Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa

torstai 16. marraskuuta 2023

Viikko 44: Silkkitien katveessa

 Syyskuussa kummisetäni kysyi minulta, haluaisinko lähteä maratonteissulle Samarkandiin. Matkaan lähtisi hänen lisäkseen kaksi muuta Country Marathon Clubin jäsentä, eli henkilöitä, jotka juoksevat maratooneja ympäri maailmaa mahdollisimman monessa eri maassa tai valtiossa. 

En tiennyt yhtään, missä Samarkand on ja onko se valtio vai kaupunki. Asiaa tutkiessani sain selville, että se on kaupunki Uzbekistanissa. Uzbekistan taas on Keski-Aasiassa sijaitseva entinen neuvostotasavalta, jossa vallitsee aavikkoilmasto ja jossa voi esiintyä maanjäristyksiä. 

Ulkoministeriön mukaan matkustaminen Uzbekistaniin on turvallista, mutta lähialueille, esimerkiksi Afganistaniin ei kannata harhautua, sillä siellä saattaa astua miinaan. Myös sairastumista kannattaa välttää, sillä sairaalahoito ei ole tasokasta. Hanavettä ei tule juoda. 

Kuulostaako kohteelta, jonne ehdottomasti haluat lähteä maratonille?

Ei kuulosta, mutta tiesin, että tällaista tilaisuutta ei tule eteen kuin kerran elämässä. Reissu sijoittui aikaan, jolloin opintovapaani oli juuri alkanut. Kuinka monta kertaa ihmiselle voi sattua yhtä aikaa nämä kaksi asiaa: vuoden mittainen vapaa alkaa, ja tarjoutuu mahdollisuus lähteä maratonille Samarkandiin? Ei ainakaan useammin kuin kerran ihmiselämän aikana. Ja siksi siihen tilaisuuteen oli pakko tarttua. 

Lisäksi, onhan kyseessä satumainen, tarunomainen Samarkand, joka sijaitsee kuuluisan Silkkitien katveessa. Tästä tosin vain kuulin ja luin muista lähteistä, itselleni Samarkand ei soittanut mitään sadunomaisia kelloja.  

Nyt olen palannut takaisin. Tässä havaintoja matkalta. 

Day 1.
Marraskuinen sadekeli. Neljän hengen matkaseurueemme on kokoontunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. 
Tuntuu pahalta lähteä. Olen melko varma, että en enää koskaan näe koiraani tai elämänkumppaniani. Nämä ovat ne henkilöt, joiden kanssa kuolen. 

Lento Helsingistä Istanbuliin menee hyvin ja nopeasti. Lentokoneessa saa ruuaksi pastaa. 

Istanbulin lentokentällä on pitkä jatkolennon odotus. Samarkandiin lähtevä jatkolento lähtee loppujen lopuksi kaksi tuntia myöhemmin kuin sen alkuperäisen aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä. Lentoa odotellaan  Istanbulissa siis loppujen lopuksi iltapäivästä keskiyöhön. Kun lopulta päästään lähtöportille, virkailijalla menee syystä tai toisesta minun kohdallani hermot ja hän viskaa passini pöytään ja lähtee lätkimään. Ajattelen, että en näköjään pääsekään Samarkandiin. Toinen virkailija tulee hoitamaan asiaa ja pääsemme lentokenttäbussiin. Bussi ajaa jonnekin niin kauan, että luulen jonkun kaapanneen meidät ja lähteneen kauas lentokentältä. Lentokoneen viereen kuitenkin päädytään. 

Lentokoneessa jaetaan aluksi sukat ja maskit, jotka voisi laittaa silmille. Olen elämäni ensimmäisen kerran lentokoneessa yöllä ja se on jännittävää. Ajattelen, että ai täällä on tällanen systeemi, että ihan aluksi jaetaankin maskit ja se on siinä. Asettelen maskin silmilleni. Valoja himmennetään. 

Sitten alkaakin ruuan jako. Taas on pastaa tarjolla. Ajattelen, että mitä helvettiä. Onko tarkoitus nukkua vai syödä? Tietääkö sitä kukaan?

Lento Samarkandiin on kokonaisuudessaan pitkä ja tuskallinen. En oikein saa hyvää aentoa penkissäni. Ei jaksa lukea, mutta ei pysty nukkumaankaan tai lepäämään kunnolla. Vääntelehdin tuolissani. Jossain vaiheessa alan mietiskellä, pitäisikö jalottelun vuoksi mennä vessaan. Suunnistan pimeän käytävän poikki koneen takaosaan ja pelkään, että en löydä enää takaisin. Onnistun kuitenkin löytämään. 

Aamuseitsemältä paikallista aikaa laskeudumme Samarkandiin. Suomessa kello on neljä aamulla.

 Lentokentällä passintarkastuksessa on ruuhka. Jonotuskulttuuri on erilainen kuin Suomessa tai muissa maissa, joissa tähän asti olen vieraillut. Täällä ihmiset eivät odota kärsivällisesti vuoroaan, vaan tunkevat eteenpäin jonossa ja käyttävät hyväkseen jokaisen pienenkin mahdollisuuden kiilata joku toinen. Jonoa vahtii joku virkahenkilö, joka aina välillä käy ojentamassa törkeimpiä etuilijoita. 

Kun oma vuoroni lopulta koittaa, passintarkastaja vaikuttaa epäilevältä ja haluaa minun seisovan edessään todella kauan, ennen kuin uskoo, että minut on turvallista laskea porttien läpi. 

Lentokentällä meitä odottaa etukäteen tilattu taksi. Pakkaudumme autoon, joka kurvaa paikallisen kaupungin keskustaan. Liikenne on hullua ja liikennesäännöt ovat kaupunkilaisten omissa käsissä. Takapenkillä ei ole turvavöitä. Heittelehdimme seinästä seinään kurvien mukaan. Olen kauhuissani siitä ja tööttäysten määrästä. Selviämme kuitenkin hengissä hotellin pihaan. Suhtaudun epäileväisesti hotellin ulkokuoreen, mutta sisällä näyttää onneksi paremmalta. 

Hotellin vastaanotossa ollaan ongelmissa rahan kanssa. Eurot tai korttimaksu eivät kelpaa. Pitäisi olla paikallista valuuttaa, jota tietenkään vielä ei voi olla, ja pankki aukeaa vasta parin tunnin kuluttua. Myös hotellihuoneiden suhteen on ihmeellistä sählinkiä. 
Lopulta kaikki selviää, juuri parahiksi samaan aikaan, kun hotellin aamupala alkaa. Käymme aamupalalla ja menemme sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Amupalatarjoiluissa ei ole juuri mitään tuttua. Uskaltaudun ottamaan keitetyn kananmunan, vähän jotain salaatin tapaista ja lihapiirakan tapaisen, joka myöhemmin paljastuu paikalliseksi "samsa"-nimiseksi tarjottavaksi. Kahvia ei ole saatavilla, ainoa vaihtoehto on murukahvi. 

Hotellihuoneessa saan puhelimen yhdistettyä wifi-verkkoon ja hotellin sängyt vaikuttavat hyviltä. Siitä saa vähän toivoa elämään. 

Päivällä käymme katselemassa kaupunkia. Rakennukset koristeellisine torneineen ovat vaikuttavia. Kaupungin kaduilla ajelee bussin tapainen, jossa ei ole ikkunoita, vaan vaunut ovat avonaisia. Liikkeellä on suhteellisen vähän porukkaa. Basaarissa kaupitellaan huiveja ja teetä ja hedelmiä ja paikallisia herkkuja. 

Saamme vaihdettua rahaa pankissa. 20 eurolla saan 240 000 verran paikallista valuuttaa, eli somia. Ostamme kahvit (eli murukahvilitkut) ja jotkut piirakat, ja ne maksavat 30 000. Ajattelen, että enpä ole ikinä maksanut näin paljon kahvilla käynnistä. 

Kaikki tuntuu kerta kaikkiaan kummalliselta. En ole ikinä ollut missään tämänkaltaisessa maassa. 

Illalla etsimme ruokapaikkaa ja löydämme ravintolan, joka näyttää sen verran hienolta, että ajattelemme aluksi sen olevan liian hieno ja kallis. Kun kuienkin uskaltaudumme sisään, selviää, että tasokkaan ravintolan ruoka-annosten hinta ei ole kymmentäkään euroa. Palvelu ja ruoka on hyvää. Käymme samassa ravintolassa ensimmäisen illan jälkeen muinakin iltoina. 

Day 2

Aamupalapöydässä poliittinen väittely. Uskon, että minun on viisainta pysytellä hiljaa. 
Aamupalan loppupuolella hotellin työntekijän 11-vuotias tytär tuo meille itse leipomaansa, vastaleivottua kakkua. Ensin luulen, että hänen tarkoituksensa on tulla ilmoittamaan, että aamupala-aika on lopussa, mutta sen sijaan hän tuokin meille kakkua. Sellaistakin voi siis elämässä tapahtua.

Aamupalan jälkeen suunnistamme keskustaan ja etsin postitoimiston, josta voin lähettää eilen ostamani postikortit. 

Aamulla ja illalla on viileää, mutta keskipäivällä aurinko paahtaa kuumasti. Kiroan sitä, että en ole taaskaan tullut ajatelleeksi ottaa mitään päähinettä mukaan maratonia varten. Tällaisessa auringon paahteessa saa auringonpistoksen. Auringon valo sattuu silmiin, mutta aurinkolasien mukaan ottaminen ei käynyt lähtiessä mielessäkään. 

Käymme suurella paikallisella hautausmaalla, jossa on isoja kiviä ja kiviin kaiverrettu ihmisten nimien ja elinaikojen lisäksi kuvat. Istumme hautausmaan penkillä hetken keskustelemassa elämänmenosta. 

Käymme myös moskeijassa, joita tässä kaupungissa riittää. 

Haemme juoksunumerot maratonia varten. Pääsemme mukaan videoon, jossa meitä haastatellaan. Saa nähdä, koska video tulee ulos ja millainen video siitä tuli. 

Päivällä tilaamme kebabit kadun varressa olevasta ruokapaikasta. Saamme todeta, että kebabliha täällä maistuu samalta kuin karjalanpaisti Suomessa. 

Kun illalla yritämme mennä kauppaan, ei löydykään sitä kauppaa, missä eilen kävimme. Seuraa pitkällinen keskustelu siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä löytääkseen oikean kaupan, missä eilinen kauppa oli ja mihin nyt pitäisi suunnata. Kauppojen sijainti herättää keskustelua myös seuraavina päivinä. Kullakin matkaseurueesta on omanlaisensa käsitys siitä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Joka kerta kuitenkin jonnekin onneksi löydetään. 

Yhtenä iltana hotellihuoneessa teemme tällaisen hypoteesin:
"Tämän takia tätä kaupunkia kutsutaan sadunomaiseksi Samarkandiksi. Täällä kauppa aina välillä löytyy ja välillä ei löydy."

Käymme toistamiseen eilisiltaisessa ravintolassa. Osa seurueesta, minä mukaanlukien, päättää kokeilla kebabia täälläkin. Tässä ravintolassa kebab ei maistu karjalanpaistilta, mutta se tarjoillaan suomalaisesta kulttuurista poiketen leikkuulaudan tapaiselta, ja leikkuulaudan päällä on joku pitaleivän tapainen ja sen päällä kaikki kebabin ainesosat selkeästi nähtävillä. 

Day 3

Kaikki alkaa olla jo tutumpaa. Muistiinpanot ovat vähäiset.

Olemme todenneet, että keskusaukiolla on joka päivä hääpareja, joista otetaan kuvia. Näemme, miten lukuisat hääparit vaeltavat joka päivä keskustan aukiolle ja heistä otetaan kuvia. Ajattelen hääpukujen olevan täällä muhkeampia ja koreampia kuin suomalaisessa kulttuurissa, jossa saatetaan tyytyä yksinkertaisempaan. 

Alan olla huolissani seuraavan päivän maratonista. Ostan torilta lippiksen pään suojaksi. Kaduilla liikuskelee paljon enemmän porukkaa kuin edellisinä päivinä. 

Illalla ravintolasta hotellille palatessa pelataan varman päälle, eikä mennä suorinta reittiä, vaan etsitään ojia ja kuiluja, joiden yli hyppiä ja harppoa. Kukaan ei onnistu katkaisemaan jalkaansa, vaikka yritys on kova. 

Näin maratonia edeltävänä iltana kaupungissa on myös maratoniin liittyvä konsertti hienoine värivaloineen. Seuraamme konserttia hetken aikaa. Totean, että ehkä maratontapahtuman tunnelma täällä ei loppujen lopuksi eroa muista suurempien kaupunkien maratoneista, joille olen saanut osallistua. Ehkä täällä on turvallista, ehkä tänne ei kuolekaan. 

Day 4

Maraton starttaa klo 9 aamulla paikallista aikaa. Olemme pyytäneet hotellin henkilökuntaa aikaistamaan aamupalaa juoksun takia. Toiveemme toteutuu. Olen kiitollinen siitä. 

Aamupalan jälkeen laittaudumme valmiiksi juoksuun ja vaellamme lähtöpaikalle. Lähtöviivalla joku yrittää tulla häätämään meitä pois sillä verukkeella, että alue on maratoonareita varten. 

Lähdemme.
Hölkkään 25 km muun porukan mukana. Haluan juosta yhdessä kummisetäni kanssa, onhan tämä pitkästä aikaa yhteinen maraton. Pelkään myös eksymistä niin paljon, että mieleenkään ei juolahtaisi lähteä vieraassa maassa omaan tahtiin juoksemaan. 

On kuuma, mutta ei onneksi aivan liian kuuma. Päätä jomottaa. Mietin, kuinka paljon sitä särkisikään ilman päähinettä. 

25 km jälkeen teemme useammasta syystä sen päätöksen, että lähden juoksemaan yksin. Epäröin sitä, sillä en ole koskaan juossut ulkomailla yksin. Uskaltaudun kuitenkin lähtemään. 

Yksin juokseminen menee paremmin kuin odotan. Reitti opasteineen on selkeä. Eksymistä ei tarvitse pelätä, vaikka muita juoksijoita ei juuri näy. Ihmiset suhtautuvat ihan eri tavalla kuin Suomessa: Suomessa tässä vaiheessa oltaisiin jo keräämässä kaikkia tykötarpeita pois, mutta täällä ihmiset vaikuttavat olevan innoissaan aina nähdessään juoksijoita. Ihmiset huutavat hulluna ja heiluttavat käsiään. Joku huutaa ohi ajavasta autosta minulle: "You are the best!" On todennäköisesti elämäni ainoa kerta, kun niin käy. 

Suomeen suhtaudutaan yllättävän positiivisesti. Kun meiltä on aiempina päivinä kaduilla kysytty, mistä tulemme, ja olemme kertoneet kotimaamme, reaktio on ollut usein "yes, Finland, yes!" Ihmiset tietävät Helsingin ja etenkin jääkiekon. Kun juoksen Suomi-paita päällä, tulee samanlaisia kommentteja. 

Olen etukäteen ennen matkaa kuvitellut, kuinka täällä juostessa joutuu eksymään johonkin aavikkoerämaahan. Luulo on ollut väärä: juoksemme kaupungissa, jossa ei ehkä osaisi sanoa, missä suurkaupungissa on. Katujen varsilla olevat rakennukset koristeellisine torneineen muistuttavat kuitenkin siitä, että en ole missä tahansa Euroopan kaupungissa. 

Olen ostanut reissua varten geelejä, joita en siedä, mutta jotka on täytynyt ottaa mukaan siltä varalta, että urheilujuomaa ei ole tarjolla. Täällä urheilujuomaa on ollut tarjolla, tosin paljon harvemmin kuin Suomessa ja harvemmin kuin olen tottunut juomaan maratonin aikana, mutta sitä kuitenkin on tarjolla. Päädyn ottamaan matkan aikana yhden geelin, jonka ahdan itseeni matkan aikana väkisin, vaikka oksettaa. 

Ero suomalaiseen maratonkulttuuriin on 1) ihmisten valtavan innokas kannustushuutaminen ja 2) poliisien kurinpito. Kun olen parin kilometrin päässä maalista, juoksen leveää katua pitkin. Poliisi seisoo tien reunassa, kuten heitä on seissyt pitkin matkaa vahdissa ja ohjaamassa autoilijoita. Kaukaa näen, miten poliisi ärähtää jotakin jollekin. Ihmettelen, mistä on kyse. Vasta lähemmäs tullessani huomaan, että yksi yksittäinen jalankulkija olisi ollut tulossa tien yli. Poliisin mielestä kukaan ei saa liikkua tiellä silloin, kun maratoonari on lyllertämässä kohti. Kiitos Samarkand!

Pääsen maaliin ja saan mitalin kaulaan. Tuntuu kerrassaan uskomattomalta, että olen selviytynyt ulkomailla maratonilta maaliin omin avuin. Olen niin onnellinen, että tämä on nyt ohi. 

Parkkeeraan itseni maalialueelle odottamaan muita. Siinä vaiheessa ensimmäisen kerran koko reissun aikana yksittäinen henkilö lähestyy ja luettelee tervehdykseksi yleisimmät suomalaiset kirosanat - ne sanat, jotka hän suomeksi osaa. En jaksa vastata siihen mitään. Onnittelemme toisiamme hyvin suoritetusta maratonista. 

Muut tulevat maaliin ja taivallamme hotellille. Käymme suihkussa ja lähdemme illalla syömään. 
Tänä iltana syön ravintolassa kanaa ja riisiä. Annos miellyttää minua. 
Jälkiruoaksi tilaamme jäätelöä. Tilaus aiheuttaa ravintolan henkilökunnassa odottamatonta hämminkiä. Yksi tarjoilija käy erikseen varmistamassa: "Only ice or cream also?" Tämän jälkeen toinen tarjoilija käy kovaäänisesti ilmoittamassa, että aikaa menee kuusi minuuttia, ei yhtään enempää eikä vähempää. Näiden välikohtausten jälkeen emme tiedä, mitä on odotettavissa. 

Pöytään kannetaan kuitenkin aivan kelvollinen jäätelöannos, ehkä jopa parempi kuin edellisinä iltoina. 

Hotelliin paluun jälkeen orastava päänsärkyni yltyy yltymistään. Note to self: särkylääkkeitä mukaan reissuun seuraavalla kertaa. Nyt minulla ei ollut niitä. Ehkä siksi, että tarvitsen niitä niin harvoin. Onneksi yhdellä reissukavereista on särkylääkettä mukanaan, ja saan siitä avun. Seuraavana aamuna särky on poissa. 

Day 5

Tänään käymme hienoimmassa kohteessa, jonka koko reissun aikana näemme. Se on aika paljon sanottu.
Kyseessä on yltympäriinsä kullattu mausoleumi, jonka katto kohoaa korkeuksiin. Tärkeiden ja rikkaiden henkilöiden haudat ovat hienompia kuin kuninkaiden linnat. 

Toinen merkillepantava asia tänään on hullu tienylitys. Yksi porukasta lähtee ylittämään tietä täällä mielipuolisten kaahailijoiden ja tööttäilijöiden luvatussa maassa hetkenä, jona muuta liikennettä ei ole. Meidän muiden on seurattava perässä, jos haluamme pysyä yhtenä porukkana. Kun yritämme sitä, liikenteen hiljainen hetki on auttamatta ohi. Tien yli ei olisi mitään toivoa päästä, ellei yksi autoilija jostain syystä hiljentäisi meidät nähdessään. Jostain syystä se tuntuu lähes vaatimukselta lähteä ylittämään tietä. Harmi vain, että tie on leveä ja autoja, jotka eivät hiljennä, aivan riittämiin. Tien yli juoksemisessa autoja väistellen ja kuolemaa peläten ei ole mitään järkeä. Ensimmäisen ja ainoan kerran koko reissun aikana olen aidosti vihainen. Päätän, että jos tällainen tilanne tulee toisen kerran, jättäydyn porukasta. 

Day 6

Tänään käymme katsomassa paikkaa nimeltä Afrosiab Archeological Site.
Siellä on hiekkaa ja hiekkadyynejä loputtomiin. Tavoittelemme huippua, josta näkisi kauas, mutta edessä kohoaa aina vain lisää dyynejä. Täällä on nyt vähän kuin sitä aavikkoa, jota ennen matkaa odotin. 
Alaspäin laskeutuessa etureisiin sattuu kuin terällä pistettäisiin, kiitos toissapäiväisen maratonin. Ötököitä lentää silmiin. On ehkä hienoinen pelko eksymisestäkin, mutta onneksi se osoittautuu turhaksi. 

Illalla onnistun kuin onnistunkin mahduttamaan kaikki tavarat reppuun. Huomenna, jos Luoja suo, pääsee kotiin. 

Day 7

Kello soi ennen aamuneljää paikallista aikaa. Ahtaudumme taksiin ja huristamme lentokentälle. Lentokenttä on hienosti valaistu ja häikäisee aamun pimeydessä. 

Passintarkastuksessa ja turvatarkastuksessa kestää kauan. Laitteet, joiden kanssa passintarkastuksen voisi ehkä hoitaa, eivät toimi, ja tarkastukset on hoidettava virkailijoiden kanssa. Turvatarkastuksessa kengätkin pitää ottaa pois, mitä en ole ennen kokenut. 

Kuin ihmeen kaupalla siitä ruljanssista kuitenkin selvitään. Käymme tuhlaamassa viimeisiä paikallisen valuutan rahoja suklaalevyihin. 

Lennolla Istanbuliin aluksi luen, mutta sitten valoja himmennetään, enkä näe enää lukea. Se on oikeastaan positiivinen asia, sillä nyt saan aikaiseksi hyödyntää mahdollisuuden katsoa elokuvaa. Olen skeptinen lentokoneen elokuvatarjonnan suhteen, mutta sieltähän löytyykin "Rakkaani merikapteeni" -elokuva, jonka näkemisestä olen jo kauan haaveillut. Hyvä, että en ole tuhlannut rahojani elokuvalippuun, kun nyt matka ihanan elokuvan parissa sujuu kuin huomaamatta. 

Istanbulin kentällä jälleen pitkä odotus. Ennen Suomeen lentävän koneen lähtöä tulee muiden asioiden ohessa myös puheeksi se, että edellisellä lennolla lukemiseni ei ole onnistunut valojen himmentämisen vuoksi. Vielä näin matkan viime metreillä saan oppia uuden asian, eli sen, että matkustaja voi lentokoneessa sytyttää lampun, joka ei kohdistu kehenkään muuhun kuin lampun sytyttäneeseen henkilöön. Tätä ohjetta voin jatkossa hyödyntää, jos haluan lukea yön tai aikaisen aamun lennoilla. Tosin olen melko varma, että tulomatkalla jotakuta edessäni istuvaa käytiin komentamassa laittamaan lamppu sammuksiin, kun kone oli muuten pimeänä. Se, tapahtuiko näin todella, ja miksi, jäi arvoitukseksi. 

Hiukan ennen Suomeen laskeutumista lampun sytyttämistä päästään demonstroimaan käytännössä. Jostain syystä (joka sekin jää mysteeriksi) kaikki koneen valot sammutetaan vähän ennen laskeutumista. Tulee pilkkopimeää. Vieressä oleva alkaa etsiä silmälasejaan ja ne sitten yhdessä löydetään. Varmuuden vuoksi sytytetään minun yläpuolellani oleva lamppu osoittamaan, että valo ei kohdistu kehenkään muuhun koko koneessa. 

Lopulta kone laskeutuu maahan kunnon rysäyksellä. 

Selvittiin! Elämäni ei päättynytkään.

Tämän kirjoituksen myötä lämmin kiitos 
etenkin kummisedälleni tästä matkan mahdollistamisesta ja 
muille mukana olleille matkaseurasta. 
Ikimuistoinen reissu! Oli etuoikeus saada kokea se kanssanne. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti