut erityisen hyvä. 

Kävin tammikuussa henkilökuvauksessa Helsingissä, ammattivalokuvaajan kuvattavana. Kävin siellä, koska olin saanut kumppaniltani lahjakortin henkilökuvaukseen. Kuvattavana oleminen oli yllättävän rankkaa. Kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi vaivattomasti ilman ihmeempiä järjestelyjä räpsitty, mutta todellisuus on ihan toinen. Piti vääntyillä ja kääntyillä ties miten, ja tehdä vaikka mitä. Odotin valmiita kuvia innolla, ja kun sain ne, olin todella pettynyt niihin. Saatuani niistä kuitenkin kehuja sekä kumppaniltani että äidiltäni innostuin lataamaan ne myös sosiaaliseen mediaan. Sain siellä ennennäkemätöntä suitsutusta. Ylimaallisten kehujen seurauksena pidin hetken aikaa itsekin kuvia ihan onnistuneina. Nykyään ajattelen taas, että ne ovat rumia, enkä halua katsella niitä. 

Tammikuun kääntyessä kohti loppuaan näin kotini pihassa mustia lintuja ja ajattelin vuoden takaista mummin kuolemaa. Toivoin, että linnut eivät tällä kertaa olisi olleet tuomassa kuolinviestiä, mutta samana päivänä sain kuulla setäni kuolleen. Toivottavasti linnut eivät ilmaannu hetkeen uudestaan. 

Vuoden alusta lokakuun loppuun asti töissä oli rankempaa kuin vielä koskaan työelämäni aikana. Marraskuun alusta jäin opintovapaalle. Valmistauduin opintovapaaseen tekemällä koko vuoden ajan joka päivä töiden lisäksi ainakin vähän sellaisia töitä ja järjestelyjä, jotka vähentäisivät opintovapaalla tehtävien töiden taakkaa. Vuosi oli siis melkoisen työntäyteinen. 

Lunta tuli tolkuttomasti. Lumitöitä sai tehdä ja ihmetellä, mihin lumet pihassa työnnetään siitä huolimatta, että lumia ajettiin pois jo joulukuussa. 

Maaliskuussa haaveilin joogaviikonlopusta Seilin saarella ja siitä, että saisin vain olla hiljaa ja tuijottaa kalliolta merelle. Se ei toteutunut vuonna 2023, sillä on ehkä mahdollisuus toteutua tänä vuonna. 

Huhtikuussa voitin oman sarjani Tuusulanjärven maratonilla. Oli huippuhienoa saada toiselle kierrokselle lähtiessään kuulla olevansa sarjan kärjessä, ja maalisuoralla saada kuulla olevansa voittaja. En tehnyt huippuhienoa aikaa, mutta jostain syystä muut olivat vuonna 2023 vielä huonompia kuin minä. Voiton ja lähestyvän syntymäpäiväni sekä Helmi-koiran lähestyvän kaksivuotispäivän kunniaksi vein työkavereille töihin Helmi-kakun. 

Syntymäpäivänäni tein töitä itku kurkussa ja kävin illalla kävelemässä koiran ja kumppanini kanssa luontopolulla Vantaalla. 

Vappuna join vanhempieni ja kumppanini kanssa munkkikahvit Lahden satamassa. Jos olisi ollut parempi sää, olisimme ottaneet jäätelötkin. Vappu kruunautui käyntiin moottoripyörämuseossa. 

Toukokuun alussa osallistuin Turun yliopistolla järjestettäville Kirjallisuudentutkimuksen päiville, jotka ovat kirjallisuudentutkijoiden vuosittainen, suurin ja valtakunnallinen tapahtuma. Sain kuulla paljon kiinnostavia esitelmiä, osallistua inspiroiviin keskusteluihin ja huomata, että joku ja jotkut ehkä jopa muistavat minunkin tutkimukseni ja osoittavat kiinnostusta sitä kohtaan. 

Kirjallisuudentutkimuksen päivien ansiosta pääsin myös käymään rakastamassani kaupungissa, Turussa ja sen myötä esimerkiksi Turun tuomiokirkossa, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Reissu huipentui yöpymiseen Ruissalon kylpylässä, jossa käymisestä olin haaveillut jo kauan. Kun tuona toukokuisena iltana katsoin Ruissalon kylpylähotellin merinäköalahuoneen ikkunasta merelle, ajattelin, että en voisi olla tämän onnellisempi. 

Kävin toukokuussa kehonkoostumusmittauksessa, joka oli ilmainen kunnan  työntekijöille. Sain kuulla, että minun pitäisi pudottaa viitisen kiloa ja aloittaa joku liikuntaharrastus. Kerroin, että lenkkeilen ja kahvakuulailen yhteensä noin viisi kertaa viikossa, ja kysyin, mitä muuta voisin vielä tehdä. Vastaus oli, että voisin ehkä koettaa tehdä vähän erilaisia liikkeitä kahvakuulalla. Tilanteeni ei onneksi ollut ihan hirveän huolestuttava, kehonkoostumuksen mittaaja oli kuulemma nähnyt paljon huolestuttavampiakin kehoja, ja minun kehossani oleva rasva ei ollut vaarallista sisäistä rasvaa, vaan ennemminkin sellaista rasvaa, joka näyttää vähän häiritsevältä ulkonäöllisesti. 

Tämä keskustelu laukaisi nuoruuden aikaisen syömishäiriökäyttäytymisen. Yritin niin perkeleesti syödä vähemmän ja liikkua entistä enemmän. Laihtuminen ei ainakaan vaa'an perusteella ole onnistunut, vaan ainoa havaittava vaikutus on ollut huomattava mielialan lasku. Syksyllä uskaltauduin kertomaan kehonkoostumusmittauskokemuksestani työkavereille lounaan ääressä ja he purskahtivat saman tien nauruun. Keskustelun seurauksena mielialani parani aavistuksen, mutta edelleenkään en siedä peiliin katsomista enkä omien kuvieni katsomista, ja ajattelen olevani vain ruma ja läski. 

Kesän alussa pidin perinteiseen tapaan kolmen viikon kesäloman. Lähdimme kumppanini kanssa pienelle Saariston rengastielle moottoripyörällä, koska minä halusin saaristoon ja kumppanini halusi moottoripyöräilemään. Pitkät matkat moottoritiellä moottoripyörän kyydissä olivat ahdistavia, mutta taajamanopeuksissa saattoi olla ihan nautinnollista. Muistan erityisen lämmöllä yön yli kestävää oleilua Nauvossa ja vierailua Turun linnassa. 

Kesälomalla tuli myös jonkinasteinen viimeinen pisara sen suhteen, mitä kestän ja mitä en. Koko vuosi on tosiaan ollut työntäyteinen, mutta työstäni olen sentään saanut kiitosta. Lomalla sain kuitenkin avunpyyntöjä erinäsiin asioihin, mistä minulle ei makseta palkkaa - ja kun kaikki ei sujunut, niin kuin olisi kuulunut, niin sain kuunella siitä naureskelua ja pilkkausta ihmisiltä, joiden järkeni mukaan pitäisi ennemminkin olla minun puolellani. Kaikessa tässä on kyse asiasta, mihin olen viitannut aiemmin useammassa blogikirjoituksessani: kyvyttömyydestäni vetää rajat. Harjoittelen sitä edelleen. Kesän alun tapahtumat toimivat kuitenkin hyvänä pohdinnan hetkenä sille, millaista kohtelua kenenkin milloinkin on siedettävä ja milloin itsen ja toisen väliin on tarpeen pystyttää raja-aita. 

Vietin juhannusaaton pitkälti istumalla pihakeinussa lukemassa. Koivut humisivat ympärillä, muuten oli hiljaista. Rakastin sitä. 

Heinäkuussa kävin hankkimassa mekon kesän juhliin: edessä oli kahden veljentyttären rippijuhlat ja parhaan ystäväni häät. Sovitin valehtelematta jokaista Halosen juhlamekkoa, jonka olisin voinut kuvitella laittavani päälle juhliin. Huomasin taas, kuinka valtavasti rakastan juhlamekkoja ja juhlamekkojen sovittelua. En ole kovin innostunut vaatteiden ostelusta tai sovittelusta muuten, mutta muutamia poikkeuksia on, ja juhlamekot ovat yksi niistä. Tunsin itseni läskiksi useimmissa mekoissa, mutta löysin kuitenkin myös mekon, johon olin hyvin tyytyväinen. Mielialani nousi aivan huimasti ylöspäin mekkojen sovittelun seurauksena. Kaiken kukkuraksi löysin sen jälkeen vielä alennusmyynnistä hajuveden, jonka ostamisesta olin jo kauan haaveillut. Joskus elämä kyllä tarjoilee parastaan. Myöhemmin juhlissa sain useamman ylistävän kommentin mekostani. Mekko oli siis onnistunut ostos. 

Heinäkuussa osallistuin parhaan ystäväni polttareihin. Viihdyin niissä: polttarit olivat aivan huomattavan paljon hauskemmat kuin olisin osannut odottaa, ja tutustuin niissä ihaniin ihmisiin. 

Elokuussa sain olla siunaamassa kummityttöäni hänen konfirmaatiotilaisuudessaan. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että en tiedä, voiko ihmiselle antaa mitään arvokkaampaa lahjaa kuin kummiuden. Hetki oli ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut ja saan olla kummi. Kummityttöni ja hänen serkkunsa, toisin sanoen veljieni tyttäret, pitivät myös hienot yhteisrippijuhlat, joissa oli kunnia olla mukana. 

Elokuulle sattuivat myös pitkäaikaisimman ystäväni häät. Olin häissä täynnä iloa ystäväni puolesta. Häät olivat tunteellinen ja hieno kokemus. 

Ja sitten elokuulle sattui myös viisivuotispäivä kumppanini kanssa. Juhlistimme sitä Haikon kartanossa, jossa vierailusta olin niin ikään jo vuosia haaveillut. Vuosipäivän iltana siemailimme Irish Coffeita Haikon kartanon keltaisessa salissa, jossa oli takka ja kirjoja ja ah vaikka mitä, ja olin onnellinen. Kaikkein onnellisin olen tietysti kumppanistani ja hänen lukuisista hyvistä puolistaan. 

Syyskuussa työni oli kiireisimmillään ja hulluimmillaan. On kummallista, että siitä selvittiin. 

Keskellä hulluinta työrupeamaa juoksin Finlandia Marathonin Jyväskylässä, ja kumppanini juoksi siellä samalla ensimmäisen maratoninsa. Tunsin surua siitä, että päädyimme juoksemaan eri tahtia, mutta iloa siitä voiman tunteesta, jonka koin juostessani: pystyn tähän, kehoni pystyy tähän, olen vahva ja voimakas ja niin ollen pystyn sekä juoksemaan maratonit että hoitamaan raskaatkin työprojektit. Puolivälin paikkeilla tuntematon mutta ehkä hatarasti tutun näköinen tapahtuman järjestäjä tuli huoltopisteellä taputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan: "tosi hienoa työskentelyä."

Myöhemmin mietin, että nautin maratoneista tällaisista syistä: maratonilla ainakaan minä ja kaltaiseni hitaat juoksijat eivät kilpaile veren maku suussa ja hullunkiilto silmissä, vaan sen sijaan kannustetaan ja rohkaistaan muita, pidetään yllä hyvää yhteishenkeä ja jos joku ei meinaa jaksaa, autetaan. Kunpa sellaista asennetta olisi enemmän muuallakin elämässä ja maailmassa. 

Lokakuussa polkupyöräni varastettiin työpaikkani pihasta, jonne olen sen jättänyt yli neljän vuoden ajan harva se arkipäivä lukittuna telineeseen. Kesti kauan päästä yli pahimmasta vitutuksesta ja surusta, ja nyt muutaman kuukauden jälkeen vitutus alkaa taas nostaa päätään, kun tajuaa, että kevät on tulossa taas jossain vaiheessa, eikä mulla ole enää pyörää. 

Lokakuussa, yhtenä kylmänä ja tuulisena lauantaina juoksin Kaarinan syysmaratonin. Reittimerkinnät olivat selkeät ja tapahtuma muutenkin positiivinen kokemus. Ehkä sinne vielä joskus uudestaan. 

Lokakuun lopussa jäin kauan odottamalleni opintovapaalle. Tuntui haikealta ja vaikealtakin lähteä töistä, mutta tuntui myös todella hienolta saada jäädä tutkimusvapaalle. Vapaan tähänastisia tunnelmia lyhyesti: alussa innostus siitä, että saan tehdä vain tutkimustani, eikä tarvitse tehdä mitään muuta. Ei tarvitse poukkoilla asiasta toiseen ja asioiden välillä, joutua jatkuvasti keskeyttämään ja tulemaan keskeytetyksi ja sitten taas aloittamaan siitä, mihin on jäänyt, kuten työelämässä usein täytyy tehdä. Tuntui aivan ihmeelliseltä saada vain rauhassa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sittemmin olen huomannut, että ehkä häly ja keskeytykset ovat olleet jollain tavalla tarpeellisia: parin kuukauden jälkeen olen alkanut kärsiä omista häiritsevistä ajatuksistani siitä, kuinka huono ja osaamaton olen, ja joiden ääntä mikään ei vaienna. Tällä hetkellä käytän työskentelyn apuna ajastinta, jonka päällä ollessa ohjaan ajatuksiani tietoisesti pois jokaiselta sivupolulta, ja meditaatiossa käytettävää musiikkia, joka saattaa joskus rauhoittaa työn tekemiseen, mutta joka myös joskus pitää ottaa pois päältä, koska eihän sitä hullukaan jaksa loputtomiin kuunnella. 

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna kävimme koirani kasvattajan järjestämillä koiratreffeillä, jonne oli kutsuttu kaikkien kyseiseltä kasvattajalta lähteneiden koirien perheet. Olipa kiva, että tällainenkin järjestyi, vaikka sää oli kyllä hiukan viileä monen tunnin ulkoiluun. 

Marraskuun alussa pääsin maratonreissulle Uzbekistaniin, Samarkandiin. Viikon reissu oli ikimuistoinen ja maratonistakin selvittiin. 

Aloitin joulukuun ystäväni järjestämissä pikkujouluissa joulukuusihiuskoriste päässä. 

Joulukuussa pääsin tapaamaan mummini siskoa, jota en ole tavannut vuosiin. Sekin mahdollistui pitkälti opintovapaan ansiosta.

Joulukuun puolivälin paikkeilla kävin väitöskirjan ohjaustapaamisessa entisessä kotikaupungissani. Ennen tapaamista sovitin taas mekkoa Halosella, ehkä tarkoituksena saada vähän itsevarmuutta tapaamiseen. Hetken aikaa ajattelin, että ehkä kehonkoostumuksen mittaaja puhui paskaa, ja että kroppani on hyvä: koskaan aiemmin mikään mekko ei ole näyttänyt päälläni niin hyvältä, ja myötäillyt vartaloani niin täydellisesti. Jätin mekon kuitenkin ostamatta, ja nyt rämmin taas rumaksi ja läskiksi itsensä tuntemisen suossa, kaikkien muiden kriisien lisäksi. 

Joulukuussa toteutin myös pitkäaikaisen haaveeni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa käymisestä. Voin suositella siellä käymistä ihan jokaiselle. 

Samalla tuli puolivahingossa käytyä Tuomaan markkinoilla ja juotua minttukaakaota siellä. 

Hyvä päivä. 

Tein viimeisen työpäivän ennen joulua pikkujouluja varten ostettu joulukuusikoriste päässäni, vaikka työkaverinani olikin vain Helmi. 

Koin saavani joululta sen mitä toivoin: rauhaa. 

Ehkä tosiaan vielä kirjoitan siitä myöhemmin tarkemmin. 

Uudenvuodenaattoaamuna kävin ihan kotini naapurissa brunssilla. Aluksi olin ajatellut jotain neljän ruokalajin illallista uudenvuodenaattoiltaan, mutta näin ne suunnitelmat typistyvät. Olin brunssiin kuitemkin aivan äärimmäisen tyytyväinen: tunnelma oli ihana ja rauhallinen, saamamme palvelu oli erittäin hyvää ja ruoka oli maukasta ja monipuolista. Kilistelimme alkoholittiomilla kuohuviineillä ja olin onnellinen. 

En tehnyt varsinaisia uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin seuraavanlaisia asioita:

Vuonna 2024 haluan opetella lisää omien rajojen vetämistä. 

Pyrin myös entistä päättäväisemmin karsimaan elämästäni ne ihmiset, joiden seurassa en tunne oloani hyväksi.

Vähennän sosiaalisen median käyttöä. 

Onnellista uutta vuotta! Olkoon se niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin parempi kuin kulunut vuosi. 

Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin. 

Viikko 46: Takana ja edessä puhumisen taito

 Edellisten viikkojen postaukset tulevat nyt peräkkäin, koska aiemmin ne ovat jääneet kiireiden vuoksi väliin. 

Tuossa yhtenä menneenä viikkona ajattelin (taas) sitä, miten ihmiset puhuvat toisilleen. 

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miten ihmiset puhuvat toistensa kanssa, mitä he sanovat, ja mitä he missäkin tilanteissa sanoillaan tarkoittavat? 

Oletko miettinyt sitä, mitä tapahtuisi, jos ihmisten ajatukset olisivat luettavissa heidän päidensä päältä vaikka puhekuplista?

Uskotko, että puhekuplien sisältö ja ihmisten ääneen lausutun puheen sisältö eroaisivat toisistaan?

Työelämässä olen kuullut monta kertaa tällaisen ohjeen: Jos sinua harmittaa työpaikalla joku asia, esimerkiksi jonkun toisen henkilön käytös, ota se ensisijaisesti puheeksi henkilön itsensä kanssa. 

Hyvä neuvo. 

En vain tiedä, toimiiko kukaan niin. 

Ensisijaisesti ajattelen, että jos minun käytökseni ärsyttäisi jotakuta, toivoisin, että hän ottaisi sen puheeksi suoraan minun kanssani, eikä kenenkään muun kanssa. 

Kun vähän enemmän ajattelee, tulee mieleen, haluaisiko sitä sittenkään. Osaisiko siihen suhtautua. Onko sittenkin vain parempi, että ärtynyt käy kahvihuoneessa avautumassa toiselle, saa siten ehkä ärtymystään vähän purettua, eikä tule ollenkaan puhumaan minun kanssani. 

Jos joku taas tulee avautumaan minulle kahvihuoneessa jostakin toisesta, mietin helposti, että hänen kannattaisi ehkä ottaa asia puheeksi itse kohteen kanssa, eikä minun kanssani. 

Ohje jatkuu osapuilleen näin: Kun otat asian puheeksi toisen kanssa, kuvaile ensisijaisesti omia tunteitasi. Sano esimerkiksi näin: "Minusta tuntui pahalta, kun sinä..." 

Toimiiko kukaan näin?

Miten ihmisten keskustelut etenevät, jos näin toimitaan?

Minun on vaikea kuvitella keskustelua, jossa näin puhuttaisiin. Maailmaa, jossa selän takana puhuminen olisi kokonaan kitketty pois, ja ihmiset puhuisivat kauniisti kasvokkain siitä, miltä toisen toiminta omasta mielestä tuntuu - ja että toinen sitten osaisi vastatakin siihen rakentavasti. 

Sen sijaan ihmisten keskinäinen keskustelu vaikuttaa yleensä olevan täynnä piilomerkityksiä. 

Skenaarioita on kaksi. 

1) Ollaan kasvokkain kavereita, ja heti kun toinen kääntää selkänsä, alkaa senpäiväinen avautuminen. Koko avautumisen ajan pitää olla tarkkana siitä, että toinen ei ole kuulo- tai näköetäisyydellä. 

2) Otetaan ärsyttävä asia hymy suupielessä puheeksi toisen kanssa. Haastetaan toista miettimään omaa käytöstä, mutta tehdään se ikään kuin huumorin keinoilla. Toinen keksii jonkun hienon ja kohteliaan valheentapaisen selitykseksi omalle toiminnalleen, koska ei voi sanoa, että tein näin ihan vain ärsyttääkseni sua. Kun haastettu poistuu paikalta, äsken hymy suupielessä ollut haastaja aloittaa skenaarion 1 kaltaisen vihaisen avautumisen. 

Teennäisyydet ja valheellisuudet jatkuvat maailman tappiin asti. 

Herää vain kysymys, kannattaako meidän ihmisten ollenkaan puhua keskenämme. Eikö kannattaisi olla vain hiljaa. Siten säästyttäisiin paljolta. 

Viikko 45: Ajatuksia opintovapaan alussa

 Aiemmin kirjoitin siitä, miltä tuntui jäädä opintovapaalle. 

Nyt kirjoitan vähän siitä, mitä ajatuksia opintovapaan alussa on ollut. 

Edelleen tuntuu hyvältä olla opintovapaalla. 

Ennen opintovapaalle jääntiäni iski paniikki siitä, miltä vapaalle jääminen sitten oikeasti mahtaa tuntua. Onko se kaiken odotuksen arvoista. Entä jos en osaakaan ruveta tekemään mitään. 

Koen, että asiat ovat tähän mennessä sujuneet yllättävänkin hyvin. Olen saanut tehtyä jotakin ja opinnoille omistautuminen tuntuu hyvältä. 

Silti läsnä on ilman muuta myös helvetinmoinen ahdistus. 

Joskus työelämässä olen kehitellyt itsekseni termin "kuilun reunalla -ahdistus".

Tarkoitan sillä sellaista tunnetta, kuin seisoisit jonkun hirvittävän, käsittämättömän syvän jyrkänteen reunalla. Jyrkänne on niin syvä, että sen päättymistä ei ole mitään mahdollisuutta nähdä. Ja sinä seisot sen reunalla. Jyrkänne on pystysuora, ja on vain ajan kysymys, milloin horjahdat alas. 

Se on pakokauhuinen, kaiken kattava ja kammottava ahdistus. 

Siihen liittyy tunnetta siitä, että sinusta ei ole mihinkään. Ei ole mitään, mitä voisit tai osaisit tehdä. Olet tuhon oma. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös ikivanha ajatus: 

ihmisarvo on suorassa suhteessa suorituksiin. Se on sidonnainen suorituksista. 

Pelkään, ja kuilun reunalla -ahdistuksen hetkinä ikään kuin tiedän, että en pysty tähän. Ilkeä ääni sisälläni nauraa: tietenkään et pysty, mitä oikein edes kuvittelet. 

Ja toisin sanoen se tarkoittaa, että sinä et ole minkään arvoinen. 

Läsnä on myös jonkinlaista ärtymystä, tai ehkä jopa vihaa. 

Vuosien varrella olen saanut kuulla monenlaisia kysymyksiä. Mitä teet, missä vaiheessa olet, milloin olet valmis, miksi et ole jo valmis. 

Viimeistä kysymystä ei ehkä ole kysytty suoraan. Ehkä vain kuulen tai luen sen ihmisten sanojen ja rivien välistä, tai ehkä se on päällimmäinen oma ajatukseni. 

Ja sen takia tekisi mieli sanoa ihmisille, kuten joskus maratonin rankkana hetkenä, että no vittu, tuu ite tekemään ja kommentoi vasta sitten. 

Vuosien varrelle on mahtunut myös hetkiä, joina ihmiset ovat selvästi kyselleet ajatellen olevansa ystävällisiä ja kohteliaita. Olen muun muassa joutunut vastailemaan väitöskirjaani liittyviin kysymyksiin kerran juhannusaattoiltana illanvietossa. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että se on vähän niin kuin työ. Toisin sanoen se on sellainen asia, mistä ei ole ihan hirveää hinkua puhua vapaa-ajalla illanvietossa. 

Ihmisillä on päinvastoin ollut ajatus, että tämä on juuri se aihe, mikä minua eniten kiinnostaa, ja siksi siitä ikään kuin uhraudutaan kysymään. 

Tilanne ei ole ollut mukava: olen joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin vastaaminen aiheuttaa lähes fyysistä kipua, ja samalla olen nähnyt, että kuulijoita ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Kyseessä on vain heidän naurettava yrityksensä olla muka jotenkin kohteliaita. 

Ensimmäisten opintovapaaviikkojen aikana olen myös huomannut tietynlaisen mökkihöperyyden. 

Pukeudun vain adidaksiin ja löysiin rumiin T-paitoihin. En näe ulkonäköni eteen edes sen vertaa vaivaa mitä normaalisti, koska ei ole pakko lähteä kotoa mihinkään. Olen niissä oloasuissa ja urheiluvaatteissa, joissa haluaisin aina olla, ja joista joskus mietin, miksei työpaikallakin voisi olla näin. 

Kun pitää raahautua johonkin ihmisten ilmoille, tuntuu kuin lähtisi kaivautumaan esiin syvältä talvipesän onkaloista. Miettii, mitä nyt on pakollista laittaa päälle, vai voisiko lähteä ihan vain näin. Farkkujen jalkaan kiskominen on voimanponnistus. 

Esimerkiksi viime perjantaina lähdin kumppanini mukaan kauppakeskukseen, kun hän kävi leikkauttamassa hiuksensa. Minä kävin syömässä himoitsemani jäätelön ja ostamassa kyniä kirjakaupasta. Kirjakaupassa käyminen tuntui elvyttävältä. Ihanaa olla tuulettumassa ihmisten ilmoilla! 

Öh, olenhan ollut kotona jo vajaat pari viikkoa. 

Opintovapaan alkuun liittyy myös sama kauhu kuin loman alkuun. 

Heti aluksi tulee sisäinen huuto: voi helvetti, tämä loppuu. 

Mitä teen sitten, kun tämä loppuu? Miten kestän sen? Entä jos en saa siihen mennessä aikaiseksi tarpeeksi?

Mitä sitten teen?

Tästä on hyvä jatkaa kohti tulevia aikoja. 

Hetki kerrallaan, jokaisesta hetkestä nauttien ja juuri käsillä olevaan hetkeen keskittyen. 

Viikko 44: Silkkitien katveessa

 Syyskuussa kummisetäni kysyi minulta, haluaisinko lähteä maratonteissulle Samarkandiin. Matkaan lähtisi hänen lisäkseen kaksi muuta Country Marathon Clubin jäsentä, eli henkilöitä, jotka juoksevat maratooneja ympäri maailmaa mahdollisimman monessa eri maassa tai valtiossa. 

En tiennyt yhtään, missä Samarkand on ja onko se valtio vai kaupunki. Asiaa tutkiessani sain selville, että se on kaupunki Uzbekistanissa. Uzbekistan taas on Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta, jossa vallitsee aavikkoilmasto ja jossa voi esiintyä maanjäristyksiä. 

Ulkoministeriön mukaan matkustaminen Uzbekistaniin on turvallista, mutta lähialueille, esimerkiksi Afganistaniin ei kannata harhautua, sillä siellä saattaa astua miinaan. Myös sairastumista kannattaa välttää, sillä sairaalahoito ei ole tasokasta. Hanavettä ei tule juoda. 

Kuulostaako kohteelta, jonne ehdottomasti haluat lähteä maratonille?

Ei kuulosta, mutta tiesin, että tällaista tilaisuutta ei tule eteen kuin kerran elämässä. Reissu sijoittui aikaan, jolloin opintovapaani oli juuri alkanut. Kuinka monta kertaa ihmiselle voi sattua yhtä aikaa nämä kaksi asiaa: vuoden mittainen vapaa alkaa, ja tarjoutuu mahdollisuus lähteä maratonille Samarkandiin? Ei ainakaan useammin kuin kerran ihmiselämän aikana. Ja siksi siihen tilaisuuteen oli pakko tarttua. 

Lisäksi, onhan kyseessä satumainen, tarunomainen Samarkand, joka sijaitsee kuuluisan Silkkitien katveessa. Tästä tosin vain kuulin ja luin muista lähteistä, itselleni Samarkand ei soittanut mitään sadunomaisia kelloja.  

Nyt olen palannut takaisin. Tässä havaintoja matkalta. 

Day 1.

Marraskuinen sadekeli. Neljän hengen matkaseurueemme on kokoontunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. 

Tuntuu pahalta lähteä. Olen melko varma, että en enää koskaan näe koiraani tai elämänkumppaniani. Nämä ovat ne henkilöt, joiden kanssa kuolen. 

Lento Helsingistä Istanbuliin menee hyvin ja nopeasti. Lentokoneessa saa ruuaksi pastaa. 

Istanbulin lentokentällä on pitkä jatkolennon odotus. Samarkandiin lähtevä jatkolento lähtee loppujen lopuksi kaksi tuntia myöhemmin kuin sen alkuperäisen aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä. Lentoa odotellaan  Istanbulissa siis loppujen lopuksi iltapäivästä keskiyöhön. Kun lopulta päästään lähtöportille, virkailijalla menee syystä tai toisesta minun kohdallani hermot ja hän viskaa passini pöytään ja lähtee lätkimään. Ajattelen, että en näköjään pääsekään Samarkandiin. Toinen virkailija tulee hoitamaan asiaa ja pääsemme lentokenttäbussiin. Bussi ajaa jonnekin niin kauan, että luulen jonkun kaapanneen meidät ja lähteneen kauas lentokentältä. Lentokoneen viereen kuitenkin päädytään. 

Lentokoneessa jaetaan aluksi sukat ja maskit, jotka voisi laittaa silmille. Olen elämäni ensimmäisen kerran lentokoneessa yöllä ja se on jännittävää. Ajattelen, että ai täällä on tällanen systeemi, että ihan aluksi jaetaankin maskit ja se on siinä. Asettelen maskin silmilleni. Valoja himmennetään. 

Sitten alkaakin ruuan jako. Taas on pastaa tarjolla. Ajattelen, että mitä helvettiä. Onko tarkoitus nukkua vai syödä? Tietääkö sitä kukaan?

Lento Samarkandiin on kokonaisuudessaan pitkä ja tuskallinen. En oikein saa hyvää aentoa penkissäni. Ei jaksa lukea, mutta ei pysty nukkumaankaan tai lepäämään kunnolla. Vääntelehdin tuolissani. Jossain vaiheessa alan mietiskellä, pitäisikö jalottelun vuoksi mennä vessaan. Suunnistan pimeän käytävän poikki koneen takaosaan ja pelkään, että en löydä enää takaisin. Onnistun kuitenkin löytämään. 

Aamuseitsemältä paikallista aikaa laskeudumme Samarkandiin. Suomessa kello on neljä aamulla.

 Lentokentällä passintarkastuksessa on ruuhka. Jonotuskulttuuri on erilainen kuin Suomessa tai muissa maissa, joissa tähän asti olen vieraillut. Täällä ihmiset eivät odota kärsivällisesti vuoroaan, vaan tunkevat eteenpäin jonossa ja käyttävät hyväkseen jokaisen pienenkin mahdollisuuden kiilata joku toinen. Jonoa vahtii joku virkahenkilö, joka aina välillä käy ojentamassa törkeimpiä etuilijoita. 

Kun oma vuoroni lopulta koittaa, passintarkastaja vaikuttaa epäilevältä ja haluaa minun seisovan edessään todella kauan, ennen kuin uskoo, että minut on turvallista laskea porttien läpi. 

Lentokentällä meitä odottaa etukäteen tilattu taksi. Pakkaudumme autoon, joka kurvaa paikallisen kaupungin keskustaan. Liikenne on hullua ja liikennesäännöt ovat kaupunkilaisten omissa käsissä. Takapenkillä ei ole turvavöitä. Heittelehdimme seinästä seinään kurvien mukaan. Olen kauhuissani siitä ja tööttäysten määrästä. Selviämme kuitenkin hengissä hotellin pihaan. Suhtaudun epäileväisesti hotellin ulkokuoreen, mutta sisällä näyttää onneksi paremmalta. 

Hotellin vastaanotossa ollaan ongelmissa rahan kanssa. Eurot tai korttimaksu eivät kelpaa. Pitäisi olla paikallista valuuttaa, jota tietenkään vielä ei voi olla, ja pankki aukeaa vasta parin tunnin kuluttua. Myös hotellihuoneiden suhteen on ihmeellistä sählinkiä. 

Lopulta kaikki selviää, juuri parahiksi samaan aikaan, kun hotellin aamupala alkaa. Käymme aamupalalla ja menemme sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Amupalatarjoiluissa ei ole juuri mitään tuttua. Uskaltaudun ottamaan keitetyn kananmunan, vähän jotain salaatin tapaista ja lihapiirakan tapaisen, joka myöhemmin paljastuu paikalliseksi "samsa"-nimiseksi tarjottavaksi. Kahvia ei ole saatavilla, ainoa vaihtoehto on murukahvi. 

Hotellihuoneessa saan puhelimen yhdistettyä wifi-verkkoon ja hotellin sängyt vaikuttavat hyviltä. Siitä saa vähän toivoa elämään. 

Päivällä käymme katselemassa kaupunkia. Rakennukset koristeellisine torneineen ovat vaikuttavia. Kaupungin kaduilla ajelee bussin tapainen, jossa ei ole ikkunoita, vaan vaunut ovat avonaisia. Liikkeellä on suhteellisen vähän porukkaa. Basaarissa kaupitellaan huiveja ja teetä ja hedelmiä ja paikallisia herkkuja. 

Saamme vaihdettua rahaa pankissa. 20 eurolla saan 240 000 verran paikallista valuuttaa, eli somia. Ostamme kahvit (eli murukahvilitkut) ja jotkut piirakat, ja ne maksavat 30 000. Ajattelen, että enpä ole ikinä maksanut näin paljon kahvilla käynnistä. 

Kaikki tuntuu kerta kaikkiaan kummalliselta. En ole ikinä ollut missään tämänkaltaisessa maassa. 

Illalla etsimme ruokapaikkaa ja löydämme ravintolan, joka näyttää sen verran hienolta, että ajattelemme aluksi sen olevan liian hieno ja kallis. Kun kuienkin uskaltaudumme sisään, selviää, että tasokkaan ravintolan ruoka-annosten hinta ei ole kymmentäkään euroa. Palvelu ja ruoka on hyvää. Käymme samassa ravintolassa ensimmäisen illan jälkeen muinakin iltoina. 

Day 2

Aamupalapöydässä poliittinen väittely. Uskon, että minun on viisainta pysytellä hiljaa. 

Aamupalan loppupuolella hotellin työntekijän 11-vuotias tytär tuo meille itse leipomaansa, vastaleivottua kakkua. Ensin luulen, että hänen tarkoituksensa on tulla ilmoittamaan, että aamupala-aika on lopussa, mutta sen sijaan hän tuokin meille kakkua. Sellaistakin voi siis elämässä tapahtua.

Aamupalan jälkeen suunnistamme keskustaan ja etsin postitoimiston, josta voin lähettää eilen ostamani postikortit. 

Aamulla ja illalla on viileää, mutta keskipäivällä aurinko paahtaa kuumasti. Kiroan sitä, että en ole taaskaan tullut ajatelleeksi ottaa mitään päähinettä mukaan maratonia varten. Tällaisessa auringon paahteessa saa auringonpistoksen. Auringon valo sattuu silmiin, mutta aurinkolasien mukaan ottaminen ei käynyt lähtiessä mielessäkään. 

Käymme suurella paikallisella hautausmaalla, jossa on isoja kiviä ja kiviin kaiverrettu ihmisten nimien ja elinaikojen lisäksi kuvat. Istumme hautausmaan penkillä hetken keskustelemassa elämänmenosta. 

Käymme myös moskeijassa, joita tässä kaupungissa riittää. 

Haemme juoksunumerot maratonia varten. Pääsemme mukaan videoon, jossa meitä haastatellaan. Saa nähdä, koska video tulee ulos ja millainen video siitä tuli. 

Päivällä tilaamme kebabit kadun varressa olevasta ruokapaikasta. Saamme todeta, että kebabliha täällä maistuu samalta kuin karjalanpaisti Suomessa. 

Kun illalla yritämme mennä kauppaan, ei löydykään sitä kauppaa, missä eilen kävimme. Seuraa pitkällinen keskustelu siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä löytääkseen oikean kaupan, missä eilinen kauppa oli ja mihin nyt pitäisi suunnata. Kauppojen sijainti herättää keskustelua myös seuraavina päivinä. Kullakin matkaseurueesta on omanlaisensa käsitys siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Joka kerta kuitenkin jonnekin onneksi löydetään. 

Yhtenä iltana hotellihuoneessa teemme tällaisen hypoteesin:

"Tämän takia tätä kaupunkia kutsutaan sadunomaiseksi Samarkandiksi. Täällä kauppa aina välillä löytyy ja välillä ei löydy."

Käymme toistamiseen eilisiltaisessa ravintolassa. Osa seurueesta, minä mukaanlukien, päättää kokeilla kebabia täälläkin. Tässä ravintolassa kebab ei maistu karjalanpaistilta, mutta se tarjoillaan suomalaisesta kulttuurista poiketen leikkuulaudan tapaiselta, ja leikkuulaudan päällä on joku pitaleivän tapainen ja sen päällä kaikki kebabin ainesosat selkeästi nähtävillä. 

Day 3

Kaikki alkaa olla jo tutumpaa. Muistiinpanot ovat vähäiset.

Olemme todenneet, että keskusaukiolla on joka päivä hääpareja, joista otetaan kuvia. Näemme, miten lukuisat hääparit vaeltavat joka päivä keskustan aukiolle ja heistä otetaan kuvia. Ajattelen hääpukujen olevan täällä muhkeampia ja koreampia kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa saatetaan tyytyä yksinkertaisempaan. 

Alan olla huolissani seuraavan päivän maratonista. Ostan torilta lippiksen pään suojaksi. Kaduilla liikuskelee paljon enemmän porukkaa kuin edellisinä päivinä. 

Illalla ravintolasta hotellille palatessa pelataan varman päälle, eikä mennä suorinta reittiä, vaan etsitään ojia ja kuiluja, joiden yli hyppiä ja harppoa. Kukaan ei onnistu katkaisemaan jalkaansa, vaikka yritys on kova. 

Näin maratonia edeltävänä iltana kaupungissa on myös maratoniin liittyvä konsertti hienoine värivaloineen. Seuraamme konserttia hetken aikaa. Totean, että ehkä maratontapahtuman tunnelma täällä ei loppujen lopuksi eroa muista suurempien kaupunkien maratoneista, joille olen saanut osallistua. Ehkä täällä on turvallista, ehkä tänne ei kuolekaan. 

Day 4

Maraton starttaa klo 9 aamulla paikallista aikaa. Olemme pyytäneet hotellin henkilökuntaa aikaistamaan aamupalaa juoksun takia. Toiveemme toteutuu. Olen kiitollinen siitä. 

Aamupalan jälkeen laittaudumme valmiiksi juoksuun ja vaellamme lähtöpaikalle. Lähtöviivalla joku yrittää tulla häätämään meitä pois sillä verukkeella, että alue on maratoonareita varten. 

Lähdemme.

Hölkkään 25 km muun porukan mukana. Haluan juosta yhdessä kummisetäni kanssa, onhan tämä pitkästä aikaa yhteinen maraton. Pelkään myös eksymistä niin paljon, että mieleenkään ei juolahtaisi lähteä vieraassa maassa omaan tahtiin juoksemaan. 

On kuuma, mutta ei onneksi aivan liian kuuma. Päätä jomottaa. Mietin, kuinka paljon sitä särkisikään ilman päähinettä. 

25 km jälkeen teemme useammasta syystä sen päätöksen, että lähden juoksemaan yksin. Epäröin sitä, sillä en ole koskaan juossut ulkomailla yksin. Uskaltaudun kuitenkin lähtemään. 

Yksin juokseminen menee paremmin kuin odotan. Reitti opasteineen on selkeä. Eksymistä ei tarvitse pelätä, vaikka muita juoksijoita ei juuri näy. Ihmiset suhtautuvat ihan eri tavalla kuin Suomessa: Suomessa tässä vaiheessa oltaisiin jo keräämässä kaikkia tykötarpeita pois, mutta täällä ihmiset vaikuttavat olevan innoissaan aina nähdessään juoksijoita. Ihmiset huutavat hulluna ja heiluttavat käsiään. Joku huutaa ohi ajavasta autosta minulle: "You are the best!" On todennäköisesti elämäni ainoa kerta, kun niin käy. 

Suomeen suhtaudutaan yllättävän positiivisesti. Kun meiltä on aiempina päivinä kaduilla kysytty, mistä tulemme, ja olemme kertoneet kotimaamme, reaktio on ollut usein "yes, Finland, yes!" Ihmiset tietävät Helsingin ja etenkin jääkiekon. Kun juoksen Suomi-paita päällä, tulee samanlaisia kommentteja. 

Olen etukäteen ennen matkaa kuvitellut, kuinka täällä juostessa joutuu eksymään johonkin aavikkoerämaahan. Luulo on ollut väärä: juoksemme kaupungissa, jossa ei ehkä osaisi sanoa, missä suurkaupungissa on. Katujen varsilla olevat rakennukset koristeellisine torneineen muistuttavat kuitenkin siitä, että en ole missä tahansa Euroopan kaupungissa. 

Olen ostanut reissua varten geelejä, joita en siedä, mutta jotka on täytynyt ottaa mukaan siltä varalta, että urheilujuomaa ei ole tarjolla. Täällä urheilujuomaa on ollut tarjolla, tosin paljon harvemmin kuin Suomessa ja harvemmin kuin olen tottunut juomaan maratonin aikana, mutta sitä kuitenkin on tarjolla. Päädyn ottamaan matkan aikana yhden geelin, jonka ahdan itseeni matkan aikana väkisin, vaikka oksettaa. 

Ero suomalaiseen maratonkulttuuriin on 1) ihmisten valtavan innokas kannustushuutaminen ja 2) poliisien kurinpito. Kun olen parin kilometrin päässä maalista, juoksen leveää katua pitkin. Poliisi seisoo tien reunassa, kuten heitä on seissyt pitkin matkaa vahdissa ja ohjaamassa autoilijoita. Kaukaa näen, miten poliisi ärähtää jotakin jollekin. Ihmettelen, mistä on kyse. Vasta lähemmäs tullessani huomaan, että yksi yksittäinen jalankulkija olisi ollut tulossa tien yli. Poliisin mielestä kukaan ei saa liikkua tiellä silloin, kun maratoonari on lyllertämässä kohti. Kiitos Samarkand!

Pääsen maaliin ja saan mitalin kaulaan. Tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olen selviytynyt ulkomailla maratonilta maaliin omin avuin. Olen niin onnellinen, että tämä on nyt ohi. 

Parkkeeraan itseni maalialueelle odottamaan muita. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran koko reissun aikana yksittäinen henkilö lähestyy ja luettelee tervehdykseksi yleisimmät suomalaiset kirosanat - ne sanat, jotka hän suomeksi osaa. En jaksa vastata siihen mitään. Onnittelemme toisiamme hyvin suoritetusta maratonista. 

Muut tulevat maaliin ja taivallamme hotellille. Käymme suihkussa ja lähdemme illalla syömään. 

Tänä iltana syön ravintolassa kanaa ja riisiä. Annos miellyttää minua. 

Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöä. Tilaus aiheuttaa ravintolan henkilökunnassa odottamatonta hämminkiä. Yksi tarjoilija käy erikseen varmistamassa: "Only ice or cream also?" Tämän jälkeen toinen tarjoilija käy kovaäänisesti ilmoittamassa, että aikaa menee kuusi minuuttia, ei yhtään enempää eikä vähempää. Näiden välikohtausten jälkeen emme tiedä, mitä on odotettavissa. 

Pöytään kannetaan kuitenkin aivan kelvollinen jäätelöannos, ehkä jopa parempi kuin edellisinä iltoina. 

Hotelliin paluun jälkeen orastava päänsärkyni yltyy yltymistään. Note to self: särkylääkkeitä mukaan reissuun seuraavalla kertaa. Nyt minulla ei ollut niitä. Ehkä siksi, että tarvitsen niitä niin harvoin. Onneksi yhdellä reissukavereista on särkylääkettä mukanaan, ja saan siitä avun. Seuraavana aamuna särky on poissa. 

Day 5

Tänään käymme hienoimmassa kohteessa, jonka koko reissun aikana näemme. Se on aika paljon sanottu.

Kyseessä on yltympäriinsä kullattu mausoleumi, jonka katto kohoaa korkeuksiin. Tärkeiden ja rikkaiden henkilöiden haudat ovat hienompia kuin kuninkaiden linnat. 

Toinen merkillepantava asia tänään on hullu tienylitys. Yksi porukasta lähtee ylittämään tietä täällä mielipuolisten kaahailijoiden ja tööttäilijöiden luvatussa maassa hetkenä, jona muuta liikennettä ei ole. Meidän muiden on seurattava perässä, jos haluamme pysyä yhtenä porukkana. Kun yritämme sitä, liikenteen hiljainen hetki on auttamatta ohi. Tien yli ei olisi mitään toivoa päästä, ellei yksi autoilija jostain syystä hiljentäisi meidät nähdessään. Jostain syystä se tuntuu lähes vaatimukselta lähteä ylittämään tietä. Harmi vain, että tie on leveä ja autoja, jotka eivät hiljennä, aivan riittämiin. Tien yli juoksemisessa autoja väistellen ja kuolemaa peläten ei ole mitään järkeä. Ensimmäisen ja ainoan kerran koko reissun aikana olen aidosti vihainen. Päätän, että jos tällainen tilanne tulee toisen kerran, jättäydyn porukasta. 

Day 6

Tänään käymme katsomassa paikkaa nimeltä Afrosiab Archeological Site.

Siellä on hiekkaa ja hiekkadyynejä loputtomiin. Tavoittelemme huippua, josta näkisi kauas, mutta edessä kohoaa aina vain lisää dyynejä. Täällä on nyt vähän kuin sitä aavikkoa, jota ennen matkaa odotin. 

Alaspäin laskeutuessa etureisiin sattuu kuin terällä pistettäisiin, kiitos toissapäiväisen maratonin. Ötököitä lentää silmiin. On ehkä hienoinen pelko eksymisestäkin, mutta onneksi se osoittautuu turhaksi. 

Illalla onnistun kuin onnistunkin mahduttamaan kaikki tavarat reppuun. Huomenna, jos Luoja suo, pääsee kotiin. 

Day 7

Kello soi ennen aamuneljää paikallista aikaa. Ahtaudumme taksiin ja huristamme lentokentälle. Lentokenttä on hienosti valaistu ja häikäisee aamun pimeydessä. 

Passintarkastuksessa ja turvatarkastuksessa kestää kauan. Laitteet, joiden kanssa passintarkastuksen voisi ehkä hoitaa, eivät toimi, ja tarkastukset on hoidettava virkailijoiden kanssa. Turvatarkastuksessa kengätkin pitää ottaa pois, mitä en ole ennen kokenut. 

Kuin ihmeen kaupalla siitä ruljanssista kuitenkin selvitään. Käymme tuhlaamassa viimeisiä paikallisen valuutan rahoja suklaalevyihin. 

Lennolla Istanbuliin aluksi luen, mutta sitten valoja himmennetään, enkä näe enää lukea. Se on oikeastaan positiivinen asia, sillä nyt saan aikaiseksi hyödyntää mahdollisuuden katsoa elokuvaa. Olen skeptinen lentokoneen elokuvatarjonnan suhteen, mutta sieltähän löytyykin "Rakkaani merikapteeni" -elokuva, jonka näkemisestä olen jo kauan haaveillut. Hyvä, että en ole tuhlannut rahojani elokuvalippuun, kun nyt matka ihanan elokuvan parissa sujuu kuin huomaamatta. 

Istanbulin kentällä jälleen pitkä odotus. Ennen Suomeen lentävän koneen lähtöä tulee muiden asioiden ohessa myös puheeksi se, että edellisellä lennolla lukemiseni ei ole onnistunut valojen himmentämisen vuoksi. Vielä näin matkan viime metreillä saan oppia uuden asian, eli sen, että matkustaja voi lentokoneessa sytyttää lampun, joka ei kohdistu kehenkään muuhun kuin lampun sytyttäneeseen henkilöön. Tätä ohjetta voin jatkossa hyödyntää, jos haluan lukea yön tai aikaisen aamun lennoilla. Tosin olen melko varma, että tulomatkalla jotakuta edessäni istuvaa käytiin komentamassa laittamaan lamppu sammuksiin, kun kone oli muuten pimeänä. Se, tapahtuiko näin todella, ja miksi, jäi arvoitukseksi. 

Hiukan ennen Suomeen laskeutumista lampun sytyttämistä päästään demonstroimaan käytännössä. Jostain syystä (joka sekin jää mysteeriksi) kaikki koneen valot sammutetaan vähän ennen laskeutumista. Tulee pilkkopimeää. Vieressä oleva alkaa etsiä silmälasejaan ja ne sitten yhdessä löydetään. Varmuuden vuoksi sytytetään minun yläpuolellani oleva lamppu osoittamaan, että valo ei kohdistu kehenkään muuhun koko koneessa. 

Lopulta kone laskeutuu maahan kunnon rysäyksellä. 

Selvittiin! Elämäni ei päättynytkään.

Tämän kirjoituksen myötä lämmin kiitos 

etenkin kummisedälleni tästä matkan mahdollistamisesta ja 

muille mukana olleille matkaseurasta. 

Ikimuistoinen reissu! Oli etuoikeus saada kokea se kanssanne. 

Viikko 38: Itsensä kehuminen - uhka vai mahdollisuus?

 Viime viikon postauksessa kutsuin itseäni huonoksi. 

Itsensä kutsuminen huonoksi herättää reaktioita ihmisissä. Kaikki tietävät, että niin ei kannattaisi tehdä. Ei kannata, ei pidä. Itseään pitäisi mieluummin kehua ja arvostaa. Nykyajan terapiapuheessa puhutaan "itsensä puolella olemisesta", "itsemyötätunnosta" ynnä muusta. Nykymaailmassa olisi tärkeää osata kehua itseään, ja missään nimessä itseä ei pidä haukkua ainakaan muiden ihmisten kuullen. 

Lapsesta asti olen pitänyt itsekehua erittäin halveksittavana asiana. 

Aikuisena olen vähän mietiskellyt asiaa, ja enää en samalla tavalla suoranaisesti halveksi itsekehujia. Edelleen kuitenkin näen paljon arjen huumoria itseään kehuvissa ihmisissä. Toisaalta vähän ihmettelen heitä, ja sitä, eivätkö he tosiaan itse tajua, miltä kuulostavat. 

On muun muassa ihmisiä, jotka sanovat, että he "tulevat kaikkien kanssa toimeen".

Heiltä tekee mieli kysyä, ovatko he varmoja, että kaikki muut ihmiset tulevat heidän kanssaan toimeen. 

Kerran yksi työkaverini avautui siitä, kuinka järjestelmällinen hän itse on, mutta aviopuoliso on sotkuinen. Heillä on kolme lasta. Kaksi lapsista on miehen tavoin sotkuisia, mutta yksi lapsista on "tullut minuun" eli tähän kertoja-työkaveriini ja osaa pitää kodin siistinä. En pystynyt sanomaan mitään. 

Joka päivä jostain saa lukea ja kuulla, miten ihmiset kuvailevat itseään. Ihmiset saattavat ihan sumeilematta määritellä itsensä hyvin tehokkaiksi ihmisiksi, pystyviksi, reippaiksi, tomeriksi, älykkäiksi, huumorintajuisiksi, hauskoiksi, leppoisiksi, rauhallisiksi, empaattisiksi, luotettaviksi, helposti lähestyttäviksi, ahkeriksi, tarkoiksi ynnä muuta ynnä muuta. 

Ensinnäkin näiltä ihmisiltä tekisi mieli aina kysyä, lisäisivätkö he hyvien ominaisuuksiensa listaan myös vaatimattomuuden. Varmaan lisäisivät. 

Toiseksi herää syvällisempi kysymys: kehen vertaat itseäsi, kun sanot itseäsi vaikkapa tehokkaaksi tai älykkääksi?

Olen melko varma, että aina on olemassa joku, johon verrattuna sinä olet tehokas, ja aina on niin ikään olemassa joku, johon verrattuna sinä olet laiska ja aikaansaamaton lössykkä. 

Lisäksi vielä tullaan siihen, kuinka ongelmallista ihmisen itsensä on määritellä itseään. Ihminen ei näe itseään samoin kuin muut näkevät. Ihminen ei välttämättä huomaa omaa toimintaansa ja sen seurauksia, ellei siitä anneta palautetta. Palautteen saatuaan ihminen voi ottaa palautteen vastaan tai päättää, että palautteen antaja on väärässä ja ihminen itse oikeassa. 

Onko itsensä kehumiselle näin ollen mitään perustaa?

Mielestäni ihmiset voisivat keskittyä osoittamaan ominaisuuksiaan teoillaan puheiden sijasta. Muut voivat sitten teoistasi ja aikaansaannoksistasi tehdä johtopäätöksiä ilman, että heidän tarvitsee kuunnella omia lätinöitäsi siitä, mitä omasta mielestäsi osaat. 

Ongelmaksi tässäkin tulee itsekehujen luvattu maa, arkinen tilanne, eli työhaastattelu. 

Työhaastattelussa pärjäävät ne, jotka osaavat kehua itseään oikein. Hyvä itsekehuja saa työpaikan todennäköisemmin kuin hyvä työntekijä. 

Tässä oli hieman provokaatiota mukana, mutta suoraviivaisesti ajateltuna asia on näin. 

Itseään pitäisi siis osata kehua, jos meinaa töitä saada. Töitä saatuaan voi (ja pitäisi) sitten keskittyä tekoihin. Valitettavan moni tuntuu kyllä töihin päästyäänkin pääsevän eteenpäin työnteon sijasta puhua lätisemällä. 

Kerron tähän loppuun anekdootin: 

Olin työhaastattelureissulla kesällä 2016. Koska matka työhaastattelupaikkakunnalle oli pitkä, vanhempani olivat mukana. Matkan varrella kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme sieltä kaikille kolmelle kahvimukit, joissa oli kunkin meistä horoskooppimerkit ja merkkejä kuvaavia adjektiiveja. Halusin ostaa oman horoskooppimerkkini mukin, koska ajattelin, että juuri nuo adjektiivit tarvitsen mieleeni mukaani työhaastatteluun. Muki on edelleen käytössäni, ja edelleen kannan noita adjektiiveja mukanani. Koen edelleen, että jos minun pitäisi kehuen kuvata itseäni työntekijänä, valitsisin nuo adjektiivit. Ne ovat nämä:

sitkeä, kärsivällinen, vahva, perusteellinen, rauhallinen, luotettava

Olen joskus lukenut jostain, että ihminen muuttuu sellaiseksi, millaisena hän itseään pitää. Voidaan siis miettiä, mikä on johtanut mihinkin. Oletko jonkinlainen syntyjäsi, vai oletko jonkinlainen, koska itse pidät itseäsi sellaisena? 

Miten sinä kehuisit itseäsi?

Viikko 33: Viisi vuotta vähintään

 Kuluneena viikkona tuli täyteen viisi vuotta parisuhdetta nykyisen kumppanini kanssa. 

Viikkoa ennen vuosipäiväämme tanssimme ystävän häissä Sata vuotta -nimisen kappaleen tahdissa. 

Kappaleessa lauletaan muun muassa näin: 

"Kukaan muu ei saa mua lupaamaan, sata vuotta vähintään, sekään ei tuu riittämään.."

Kappaleen alkuperäinen laulaja ei mielestäni osaa laulaa kappaletta erityisen sykähdyttävästi. Mainitsemissani häissä oli livebändi, jonka laulaja esitti tuttuja kappaleita, muun muassa tämän kappaleen, ja hänellä oli hyvä ja voimakas ääni. Olen onnellinen, että olen saanut kuulla tuon sanoitukseltaan kauniin kappaleen hänen kauniilla äänellään laulettuna, ja vielä tanssia sen tahdissa.

Sitten hieman ajatuksia parisuhteesta viiden vuoden jälkeen.

Elokuun alussa luin Jenni Haukion kirjan Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona, jossa Haukio kirjan nimen mukaisesti kertoo ajastaan tasavallan presidentin puolisona. Kirja oli monin tavoin mielenkiintoinen ja hyvä, suosittelen lukemaan sen. Erityisesti minua kosketti se, kuinka kauniisti ja arvostavasti Haukio puhui kirjassa puolisostaan ja puolisonsa työstä. Ajattelin, että tämän asian haluan ehdottomasti ottaa mukaan omaan parisuhteeseeni. 

En ole aina onnistunut puhumaan puolisostani kauniisti. Aina on kuitenkin hienoa oppia uutta ja ottaa uusia tavoitteita. 

Vain jonkin aikaa Haukion kirjan lukemisen jälkeen olin tuolla äsken mainitsemissani häissä, jossa soi Sata vuotta -kappale. Häissä pidetyssä hienossa puheessa hääparille annettiin neuvo: "Pitkän parisuhteen salaisuus on tämä: puhu aina puolisostasi kauniisti, koskaan älä nolaa."

Ajattelin, että se oli todella hyvä neuvo. 

Olen ottanut nämä neuvot ja esimerkit sydämeeni ja aion opetella niitä tulevina vuosina ja harjaantua niissä. 

Sitten hiukan toisenlaisia ajatuksia: 

Viiden vuoden aikana olen kuullut aika monelta ihmiseltä kysymyksen: "Mitä te oikein JAHKAILETTE, muuttaisitte nyt yhteen!"

Neuvoja ei suinkaan aina ole annettu juuri näillä sanoin. On tullut kierrellen kaarrellen kysymyksiä siitä, miksi meillä on kaksi asuntoa, olemmeko harkinneet yhteenmuuttoa, miksi emme asu yhdessä, ja miksi minä en ole muuttanut asumaan sinne, missä puolisoni nyt asuu, tai miksi emme voi asua sillä paikkakunnalla, millä itse nyt asun. 

Kysymys on ihmisille äärimmäisen tärkeä. 

Ihmisille ei ole mitään merkitystä sillä, että vietämme yhdessä lähes kaiken ajan. Meillä on kaksi asuntoa, mutta hyvin harvoin olemme asunnoissa ilman toisiamme. Uskallan väittää, että vietämme yhdessä enemmän aikaa kuin monet sellaiset pariskunnat, joilla on yksi yhteinen asunto. 

Sillä ei ole mitään merkitystä. Suuri osa ihmiskunnasta on sitä mieltä, että parisuhde on oikea vasta silloin, jos pariskunnalla on yksi asunto, jossa he asuvat. 

Ja sitten tietysti toinen kuuma puheenaihe:

milloinkas teidän häänne ovat? Jaaha, tuli kahvittelukutsu, OVATKOS NÄMÄ JO NE KIHLAJAISKAHVIT?

On hupaisaa, että vielä 2020-luvulla, avioerojen luvattuna aikana,  ihmiset näkevät kihlautumisen ja naimisiinmenon jonakin sellaisena, joka vasta kunnolla ja oikeasti sinetöi parisuhteen. Ei ole mitään merkitystä sillä, että olemme olleet yhdessä kauemmin kuin jotkut naimisiin ehtineet parit, eikä sillä, että viihdymme edelleen yhdessä. Kukaan tuskin osaa sanoa, mitä kihloihin tai naimisiin meno meidän kohdallamme muuttaisi. Itse en näe yhtäkään käytännön asiaa, mihin se vaikuttaisi. 

Silti se on hirmuisen tärkeä asia ihmisille. Ei yhtä tärkeä kuin yhteenmuutto. Yhteenmuutto on sellainen asia, jonka kanssa ihmiset eivät voi elää. Se, että emme asu yhdessä asunnossa, on ihmisille kestämätön asia. Naimisiinmenemättömyyden voi hyväksyä, mutta ei ilman, että sitä vähän kyseenalaistetaan. 

Mikä on syy siihen, miksi emme asu yhdessä asunnossa? Entä mikä on syy siihen, että emme ole kihloissa tai naimisissa?

Tänä päivänä mietin vain sitä, pitäisikö ennemmin kysyä jotain muuta. Voisiko olla jotain tärkeämpää.

Mikä esimerkiksi on syy siihen, että olemme yhdessä? Mikä on parisuhteemme syy? Mikä on syy siihen, että parisuhteemme on jo viiden vuoden ikäinen?

Näitä asioita kukaan ei ole koskaan kysynyt. Harmin paikka, sillä siinä olisi joutunut jo syvällisten aiheiden äärelle, ja ehkä siitä olisi ollut meille iloa ja hyötyä. 

Viikko 28: Arjen ihmeitä

Viime viikolla harjoittelin rajojen vetämistä. 

Kuluneella viikolla puolestaan otin harjoittelun kohteeksi arjen ihmeiden huomaamisen, josta kirjoitin kesäkuussa. 

Arjen ihmeitä olivat kuluneella viikolla muunmuassa nämä asiat:

Sain viestin ystävältäni. Hänen ystävänsä oli kommentoinut minun käytöstäni viikonlopun polttareissa kauniilla sanoilla. Ystävä oli pyytänyt saada jakaa nämä sanat minulle. Sanat tekivät päivästäni hyvän.

Kävimme kumppanini synttäri-illallisella ja otimme alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan. Jälkiruokabrownies-kakun päällä oli pieniä, vaaleanpunaisia, makean makuisia hippuja. 

Ryhmäliikuntatunnilla soi mielettömän hyvä musiikki, jonka antamalla voimalla jaksoi, vaikka muuten ei olisi jaksanut. 

Pääsin töissä suorastaan jonkinlaiseen flow-tilaan perjantai-iltapäivänä. 

Käytin koiran ulkona kesäaamuna puiden humistessa auringon jo lähes paistaessa.

Istun koiran kanssa ulkona portaalla ja ympärillämme on kaunista ja vihreää. 

Viikon lopulla tulee vastaan hurjempi tilanne ja kysymys:

Kumppanini kaveri on odottanut junaa juna-asemalla. Yhtäkkiä, vain vähän ennen junan tuloa hän on havainnut tuntemattoman, nuoren ihmisen makaamassa junaraiteilla. Tämä junan odottaja on rynnännyt kiskomaan raiteilla makaavaa pois raiteilta. Raiteilla maannut on yrittänyt kaikin voimin vastustella ja huutanut keuhkojensa täydeltä, että haluaa kuolla. Junaa odottanut on kuitenkin fyysisiltä voimiltaan vahvempi ja onnistuu vastustuksesta huolimatta estämään kuolemankaipuista jäämään junan alle. Hän soittaa hätänumeroon ja jää odottamaan viranomaisapua. 

Kysymys kuuluu: kuinka itse olisit toiminut tällaisessa tilanteessa?

Itse en osaa sanoa, olisinko osannut tarttua toimeen, eli rynnätä täysillä pelastamaan ihmistä erittäin rajallisen ajan puitteissa. Olisin saattanut jäädä vain tuijottamaan. 

Olisin ehkä miettinyt, olenko itse vaarassa, jos syöksyn kiskomaan vastustelevaa ihmistä pois junaraiteilta vain vähän ennen junantuloa. 

Olisin myös ehkä vähän miettinyt, mikä tässä tilanteessa on oikea toimintatapa. 

Onko se kaikille muille selvää?

Viikko 27: Rajanvetoharjoituksia

 Alkuvuodesta puhuin vaikeuksistani rajanvedossa. 

Omien rajojen vetäminen on tärkeää esimerkiksi oman jaksamisen takia. 

Olen alkanut opetella rajanvetoa viime aikoina. Viime viikolla keskityin rajanvetoharjoituksiin erityisesti. Onnistuin siinä välillä paremmin, välillä en edes muistanut, että rajanvedolle saattaisi olla tarvetta, ennen kuin vasta jälkikäteen. 

Rajanvetoharjoitusten tuoksinassa törmäsin kirjastossa omien rajojen vetämistä koskevaan kirjaan. Lainasin sen, mutta en ole vielä lukenut sitä. Kirjan takakannessa kuitenkin yksi lause jäi erityisesti mieleen:

Ihmiset käyttäytyvät juuri niin kuin annat heidän käyttäytyä. 

Onko asia näin? Mielestäni lause kaipaisi hieman kyseenalaistamista. 

Mielestäni lause muun muassa sysää turhan paljon vastuuta ihmiselle, joka harjoittelee rajanvetoa. 

Se tuo mieleeni sanat, jotka olen kuullut esimerkiksi koulukiusaamistilanteiden yhteydessä. 

Olen kuullut jonkun sanovan, että kiusatun ihmisen pitäisi puolustaa itseään. Hänen ei pitäisi antaa kiusaajien kohdella itseään väärin. 

Olen kuullut saman lauseen myös muissa tilanteissa, joissa jotakuta on kohdeltu huonosti, sekä aikuisten että lasten ja nuorten keskuudessa. 

Sinun ei pidä antaa kohdella itseäsi huonosti. 

Eikö ole ennemmin niin, että kenenkään ei pitäisi kohdella toista huonosti?

Eikö vastuun pitäisi olla sillä huonosti käyttäytyvällä kiusaajalla? Eikö hänen pitäisi korjata jotakin käyttäytymisessään?

Ehkä vastuuta on molemmilla tilanteen osapuolilla, mutta vastuu ei voi kokonaisuudessaan olla kiusatulla tai huonosti kohdellulla ihmisellä. 

Entä sitten vaikka sellainen tilanne, jossa työ kasaantuu työyhteisössä liikaa yhden tai muutaman ihmisen harteille, ja muut pääsevät helpommalla. Onko todellakin yksin näiden ahkerien ihmisten vastuulla sanoa, että he eivät voi tehdä tätä kaikkea? Eikö esimerkiksi esihenkilöillä ole mitään vastuuta?

Lisäksi ihmettelen sitä, kuinka suuri valta kirjan takakannen lauseessa annetaan yksittäiselle ihmiselle. Lauseen perusteella hän pystyy täysin ohjailemaan muiden ihmisten käyttäytymistä. Hän sallii ihmisten käyttäytyä jollain tavalla, ja näillä käyttäytyjillä ei ole mitään tekemistä oman käyttäytymisensä kanssa. 

Sitten käytännön esimerkit, eli kolme rajanvetoharjoitustilannetta viime viikolta:

Iltapäivä töissä. Tulee vaikeantuntuinen tilanne. Tunnen, kuinka kierrokset lähtevät nousemaan oikein kunnolla. En tiedä, tietääkö jokainen lukija, miltä voi tuntua, kun "kierrokset lähtevät nousemaan" töissä vaikeantuntuisessa tilanteessa. Minä olen oppinut huomioimaan merkkejä kierrosten nousemisesta. 

Sattuu niin, että samaan aikaan on kotiinlähdön aika, työpäivä on tullut täyteen, eikä töissäni saa mitään palkkioita ylipitkistä työpäivistä. Lisäksi vaikeaa tilannetta ei voi hoputtaa, eikä se ole erityisen akuutti. Voin jatkaa siitä yhtä hyvin seuraavana päivänä. 

Kun ajattelen tilannetta, tiedostan, että se ei edes ole kovin vakava. Tietoisuus siitä, että kyseessä ei ole kenenkään henki, ei kuitenkaan laske kierroksia. 

Mietin tilannetta monta kertaa illan aikana. Ajattelen sitä ahdistuneena seuraavana aamuna. Kun menen töihin, tilanne ratkeaa lähes itsestään. 

Rajanvedon tilanne: lähdin kotiin, vaikka olisin voinut jäädä töihin nousseiden kierrosten takia. 

Viikon viimeinen työpäivä ja iltavuoro. Viime hetkellä sisään ryntää monta asiakasta, jotka eivät tajua, että heidän pitäisi lähteä, vaan jäävät kaikessa rauhassa haluamaan palveluksia. Kiireen ja paineen keskellä tulee vaikea tilanne ja teen virheen. Soimaan itseäni koko illan ja koko viikonlopun. Vasta seuraavalla viikolla huomaan, että siinä olisi ollut rajanvedon paikka. 

Viikonloppuna lapsuudenystävän polttarit. Tuntuu vaikealta mennä, koska kaipaisin rauhaa ja omaa tilaa sen sijaan, että ahtaudun koko viikonlopuksi pieneen mökkiin porukan kanssa, josta tunnen vain pari ihmistä ennestään. Ajattelen etukäteen, että kuuntelen itseäni ja toimin omien rajojeni mukaan. 

Kaikki menee yllättävän hyvin. Viihdyn ihmisten seurassa paremmin kuin olisin ikinä osannut odottaa. On tosi hauskaa ja virkistävää. Nämä ihmiset eivät koettele rajojani. En koe, että antaisin heidän käyttäytyä millään tavalla, tai että en antaisi heidän käyttäytyä jollain tavalla. En tee mitään rajanvetoja, mutta he käyttäytyvät minua kohtaan upeasti. 

Sunnuntain kääntyessä iltapäivään tunnen, kuinka kierrokset lähtevät nousemaan. Jokin raja on nyt ylitetty. Olen ollut täällä kauan. Olen jaksanut paljon paremmin kuin olisin odottanut, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko saada lähteä, jotta ehtii takaisin kotiin ja valmistautumaan seuraavaan päivään. 

Lähden, eli kunnioitan omia rajojani, jotka ovat sallineet yllättävän paljon tällä kertaa. 

Tunnen helvetillisen huonoa omaatuntoa siitä, että lähden, vaikka muut jäävät vielä. Ajattelen, että rajanvedossa tarvitaan vielä harjoittelua. 

Viikonlopusta jää kuitenkin mieleeni selkeä elämänohje rajanvedon rinnalle:

Anna ihmisille mahdollisuus. 

Viikko 25: Myyttejä kirjastotyöstä

 Tämänkertaisen blogipostaukseni aihe on kirjastotyö. 

Kirjastotyöstä, kuten kaikista muistakin töistä, on liikkeellä erilaisia uskomuksia ja käsityksiä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät itse työskentele kirjastossa. Joku voi luulla tuntevansa koko alan sen perusteella, että on itse ahkera kirjaston asiakas tai jos on joskus ollut pari kuukautta kesätöissä kirjastossa. Moni luulee tietävänsä, mitä kirjastossa tehdään, vaikka ei itse koskaan edes kävisi kirjastossa. Tämä sama koskee luultavasti montaa muutakin alaa. 

Olen koonnut tähän postaukseen joitakin käsityksiä, joita olen joskus kuullut jonkun sanovan. Nämä käsitykset, eli hauskemmin sanottuna "myytit" ovat tummennettuina. Ei-tummennetulla tekstillä valaisen sitten omaa näkökulmaani siihen, ovatko nämä "myytit" mielestäni totta vai eivät. 

Kirjastotyö on ainoastaan asiakkaiden palvelemista ja kirjojen hyllyyn laittamista.

Väärin. 

Tämä on kaikkein pahin ennakkoluulo. Kun kirjastot korona-aikaan suljettiin, moni ihmetteli, eikö minua lomautettu kirjastotyöstäni ja miksi ei. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, miksi hän luuli, että minut lomautettaisiin. Ihminen vastasi, että eihän kirjastossa ole töitä, jos ne eivät ole auki, eli jos asiakkaat eivät käy siellä. Tämä todisti, että hän ei tunne alaa. 

Tämän oletuksen, kuten monen muunkin esittelemäni "myytin" taustalla lienee vanhanaikainen käsitys kirjastosta. Ennen tietokoneita ja digitalisaatiota on ollut aika, jolloin kirjastolaisten arki on ollut pelkkää kirjojen lainailua asiakkaille niin, että laina-ajat on kirjattu paperilappuihin. Ja tietysti sitten palauttelua samalla ruljanssilla. 

Edelleen asiakkaat ovat kirjaston ydin. Jos ei olisi asiakkaita, ei tarvittaisi kirjastoa. Mutta asiakkaat tekevät paljon muutakin kuin tulevat paikan päälle kirjastoon. Heitä voidaan yhtä lailla palvella etäyhteydellä, verkon kautta. Korona-ajan kirjasto oli toki monin tavoin suppeampi kuin asiakkaille avoin kirjasto, mutta yhtään vähempää työtä siellä ei ollut. 

Jos puhutaan niinsanotusti normaalista ajasta, jolloin kirjastot ovat auki, kirjastotyö sisältää asiakaspalvelun ja hyllyttämisen lisäksi mm. näitä asioita:

verkkokirjaston ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjastojärjestelmän ylläpitäminen ja kehittäminen, kirjaston henkilökunnan tukeminen kirjastojärjestelmän käytössä, kirjaston aineistojen hankinta (kirjat, musiikki, elokuvat, eri konsolien konsolipelit, lautapelit, mahdolliset muut lainattavat aineistot, kuten soittimet ja liikuntavälineet), uuden aineiston luettelointi, eli vieminen kirjaston tietokantaan asiakkaiden nähtäväksi ja varattavaksi, aineiston lainauskuntoon saattaminen, eli tarroittaminen ja leimaaminen, kirjaston kokoelman lainalukujen tarkkailu ja uusien aineistojen hankinnan koordinointi, vanhan aineiston poistojen harkinta ja toteuttaminen, e-aineistojen eli sähköisten aineistojen hankinta ja ylläpito (e-kirjapalvelut, e-ääänikirjat, elokuvapalvelut, musiikin kuunteluun tarkoitetut palvelut, erilaiset verkkokurssit), lehtitilausten teko ja aikakauslehtien vieminen järjestelmään ja lainauskuntoon, määrärahabudjetin seuranta, seuraavan vuoden määrärahabudjetin jaon miettiminen aineistolajeittain, kirjastoaineiston laskutus ja perintään vieminen, hyvityslaskujen lähettäminen...

Lisäksi nykyinen kirjastolaki sisällyttää kirjaston tehtäväksi näiden äsken mainittujen ydinasioiden lisäksi ainakin lukemisen edistämisen, kansalaisten osallistamisen mahdollistamisen, tiedonhankintataitojen vahvistamisen ja ties mitä vielä. Kirjaston tulee olla kaikkia kohtaan tasa-arvoinen ja puolueeton tila, johon kaikki ovat tervetulleita, ja kaikille ikä- ja väestöryhmille täytyy olla valmiuksia tarjota jotakin. Näitä arvoja toteutetaan järjestämällä kirjastossa esimerkiksi kaikkien puolueiden poliitikkojen vaalipaneeleja ja keskustelu- ja opetustuokioita luotettavan tiedon löytämisen keinoista ja valeuutisten torjumisen mahdollisuuksista. Lisäksi kirjastojen ydintehtävä on innostaa kaikenikäisiä ihmisiä lukemisen ja kirjallisuuden pariin. Tätä toteutetaan mm. satutuokioin, kirjavinkkauksin, kirjastonkäytön opetuksin, lukupiirein, kirjailijavieraiden ja erilaisten, vaihtuvin teemoin järjestettävin lasten, nuorten ja aikuisten tapahtumien muodossa. Kaikkea tätä voidaan tehdä niin etänä kuin paikan päälläkin.

Kirjasto tarjoaa myös muun muassa digitaalisten laitteiden käytön opastusta ja erilaisia laitteita asiakkaiden käyttöön. Tällaisia laitteita ovat tietokoneiden ja tulostin-kopiointi-skannerien lisäksi kirjastosta riippuen mm. digitointilaitteet, 3D-tulostimet, ompelukoneet ja prässileikkurit. Kirjaston henkilökunnasta pitää löytyä porukkaa, joka osaa auttaa alkuun näiden laitteiden kanssa. 

Sanomattakin on selvää, että kaikesta tästä pitää osata myös viestiä, sekä painetussa muodossa että verkkoviestinnän erilaisissa kanavissa. Kukaan ei tee viestintää kirjaston henkilökunnan puolesta, eli kirjastosta pitää löytyä joku, joka osaa viestiä paperille, lehtiin, internet-sivuille ja somekanaviin. 

Tässä nyt pieni siipale siitä, mitä minä tiedän kirjastotyöstä oltuani alalla muutaman vuoden. Tässä tekstissä painottuvat yleisen kirjaston tehtävät, eli en osaa kokemuksen puutteessa ottaa laajasti kantaa erilaisten erikoiskirjastojen, mm. oppilaitos-, sairaala- ja tutkimuskirjastojen toimintaan. Tieteellisissä ja erikoiskirjastoissa on kaikenlaista muutakin toimintaa.

Kirjastotyöhön vaaditaan vain vähän tai ei lainkaan koulutusta.

Osittain väärin. 

Kirjastossa on erilaisia tehtäviä. Kesätöihin tai muihin määräaikaisiin töihin voi päästä myös ilman koulutusta. Ilman koulutusta voi hoitaa rajallista osaa kirjaston tehtävistä. 

Osaan kirjaston tehtävistä riittää ammattikoulututkinto. Ammattikoulututkinnolla saattaa päästä monenlaisiin kirjastotehtäviin.

Kirjastoalan tutkinnon voi suorittaa myös ammattikorkeakoulussa ja siihen voi pätevöityä yliopistossa. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut voi yleensä tehdä kaikkea muuta paitsi kirjastonjohtajan tehtäviä. Yliopistotutkinnon suorittaneet voivat toimia kaikissa kirjaston tehtävissä, myös kirjaston johtotehtävissä. 

Kirjastossa on hiljaista.

Väärin.

Kirjastossa on yleensä tiloja, jotka on tarkoitettu hiljaiseen työskentelyyn ja joissa pitää olla hiljaa. Muissa kuin erikseen hiljaisiksi mainituissa tiloissa ei tarvitse olla hiljaa. Yleisesti ottaen kirjaston tiloissa saa esimerkiksi puhua puhelimessa tai jutella muiden kanssa. Huutaminen tai muu ylenmääräinen metelöinti ei ole kohteliasta, kuten se ei ole kohteliasta monissa muissakaan julkisissa tiloissa. 

Nykyajan kirjastossa on usein monenlaisia tapahtumia, joiden aikana kirjastossa ei ole hiljaista, erillisiä hiljaisia tiloja lukuunottamatta. 

Jos siis kaipaat hiljaisuutta, et välttämättä löydä sitä pelkästään astumalla kirjaston ovesta sisään. 

Kirjastoon kannattaa hakeutua töihin, jos rakastaa kirjoja. 

Vain osittain totta. 

Kirjojen rakastamisesta on hyötyä kirjastoalalla. 

Kirjastossa pitää kuitenkin olla valmis toimimaan lukuisien muidenkin aineistojen kuin kirjojen kanssa. Kirjastossa on kirjojen lisäksi ainakin sanoma- ja aikakauslehtiä, elokuvia, musiikkiaineistoa ja nuotteja, konsoli- ja lautapelejä sekä kaikenlaista muuta kirjastosta riippuen. Pelkällä kirjallisuudentuntemuksella ei siis pääse erityisen pitkälle. 

Lisäksi on turha luulla, että kirjastotyössä saisi erityisesti uppoutua kirjojen maailmaan. Kirjastotyössä pitää olla sähköisten aineistojen osaaja, laitteiden tuntija, järjestelmien tuntija, valmis järjestämään tapahtumia lapsille ja nuorille, valmis kehittelemään erilaisia lukutaitohankkeita aikuisille ja niin edelleen ja niin edelleen. On turha luulla, että nykyajan kirjastossa saisi vain pyöritellä kirjoja käsissään. 

Kirjastotädit ovat tylsiä tiukkiksia. 

Edelleen vain osittain totta. 

Yhteiskunnassa elää omituisen sitkeässä kirjastotädin stereotypia, jonka mukaan kirjaston työntekijä on keski-ikäinen tai jo vanhanpuoleinen, silmälasipäinen nainen, jolla on nuttura tiukalla ja joka ei tee muuta kuin kyttää kirjaston asiakkaita, komentaa heitä olemaan hiljaa, kyttää kirjojen kuntoa suurennuslasilla ja mittaa hyllyssä olevien kirjojen tarkistusta viivottimella. 

No, ensimmäiseksi: kirjastoala on naisvaltainen, mutta siellä ei työskentele pelkästään naisia. Ei siis voida puhua kirjastotädeistä tarkoittaen koko alaa. 

Toiseksi: kirjastossa on töissä kaikenlaisia ihmisiä. On silmälasipäisiä vanhoja naisia, joilla on nuttura tiukalla. On kaikenlaisia muitakin. On niuhottavia tiukkiksia ja sitten on erittäin leppoisia, hauskoja ja räväköitä tyyppejä, ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Yleisesti ottaen sanoisin, että niuhottavat tiukkikset ovat katoava luonnonvara kirjastossa, sillä nykykirjastotyössä sellaiseen ei riitä aika. 

Joku kirjaston henkilökunnasta voi jonkun mielestä olla tylsä, mutta yleisesti ottaen sanoisin, että kirjaston henkilökunta ei ole tylsää porukkaa. Minun kokonaisnäkemykseni mukaan kirjastossa työskentelee ystävällisiä, hauskoja, luovia ja tunnollisia ihmisiä, joiden tärkein tehtävä on kirjastopalvelujen tuottaminen asiakkaille.  

Jos jäit vähääkään mietiskelemään asiaa, suosittelen tutustumaan vuonna 2022 toteutetun, nuorten kirjastotyöntekijöiden ammattikuvaan pureutuvan tutkimuksen tuloksiin. Löydät tutkimuksen täältä.

Jos mieleen tuli jotain kysyttävää, minulta saa kysyä. :)