Viikko 22: Pieni Saariston rengastie

Tällä viikolla toteutettiin sekä kumppanini haave että minun haaveeni.  

Kumppanini halusi moottoripyöräreissulle. 

Minä halusin Saariston rengastielle. 

Siispä lähdimme moottoripyörällä Pienelle saariston rengastielle. Ei tiedetty, pystytäänkö koko rengastiehen, joten aloitettiin pienestä. 

Ensin pakattiin moottoripyörän mukana kulkeviin laukkuihin se, mikä niihin mahtui, eli todella vähän tavaraa. 

Jo ensimmäisessä risteyksessä moottoripyörä meinasi kaatua. Onneksi ei kaatunut, eikä samanlaista vaaratilannetta ollut sen jälkeen. 

Otin mukaan yhden kirjan, joka piti palauttaa. Ajoimme ensin kirjaston pihaan ja harjoittelimme parkkeerausta siellä. Vein kirjan palautusluukkuun viitsimättä riisua kypärääkään. Joku muu kirjaston asiakas katsoi kauhistuneena. Jostain syystä moottoripyörävehkeet eivät sovi yhteen kirjastoasiakkuuden kanssa. 

Sitten ajoimme aika pitkän matkan. 

Kun vauhti oli maksimissaan 80 km / h, kaikki oli vielä ihan ok. 

Kun vauhti kohosi sataseen, pelkäsin henkeni edestä. Tuuli tempoi joka puolelta. Pidin henkeni kaupalla kiinni käsilläni kahvasta ja puristin moottoripyörää jaloillani. Olin melko varma, että tästä ei selvitä. Yritin vaihtelevin tuloksin turvautua jostain joskus lukemiini tietoisuusharjoituksiin, joissa keskitytään esimerkiksi vain omaan hengitykseen, eikä mihinkään muuhun, ja jos ajatus karkaa johonkin muuhun, palautetaan se vain omaan hengitykseen. 

Hakkasin ajajan selkää kypärälläni, kunnes hän suostui pysähtymään pysäkille. Ongelmaan ei ollut ratkaisua. Sen jälkeen jatkoimme ajamista, eikä hän enää pysähtynyt, vaikka kuinka hakkasin. 

Pysähdyimme Somerolla noin puolentoista tunnin ajon jälkeen. Paikat olivat puuduksissa ja kypärä puristi päätä. Ajokamppeissa oli vaikea liikkua ja vessassa oli vaikea saada housuja alas. 

Olin todella huonontuulinen, eikä asiaa auttanut se, että taivas meni pilveen ja vettä alkoi ripisiä. 

Tilanne parani lopulta, kun olimme ajaneet toisen ikuisuuden, ja aloin nähdä merkkejä Turkuun, eli määränpäähän saapumisesta. Eikä sitten enää tarvinnut ajaa satasta. 

Yövyimme ekan yön Turun keskustassa vanhassa puutalossa, jossa oli yläkerta ja sauna ja pihalla ihania kukkia ja joka oli tyylikkäästi sisustettu. Ajattelin, että olisin voinut valita sen asunnon kodikseni, jos saisin valita itselleni millaisen kodin vain. Siitä huolimatta en nauttinut olostani siellä. En tiedä miksi. 

Pääsin tuona iltana elämäni ensimmäisen kerran förin kyytiin. Se oli jännittävää! Tuntui ihan kummalliselta, että siellä vain pystyy jollain lossin tapaisella ajamaan joen yli keskellä kaupunkia. Itse olin jännittynyt siitä, miten kaikki menee, mahdummeko kaikki odottajat kyytiin, pitääkö kyytiin hypätä kiireessä vai voiko sen tehdä rauhassa ja miten siellä sitten ollaan, ja turkulaiset vain tyyninä odottivat keskellä iltalenkkiään. 

Seuraavana aamuna yritimme mennä Naantaliin syömään maailman parhaiksi vohveleiksi nimettyjä vohveleita, mutta eipä paikka ollutkaan auki. Lähdimmekin siis kohti ensimmäistä lossia ja matkasimme sillä Hankaan. Kun ajoimme Hangan (taipuukohan se noin?) läpi, näin vihdoinkin jotain järkeä siinä, että olimme lähteneet matkaan moottoripyörällä. Ihana kesäpäivä saaristossa ja moottoripyörän kyyti kohtuullisessa vauhdissa, mikäs sen mukavampaa. 

Hangasta menimme lautalla Nauvoon. Nauvon lautalla tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin iloita lomastani. Meren katseleminen oli ja on juuri sitä, mitä lomaltani tai vapaapäivältäni haluan. Moottoripyöräkamppeissa lautan kannella ei tullut edes kylmä. 

Pysähdyimme Seilin saarella matkalla Nauvoon. Olin koko kevään haaveillut käynnistä Seilin saarella, mutta nyt en uskaltautunut nousemaan kyydistä. Tiesin, että näin alkukesästä arkipäivänä siellä ei ole opastusta eikä sen joka kolkkaan välttämättä pääse. Tiesin myös, että seuraavaa lauttaa Seilistä Nauvoon voisi joutua odottamaan, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ryhtyä edes selvittämään sitä asiaa. Niinpä sinne se Seili jäi, tulipa käytyä rannassa lautan kyydissä, niin että voin kai nyt sanoa käyneeni Seilissä.

Nauvo oli ihana paikka lukuisine kauppoineen, kojuineen ja kujineen. 

Veimme kamat majapaikkaan, jonka kumppanini oli varannut. Etukäteen olin epäileväinen, mutta sain todeta, että majapaikka Nauvossa oli yksi parhaista, joissa ikinä olen yöpynyt. Ihana pienehkö, viihtyisä ja siisti huoneistohotelli loistavien etäisyyksien päässä, ystävällinen palvelu, herkullinen aamupala, kattava ravintolan valikoima ja hyvä ruoka. Kirjoitin ylistävää palautetta lähtömme jälkeen. 

Illalla kävimme Nauvon kirjastossa. Totesin, että en voi olla ihan väärällä alalla, kun haluan vapaa-ajallakin hakeutua työstä muistuttavaan ympäristöön ja olen kiinnostunut siitä. Kävimme myös Nauvon tunnelmallisessa kirkossa. Kävelimme ympäriinsä katselemassa nähtävyksiä. Söin herkullisen ja täyttävän illallisen hotellissa ja join päälle amarettokahvin. Kiitos! Olin erittäin tyytyväinen. 

Aamulla nautin aamupalasta. Aamupalan jälkeen itkin pitkään, koska tietyt ihmisten laittamat viestit aiheuttivat niin pahan mielen ja niin suuren vitutuksen. Kuljeskelin koko päivän silmät turvonneina. Ajattelin, että millään ei vittu ole enää merkitystä. En oikeastaan ole päässyt siitä yli vieläkään. 

Yritin käydä Nauvon kaupoissa ostamassa itselleni matkamuistoa, mutta en löytänyt mitään, mitä olisin raaskinut ostaa. Asiaa ei auttanut se, että moottoripyörän kyytiin ei olisi edes mahtunut mitään. 

Jatkoimme Nauvosta matkaa Paraisille. 

Olin jostain syystä olettanut, että Parainen on tosi hieno paikka, mutta en kyllä mitenkään erityisesti vaikuttunut siitä. Bongasin kirjaston. Kävimme herkullisilla kakkukahveilla keskustan leipomokahvilassa. Satoi ja oli kylmä ja tuntui hyvältä saada lämmitellä käsiä teekupissa. Kävimme myös Paraisten kotiseutumuseossa. Oli aina vain kylmempi ja tulin todella ahdistuneeksi siitä, mihin oikein pääsemme lämmittelemään. Rämmimme Paraisten näköalapaikalle ja katselimme vähän maisemia sieltä ja sitten aloin selata puhelimella yöpymispaikkoja. Ajattelin, että maksoi mitä maksoi, nyt on vaan pakko päästä johonkin. Päädyimme Ruissalon kylpylään. 

Ajoimme kylpylään ja ajatus oli viedä ensin kamat huoneeseen ja lähteä sitten vielä jonnekin ajelemaan. Päätin kuitenkin, että en jaksa enkä pysty lähtemään enää mihinkään muualle kuin syömään ja kylpylään lämmittelemään. 

Söimme hotellissa, jotta ei tarvinnut lähteä enää mihinkään ajamaan. Söin sienirisottoa, koska sieniä on otettava aina, kun niitä on tarjolla. Pidän sienistä, mutta minulla ei ole minkäänlaista halua poimia niitä tai opetella itse valmistamaan niitä. Siksi otan niitä mieluusti ravintolassa aina, kun se on mahdollista. Oli kiva, että mahdollisuus tarjoutui nyt. 

Ilta kylpylässä oli ihana. Porukkaa ei juuri ollut, joten saatoin uiskennella altaassa rauhassa. Porealtaan lämmössä lekottelu tuntui taivaalliselta. Kävin myös meressä pulahtamassa. 

Illan päätteeksi kävelimme katsomaan auringonlaskua. Se oli hetki, jossa tiivistyi tärkeä havainto: puitteet olivat täydelliset, mutta oloni silti melko paska. Aurinko laski kauniina kesäiltana, oli rauhallista, laiva lipui jossain horisontissa, mitään syytä suureen huoleen ei ollut, mutta ajatukseni olivat silti synkkiä, ja ajattelin, että en vain jaksa enää tätä elämää. 

Aamulla söimme aamupalan ja lähdimme sitten taas tummien pilvien saattelemana ajaa paahtamaan. 

Ensimmäinen pysäkki oli Turun linna.

En ole koskaan käynyt Turun linnassa. Nyt paikkasin tuon aukon sivistyksessäni.

Ja se kannatti! Aivan mahtava, jylhän hieno paikka, jossa olisi saanut aikaa kulumaan vaikka kuinka, siitä huolimatta, että sielläkään ei ollut varsinaista opastusta juuri sinä päivänä tarjolla. Kunpa saisin joskus vielä palata sinne. 

Turun linnasta ajoimmekin sitten kotiin päin. Paluumatka ei ollut yhtä painajaismainen kuin menomatka, ehkä koska ajoimme eri reittiä, jossa satasen pätkiä oli vähemmän, tai koska olin jo tottunut siihen. 

Tuntui hyvältä päästä kotiin lämmittelemään. 

Ehkä vielä joskus sille varsinaiselle Saariston rengastielle. 

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.