Elämän tragedia

Valituskertomus tiedossa. (Koska sana "sairaskertomus" ei tunnu järin pätevältä tähän tarkoitukseen.)


Pari viikkoa sitten valmistauduin muuan illanviettoon, johon olin lupautunut osallistumaan.
Minua ei huvittanut yhtään.
Päinvastoin. Olisin halunnut tehdä melkein mitä vain muuta kuin mennä sinne. Ajattelin, että en jaksa ihmisiä, en jaksa yrittää olla sosiaalinen, enkä halua nyt tuhlata yhtään rahaa. Ajattelin, että ainoa mitä haluaisin nyt, olisi lysähtää telkkarin eteen katsomaan Parhaat vuodet -dvd-boxia, tai lukea jotain hyvää kirjaa, tai käydä lenkillä.


Valmistauduin illanviettoon väkisin ja koko ajan mielessä tykytti, että en halua, en jaksa.
Lopulta aloin itkeä.
Ja sitten aloin ajatella.


Miksi menen väkisin johonkin vapaaehtoiseen illanviettoon, jos en halua?


En ole koskaan pitänyt ihmisjoukoista enkä alkoholipainotteisista illanvietoista. Olen inhonnut niitä. En ole ihan erakko, sillä tykkään kyllä käydä esim. kahvilla, yksillä tai istua iltaa esim. 2-3 hengen porukassa. Heti, kun porukkaa on liikaa, sanotaanko nyt viisi tai enemmän, alan pidemmän päälle tuntea oloni epämukavaksi. En jaksa. En tykkää. Se ei ole tapani rentoutua.


Kuitenkin se on asia, jota ei ainakaan tässä maassa pääse pakoon.
Ihmisen, varsinkin nuoreksi laskettavan ihmisen, ehkä erityisesti opiskelijan, kuuluu tykätä baareista, bileistä ja kavereiden kanssa olosta. Sen kuuluu olla rentoutumiskeino.
Ajattelin joskus, että okei, en tykkää siitä, mutta ehkä opin tykkäämään, jos vain sinnikkäästi harjoittelen. Sillä pitäähän mun oppia. Koska niin pitää tehdä, joka välissä.


Jotkut lähimmäiseni ovat sanoneet, että opin kyllä tykkäämään bileistä, jos opin juomaan tarpeeksi. Selvin päin sellaisissa bileissä kellään ei ole kivaa.


Olen yrittänyt.
Olen raahannut itseni kuluneiden viiden opiskeluvuoden aikana bileisiin toistensa jälkeen, tosin vuosien kuluessa yhä harvenevalla tahdilla.
Olen ollut selvin päin. Olen juonut vähän. Olen juonut paljon.
Olen siis kokeillut kaikkea.
Pikaisesti laskettuna voi sanoa, että ehkä yksissä bileissä kymmenestä on ollut kivaa.


En ole kehdannut myöntää kellekään, että niin on. En kunnolla edes itselleni. Sillä ne bileethän ovat olleet sitä varten, että niissä on kivaa. Kaikilla on niissä kivaa.


Nyt, siinä menneessä illanviettoon valmistautumisen ahdistuksessa aloin miettiä, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. Mitä teen, jos haluan oikeasti rentoutua.
Lista tulee tässä:
On kiva lukea kirjoja, käydä lenkillä ja harrastaa muuta liikuntaa, käydä saunassa, katsella telkkaria tai elokuvia, käydä elokuvissa tai teatterissa, käydä syömässä tai kahvilla, jutella hyvän tai parin hyvän ystävän / tärkeän ihmisen kanssa.
Siis noin arkisesti.
On myös ihanaa olla töissä kirjastossa. Se tuli ensimmäisenä mieleeni, kun yritin ajatella, mikä mielestäni on oikeasti kivaa. On kivaa olla töissä.
Myös opiskelu on valtaosan aikaa kivaa.
Opiskelisin ja kävisin töissä vaikka vuorokaudet ympäri mieluummin kuin kävisin yksissäkään bileissä.


Miltä tämä kuulostaa?
Saatan toisaalta kuulostaa ihan hyvältä ihmseltä, sellaiselta, jollaisia on hyvä olla olemassa. Tykkään asioista, joista ei ole kellekään, edes itselleni, mitään haittaa, päinvastoin.


Todellisuus on ihan toinen.
Olen ihan vääränlainen ihminen. Teen todella väärin, kun jätän tulematta tai menemättä illanviettoihin, ja / tai kun en juo niissä alkoholia. Minulle on usein suututtu siitä. Suutun siitä myös itse itselleni, ja kannan siitä huonoa omaatuntoa. Tämä on yksi niistä asioista, joissa koen aina olevani auttamatta viallinen. Pitäisi muuttua toisenlaiseksi.


Viime viikonloppu oli karmea.
Se alkoi heti perjantaina. Koko puolen tunnin ruokataukoni ajan, valehtelematta ihan koko sen ajan, joku palosammuttimen kokoinen rääkyi ja kirkui viereisessä pöydässä niin, että tärykalvot olivat haljeta. ÄÄÄÄÄIIIITTIIIIIÄYÄUÄYÄYÄITIIIIIIII!!!!! Siellä se oli kun tulin ja sinne se jäi vielä rääkymään kun lähdin. Mielessäni liikkui julkaisukelvottomia ajatuksia.


Sitten itse viikonlpppuun.
Neljä palosammuttimen kokoista ja ties kuinka monta täysikasvuista siihen päälle, ympärilläni perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Toisin sanoen hirveä härdelli. Jatkuvaa haluan sitä tätä tuota -en halua sitä tätä tuota - anna minulle sitä - saisinko tätä - laittaisitko -tekisitkö -virttä. Lisäksi olin lupautunut tapaamaan lapsuudenystävän lauantai-iltana.
Summa summarum: ei hetkeäkään aikaa hengittää.


Sunnuntai-iltana minulla oli kaksi toivetta ensi viikonlopulle: ei lapsia eikä kavereiden näkemistä.


Maanantaiaamuna tarkistin Facebookin ennen töihin lähtöä. Siellä odotti kutsu bileisiin.


Teki mieli itkeä. Pakenin äkkiä töihin, jotta sain mielenrauhani hetkeksi takaisin.