Viikonlopusta viikonloppuun

Kerron teille tänään viime viikonlopusta, jonka vasta jälkikäteen huomasin olleen hyvin poikkeuksellinen, ellei peräti historiallinen. 
Se oli nimittäin viikonloppu, jonka vietin nykyisessä kotikaupungissani ja jona mulla ei perjantai-iltaa lukuunottamatta ollut mitään sovittua ohjelmaa eikä ihmisten tapaamista.

En alkuun ymmärtänyt tilanteen perinpohjaista poikkeuksellisuutta, sillä olen aina pitänyt itseäni maailman hitaimpana ihmisenä, jonka on lähes autistisen vaikeaa sopeutua pieniinkään muutoksiin tai paikaltaan liikahduksiin, joka ei voi sietää lähtemistä, pieniäkään lähdön hetkiä suurista puhumattakaan ja joka siksi välttelee pienimpiäkin lähtöjä viimeiseen asti, ja joka on niin kerrassaan epäsosiaalinen erakko, että kaikenlainen sosiaalisuus ja / tai sovittu ohjelma on historiallista.

Mutta niin se vain oli. Vasta jälkeenpäin huomasin, että tulin viettäneeksi lauantain ja sunnuntain näkemättä ketään tai tekemättä mitään ennalta sovittua, huolehtimatta kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestäni. Ja voi kuinka se oli ihanaa! Sellaista kun voisi olla ihmisellä useammin.

Viimeisimmän, lauantaipäivänä kirjoitetun postauksen jälkeen lähdin lenkille. En lähtenyt sinne, minne lähden aina, vaan ihan toiseen suuntaan. Olin ihan fiiliksissä siitäkin. Menin juoksemaan paikkaan, jonka olen aina luullut tulvivan muita juoksijoita ja jonne juuri siksi en ole itse koskaan aiemmin etsiytynyt.
No, ainakaan lauantai-iltapäivänä siellä ei juuri muita näkynyt. Sain juosta rauhassa, ja tulla siitä hulluksi. Maasto oli erittäin mäkinen, ja keksin itselleni mainion huvin: juoksin ylämäen ylös niin kovaa kuin pystyin, ja alamäen tullessa vastaan juoksin taas niin kovaa kuin jaloista lähti. Koska lenkki oli oikeastaan pelkkää jyrkkien ylämäkien ja alamäkien vaihtelua, tämä onnistui hyvin. Yhtäkkiä säälin kaikkia, jotka hakevat hurmion tunnetta jostain keholle epäterveellisestä, kun sen voi saada näin helposti: syöksymällä mäkeä alas sellaisella vauhdilla että sivustakatsojiakin pelottaisi, ja ryntäämällä seuraava ylös niin että pohkeissa polttaa. Opin, että kivien, kantojen ja muiden epätasaisuuksien peittämässä maastossa alamäistä selviää hurjassa vauhdissa jännittämällä keskivartalonsa lihaksia, juuri kuten niillä yliopistoliikunnan tunneilla opetettiin, joilla koko kevään ramppasin. Keskivartalo tiukkana, keskivartalo kannattelee. Jyrkistä ylämäistä olen jo kauan sitten maratooneilla oppinut selviämään paremmin auttamalla niissä käsivarsilla ja ylävartalolla.

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja sen jälkeen makoilin lattialla katsomassa Blondi tuli taloon -dvd:tä, juomassa vihreää teetä ja syömässä paahdettua ruisleipää. Ihmettelin ihanaa lämmön tunnetta viikolla ja viikonloppuna kovia kokeneissa jaloissa ja kysyin itseltäni, onko mulla lupa tähän. Onko todellakin lupa vain makoilla tällä tavalla tekemättä mitään, tai edes harkitsematta että tekisi jotakin? Ei lähdössä mihinkään tai näkemässä ketään. Harrastavatko muut ihmiset usein tällaista, onko se luvallista?

Sunnuntaina siivosin, kävin kaupassa, tein ruokaa ja leivoin. Ihmettelin onnen tunnetta siitä, että kerrankin ne kaikki ehti tehdä rauhassa, kiirehtimättä.
Illalla sain päähäni alkaa neuloa samalla, kun katsoin Blondi tuli taloon -dvd:tä.

Seuraavana iltana vasemman käden lapanen oli kasassa.
En tiedä miten se tapahtui. Lopputulos ei ollut sen kummempi kuin viimeksi sen tehdessäni ala-asteella, mutta ala-asteella tarvitsin siihen lukuvuoden. Nyt neuloin sivusilmällä pari iltaa ja siinä se yhtäkkiä vain oli.
Ehkä se on merkki jostakin.

Tein tämän postauksen, koska seuraavaksi on vuorossa stressaavin viikonloppu sitten viimeisimmän lastenkaitsemisviikonlopun, ja halusin siksi suuntautua vielä menneeseen. Muistuttaa itselleni, että sellaisiakin on. Ja että sellaisia on hyvä olla, jotta jaksaa taas niitä stressitason pilviin nostavia viikonloppujakin.