Viikko 50: Tyhmiä kysymyksiä ei ole - vai onko?

 Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Olen usein itsekin työelämän tilanteissa sanonut niin, ja tarkoittanut sitä. Olen joskus myös lukenut tuohon sanontaan jonkun vastauksia koskevan jatkeen, mutta en nyt muista sitä. Se menee jotenkin niin, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, mutta vastauksissa saattaa olla vikaa. 

Kymmenisen vuotta sitten Facebook-päivityksissä kiersi jonkun kirjoittama postaus, jonka moni oli kokenut omakseen ja kopioinut omaan profiiliinsa. Kirjoituksen ydinajatus oli, että ihmiset eivät koskaan lopeta kyselemistä. 

Jos opiskelet, ihmiset kysyvät, koska valmistut ja millaisiin töihin valmistut. 

Jos olet työtön, ihmiset roikkuvat ympärilläsi verenhimoinen pilke silmissään kyselemässä, miten työnhakusi sujuu, millaisia paikkoja olet hakenut, oletko päässyt haastatteluihin, millaisiin haastatteluihin, miten haastattelu meni, ai etkö saanut paikkaa, miksi et saanut, mitä nyt aiot tehdä, miksi et ole päässyt töihin, miksi et ole töissä. 

Jos olet töissä, sinulta kysellään, paljonko tienaat, tykkäätkö työstäsi, mitä teet siellä, miksi viihdyt tai et viihdy, mitä aiot seuraavaksi ja miksi.  

Jos olet töistä vapaalla, saat koko ajan kysymyksiä siitä, miten vapaasi on sujunut ja oletko edennyt siinä asiassa, minkä takia olet vapaalla. Jos olet opintovapaalla, opintojesi etenemistä ja valmistumista tivataan, ja jos olet vaikka vuorotteluvapaalla, tivataan rentoutumisesi määrää ja astetta. 

Jos et ole parisuhteessa, ihmisillä ei ole muuta kysyttävää sinulta kuin että onko kumppania löytynyt ja mitä vikaa sinussa mahtaa olla, kun et ole parisuhteessa. 

Jos olet parisuhteessa, sinulta kysellään, koska muutatte yhteen, miksi ette ole jo muuttaneet tai miksi muutitte jo nyt, milloin menette kihloihin, milloin menette naimisiin ja miksi ette ole jo menneet kihloihin tai naimisiin. 

Jos olet naimisissa, sinulta kysellään, onko tulossa perheenlisäystä, milloin ja miksi ei ole jo tullut. 

Jos sanot, että et halua lapsia, isketään kunnolla kiinni ja kysellään, miksi. Oletko vammainen, sairas, itsekäs, viallinen, vaarallinen, ja kuinka sinut voisi korjata?

Jos eroat, ihmiset kyselevät, miksi, ja mitähän vikaa sinussa mahtaa olla. 

Jos löydät eron jälkeen uuden kumppanin, kysellään, miksi näin äkkiä, ja kuinka kauan tämä suhde mahtaa nyt kestää, ja kannattaako siihen ruveta ollenkaan. 

Jos olet ostanut jotain, kysellään, paljonko se maksoi. Ihan sama, oletko ostanut asunnon vai laskuvarjohypyn, ihmiset haluavat tietää hinnan ja sen, miksi maksoit niin paljon.

Jos olet myymässä jotain, sinulta kysellään, onko myyminen jo onnistunut, ai eikö, no mitä aiot tehdä että onnistuisit paremmin. 

Tämä aihe on mielessäni tällä viikolla, koska viime aikoina olen huomannut olevani suorastaan burn outissa ihmisten kysymysten takia. 

Ihmiset kyselevät sitä ja tätä. Jokainen äsken luetellun listan kysymyksistä ei ole koskenut viime aikoja, mutta aika monia listan kysymyksistä olen joutunut vastaanottamaan, useimpia noin tuhat kertaa lyhyen ajan sisällä. Lisäksi elämäni aikana olen joutunut lukuisia ja lukuisia kertoja vastaanottamaan valtaosan listan kysymyksistä, samoihin kysymyksiin aivan liian monta kertaa. 

Monesti kysymys johtuu kai kysyjän jonkinlaisesta kohteliaisuudesta. Tai niin haluan ajatella. Haluan ensisijaisesti ajatella, että kukaan ei kysele ilkeyttään. 

Toivoisin kuitenkin, että useampi kysyjä pysähtyisi joskus oikein ajatuksella miettimään, onko hänen kysymyksensä kohtelias. 

Ja jos hän ei alun perinkään yritä olla kohtelias vaan kyselee ilkeyttään, voisi pysähtyä miettimään, mikä on syy oman ilkeyden tarpeen takana, ja voisiko sille tehdä jotain. 

Kohteliaisuuden lisäksi kysymysten takana voi ehkä olla se, että toisten elämän arvosteleminen voi olla helpompi ajanviete kuin omaan elämään keskittyminen. Kysymyksistä ja niihin revityistä vastauksista saa kivaa materiaalia mieleen pyöriteltäväksi ja muille jaettavaksi, jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä. Toisaalta, jos oma elämä alkaa tuntua tylsältä ja haalealta, toisten elämän revittelystä voi saada vähän tukea siihen, että oma elämä ei välttämättä olekaan niin perseellään. 

Tai sitten voi olla, että ihmiset kysyvät, mitä sylki suuhun tuo, eivätkä ajattele yhtään mitään. 

Minusta se on kurja ja pelottavakin ajatus. Täällä lampsii maailman täydeltä porukkaa, jolla ei ole kykyä pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan yhtään mitään. Onko maailmassa tällaisten ihmisten keskellä oleminen hyvä diili? 

Joka tapauksessa, oli asia niin tai näin, tällä viikolla mielessäni on kehkeytynyt yksi toive. 

Nykymaailma on pullollaan kaikennäköisiä elämäntapaoppaita, jossa annetaan neuvoja kaikenlaisiin tilanteisiin. Kuinka menestyt, kuinka laihdut, kuinka helpotat stressiä, kuinka parannat ihmissuhteitasi, kuinka ymmärrät itseäsi paremmin ja niin edelleen. 

Voisiko joku kirjoittaa opaskirjan siitä, kuinka vastataan sellaisiin kysymyksiin, joihin ei haluaisi vastata - tai joihin ehkä pohjimmiltaan haluaisi vastata esimerkiksi sanoilla "mitä helvettiä se sulle kuuluu, keskity omaan elämääsi, senkin idiootti". Opaskirja voisi sisältää jotain vähän korrektimpia mutta nasevia ja ytimekkäitä mallivastauksia erilaisiin edellä kuvattuihin tilanteisiin. 

Tämä olisi sellainen self help -opas, jonka minäkin ostaisin. 

Viikko 48: Joulu tulla jollottaa

 Tällä viikolla alkoi joulukuu. Elämme siis vuoden parasta aikaa, joulunalusaikaa. 

On voinut alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Tänä vuonna ostin joulukalenterin, joka on kokemuksieni perusteella paras, eli Lindtin suklaakalenterin. Jos et halua pettyä suklaaseen, ota Lindt-suklaata!

Tänä vuonna sain lisäksi työkaverilta palapelijoulukalenterin. Sen tekeminen oli yllättävän nautinnollista. Nyt se on jo tehty. Mietin, että ehtisin vielä ostaa ja tehdä toisenkin ennen joulua. 

Olen kuunnellut joululauluja. Viime jouluksi tehty Spotify-lista toimii edelleen. Suosikkini on ehkä Raskasta joulua -ohjelmistosta, Elise Rydin versio kappaleesta "Julen är här" tai saman esittäjän Raskasta joulua -versio kappaleesta "Himlen i min famn".

Olen suunnitellut jouluksi tehtäviä ruokia. 

Olen syönyt ensimmäisen jouluaterian pitopöydästä. Se oli erittäin hyvä. 

Olen osallistunut (ensimmäisiin) pikkujouluihin. Ostin pikkujouluja varten hiuksiin laitettavan pannan, jossa oli joulukuusi. Hengailin pikkujoulujen ajan siis joulukuusi päässäni. 

Joulukoristeet on tietysti ripustettu. Hienoimmat ovat vuosia sitten ostetut valotikkaat ja toisiksi hienoin viime vuoden lopulla Lapista matkamuistoksi ostettu ihana kynttelikkö, jossa on poroja, kuusia ja tähtiä. 

Olen aloittanut glögikauden. 

Pipareita en ole vielä leiponut, mikä harmittaa. 

Tänä vuonna luen ennen joulua "24 yötä jouluun" -jännityskertomuskokoelman. 

Viikon mielipide: ainut huono puoli on, että sähköpostiin säännöllisesti tulevassa Suomalaisen kirjakaupan mainoskirjeessä oli yhtenä otsikkona "Muista opettajaa". Sen alla oli ehdotuksia siitä, mitä opettajalle voisi ostaa kirjakaupasta joululahjaksi. Se oli ainut jouluun liittyvä asia, joka nostatti ärtymyskynnyksen. 

Minun on vaikea ymmärtää, miksi opettajille pitäisi ostaa lahjoja. Se kuulostaa mielestäni joltain esiaikaiselta, omituiselta ja epäoikeudenmukaiselta perinteeltä, josta pitäisi ehdottomasti päästä eroon. 

Opettaja saa työstään palkan, kuten kaikki muutkin työntekijät kaikilla aloilla. 

Lisäksi opettajilla on valtaisa määrä lomaa muiden alojen työntekijöihin verrattuna. 

Miksi ihmeessä opettajille pitäisi siis vielä lisäksi antaa lahjoja?

Minun järkkymätön neuvoni: Jos sinulla on lapsi, ja mietit, pitäisikö lapsesi opettajalle ostaa lahja, niin älä hyvä ihminen tuhlaa aikaasi sellaisen miettimiseen. 

Tuhlaa sekin aika ja raha siihen lapseesi. 

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 

Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 

Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 

Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 

En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 

No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/

Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 

Ne olivat myös tylsät. 

Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 

Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 

Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.

Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 

Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia. 

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.

Ajatuksia helmikuulta

Päätin viime vuoden lopussa tai tämän vuoden alussa, en muista varmasti kumpana, että tänä vuonna kirjoitan taas enemmän blogia kuin viime vuonna.

En tiedä onko blogilla lukijoita, enkä sitä, onko kirjoittaminen järkevää. Tiedän kuitenkin, että johonkin joka tapauksessa kirjoitan, ja jonkinlainen tarve on myös jakaa omia kirjoituksia. Siksi siis toteutan lupaukseni.

Tässä siis tulee blogikirjoitus, jolla ei ole sellaista selkeää teemaa kuin edellisillä: vuosikatsaus, kirjallisuus tai maratonharrastus ovat olleet ikuisia teemoja.
Tämä on sellainen "aivan kuin ennen vanhaan" -postaus, jossa ainoastaan hajanaisesti kerron havaintoja kuluneelta talvelta.

Asia yksi:
Yhtenä vuonna eräs facebook-kaverini lupasi uutenavuotena, että tänä vuonna hän kokeilee vähintään kahtatoista uutta asiaa, siis ainakin yhtä uutta asiaa jokaista kuukauta kohden.
Pari viime vuotta ovat itselläni menneet niin, että mielestäni tästä asiasta ei ole tarvinnut ottaa paineita. Olen parina kuluneena vuotena joutunut noin sadan uuden asian eteen.

Tämän vuoden alussa päätin tietoisesti alkaa keräillä uusia kokemuksia. Päätin, että niiden ei tarvitse olla isoja.
Aloitin tammikuussa leipomalla korvapuusteja. Pidän kovasti korvapuusteista, mutta en ole koskaan yksin leiponut niitä.
Kahvivieraat sanoivat kohteliaasti, että ne olivat hyviä, mutta minusta ne olivat epäonnistuneita. Olen vannoutunut korvapuustien ystävä, joten minulla on perustanani vankka asiantuntemus. Onneksi kuitenkin oli niitä kahvivieraita, niin kaikkia ei tarvinnut heittää pois.

Helmikuussa minulla on ollut suunnitelma sellaisen asian toteuttamisesta, josta olen haaveillut kauan, ja jonka olen jo saattanut alulle, mutta en ole jaksanut viedä sitä loppuun.
Koska vallitseva tunne tänä vuonna joulun jälkeen, syystä tai toisesta, on ollut jaksamattomuus.

Jaksan jotenkuten hoitaa arjen pyörittämiseen välttämättä tarvittavat asiat, mutta kaikki pienikin ylimääräinen vaatii suhteettomalta tuntuvia voimanponnistuksia. Lisäksi pienikin epäonnistuminen aiheuttaa helvetinmoisen tunnekuohun.

Olen lähestynyt asiaa suunnittelemalla varaavani työterveyteen ajan kaikkien arvojen mittaamista varten, mutta arvatkaa, onko jaksamista ollut siihenkään. Nettiajanvaraus olisi käynyt helposti, mutta ei, ei sellaista mahdollisuutta ole, pitää soittaa ja jonottaa, ja senkin voi tehdä vain arkisin välillä, jolla useimmiten olen töissä.

Toinen talven teema jaksamattomuuden lisäksi on ärtymys. 

Olen kohtuuttoman ärtynyt suhteettomista asioista. Esimerkkeinä mainittakoon telkkarissa tai kirjassa typerästi ja minun mielestäni väärin toimivat fiktiiviset henkilöt. Tai se, että minun mielestäni hyvä laulaja ei pääse jatkoon The Voice of Finland -ohjelman Ääni ratkaisee -jaksossa, mutta sitten heti perään kehutaan maasta taivaaseen jotakin huonoa laulajaa. En ole musiikin asiantuntija, mutta minään aikaisemanpana vuonna mielipiteeni eivät ole olleet näin suuressa ristiriidassa tuomareiden kanssa.

Olen ollut häiritsevän ärtynyt myös omassa menneisyydessäni kokemistani vääryyksistä.
Se juontaa ehkä juurensa siihen, että vähän aikaa sitten huomasin, että nuorempana olin paljon arempi pitämään puoliani kuin nykyään. Luonteessani on paljon kehitettävää edelleen, mutta nykyään olen monesta syystä luonnollisesti huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka opiskeluaikana. Aikaisemmin olen aina pysynyt hiljaa ja välttänyt kiinnittämästä huomiota itseeni, nykyään uskallan sanoa ääneen, jos selkeä vääryys tapahtuu.

Viimeisin kohtuuton ärtymyksen aiheeni oli useampi yläasteaikainen opettajani.
Tiedoksi: jos joku luulee, että opettajat pitävät hiljaisista ja kilteistä oppilaista, jotka tekevät parhaansa koulun eteen, ja tällaisilla oppilailla ei ole koskaan mitään ongelmia opettajien kanssa, asia ei ole niin. 

On valitettavasti olemassa myös opettajia, jotka lietsovat koulukiusaamista osallistumalla siihen itse. On olemassa opettajia, joita esimerkiksi ujous ärsyttää suunnattomasti, ja jotka sen vuoksi pilkkaavat itse etunenässä ujoja ja / tai hiljaisia oppilaita, ja tekevät heidän kouluelämästään helvettiä.

Sitten opettajien joukossa on ihan vain kusipäitä, jotka luulevat voivansa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa. Ikävä asia vain on se, että minun kaltaiseni oppilas on yläasteaikana vain kyyristynyt häpeästä tällaisten edessä ja pysynyt hiljaa. Kun aikuisena huomaa, että hetkinen, tämä asia meni kyllä nyt niin, että opettaja toimi väärin ja minä en, niin mitä sille voi enää tehdä? Ei mitään.

Loppukevennyksenä vielä yleinen ajatus helmikuusta. Helmikuu on mielestäni hyvä kuukausi. Usein se on tavalla tai toisella talvinen, kauniiden valaistuvien aamujen ja kirkkaiden pakkaspäivien kuukausi. Sellainen se on ollut tänäkin vuonna. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla sama etuoikeus kuin minulla, eli kilometrin työmatka, jonka saan kävellä auringon noustessa huikaisevien helmikuun värien kirjomalle taivaalle.

Tänäkin vuonna helmikuu oli lisäksi kuukausi, jona sain kaksi laskiaispullaa mantelimassalla, ensimmäisen töissä kokouksessa ja seuraavan suosikki-ihmiseni tuomana tuliaisena.

Näillä ajatuksilla aloitan tänä vuonna maaliskuun, joka perinteisesti on kuoleman kuukausi.

Hämeen hitaat

Keksin tämän otsikon jo aikaisemmin omaksi rohkaisukseni. Lopulta se ei osoittautunut kaikkein kuvaavimmaksi. Koetin keksiä parempaa otsikkoa, mutta en keksinyt, joten riittäköön, että hitaus Hämeessä oli pyrkimys. 

Jo pari vuotta olen pohtinut maratonin juoksemista Hämeenlinnassa. En loppujen lopuksi oikein tiedä, mistä se ajatus on tullut. Olen käynyt Hämeenlinnassa vain harvoin, enkä oikeastaan tunne minkäänlaista kiintymystä sitä kohtaan. Ajattelen kuitenkin, että se on kaunis kaupunki. Nykyään siellä jopa asuu muutama minulle erityisen tärkeä ihminen. Se on ihan sopivan matkan päässä paikoista, joissa yleensä oleilen.

Tänä vuonna sitten päätin, että nyt on tullut Hämeenlinna-maratonin vuoro. Kaikenlaisten jo toteutettujen pohdintojen jatkeeksi.

Kesän alussa kävin katsomassa, milloin pitää ilmoittautua, jos sinne aikoo. Huomasin, että tapahtumaan oli hintaportaat: mitä aiemmin ilmoittaudut, sitä halvemmalla selviät. Huomasin samalla, että voimassa oleva hintaporras on voimassa vielä jonkin aikaa. Päätin, että ilmoittaudun vasta myöhemmin. Siltä varalta, jos jotain vaikka tapahtuu, enkä pääsekään lähtemään.

Viimeisenä halvemman hintaportaan voimassaolopäivänä kävin sitten ilmoittautumassa. Rehellisesti sanoen ajatukseni oli puhtaasti se, että mua ei yhtään kiinnostaisi lähteä, mutta koska tätä nyt on jo suunniteltu, niin kai mä sitten ilmoittaudun. En tiedä, mistä sellainen asennevamma oli ilmaantunut.

Juoksuharrastus takkuili koko kesän. Ensin pidin taukoa toukokuun puolivälissä juostun maratonin jälkeen, sitten tuli liian kovat helteet. Heti helteiden hellitettyä sairastuin ennenkokemattomaan kurkkukipuun ja yskään, joka ei meinannut mennä ohi. Se ei rajoittanut elämää kohtuuttomasti muuten, mutta se esti hengästyttävän juoksutreenaamisen. Odotin kaksi viikkoa turhaan, että kurkkukipu ja yskä menisivät ohi itsestään. Sitten menin lääkäriin ja sain kymmenen päivän antibioottikuurin. Kuuri alkoi auttaa parissa päivässä. Sain siitä kummallisen motivaatiopuuskan ja kävin jopa ostamassa uudet juoksulenkkarit.

Hämeenlinna-maratoniin ei ollut enää kuin pari viikkoa aikaa. Helteet iskivät taas. Kuntoni tuntui kahden viikon köhimisen jälkeen täysin menetetyltä. Uudet juoksulenkkarit ja lähestyvä maraton innostivat kuitenkin lähtemään kevyille hölkkälenkeille muutamana aamuna ennen seitsemää, pahimman kuumuuden laskeutumista. Tunsin aamulenkeistä suunnatonta ylpeyttä, sillä sellaisiin en ole kyennyt koskaan aikaisemmin elämässäni.

Ne muutamat hölkkäharjoitukset kuitenkin ilmaisivat minulle myös, että kuntoni ei ollut kohdillaan.
Muutamaa päivää ennen Hämeenlinna-maratonia mietin vakavissani, pitäisikö sitten jättää menemättä.

Koska suuressa osassa elämäni asioista minun on vaikea päästä lopulliseen kyllä- tai ei-johtopäätökseen, jäi maratonin väliinjättöajatuskin vähän kuin roikkumaan, kunnes tuli viimeinen päivä ennen maratonia, ja siinä vaiheessa tein päätöksen.

Lähden, juoksen hiljaa ja rauhallisesti, juoksen sen verran, minkä kykenen.
Viimeisenä iltana ennen maratonia söin hyvän aterian. Maratonpäivän aamuna minulle valmistettiin aivan mahatava aamiainen. Viime hetken valmistautuminen sujui siis harvinaisen hyvin.

Silti vielä lähtöpaikalla, juoksukamat päällä ja numerolappu rinnassa,
vallitseva tunteeni oli laimea ärtymys. 

Ei huvita, ei kiinnosta. Olispa tää jo ohi. Kun tää on ohi, en halua enää pitkään aikaan tähän tilanteeseen.
Olin huolissani, sillä yleensä jonkinlainen innokkuus juoksua kohtaan tulee viimeistään lähtöviivalla. Nyt se ei tullut.

Lähdin juoksemaan muiden mukana. Jostain tuli rytmi, jonka ajattelin itselleni vähän liian kovaksi vauhdiksi. Silti se tuntui minulle sopivalta rytmiltä. Päätin, että juoksurytmiin pääseminen on tärkeintä, vauhtia voi säädellä myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

Ärtymys säilyi kymmenenteen kilometriin asti, sitten se vähän heikkeni.

Maisemat olivat todella kauniit. Vanhaa kaupunkia, vettä, järven rantaa. Hämeenlinna torneineen, puusiltoja, tykkejä. Puistoa, metsää ja niittyä. Reitti ulkonäöllisesti saa minulta täydet pisteet.

Muuten mieleeni jäi valitettavasti lähinnä negatiivisia asioita. En tiedä, johtuiko se enemmän lähtökohtaisesta mielentilastani vai tapahtumasta, mutta en oikeastaan tiedä, onko sillä väliäkään. Tässä muutamia valituksen aiheitani:

Opastuksen olisi pitänyt olla paljon selkeämpää. Emme meinanneet löytää numeroidenhakupaikkaa, vaikka mukana oli karttojen ja paikkatiedon asiantuntija -äitini. Tietoa numerolapunhakupaikan sijainnista ei löytynyt nettisivuilta kaivamallakaan, vaikka minä puolestani olen tiedonhaun asiantuntija. Seuraava haaste oli lähtöpaikan löytäminen. Onneksi se ei ollut kaukana kisakansliasta, joka lopulta löytyi muita juoksijan näköisiä seuraamalla.

Maratonin opasteet ja opastajat olivat sellaisia, että aloin sen takia jossain vaiheessa itkeä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun ihminen on juossut melkein kolmekymmentä kilometriä, ei enää jaksa keskittyä pohdiskelemaan risteyksessä, minne täysmaratoonarin pitäisi tässä vaiheessa kääntyä, jos kympin nuoli on tuonne, puolimaratonin tuonne, ja maratonista ei oikein ole tietoa. Siinä vaiheessa opasteiden pitää olla niin selkeät, että maratonista seonnutkin ihminen ymmärtää ne. Huonossa tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, jos liikenteenohjaajakaan ei osaa auttaa. Sellaista tilannetta en ole kokenut ikinä ennen, nyt sen koin.

Opasteiden suhteen ajatus näytti olevan se, että kyllähän te tiedätte, miten täällä pitää juosta, kun tää reitti on sama kuin aina ennenkin. Jos ette oo olleet täällä ennen, niin ei teidän tarvi tänne tullakaan.

Juoksun jälkeen päätin mennä suihkuun siinä tapauksessa, jos löydän suihkun. Yllättävää sinänsä, mutta suihku löytyi ongelmitta. Maratonia seuraavana päivänä huomasin nettisivulta, että juoksijoille olisi ollut tapahtuman jälkeen keittolounas tarjolla, mutta maaliin tultuani kukaan ei maininnut siitä enkä huomannut mistään, että sellaista olisi ollut.

Huoltopisteet. Huoltopisteet olivat niin pieniä, että jos muutama juoksija osui niille yhtä aikaa, juoma loppui tai juomaa oli vaikea päästä ottamaan. Lähempänä kolmeakymppiä ei tunnu kivalta hamuta urheilujuomaa pöydältä ja saada käteensä vain tyhjiä mukeja. Note to self: osta vyölaukku ja ala kuljettaa mukana omia eväitä, jos vielä joskus haluat maratonille.

Kanssaihmiset. Jalankulkijoita, autoilijoita ja pyöräilijöitä ei kiinnostanut maratoonareitten suoritus. Isoimmissa risteyksissä autot pysähtyivät liikenteenohjaajien viittomiin, mutta siinäkin ilmeisen vastentahtoisesti ja tööttäillen. Pieniltä teiltä autot kurvasivat vahvemman oikeudella eteen, kun liikenteenohjaajia ei ollut. Pyöräilijät kilkuttelivat kellojaan, vaikka juoksin tien reunaa, ilmeisesti heitä olisi pitänyt väistää ojan puolelle, kun heitä meni siinä kaksi rinnakkain. Ihmiset huutelivat terasseilta ja ohi pyöräillessään kysymyksiä, kuten "paljonko oot juossu?", "ootko täys- vai puolmaratoonari?", "monesko kierros sulla on menossa?"

Minun yksiselitteinen mielipiteeni on, että jos haluatte huudella, niin huudelkaa toki, mutta älkää ainakaan loppupuolella odottako vastausta. 

Hyviä asioitakin oli, totta kai.

Kannustuksen arvo on mittaamaton. On vaikea kuvailla, miten suuri merkitys on sillä, että joku tuntematon puiston penkillä istuja tai ohikulkija sanoo yhden pienen "hyvä" - tai "tsemppiä"-sanan tai nostaa peukaloaan, tai vaikka vain hymyilee ystävällisesti. Arvostan jokaista pienintäkin kannustamaan pyrkivää elettä, nostan hattua jokaiselle tällaiselle ystävälliselle ihmiselle.

Kun matkaa maaliin oli neljä kilometriä, juttelin toisen maratoonarin kanssa. Hän kysyi, saako hän kysyä, minkä ikäinen olen ja monesko maraton tämä on minulle. Sen jälkeen hän kysyi, minkä ikäisenä olen juossut ensimmäisen maratonini. Reaktiot kaikkiin näihin vastauksiini olivat ihailua osoittavia.

Tunsin ensimmäisen ja ainoan kerran hienoista ylpeyttä. En ollut pitkään aikaan ajatellut asiaa, mutta siinä hetkessä, luvut ääneen sanoessani ajattelin hetken itsekin, että no niinpä, kyllä mä olen aika hyvä. 

Enemmän kuitenkin tässäkin nostan hattua toisen ihmisen ystävällisyydelle ja hänen lahjoittamilleen rohkaiseville sanoille. Kaikki voivat sanoa kaikenlaista toisille, mutta läheskään kaikista ei ole kehumaan ja kannustamaan toisia.

Maaliin tultuani sain huomata, että aikani ei ollut hitain mahdollinen, vaan minun mittapuullani jopa ihmeellisen hyvä. Vaikka 10 kilometriin asti ärsytti ja viimeistään 25 km jälkeen jalat tuntuivat puupökkelöiltä.

Sitten se oli ohi, tuskaisen taipaleen jälkeen. Olen jälleen yhtä maratonkokemusta rikkaampi. Olen kokenut maratonin Hämeenlinnassa.


Ja P.S. Olen kokenut myös, miltä tuntuu matkustaa maratonin jälkeen tunnin matka moottoripyörällä yhdeksän asteen lämpötilassa ja tuulessa. Se oli hyvä päätös päivälle!

Jääkäämme odottamaan, löytyykö mulle joskus taas maratoonailemisen ilo.

Hiljaisella viikolla

Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.


Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.


Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.

Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.


Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.


Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".


Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.


Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.


Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.


Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.


Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.


Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.


Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.


Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.


Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.

Juna kulki vaan

On tullut aika paljastaa hektisen viime viikonlopun tapahtumat, jotka varmasti jäivät jokaista vaivaamaan viime postauksen lopun hämäräperäisen viittauksen ansiosta.

Voi että taas ahdisti ja stressasi. Etukäteen. Monta päivää.
Koska lähteminen on niin pirun vaikeaa ja hankalaa, ja koska olen maailman huonoin päättämään edes yksinkertaista asiaa. Päätän niin tai päätän näin, teen niin tai näin tai jätän tekemättä, aina ressaa ja ahdistaa ja aina valinta on väärä. Aina ja aina vain.

Stressi oli huipussaan perjantaiaamuna, jolloin minun piti kiireellä töissä maksaa ja tulostaa kolmas yhteensä neljästä viikonloppua varten tarvittavasta matkalipusta.
Kaikki meni ihan hyvin, kunnes piti siirtyä verkkopankkiin.
En muistanut käyttäjätunnustani.
Mulla on ollut verkkopankkitunnukset yli viisi vuotta, ja koko sen ajan olen aktiivisesti käyttänyt niitä.
Opettelin käyttäjätunnuksen (vai miksikä sitä numerosarjaa nyt sitten kutsutaankaan, jota aina tarvitaan verkkopankkiin kirjautuessa) ulkoa heti sen saatuani, ja sen koommin en ole koskaan tarvinnut mitään lappua, mistä sen muistaisin.
Koskaan, koskaan, koskaan ennen en ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että en muistaisi sitä. Se tulee yhtä automaattisesti sormieni ja aivojeni yhteispelinä kuin kaikki muutkin salasanat, joita käytän: en joudu tietoisesti muistelemaan enkä ajattelemaan.

Perjantaiaamuna kiireessä huomasin kuitenkin, että en helvetti soikoon muista sitä numerosarjaa. Ja jos en muista nyt, en saa sitä lippua.
En voinut käsittää, kuinka se on edes mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehdin jo panikoitua ihan tosissaan, mutta onneksi numerosarja palautui mieleen hetken kuluttua. Sain kuin sainkin lippuni.

Lähdin töistä kiireellä iltapäivällä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa hetkeäkään viivyttelemättä ja juoksin kotiin syömään jotain ja pakkaamaan. Olimme puhuneet edellisenä päivänä äitini kanssa, että en tarvitse muuta kuin käsilaukun.
Edellisen päivän iltana oli kuitenkin myös tapahtunut se, mikä tapahtuu aina ennen matkaa: mieltä vailla oleva kirjojen hamstraus. Luulen aina juuri ennen matkan alkua, että tarvitsen mukaani osapuilleen puoli kirjastoa.
Niinpä sitten lähdin käsilaukun ja kirjakassillisen kanssa.

Hyppäsin Pasilaan vievään junaan.
Koin elämäni suurimman järkytyksen.
Se oli, ei enempää eikä vähempää, ei mikään muu kuin lasten vaunu. Siis todellakin, las-ten vau-nu. Edessäni oli hulppea kolmen ja puolen tunnin junamatka vaunussa, joka oli täpötäynnä kirkuvia, rääkyviä, vaipat jaloissaan ympäri vaunua juoksevia, mehupullojaan pitkin lattioita vuodattavia ja eväsleipiään pudottelevia rääpäleitä ja heidän turhautuneita, vähintään yhtä kovaa meteliä pitäviä vanhempiaan.

Muistin kirkkaasti tunnin takaisen hetken, jona lipunmyyjä kysyi, onko mulla paikkatoiveita.
Parisen vuotta sitten muuan toinen lipunmyyjä joutui sijoittamaan minut täysinäisen junan lemmikkivanuun, ja kysyi, sopiiko se, onko minulla allergia.
Kirosin sen tuoreemman lipunmyyjän kysymättä jättämättömyyttä ja totesin, että seuraavalla kertaa tiedän tasan tarkalleen, mitä sanoa, kun lipunmyyjät kysyvät paikkatoiveista.
Istuisin mielelläni vaikka kuinka täyteen ahdetussa aikuisten vaunussa ja voisin hyvin mielelläni istua täpötäyteen ahdetussa lemmikkivaunussa vaikka millaiseen karvapölyyn uppoutuneena, voisin istua siellä  vaikka viisikymmentäkiloinen koira sylissäni, mutta maailmassa on yksi paikka, johon en halua joutua kuin viimeisessä hädässä, ja se on lasten vaunu junassa.

Eikä yksikään niistä penskoista tietenkään jäänyt pois Tampereella eikä millään muulla väliasemalla.
Koko vaunullinen jäi pois yhtä asemaa ennen minua. Viimeiset kymmenen minuuttia sain kuvitella olevani koko junan ainoa matkustaja.

No mutta hei, ei siinä oikeastaan mitään. Matkan alkaessa olin nimittäin saavuttanut stressitasoni huipun ja oikeastaan ylittänyt sen jo kauan sitten. Ei ollut enää stressikapasiteettia. Ajattelin, että tästä ei nyt selvitä kuin oikealla asenteella.
Siunasin mielessäni sen, että mulla on omituisen luja keskittymiskyky, jos luen kirjaa. Pystyn kirjan avulla sulkemaan ympäriltäni vaikka minkälaisen metelin ja härdellin.
Tunsin syvää kiitollisuutta myös kuullessani erään äidin kertovan puhelimeen, että täällä lainehtii nyt vedet pitkin lattiaa kun yhdeltä kaatui vesipullo, mutta onneksi se oli vain vettä, sillä viime junamatkalla kaatui maitopullo, ja sen koommin hän ei ole ottanut maitoa matkaevääksi.
Oikeastaan siis se "Voisivathan asiat olla huonomminkin" -sanonta on aika toimiva.

Pääsin aikanaan ensimmäiseen päämäärääni Pasilan asemalle, jolla äiti oli odottamassa. Jatkoimme matkaa veljeni luokse yöpymään.
Lauantai oli niitä kuluneen kesän hyvin harvinaisia päiviä, jona saattoi tuntea olevan kesä. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaunista, eikä minun tarvinnut nousta aamulla aikaisin lähteäkseni töihin. Vanhempani nousivat aikaisin mennäkseen katsomaan toisen veljeni futsal-pelejä, itse jäin pitämään hidasta aamua.

Aamupäivällä vierailin jo edellisiltä vuosilta tutulla Pelastusarmeijan kirpputorilla äitini kanssa pelien tauolla. Löysin vaikka mitä, ja niin mitättömällä hinnalla, ettei edes minulle voinut tulla siitä huono omatunto. Olin onnellinen, sillä siitä sain taas itselleni harvinaisen hetken, jona tunsin, että kaikki on hyvin ja kaikki tulevassa elämässäkin kyllä järjestyy.

Lauantai-iltapäivänä koin hetken, joka oli ehkä toiseksi eniten koko viikonlopun kohokohta. Nimittäin käynnin Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilla, tämäkin jo edellisiltä vuosilta tuttu määränpää.

 Valitsin varmuuden vuoksi suklaajäätelön, vaikka mieleni olisi tehnyt maistaa myös moccaa. Oikeastaan olisin halunnut molempia, mutta koska tuolla kioskilla jo yksikin pallo on niin iso, ettei se mahdu tavalliseen tötteröön eikä kuppiin, en ottanut riskiä hukkua jäätelösuihkuun.
Isäni oli tapansa mukaan jäänyt autoon odottamaan ja pyytänyt meitä muita tuomaan itselleen jäätelön. Kun olimme saaneet ostettua jäätelöt (ja minä olin siinä hötäkässä astunut purkkaan, jonka joku oli lintannut kätevästi suoraan kioskin tiskin eteen) lähdimme rivakasti kävelemään kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa autoamme. Teimme sen tavanomaisen havainnon, että jäätelö sulaa auringossa, ja koska pallot olivat niin käsittämättömän isoja, niistä riitti myös sulamisvirtaa.

Äitini esitti muutaman rivakan askeleen jälkeen ilmeisesti retorisesti, että voisikohan näiden kanssa juosta. Että päästäisiin autolle niin kauan, kun jäätelöistä on jotain jäljellä.
Otin pari kokeilevaa hölkkäaskelta crocseillani, joista olin viimein saanut purkan karistettua irti ja jotka niin ollen onneksi alkoivat irrota maasta. Päätin, että juokseminen onnistuu. Lähdin laukkaamaan niin kovaa kuin pystyin, toisessa kädessä oma tötteröni ja toisessa kuppi, johon isäni oli halunnut oman jäätelöpallonsa laitettavan.

Äitini ei lähtenyt perään.
Ravasin niin kovaa kuin uskalsin ilman että crocsit lensivät jalasta, vastaantulijoiden kummastuneista katseista ja käsille jo virtaavasta jäätelöstä piittaamatta. Kun auto tuli näkyviin, suunnittelin jo mielessäni suuntaavani takaoveen kunnon karatepotkun, kun ei mulla ollut vapaita käsiä sen avaamiseen.
Ei ollut tarpeen. Isä oli seurannut urhoollista jäätelöntuontilaukkaa auton sivupeilistä ja lennätti oven auki juuri oikealla hetkellä ihan kuin jossain kunniasaattueessa olevalle.
Päätin uskoa, että juoksemalla jäätelö suli ehkä pisaran vähemmän kuin se muuten olisi tehnyt.

Raahauduin iltapäivällä mukaan katsomaan viimeisen futsal-pelin, vaikka kiinnostusta ei olisi tällä kertaa riittänyt sitäkään vertaa.
Vietin illan trampoliinilla veljeni tyttären kanssa ja pohdin, miten näin lapsikammoisella ihmisellä kuin minä voi olla joka paikassa lapsia ympärillään.
Yöllä itkeskelin taas lähtöjen vaikeutta ja elämän kurjuutta.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme samalle rautatieasemalle jonne olin perjantai-iltana rantautunut. Puskimme kaatosateen ja koko elämän ja lähdön lopunomaista hirveyttä kuvastavan sateen ja harmauden läpi asemahalliin, eikä äitini uskonut, että emme mahdu saman sateenvarjon alle.

Taas juna tuli, taas minä menin.
Tällä kertaa vaunu ei ollut lasten vaunu, mutta silti se oli täynnä lapsia. 
Tällä kertaa vähän isompia lapsia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse vaippoja eivätkä pelkästään rääy ja kilju, mutta jotka muuten vain koko ajan mölisevät ja metelöivät ja huutavat ja huitovat ja kylvävät sipsinmuruja ja lähmivät tahmeilla käsillään joka paikkaa. Ja joiden mielestä on ehdottoman hupaisaa rynkyttää käsinojia, pöytiä ja jalkatukia minkä kerkiävät, ihan vain siitä ilosta, että niitä saa liikuteltua.

Plus siihen päälle koko ajan metelöivät vanhemmat, aikuiset ihmiset, joita tässä maailmassa ilmeisesti myös riittää, jotka eivät ymmärrä, että junassa kuuluu istua paikoillaan, vaan jotka haluavat vain ryntäillä ympäriinsä lapsen luota toisen luo puhumassa siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi ja mitä nyt pitää tehdä.

Tällä kertaa minun ei onneksi tarvinnut kestää sitä kuin tunnin ajan.
Astuin junasta ulos Hämeenlinnan asemalla ja koin elämäni ensimmäisen rautatieasemalla kohtaamisen, joka ei vaatinut mittavaa etsintäoperaatiota vastassaolijan löytämiseksi. Ystäväni odotti juuri sillä kohdalla, jolla astuin junasta ulos, ja olimme kulkea toistemme ohi ihan vain siksi, että emme voineet uskoa niin helpon kohtaamisen olevan mahdollista.

Ystäväni pahoitteli sään harmautta ja tihkusadetta, minun oli todettava, että kelihän on edelliseen asemaan verrattuna mitä parhain. Näkee eteensä, eikä luule joutuneensa tuhotulvaan.
Kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja pitkin ystäväni luo. Söimme yhdessä ja kävelimme takaisin, jälkiruokakahville konditoriaan ennen lähtöäni. Tiivistetysti sanottuna täydellinen, kompakti tapaaminen, johon mahtui kaikki tarpeellinen ja oikeastaan kokonainen elämä pienoiskoossa: ystävyys, ruoka, elämän tärkeiden asioiden läpikäynti puhumalla ja lopuksi suklaaleivois mustan kahvin kera.

Uskoakseni olimme molemmat yhtä onnellisia erotessamme jälleen rautatieasemalla, kun juna jälleen tuli ajallaan, ja kun minä jälleen astuin sen kyytiin.
Hämeenlinnasta Tampereelle vievässä taajamajunassa koin reissun ensimmäisen rauhoittumisen hetken.
Saatoin vain istua hiljaa hiljaisessa junassa, tuijottaa ohi kiitäviä maisemia ja pysähtyä miettimään sitä, mitä oikein aina pelkään, miksi ja mistä olen aina niin viimeisen päälle huolissani.
Toisiksi viimeinen matka oli menossa, reissun viimeinen väliasema ja koko reissun kohokohta oli edessä, ja kaikki oli mennyt ihan hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Junat olivat kulkeneet ajallaan, olin selvinnyt oikeisiin juniin, olin päässyt aina perille sinne minne pitkin ja siihen aikaan mihin pitikin, ja ollut iloinen kaikesta siitä, mitä eri päätepisteissä sain.
Kaikki oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan.
Ja vaikka kaikki ei olisi mennyt näinkään hyvin, olisivat asiat kuitenkin varmasti järjestyneet jotenkin. Mitään lähtemättömän kamalaa ei varmasti olisi voinut tapahtua. 
Ja silti vain tiesin, että seuraavalla kertaa olisin taas aivan yhtä paniikissa ja kuvittelisin, että koko Valtion Rautatie tukkeutuu lopullisesti juuri sillä hetkellä, kun minun on tarkoitus nousta kyytiin.

Viimeinen ja odotetuin matkan määränpää ennen kotia oli  Tampere, jossa satoi ja oli kylmä kaikkien edeltävien kaupunkien edestä ja olin huomaavinani, että satoi jopa räntää. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei haitannut minkään vertaa, että olin aivan läpimärkä ja jäässä käveltyäni vajaat kaksi kilometriä Tampereen asemalta kohti lopullista määränpäätäni, ei olisi haitannut, vaikka taivaalta olisi satanut avaruusolioita, sillä minä olin menossa toteuttamaan kymmenen vuotta elänyttä unelmaa. 

Juu. Laskeskelin tässä, että minulta menee ihan keskimääräisesti kymmenen vuotta jokaisen unelman toteuttamiseen.
Tampereen Taidemuseon Muumilaakso!!!

Jos joku ihmettelee, niin aikaisemmin se oli Tampereen kaupunginkirjaston yhteydessä. Vuoden 2013 alusta se on ollut osa taidemuseota.
Ja ihan todella, siitä tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta, kun keksin, että tuolla on tuollainen muumimuseo ja sinne minun on päästävä.
En ole vain tullut menneeksi, sillä ei mulla ole Tampereelle kovin usein asiaa. 
Ja joo, pari vuotta sitten kävin Tampereella harva se viikko, ja silloin muumimuseo oli jatkuvasti mielessäni, mutta niiden käyntien yhteydessä en kerta kaikkiaan ikinä vain jaksanut.

Tänä kesänä päätin, että otan oikein asiakseni käydä siellä. Sinne täytyy matkustaa sitä varten, ei siitä muuten mitään tule.
Kysyin kaveria mukaan, mutta kävi niin kuin aina käy, kaveri perui viime tingassa ja yritti sanoa, että mennään syksymmällä. Minä päätin, että menen nyt tai en koskaan.

Ja niin menin.

Valitettavasti täytyy sanoa, että jollakin tavalla se oli pettymys. On kai ihan luonnollista, että näin pitkän odotuksen jälkeen juttuun on ladannut jo aika tavalla odotuksia. Olen kuullut puhuttavan "Muumimuseosta" ja nähnyt mielessäni kokonaisen monikerroksisen rakennuksen täynnä huoneita, jotka tulvivat erilaista Muumi-tavaraa, olin ehkä odottanut Muumimaailmaa museon muodossa.
Totuus oli  yksi huone Tampereen taidemuseon pohjakerroksessa, ja siellä tiivistys viime kesän Ateneumissa järjestetyn Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn Muumi-osiosta.

Sitä paitsi, ja sen lisäksi: kuinka voi olla mahdollista, että kaiken muun hyvän lisäksi minun kaltaiseni ihminen vielä aina  haluaa paikkoihin, joissa ei ole muuta kuin polvenkorkuisia, kiljuvia lapsia turhautuneine vanhempineen? En ihan oikeasti ennen museon lippujonoa ollut tullut edes ajatelleeksi, minkä ikäisille Muumimuseo kenties voisi olla myös suunnattu.

Mutta toisaalta taas en ollut ollenkaan pettynyt.
Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen jo ihan vain siitä, että pääsin sinne, että lopultakin olin siellä. Että sain kaikessa rauhassa kulkea pitkin suurta, tunnelmaltaan kirjastomaisen hiljaista ja rauhoittavaa huonetta (jossa edes lapset eivät kehtaa rääkyä liian kovaa) ja tarkkailla jokaista piirrosta, maalausta, veistosta ja asetelmaa ilman kiireen häivää.
Kun olin katsellut tarpeekseni, nousin portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi pieni museokauppa. Ostin kolme Muumi-aiheista postikorttia, yhden itselleni ja kaksi muille. Olin onnellinen.

Taivalsin edelleen kaikessa rauhassa Tampereen linja-autoasemalle ja nautin siitä tietynlaisesta maailmanvalloittajatunteesta, jollasen voi saavuttaa vain toteutettuaan unelmansa.
Sade oli haihtunut mitättömäksi tihkuksi, eikä kylmyyskään edelleenkään haitannut. Kuljin pitkin kaupunkia ja ajattelin, että joskus oli sellainenkin aika, jona en olisi tiennyt, mihin suuntaan minun pitää kääntyä, ja jona luulin, että en ikinä osaa kulkea missään yksin olemattoman suuntavaistoni vuoksi.
Ja joskus oli sellainenkin aika, jona luulin, että en osaa matkustaa yksin junalla enkä bussilla enkä ostaa netistä lippuja enkä tehdä mitään.
Ylipäätään, on ollut paljon sellaisia aikoja, joina olen vakavissani ajatellut, että minusta ei ole millään tasolla normaalin ihmisen elämän eläjäksi, koska en osaa mitään enkä pysty mihinkään.
Pysähdyin sillalle ihailemaan Tammerkoskea.
Pysähdyin torille katsomaan jonkin tapahtuman ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa.
Katselin jäätelökioskeja ja ajattelin, että täällä ne ilmeisesti ovat sateellakin auki.

Ajattelin, kuinka onnellinen ihminen olen, kun osaan olla ja nauttia omasta seurastani, ja pärjätä yksin, vaikkei kukaan siihen uskoisi, vähiten minä itse.

Kotimatkalla bussissa luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset -kirjaa ja tulin siihen tulokseen, että Astrid Lindgrenin kirjojen lumoon aikojen kuluminen tai lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi ei vaikuta.

Itkin kirjan surulliselle kohdalle niin, että häpesin. Yritin itkeä äänettömästi ja pyyhkiä silmäni salapoliisimaisesti niin, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Niin, että lukekaa tekin vain.

Ja jotta kliseitä tulisi tarpeeksi: onni on pienissä asioissa. Kuten siinä, että laukussa oli matkaeväänä vanhempien ostamia Porvoon lakuja, niitä minttutäytteisiä.

Elämän tragedia

Valituskertomus tiedossa. (Koska sana "sairaskertomus" ei tunnu järin pätevältä tähän tarkoitukseen.)


Pari viikkoa sitten valmistauduin muuan illanviettoon, johon olin lupautunut osallistumaan.
Minua ei huvittanut yhtään.
Päinvastoin. Olisin halunnut tehdä melkein mitä vain muuta kuin mennä sinne. Ajattelin, että en jaksa ihmisiä, en jaksa yrittää olla sosiaalinen, enkä halua nyt tuhlata yhtään rahaa. Ajattelin, että ainoa mitä haluaisin nyt, olisi lysähtää telkkarin eteen katsomaan Parhaat vuodet -dvd-boxia, tai lukea jotain hyvää kirjaa, tai käydä lenkillä.


Valmistauduin illanviettoon väkisin ja koko ajan mielessä tykytti, että en halua, en jaksa.
Lopulta aloin itkeä.
Ja sitten aloin ajatella.


Miksi menen väkisin johonkin vapaaehtoiseen illanviettoon, jos en halua?


En ole koskaan pitänyt ihmisjoukoista enkä alkoholipainotteisista illanvietoista. Olen inhonnut niitä. En ole ihan erakko, sillä tykkään kyllä käydä esim. kahvilla, yksillä tai istua iltaa esim. 2-3 hengen porukassa. Heti, kun porukkaa on liikaa, sanotaanko nyt viisi tai enemmän, alan pidemmän päälle tuntea oloni epämukavaksi. En jaksa. En tykkää. Se ei ole tapani rentoutua.


Kuitenkin se on asia, jota ei ainakaan tässä maassa pääse pakoon.
Ihmisen, varsinkin nuoreksi laskettavan ihmisen, ehkä erityisesti opiskelijan, kuuluu tykätä baareista, bileistä ja kavereiden kanssa olosta. Sen kuuluu olla rentoutumiskeino.
Ajattelin joskus, että okei, en tykkää siitä, mutta ehkä opin tykkäämään, jos vain sinnikkäästi harjoittelen. Sillä pitäähän mun oppia. Koska niin pitää tehdä, joka välissä.


Jotkut lähimmäiseni ovat sanoneet, että opin kyllä tykkäämään bileistä, jos opin juomaan tarpeeksi. Selvin päin sellaisissa bileissä kellään ei ole kivaa.


Olen yrittänyt.
Olen raahannut itseni kuluneiden viiden opiskeluvuoden aikana bileisiin toistensa jälkeen, tosin vuosien kuluessa yhä harvenevalla tahdilla.
Olen ollut selvin päin. Olen juonut vähän. Olen juonut paljon.
Olen siis kokeillut kaikkea.
Pikaisesti laskettuna voi sanoa, että ehkä yksissä bileissä kymmenestä on ollut kivaa.


En ole kehdannut myöntää kellekään, että niin on. En kunnolla edes itselleni. Sillä ne bileethän ovat olleet sitä varten, että niissä on kivaa. Kaikilla on niissä kivaa.


Nyt, siinä menneessä illanviettoon valmistautumisen ahdistuksessa aloin miettiä, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. Mitä teen, jos haluan oikeasti rentoutua.
Lista tulee tässä:
On kiva lukea kirjoja, käydä lenkillä ja harrastaa muuta liikuntaa, käydä saunassa, katsella telkkaria tai elokuvia, käydä elokuvissa tai teatterissa, käydä syömässä tai kahvilla, jutella hyvän tai parin hyvän ystävän / tärkeän ihmisen kanssa.
Siis noin arkisesti.
On myös ihanaa olla töissä kirjastossa. Se tuli ensimmäisenä mieleeni, kun yritin ajatella, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. On kivaa olla töissä.
Myös opiskelu on valtaosan aikaa kivaa.
Opiskelisin ja kävisin töissä vaikka vuorokaudet ympäri mieluummin kuin kävisin yksissäkään bileissä.


Miltä tämä kuulostaa?
Saatan toisaalta kuulostaa ihan hyvältä ihmseltä, sellaiselta, jollaisia on hyvä olla olemassa. Tykkään asioista, joista ei ole kellekään, edes itselleni, mitään haittaa, päinvastoin.


Todellisuus on ihan toinen.
Olen ihan vääränlainen ihminen. Teen todella väärin, kun jätän tulematta tai menemättä illanviettoihin, ja / tai kun en juo niissä alkoholia. Minulle on usein suututtu siitä. Suutun siitä myös itse itselleni, ja kannan siitä huonoa omaatuntoa. Tämä on yksi niistä asioista, joissa koen aina olevani auttamatta viallinen. Pitäisi muuttua toisenlaiseksi.


Viime viikonloppu oli karmea.
Se alkoi heti perjantaina. Koko puolen tunnin ruokataukoni ajan, valehtelematta ihan koko sen ajan, joku palosammuttimen kokoinen rääkyi ja kirkui viereisessä pöydässä niin, että tärykalvot olivat haljeta. ÄÄÄÄÄIIIITTIIIIIÄYÄUÄYÄYÄITIIIIIIII!!!!! Siellä se oli kun tulin ja sinne se jäi vielä rääkymään kun lähdin. Mielessäni liikkui julkaisukelvottomia ajatuksia.


Sitten itse viikonlpppuun.
Neljä palosammuttimen kokoista ja ties kuinka monta täysikasvuista siihen päälle, ympärilläni perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Toisin sanoen hirveä härdelli. Jatkuvaa haluan sitä tätä tuota -en halua sitä tätä tuota - anna minulle sitä - saisinko tätä - laittaisitko -tekisitkö -virttä. Lisäksi olin lupautunut tapaamaan lapsuudenystävän lauantai-iltana.
Summa summarum: ei hetkeäkään aikaa hengittää.


Sunnuntai-iltana minulla oli kaksi toivetta ensi viikonlopulle: ei lapsia eikä kavereiden näkemistä.


Maanantaiaamuna tarkistin Facebookin ennen töihin lähtöä. Siellä odotti kutsu bileisiin.


Teki mieli itkeä. Pakenin äkkiä töihin, jotta sain mielenrauhani hetkeksi takaisin.

Levottomuus

Jostain se tuli taas. Aivan karsea stressi ja ahdinko. Kaikki on huonosti ja kaikkea kamalaa varmasti tapahtuu ihan näillä näppäimillä.

Päätin, että tässä postauksessa käsittelen ensin negatiivisia asioita, ja sen jälkeen, jos vielä energiaa riittää, saatan kertoa jotain positiivistakin. Aloitetaan ensin vaikka siitä, mikä viime aikoina on jälleen kerran ärsyttänyt. 

Tämä on asia, tai siis oikeammin ihmistyyppi (yllätys!) joka on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt. En osaa tarkalleen sanoa, olenko joskus jo kirjoittanut tästä. En muista, että olisin. Ihmettelen sitä, jos ja kun en ole, sillä niin paljon ikäviä tunteita heidänlaisensa ovat aiheuttaneet. Nyt kerron millaisista henkilöistä puhun.
Sellaisista, jotka aina julistavat, kuinka vähän he tekevät, vaikka saavatkin aina kaiken. 
Joo, olen aiemmin kertonut inhoavani niitä, jotka koko ajan julistavat, mitä kaikkea he aikovat tehdä, mutta eivät koskaan tee. Tässä toinen äärimmäinen inhoamani tyyppi, ja heitä on valitettavan paljon. Heitä alkoi ilmaantua viimeistään yläasteaikana, heitä oli lukiossa ja heitä, raivostuttavaa kyllä, on paljon myös yliopistossa. Ne, jotka aina ensimmäiseksi kokeisiin tai tenttiin tullessaan kertovat, että eivät muuten ole lukeneet tähän kokeeseen yhtään. Ylioppilaskokeisiin he tulivat porukkana vertaillen sitä, kuka on lukenut vähiten. Yliopisto-opintojen alettua eri ihmisistä koostui täsmälleen samanlainen porukka vertailemaan sitä, kuka luki vähiten pääsykokeisiin. Tätä ihmistyyppiä edustavat, yliopistossa esiintyvät yksilöt tykkäävät myös tässä yhteydessä korostaa, etteivät he oikeastaan edes halunneet tänne opiskelemaan. He nyt vain sattuivat pääsemään, tekemättä mitään. 

 Eikä se tietenkään riitä. Vielä vuosia myöhemmin nämä ihmiset pitävät huolen siitä, että kaikki tietävät heidän kirjoittaneen häikäisevät ylioppilaspaperit ja selvittäneen tiensä yliopistoon ja onnistuvan siellä kaikissa tenteissä, vaikkeivät he tee yhtään mitään ja vaikkeivät he oikeastaan ole edes halunneet sitä, minkä ovat saaneet.

On psykologinen fakta, että ihmiset vähättelevät omaa työntekoaan etukäteen voidakseen myöhemmin sitten sillä selittää itselleen ja muille mahdollisen epäonnistumisensa.
Lisäselitys tähän on, että nämä ihmiset kai yrittävät olla jotenkin vaatimattomia. He luulevat, että on jotenkin coolia, kenties jopa yleisesti hyväksyttävien sosiaalisten normien mukaista kieltää nähneensä minkään eteen vaivaa.
Todennäköisesti kyseiset ihmiset vain haluavat kehuja. He haluavat esittää itsensä luonnonlahjakkuuden valossa, sellaisina neroina, joiden ei kerta kaikkiaan tarvitse tehdä mitään. Heidän mielestään on kai paljon hienompaa olla luonnostaan lahjakas kuin ahkera.

Saattaa olla, että ärsyynnyn niin paljon kyseisen tyyppisistä ihmisistä vain siksi, että itse olen kaikkea muuta kuin luonnostani lahjakas, älykäs tai nerokas. Joudun tekemään helvetisti töitä ja näkemään vaivaa ihan kaiken eteen, mitä ikinä teen. Ja siitäkin huolimatta saatan joskus saada todella huonoja tuloksia ja epäonnistua. Olen oppinut siihen, että kaiken eteen, ihan pienimmänkin asian eteen, joutuu tekemään töitä, menemään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minkäänlainen vaivannäkö välttämättä takaa onnistumista.
Saattaa siis olla, että olen katkera siitä, että jotkut onnistuvat aina ilman että tekevät koskaan mitään.

Toisaalta minun kyllä käy heitä sääliksi. Eihän mikään saavutus tunnu miltään, jos sen eteen ei ole tehnyt töitä. Eikä ikinä opi miettimään, mitä oikeasti haluaa ja mitä kohti tähtää, jos ei joudu näkemään vaivaa. Haluaisin lisäksi uskoa, että ahkeruuden ja tunnollisuuden itsestäänselvyytenä oppimisesta on paljon enemmän hyötyä niin sanotusti pitkässä juoksussa, kuin siitä, että oppii kehumaan, kuinka vähän tekee.

Oli miten oli, yksi asia on selvä.
Minun mielestäni kuvaamani kaltaiset ihmiset ovat määriteltävissä ainoastaan yhdellä sanalla, ja se sana on tyhmä. 
Minun silmissäni ihminen ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin aivan hel-ve-tin tyhmä, jos hän tulee ylioppilaskokeisiin lukematta. Siis niihin kokeisiin, joita varten on opiskeltu lukiossa kolme vuotta ja joiden tulokset antavat aika paljon suuntaa sille, mitä ihminen tekee tulevaisuudessa. Jos vielä kehtaa ääneen kehuskella, ettei ole lukenut, niin.... Excuse me? Minkä ihmeen takia tulit lukioon? Miksi kävit sitä kolme vuotta? Miksi vaivauduit?

Kuulin viime viikolla, kuinka tyyppi X kertoi tyyppi Y:lle olleensa alamme pääsykokeissa.
Neljä vuotta yliopistossa viettäneen tyyppi Y:n kommentti tähän oli hymyillen lausuttu kysymys: "Luitko sä niihin pääsykokeisiin?"
Mitä hel-vet-ti-ä?!
Ja tietenkin perään: "Itsehän en silloin aikanani lukenut yhtään." 
Miksi sitten hait? Kannattiko todellakin?
Ja ennen kaikkea: kuinka kehtaat julistaa ääneen sen, että sulla ei ilmeisesti juuri ole järkeä päässä? 

Eli: Jos olette todellakin olleet niin älyvapaita, että menette johonkin elämän kannalta merkittäviin kokeisiin lukematta, niin älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan tunnustako sitä ääneen. Se ei tee teistä minun silmissäni mitään muuta kuin ihan uskomattoman hölmöjä ja noloja.

Toinen negatiivissävytteinen asia, joka on samalla myös itseeni liittyvä tunnustus: Toivon usein tällaisille ihmisille pahaa. Toivon, että heidän tiehensä tulisi joku mutka. Toivon, että he eivät saisi sitä, mitä ovat hakeneet julistaen, etteivät ole nähneet vaivaa. Olen pahanilkinen ihminen, joka niinä hetkinä todella toivoo, että heille kävisi jotain sillä tavalla ikävää, että he sitten kenties oppisivat edes hippusen verran arvostamaan sitä, mitä saavat.
Puolustuksekseni voin sanoa, että todellisuudessa en sitä kuitenkaan ehkä toivo. En muista koskaan iloinneeni kenenkään pienestä tai suuresta epäonnistumisesta. Kun kuulen jollekin sattuneen jotain ikävää, toivon että sitä ei olisi tapahtunut.

Sitten vähän muita asioita palan painikkeeksi.


Olen tehnyt sellaisen havainnon, että etuajassa oleminen on kiusallista. Monet ihmiset eivät voi sietää myöhästelijöitä, ja saattavat sanoa tähänkin, että on aina parempi olla etuajassa kuin myöhässä. Minäkin olen aiemmin ajatellut niin, mutta enää en ole varma. Olen usein etuajassa, varsinkin minulle tärkeissä ja jännittävissä tapauksissa, ja lähes aina se on ollut pelkästään huono asia. On syystä tai toisesta kamalan noloa kuulla toisen sanovan, että "en ole vielä valmis, voisitko odottaa hetken". Tänään viimeksi koin tällaisen tilanteen. Luulisin, että sekä etuajassa että myöhässä ollessa häpeä on suurin piirtein yhteismitallinen.


Eilen tilasin 58 kuvaa Ifolorilta. Latasin ne, ja sitten tapahtui jotain, ja jouduin napsuttelemaan ja lataamaan kaikki 58 uudelleen. Karjuin siinä välissä raivosta vain aika vähän, mikä oli minulta hieno suoritus.
Ja nyt ne kuvat ovat hienosti tilauksessa. 

Tänään sain syödä yliopistolla täysjyväpastaa ja täyteläistä herkkusienikastiketta. Tuntui, kuin toiveeni olisi kuultu jonkun korkeamman voiman toimesta. En olisi voinut kuvitella parempaa ruokaa. <3

Ensi viikolla on loma!!!!  Ja mikä kaikkein parasta, pääsen hetkeksi pois näistä maisemista, joissa aina olen. Olen odottanut sitä hartaasti, ja ehkä juuri siksi pelkään niin älyttömän paljon, että jotain vielä tapahtuu, että tulee joku este. Tällä hetkellä en osaa iloita yhtään, sillä a) tuntuu, että en sittenkään ole muutamankaan päivän lomaa ansainnut ja b) jotain kamalaa kuitenkin tapahtuu.

Mutta odotellaan. Ja toivotaan. Lohduttaudun sillä, että mulla on aina tällaisessa odotteluvaiheessa tällainen pahinta pelkäävä olo.

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!

Turha kurjuus

Tähänastinen viikko, ja erityisesti tämä päivä, on ollut kyllä taas ihan omaa luokkaansa. Edellisessä postauksessa puhuin mm. asioista, jotka ovat niin pieniä, etteivät ne saisi ärsyttää.
No, jos niitä tulee tällä tavalla kokonainen kirjo, niin kyllä pikkuhiljaa saa jo vähän ärsyyntyä ihan luvan kanssa.
Omaksi huvikseni ja avautumisen ilosta listaan teille tänne nyt kaikki tämänhetkisen elämäni kurjuudet.

1. Koira sairastaa. Koira on mahataudissa, ja minä en ole sen pääsääntöisenä hoitajana tällä hetkellä. Tää ei kyllä edes ole kovin pieni asia, vaan iso ja traaginen.

2. Kahvinkeitto epäonnistui tänä aamuna. Olen jo pitkään toiminut niin, että lataan kahvinkeittimen valmiiksi jo illalla. Sitten aamulla ei tarvitse muuta kuin napsauttaa keitin päälle ja odotella. Minun aamunopeuteni on sitä luokkaa, että tuollaisella ennakoivalla toimenpiteellä säästää jo monta minuuttia.
Eilen illalla tein taas tapani mukaan ja latasin kahvinkeittimen. Samalla seurasin järkyttyneenä telkkarista tullutta dokumenttia viimeisimmästä, koko maailmaa kohahduttaneesta joukkomurhalennosta ja siitä, onko enää turvallista lentää. Olin ilmeisesti sitten ihan todella kauhuissani siitä, sillä aamulla huomasin, että jostain käsittämättömästä syystä  keittimessä ei ollut vettä siellä, missä sitä pitäisi olla. Sen sijaan suodatinpussi ui kahvinporojen ja veden likaamassa vedessä.
En ihan oikeasti ymmärrä, mitä on tapahtunut. Ei kai kukaan, edes minä, voi vahingossa kauhoa vettä ja suodatinpussia samaan keittimen kohtaan? Ei sittenkään, vaikka telkkarissa kerrotaan vuorenrinnettä päin tahallaan ohjatusta matkustajakoneesta?

3. Lettinauha katkesi. Letitin hiuksiani, ja toinen lettinauha katkesi, vaikka en edes kohdellut sitä mitenkään kovakouraisesti.
Onneksi se ei ollut viimeinen lettinauhani.
Mutta ihan varmasti tae siitä, että päivä ei voi jatkua hyvin.

4. Ihmiset. Mua ärsyttää niin moni ihmistyyppi ja ihminen, että tämä riittää. Tänään on kuitenkin eniten ärsyttänyt ihmiset, jotka eivät i-ki-nä hoida sellaisia hommia, jotka lupaavat hoitaa. Tähänastisessa elämässäni olen tavannut paljon ihmisiä, jotka lupaavat tehdä jotakin, mutta viimeisenä iltana ennen deadlinea ilmoittavatkin, etteivät pystykään / jaksakaan / ehdikään / viitsikään. Aikaisemmin olen pitänyt sellaisia ärsyttävinä. Tänään kuitenkin opin, että on toisenlaisiakin ihmisiä. On sellaisiakin ihmisiä, jotka sanovat, että "hoidan tämän tämän viikon loppuun mennessä" ja kun sitten kaksi kuukautta myöhemmin tulee sattumalta kysyneeksi, että "niin muuten hoiditko sen jutun, kun ei mitään ole kuulunut?" vastaus on ihan pokkana ja hymyillen sanottu "ai niin, en muuten hoitanut!"
No, ainakin ymmärsin, kuinka uskomattoman hieno piirre se onkaan ihmisessä, että ilmoittaa, jos ei pysty / jaksa / viitsi / ehdi tehdä jotakin. Jos sen ilmoittaa, niin sille voi tehdä jotakin. En voi käsittää, että vapaaehtoisesti yliopistossa opiskelevistakin löytyy vielä niitä, joita pitäisi ilmeisesti paimentaa kuin pikkulapsia.
En väitä, että oma "kuole mieluummin kuin jätät opiskelu / työjutun hoitamatta" olisi sekään kovin suositeltava, mutta eikö siinä voisi löytää jonkun keskitien, saakeli.

5. Koneet. Jos ihmisiä pilkataan, niin kyllä teknologiakin saa osansa. Yritin eilen tulostaa yhtä paperikasaa, kokeillen neljää eri tulostinta kirjastolla. Mikään ei toiminut.
Teki ihan tosissaan mieli potkaista niitä rakkineita. Olisin varmaan potkaissut, ellen olisi kirjaston työntekijänä niiden kanssa periaatteessa samalla puolella. 



6. Potkunyrkkeily. Joo, siellä ehti alkaa olla jo kivaa. En oikein tiedä, mitä välissä tapahtui, mutta viime ja tämän viikon kerroista traumatisoiduin.
Viime viikolla aiheutin maanjäristyksellisen efektin liikuntasalissa harjoitellessani kiertopotkua. Tein kunnon piruetin ilmassa ja rymähdin maahan sellaisella täräyksellä, että hyvä, kun ei lattia sortunut. Polviin iski mielipuolinen kipu, mutta se ei ollut mitään kasvojen menettämisen rinnalla. Se kuolemanhiljaisuus, joka vaivalloista ylös nousemistani seurasi, kaikuu korvissani edelleen. Puhumattakaan sitä seuraavasta, tukahdutetusta tirskunnasta ja ohjaajan teennäisen rohkaisevista "ei se mitään, uutta vaan!" -heitosta. Tiedän, että tuollainen on ihan normaalia, olen jopa itse todistanut samanlaista tapausta sivustakatsojana, mutta olisin silti voinut itkeä siitä häpeän määrästä. Kotona näin mielessäni, miten kaikki tunnilla olleet nauravat ja kertaavat minun kömpelyyttäni mielessään tuntikaupalla ja kertovat siitä kavereilleen ja julkaisevat sen Facebookissa ja lopulta siitä tulee vitsi, joka kiertää kaikkien sukulaisilleen soittamissa puheluissa small talkin aloituksena ja joka lopulta päätyy kymmenen uutisten kevennykseen.
Monesti tuollainen överiksi vetäminen auttaa hahmottamaan omien mokien suuruutta, mutta tällä kertaa ei auttanut. Näin tuon kaiken ihan todellisena.
Tänään harjoittelimme samanlaista kiertopotkua, tällä kertaa lyönti-lyönti-potku-lyönti-lyönti-kombona. Tunsin taas niin kirkkaasti sen koko elämäni ajan kantapäilläni sitkeästi seuranneen, välillä jo kadonneen mutta sitten taas jostain aina nousevan tunteen, että en ikinä osaa enkä opi mitään. Joudun aina ja olen aina, ihan aina, joutunut tekemään satamäärin enemmän töitä kuin kaikki muut, jonkun ihan yksinkertaisenkin asian eteen, että pääsisin edes samalle tasolle kaikkien muiden kanssa. 
Kylmä hiki vain tulvi selässä, kun taas muistin tuon asian.
Kaiken kruunasi se, että jostain vihoviimeisestä syystä ohjaaja, joka kiertelee aina katsomassa parityöskentelyä, ei neuvonut minua tänään tapansa mukaan, vaan ohimennessään asetti lujasti molemmat kätensä olkapäilleni ja sanoi, että "ei se oo niin tärkeetä meneekö just oikein, yrität vaan".

= Selvä merkki siitä, että ohjaajakin huomasi joukossa surkimuksen, jolla nyt vaan ei ole ihan keskivertoihmisen alkeiskurssilla tarvitsemia kykyjä.
Olen tässä vähän kurssin kesken jättämistä harkinnut. 

Ei kai tähän voi muuta sanoa, kuin että huomisesta tulee varmasti parempi.
Hymiö.