Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Maaliskuukalenteri osa 1: Valon pisaroita

Sunnuntaisin on eniten aikaa blogata - siispä sunnuntai tulee tästedeskin olemaan se päivä, jona maaliskuukalenterin viikkokoosteet näkevät päivänvalon.

Ensin muutama yleinen ajatus maaliskuun ensimmäisiltä päiviltä:

Ensimmäiset päivät tuntuivat pahemmilta kuin odotin. Usein elämässäni on ennemmin niin, että kaikki mitä peläten ennakoin, osoittautuukin paremmaksi ja helpommaksi kuin ajattelee, ja toisinpäin. Tällä kertaa maaliskuun alku tuntui kuitenkin henkisesti vielä kamalammalta kuin etukäteen luulin. Johtuiko se siitä, että ennakoin paskaa maaliskuuta? Olisiko pitänyt enemmän tsempata ja energisoida?

Kuitenkin, juuri kaiken ankeuden keskellä hyvät asiat huomaa paremmin. Hyvät asiat loistavat valoa harmaasta ankeudesta. Niistä on vielä enemmän iloa kuin normaalisti. Hyvien asioiden kerääminen on näin ollen mahtavaa ajoittaa maaliskuuhun.

On huvittavaa huomata, miten asioista tulee suuria omassa mielessä. Puoli vuotta stressattu, kammoksuttu, ahdistanut asia hoituu pois viidessä minuutissa, kun jostain lopulta saa voiman mennä sitä kohti. Jäljelle jää kysymys, mitä oikein pelkäsin, miksi lykkäsin tätä näin kauan. Seuraava samanlainen episodi kuitenkin todennäköisesti odottaa ihan nurkan takana.

Ja juuri pitkissä prosesseissa on palkitsevuus.
Siinä, että saa jotakin, minkä eteen on tehnyt hirvittävän työn.
Siinä, että jokin sellainen asia hoituu, mikä on ahdistanut naurettavan kauan.
Palkitsevuus on prosessissa. Ei siinä, että asiat vain soljuisivat eteenpäin ilman vaivannäköä, noin vain.

Ja sitten itse kalenteriin.

1. Keskiviikko. Olin yhdessä kokouksessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oli rento tunnelma. Sai nauraa.
Näin jäniksen loikkivan ohitseni muutaman kerran. On jännittävää, että villieläimiä nähdäkseen piti muuttaa maalta kaupungin keskustaan.

2. Torstai
Taivalsin loskaista mäkeä alas juuri sellaisessa ankeassa harmaudessa ja kurjuudessa, millainen vain maaliskuun iltapäivä voi olla.  
Vastaan tulee, samaa mäkeä ylöspäin tarpoen, joku, jota kaikkein viimeisimmäksi osaisin odottaa.
Sellainen, jota en ensin nähnyt puoleen vuoteen ja jolle tasan kaksi viikkoa aiemmin annoin suklaasydämen.
Ensimmäinen ajatukseni on vastaansanomaton ei. Tuo ihminen ei voi olla tossa taas, ei vain voi, tämä on kangastus, joka katoaa, kun nyt katson vähän sivuun.
Kääntäessäni katseeni sivuun erotan silmäkulmastani, miten hän nostaa kätensä tervehdykseen, heilauttaa kättään laajassa kaaressa. Epäilyksen sijaa ei jää.
Tällä kertaa emme pysähdy, tarvomme vain loskassa toistemme ohi. Käymme kohdalla olemisen hetkellä ihmismielten kummallisuuksia syväluotaavan keskustelun, joka eteni osapuilleen näin (tunnistetiedot vainoharhaisesti sensuroitu):
Hän: "Moooiii"
Minä: "Moi"
Hän: "Olen matkalla paikkaan x."
Minä: "Mä oon taas menossa y:lle."
Hän: "No niin, tsemppiä!"
Minä: "Nnngghjnnmmm."

Viimeisin repliikkini sekavuus johtui siitä, että olimme jo ohittaneet toisemme, enkä osannut päättää, olisiko pitänyt sanoa "kiitos", "samoin", "heippa", "nähdään" tai kenties jotain muuta, mitä? Sen jälkeen heitin melkoisen määrän loppupäivän ajastani hukkaan  laatimalla lukuisia, eri tahoille haarautuvia spekulointeja siitä, mitä hän nyt minusta ajattelee.
Mutta olin silti iloinen.

3. Perjantai. Aamujooga. Jo usean kerran olen yrittänyt nousta perjantaiaamuna vähän liian aikaisin ehtiäkseni joogaamaan. Aiemmin en ole onnistunut, sillä tarvitsen ulkoisia pakotteita säätääkseni herätyskellon soimaan minuuttiakaan aikaisemmin kuin on tarve. Minulle ei ole ongelma nousta vaikka kuinka aikaisin aamulla, jos olen luvannut jollekin toiselle, että teen jotakin, tulen johonkin, hoidan jonkun homman. Jos yritän sopia vain itseni kanssa, niin ei. Pystyn pakottamaan itseni moneen, mutta aamuherätysten suhteen en ole itse itselläni tarpeeksi lyhyessä hihnassa. Siksi viime perjantain aamujoogaan raahautuminen oli historiallinen voitto.

4. Lauantai. Veljen lasten kanssa vietetty aika, erityisesti kummilapsen kanssa kahdestaan vietetty aika.
Lapsuudenystävän kanssa vietetty aika.
Sellaisen viikon jälkeen, jona ajattelin, että ei jaksaisi nähdä ketään, ei huvita olla kenenkään kanssa.
Sitten kuitenkin, jossain taustalla on kuitenkin aina se, minkä tietää todeksi: Ei ole mitään suurempaa, kuin tämä.

5. Sunnuntai. Kävely jäällä, siinä ainoassa säässä, jossa maaliskuu näyttää kauniilta. Silmiä kirvelevän kirkas auringonpaiste. Lumipeitteinen jää, joka kantaa ja jota riittää kauaksi eteenpäin. Vanha koira innostuu juoksemaan, se laukkaa ympäriinsä kuin joskus pentuna. Haastaa leikkimään hippaa, sotkee mustakarvaisen naamansa valkoiseksi lumesta. Täydellisyys. 


 

Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen. 

Raatteentiellä

Viime vuodesta asti kytenyt unelma toteutui tänä vuonna. Sydämessäni on herkkä kohta sekä toisen maailmansodan tapahtumille että maratoonailulle, ja nyt sain ne molemmat yhdistettyä. Yhdistelmä oli mitä parhain.

Tein joskus päätöksen, että en jaa täällä blogissa enää kuvia, enkä muutenkaan nyt jaksaisi latailla niitä, sillä haluan vain kirjoittaa, mutta esittelen kuvia mielelläni blogin ulkopuolella halukkaille ja haluttomillekin.

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä hypätäkseni vanhempieni ja veljieni seuraksi autoon pitkälle matkalle kohti isäni synnyinseutuja ja sotahistoriamme kuuluisia maisemia.

Ahdistus oli maksimaalinen, sillä vaikka itse flunssa oli hellittänyt viikkoa ennen matkaanlähtöä, se oli jättänyt jälkeensä raivostuttavan, limaisen yskän, joka ei ottanut lähteäkseen sitten millään. Olin kokeillut kaikkea, pahimmista yskänlääkkeistä parhaimmanmakuisiin yskänpastilleihin. Olin pitänyt itseni henkeni kaupalla lämpimänä ja levossa, niin että tuntui, kuin kohta olisin jo makuuhaavoilla. Mutta ei. Yskä sen kuin vain jatkui. Asiaa ei auttanut se, että mielessä pyöri noin miljoona muutakin ahdistuksen aihetta, joita en ollut pariin viikkoon päässyt purkamaan edes juoksulenkin muodossa.

Vallitseva ajatus oli, että nyt saattaa hyvinkin olla sen maratonin aika, jota en pääse läpi. On hyvin mahdollista, että en pysty juoksemaan. Jos rintaan / keuhkoihin / molempiin alkaa pistää liikaa, en pistä henkeäni alttiiksi, vaikka juuri tämä maraton onkin jo pitkään ollut mielessäni minulle erityisen merkityksellinen ja henkilökohtaisesti tärkeä.

Tiesin osallistujia olevan varsinkin omassa sarjassani sen verran vähän, että jos olisin huippukunnossa, minulla olisi mahdollisuudet jonkin sortin pokaaliin. Olin kiitollinen siitä, että niissä lähtökohdissa ei riittänyt resursseja ahdistua pokaalinsaantipaineista. Ainut ja suurin toiveeni koko perjantai-illan aikana oli, että kunpa vain pääsisin sieltä ehjänä maaliin.

Pahimman perjantain myöhäisillan ahdingon aikana veljeni sanoi, että saattaahan se olla, että se menee nyt tosi hyvin. Kyllä sä siitä läpi pääset, sä oot juossu jo niin monta niitä. Ja nyt kun sä oot pitäny kunnolla taukoa juoksemisesta, niin sehän saattaa mennäkin tosi hyvin. Tauko vaikuttaa sillä tavalla.

En oikein ottanut onkeeni kannustuksesta. Sade ropisi auton kattoon, ulkona oli säkkipimeää ja koiraa viimeisen kerran ulkoiluttaessa jalat upposivat kylmään ja märkään ruohokenttään kuin suohon. Ei siinä paljon lohduttaut, että kauniisti valaistu Kianta-laiva köllötti satamassa silmänilona.

Aamulla nousin ylös samalla tavalla tuomiopäivänomaisesti kuin joskus muinakin oikein suuren koettelemuksen hetkinä. Olin melkein kylmänrauhallinen, ei ollut enää aikaa panikoida. Oli otettava vastaan se, mitä oli tulossa.

Aamu alkoi ilmoittautumisella kisatoimistossa, josta sain juoksunumeron ja Raatteen maraton -T-paidan.
Kyseinen prosessi ei ole koskaan millään aiemmalla maratonilla ollut noin hidas. Jonossa oli muutama ihminen ennen minua, mutta aikaa kului kuin jonoa olisi ollut täysi salillinen. Kukaan ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. Jostain syvältä sielun syövereistä alkoi nousta maksimaalinen vitutus.

Kun asia vihdoin oli hoidettu, kävimme kaupassa ja haimme isäni lapsuudenystävän mukaan tälle hilpeälle matkalle. Sitten ajoimme lähtöpaikalle, Suomen ja Venäjän väliselle rajapuomille, Raatteen tien alkuun. Jäljelle jäi kolme varttia aikaa pelkästään odotella lähtölaukausta.
Voin kertoa, että yksi ikävimmistä tilanteista elämänkokemuksissani on nimenomaan maratonin odotteleminen, pari tuntia tai tunti tai puoli tuntia ennen lähtöä.
Ja kun siihen liittää kurkkuun kolmatta viikkoa sitkeästi kertyvän ja takertuvan liman, eilisen viiden tunnin ajomatkan, ulkona vallitsevan synkän ja harmaan sään, hermoja repivän, valmiin mutta ei kuitenkaan valmiin gradun, maailman epävarmimman tulevaisuuden ja about 20 mieltä painamaan jäänyttä työjuttua, niin tunnelma oli moninkertaisesti vielä tavallistakin hehkeämpi.

Rähisin häpeämättömästi kaikille kaikesta, erityisesti juoksutrikoista, jotka muka olivat väärät, vaikka ihan oikeat ne lopulta olivat. En juuri välittänyt olla kohtelias, vaikka autossa oli perheen ulkopuolinenkin henkilö. Toivottavasti kaikki järkevät ihmiset ottavat huomioon, että juuri ennen maratonia ei ole kaikkein parhaimmillaan antamaan itsestään hyvää ensivaikutelmaa ihmisille.
Minulle kerrottiin, että karhuja on siellä kuulemma joka puun takana, mutta ei hätää, ne ovat kesyjä. Ne eivät pelkää ihmistä. 

Mieleeni alkoi hiipiä ajatus, että on se helvetin hyvä, että pääsen juoksemaan ihan kohta. 
Kaikesta huolimatta maraton ei olisi voinut osua parempaan aikaan. En kerta kaikkiaan kaivannut mitään muuta, kuin että saisin juosta itsestäni ulos kaiken sen, mitä vain irti lähti. Tuli mitä tuli.

Lopulta, viittä minuuttia ennen lähtöä lähdimme kohti lähtöviivaa.
Suurin osa porukasta oli jo siellä. Kun minä astelin paikalle, suurin osa suht pienestä lähtijäjoukosta kääntyi kohti minua ja alkoi höpistä jotakin, että "sua huudettiin tuolta, sun numeroa huudettiin, sun numero huudettiin äsken".
Ja toden totta, siinä jo toinen asia, jota koskaan ennen koko maratonhistoriani aikana en ole kohdannut: lähtijäjoukon edessä seisoi joku nainen kuin suoraan yläasteen kokoontumispaikkojen nimenhuutotilanteesta repäistynä ja huuteli kaikkien lähtijöiden numeroita, varmistakseen, ketkä ovat paikalla.

Ärsytti niin paljon, että en jaksanut hävetä yhtään, vaan marssin suorasukaisesti koko porukan eteen ja ilmoitin selkeimmällä ja kuuluvimmalla asiakaspalvelussa oppimallani äänellä, mikä numeroni on ja mistä sarjasta olen. Sen jälkeen jäin seisoimaan paikalleni koko porukan eteen lähtöviivan taakse seuraamaan, miten kaikki muut osasivat vain eleettömästi nostaa kättään numeronsa kuultuaan, tekemättä siitä suuremaa numeroa. Mietin, mitä seuraavaksi. Kai ne pitävät jonkun vastaavan nimenhuudon joka kymmenennen kilometrin jälkeen?

Nimenhuudon jälkeen paikalle varta vasten tätä tilannetta silmällä pitäen pyydetty, isäni ja hänen kaverinsa tietämyksen mukaan joku ammunnan olympiamitalisti astui estradille pamauttaakseen juhlallisen lähtölaukauksen.
Kuului klik klik, kun liipaisinta painettiin, ja toinen klik klik, kun sitä painettiin uudestaan, mutta laukausta ei kuulunut. Sade pilasi kaiken, syystä jota en aseista mitään tietämättömänä osaa sen kummemmin eritellä. Seuraavaksi kuului tapahtuman vetäjän suullinen "Saa lähteä" -kehotus, ja kun porukka edelleen tyhmänä odotti lähtölaukausta, itse ampujan jämäkkä "Menkää vaan!" -huuto.

Niin sitä mentiin.
Juokseminen tuntui hyvältä. Pelkästään ja yksinomaan hyvältä. Puoliväliin asti kestävä hiekkatie oli luksusta asfalttivaltaisille maratonreiteille tottuneille jaloille. Valtavia ylämäkiä oli paljon, mutta niin oli onneksi myös alamäkiä ja tasamaastoa. Ilma osoittautui parhaaksi mahdolliseksi: ei liian kylmä, ei liian lämmin, ei vastatuulta, ei liikaa sadetta. Odotin koko ajan, milloin rintaa alkaisi pistää ja yskä alkaa taas, mutta odotin turhaan.

Pidin siitä, että kilometrejä ei ollut merkitty tavalliseen tapaan jokaista erikseen. Sen sijaan niitä oli joka viidennen kilometrin välein, ja ne olivat muotoa "niin ja niin monta kilometriä jäljellä".

Pidin siitä, että aina näki pitkälle eteenpäin. Ei haitannut, vaikka kaukana edessä näkyi valtaisa ylämäki toisensa jälkeen, sillä mäen päällä oli aina avara näköala ja sitä seurasi aina loiventava alamäki.
Aina näki toisia juoksijoita. Ei ollut eksymisen pelkoa, vaikka olin varautunut siihen näin pienessä tapahtumassa. Eikä karhujen pelkoa sen enempää. 

Kilometritolpat seurasivat toistaan, ja ihmettelin, miksei vieläkään tunnu millään tavalla pahalta.
Puolivälissä aloin tosissaan ihmetellä.
Ajattelin vakavissani, että tän reitin mittauksessa on sattunut joku pahimmanlaatuinen virhe, tai sitten ne eivät vain täällä osaa edes sitä. Se olisi ollut ihan luonteva jatkumo aamun tapahtumille, anteeksi nyt vain.
Mutta kai se oli ihan oikein mitattu matka.
Ihmettelen vain, mihin ne ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä oikein katosivat.

Ehkä siihen, että juoksemisella tuntui olevan merkitys aivan eri tavalla, kuin aiemmilla maratoneilla. Jokin muu merkitys, kuin maratonin juokseminen. Jokin itseä suurempi merkitys, jota on vaikea hahmottaa tai sanoin kuvailla.
Emme juosseet kierrosta toisensa jälkeen, emmekä vain kauniita, jylhiä maisemia ihaillaksemme.
Juoksimme Raatteentien alusta loppuun, ja sieltä Suomussalmen keskustaan. Juoksimme maisemissa, joissa on tapahtunut ihan valtavan suuria asioita joskus. Juoksimme kunnioittaaksemme niitä ihmisiä ja tapahtumia.
Tien varsille pystytetyt muistomerkit kertoivat jotakin siitä, mitä tuntuu vaikealta sanoin hahmotella.
Erityisen vaikuttunut olin Raatteentien taistelujen muistomerkistä, eli pellosta, jolle oli pystytetty yksi kivi jokaista 20 000 kaatunutta suomalaista ja venäläistä sotilasta kohden.
Sen vieressä oli talvisodan monumentti, torni, jossa roikkui 105 kelloa, joita oli yksi jokaista talvisodan päivää kohti, ja jotka levittyivät edellä mainittujen hautakivien ylle, suojaamaan niitä.

Kolmenkympin rajapyykkiä lähestyttäessä aloin vasta tuntea maratonille kuuluvaa hermostusta ja ärtymystä.
Puolivälin jälkeen jouduimme nimittäin juoksemaan rapiat kymmenen kilometriä autotien reunaa. Siis sellaisen ihan tavallisen tien reunassa, jolla kulki koko ajan autoja.
Ei siinä muuten mitään, mutta edessäni juoksi parivaljakko, joka alkoi pikkuhiljaa ottaa tosissaan päähän.

Sellaisia tulee maratooneilla vastaan aika paljon. Ihmisiä, jotka eivät osaa päättää, mitä vauhtia juoksisivat. He hidastavat, nopeuttavat, hidastavat taas.
Eivätkä voi tehdä sitä mitenkään muuten kuin vierekkäin, niin, ettei vahingossakaan kukaan takana tulija pääse ainakaan mitenkään huomaamatta ohittamaan. 
Itse osaan jostain syystä juosta suht tasaisesti sen jälkeen, kun olen päässyt rytmiin. Pidän mielelläni tietyn turvavälin edellä juokseviin, sellaisen, että näen muut, mutta en astu heidän kantapäilleen. Se on kaikin puolin turvallinen menettelytapa, kummallekin osapuolelle.

Mutta siitä seurasi se, että jouduin itsekin koko ajan säätelemään vauhtiani toisten takia.
Yritin kaikkeni, että juoksisin itselleni sopivaa vauhtia ja samalla pysyisin sopivan välimatkan päässä, mutta tasaisin väliajoin löysin itseni kiinni heidän kantapäistään.

Ärsytti.
Ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä ohittamaan kahta vierekkäin juoksevaa ihmistä tiellä, jolla autoja kulki koko ajan. 
En halunnut ohittaa ainakaan ennen kolmeakymppiä, koska matkaa oli jäjellä niin paljon. Edessä oli vain pitkä suora tie, eli jos halusi päästä niistä eroon, piti pystyä juoksemaan niihin ihan kunnon välimatka, ettei sitten taas itse jäisi niiden eteen töppäilemään.
Huoltopisteilläkin ne jäivät eteen töpeksimään. Teki mieli käyttää jo väkivaltaisia keinoja.
Vauhti tuntui vain hidastuvan, ja niiden matelua katsellesani ahdistuin suuresti siitä, että tuoltako minäkin juostessani näytän.
Takaapäin meidät saavutti nuori mies, jonka jalat kramppasivat, ja joka siksi joutui kävelemään.
Kuulin hänen toteavan, että hei, tää on kyllä hyvä tahti, tätä pystyy juoksemaan, vaikka jalat kramppaisivatkin.
Pian kolmenkympin jälkeen sain yksinkertaisesti tarpeekseni.
Tiesin, että pystysin juoksemaan jäljellä olevan matkan ihan miten päin vain, pystyisin sellaiseen matkaan milloin tahansa ja miten vain, matkan määrä ei enää voisi asettua maaliin pääsyn tielle.
Olin todella huonolla tuulella tientukkijien ansiosta.
Päätin, että tässä ei ole kuin yksi keino.
Seuraavan alamäen suoman vauhdin turvin ohitin tientukkijat ja lähdin juoksemaan paljon kovempaa kuin oikeastaan olisi ollut viisasta.

Ensin juoksin liian kovaa siksi, että pääsisin turvallisen välimatkan päähän tientukkijoista.
Sitten siksi, että en osannut tai halunnut lopettaa.
Tiesin, että oli uhkarohkeaa juosta sellaista vauhtia, vaikka maaliin oli vielä melkein kymmenen kilometriä.
Jostain syystä halu juosta oli kuitenkin paljon voimakkaampi.
Päätin, että juoksen, kun kerran pystyn. Jos lopussa en enää pysty, voin hidastaa.

Yhtäkkiä vain ohitin ja ohitin, ties kuinka monta kaukana edellä juossutta. Ohitin sen äsken mainitun nuoren miehen, jonka jalat olivat krampanneet, ja joka aina välillä yritti ottaa juoksuaskelia. Hämmästyin sitä, että ohitetuksi tulleet kannustivat. Olen ollut monilla maratoneilla, joilla parempikuntoiset ohijuoksijat tsemppaavat hitaampia tovereitaan, mutta koskaan ennen en ole kuullut kannustusta niiltä, jotka itse ohitan. 

Nyt kuulin.
Hyvä hyvä tsemppiä anna mennä vaan!
Sain voimaa siitä, ja siitä, että maali oli niin lähellä, ja siitä, että olin niin hyvässä kunnossa, vaikka vielä aamulla olin varautunut osapuilleen kuolemantuomioon.

Viisi kilometriä ennen maalia alkoi tuntua pahalta, minkä takia mielessä häivähti, että pitäisi hidastaa, mutta se oli ohimenevää. Paljon suurempana nousi kummallinen juoksemisen palo ja kaikista jo edellä mainituista stressin ja vitutuksen aiheista nouseva raivo, joka vaati purkautumistietä.
Pidin uhkarohkean vauhdin yllä hampaita yhteen purren ja juuri sen vuoksi, että se tuntui niin pahalta. Eihän nyt maratonin juoksemisen kuulukaan tuntua kivalta ja helpolta, helvetti soikoon. 

Perheeltäni alkoi kuulua viimeisillä kannustuspaikoilla vilpittömän ihmetteleviä kommentteja. Veljeni huusi, että olen ennätysvauhdissa. Vastasin jotain painokelvotonta.

On kolme asiaa, joita en halua kuulla maratonin viimeisen viiden kilometrin aikana, ja ne kaikki tulivat tällä maratonilla, tässä järjestyksessä:
1) kommentit siitä, missä vauhdissa olen (ihan kuin en itse sitä tietäisi. Enkä pidä paineesta, jonka se aiheuttaa).
2)  väärät kilometritiedot ja muut matkatiedot (ne kilometrit on merkattu sinne niin selkeästi, ettei ohikulkijoiden tarvitse siihen puuttua perkele).
3) "Terveisiä mummilta!" (Tähän ei tule lisäselvitystä ainakaan tämän postauksen mittakaavassa.)

Joten lopputuloksena olin taas ihan raivona, ja juuri siksi juoksin kuin hullu.
Viimeiset neljä kilometriä tuntuivat tuskaisemmilta kuin niitä edeltävät kaikki muut kilometrit yhteensä. Ehkä siksikin, että ne oli merkattu jokainen erikseen, toisin kuin monet edeltävät. Selvisin niistä vain, koska a) olin niin helvetin vihainen koko elämälle ja maailmalle ja b) koska viimeistään kahden viimeisen kilometrin aikana muistin Sastamalassa opitun viisauden, ettei matkaa kannata välttämättä ajatella matkana vaan aikana. Siis maksimissaan vartti enää. Kyllä siitä selvitään.

Matka maaliin viimeisten kilometritolppien jälkeen oli helvetin mutkainen, ja luulin jo, ettei mitään maalia tulekaan.
Ja siellä se oli, salakavalasti mutkan takana.

Maaliviivan ylityksen jälkeen ei oikein riittänyt sanoja, tunteita eikä ajatuksia. Oli vain kaiken kattava hämmennys siitä, mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Isäni vaikutti itseäni liikuttuneemmalta tullessaan halaamaan kahteen tai kolmeen kertaan ja toteamaan vähintään kolmeen kertaan, että "se oli hieno juoksu, hienosti juostu, tosi hienosti juostu!"
Katsoimme hänen rannekellostaan, että ennätys tuli epäilemättä.
Isäni ystävä lähestyi varovaisesti ensin turvallisen välimatkan päästä ja tuli kädestä pitäen onnittelemaan vasta, kun yritin kaikkein ystävällisimmällä hymylläni viestittää, että en ole yleensä niin raivohullu kuin nyt just tänään aiemmin satuin olemaan. 
 Missään ei tietenkään ollut virallista tulostaulua eikä aikoja kuulutettu. Jäimme turhaan toiveikkaana odottamaan palkintojen jakoa, mutta onneksi kyllästyimme, kun sekin kävi niin saakelin hitaasti.
Joimme kahvit sotilaskodilla, eikä juuri sopivan rasvainen ja sokerinen munkkirinkeli ole aikoihin maistunut niin hyvältä.

Sain tietää virallisen tulokseni eilen Google-haun tuloksena.
En vain voi uskoa sitä  todeksi. 
Joskus juoksin maratonin viidessä tunnissa.
Joskus tuntui ihan hirmuisen hienolta, kun sen pystyikin juoksemaan neljässä ja puolessa tunnissa.
Tästä eteenpäin voin sanoa, että ennätykseni on neljä ja kymmenen. 

Voin vain toistaa yhden vähän ärsyttävän henkilön sanat: "Vaikee olla vaatimaton kun on vaan niin vitun hyvä."

Eikä se aika oikeastaan mitään,  
vaan se, että juoksin vain kerta kaikkiaan kaikin tavoin paremmin kuin ikinä, ikinä, ikinä aikaisemmassa elämässäni.
!!!!
Tästä on hyvä jatkaa. 

Juna kulki vaan

On tullut aika paljastaa hektisen viime viikonlopun tapahtumat, jotka varmasti jäivät jokaista vaivaamaan viime postauksen lopun hämäräperäisen viittauksen ansiosta.

Voi että taas ahdisti ja stressasi. Etukäteen. Monta päivää.
Koska lähteminen on niin pirun vaikeaa ja hankalaa, ja koska olen maailman huonoin päättämään edes yksinkertaista asiaa. Päätän niin tai päätän näin, teen niin tai näin tai jätän tekemättä, aina ressaa ja ahdistaa ja aina valinta on väärä. Aina ja aina vain.

Stressi oli huipussaan perjantaiaamuna, jolloin minun piti kiireellä töissä maksaa ja tulostaa kolmas yhteensä neljästä viikonloppua varten tarvittavasta matkalipusta.
Kaikki meni ihan hyvin, kunnes piti siirtyä verkkopankkiin.
En muistanut käyttäjätunnustani.
Mulla on ollut verkkopankkitunnukset yli viisi vuotta, ja koko sen ajan olen aktiivisesti käyttänyt niitä.
Opettelin käyttäjätunnuksen (vai miksikä sitä numerosarjaa nyt sitten kutsutaankaan, jota aina tarvitaan verkkopankkiin kirjautuessa) ulkoa heti sen saatuani, ja sen koommin en ole koskaan tarvinnut mitään lappua, mistä sen muistaisin.
Koskaan, koskaan, koskaan ennen en ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että en muistaisi sitä. Se tulee yhtä automaattisesti sormieni ja aivojeni yhteispelinä kuin kaikki muutkin salasanat, joita käytän: en joudu tietoisesti muistelemaan enkä ajattelemaan.

Perjantaiaamuna kiireessä huomasin kuitenkin, että en helvetti soikoon muista sitä numerosarjaa. Ja jos en muista nyt, en saa sitä lippua.
En voinut käsittää, kuinka se on edes mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehdin jo panikoitua ihan tosissaan, mutta onneksi numerosarja palautui mieleen hetken kuluttua. Sain kuin sainkin lippuni.

Lähdin töistä kiireellä iltapäivällä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa hetkeäkään viivyttelemättä ja juoksin kotiin syömään jotain ja pakkaamaan. Olimme puhuneet edellisenä päivänä äitini kanssa, että en tarvitse muuta kuin käsilaukun.
Edellisen päivän iltana oli kuitenkin myös tapahtunut se, mikä tapahtuu aina ennen matkaa: mieltä vailla oleva kirjojen hamstraus. Luulen aina juuri ennen matkan alkua, että tarvitsen mukaani osapuilleen puoli kirjastoa.
Niinpä sitten lähdin käsilaukun ja kirjakassillisen kanssa.

Hyppäsin Pasilaan vievään junaan.
Koin elämäni suurimman järkytyksen.
Se oli, ei enempää eikä vähempää, ei mikään muu kuin lasten vaunu. Siis todellakin, las-ten vau-nu. Edessäni oli hulppea kolmen ja puolen tunnin junamatka vaunussa, joka oli täpötäynnä kirkuvia, rääkyviä, vaipat jaloissaan ympäri vaunua juoksevia, mehupullojaan pitkin lattioita vuodattavia ja eväsleipiään pudottelevia rääpäleitä ja heidän turhautuneita, vähintään yhtä kovaa meteliä pitäviä vanhempiaan.

Muistin kirkkaasti tunnin takaisen hetken, jona lipunmyyjä kysyi, onko mulla paikkatoiveita.
Parisen vuotta sitten muuan toinen lipunmyyjä joutui sijoittamaan minut täysinäisen junan lemmikkivanuun, ja kysyi, sopiiko se, onko minulla allergia.
Kirosin sen tuoreemman lipunmyyjän kysymättä jättämättömyyttä ja totesin, että seuraavalla kertaa tiedän tasan tarkalleen, mitä sanoa, kun lipunmyyjät kysyvät paikkatoiveista.
Istuisin mielelläni vaikka kuinka täyteen ahdetussa aikuisten vaunussa ja voisin hyvin mielelläni istua täpötäyteen ahdetussa lemmikkivaunussa vaikka millaiseen karvapölyyn uppoutuneena, voisin istua siellä  vaikka viisikymmentäkiloinen koira sylissäni, mutta maailmassa on yksi paikka, johon en halua joutua kuin viimeisessä hädässä, ja se on lasten vaunu junassa.

Eikä yksikään niistä penskoista tietenkään jäänyt pois Tampereella eikä millään muulla väliasemalla.
Koko vaunullinen jäi pois yhtä asemaa ennen minua. Viimeiset kymmenen minuuttia sain kuvitella olevani koko junan ainoa matkustaja.

No mutta hei, ei siinä oikeastaan mitään. Matkan alkaessa olin nimittäin saavuttanut stressitasoni huipun ja oikeastaan ylittänyt sen jo kauan sitten. Ei ollut enää stressikapasiteettia. Ajattelin, että tästä ei nyt selvitä kuin oikealla asenteella.
Siunasin mielessäni sen, että mulla on omituisen luja keskittymiskyky, jos luen kirjaa. Pystyn kirjan avulla sulkemaan ympäriltäni vaikka minkälaisen metelin ja härdellin.
Tunsin syvää kiitollisuutta myös kuullessani erään äidin kertovan puhelimeen, että täällä lainehtii nyt vedet pitkin lattiaa kun yhdeltä kaatui vesipullo, mutta onneksi se oli vain vettä, sillä viime junamatkalla kaatui maitopullo, ja sen koommin hän ei ole ottanut maitoa matkaevääksi.
Oikeastaan siis se "Voisivathan asiat olla huonomminkin" -sanonta on aika toimiva.

Pääsin aikanaan ensimmäiseen päämäärääni Pasilan asemalle, jolla äiti oli odottamassa. Jatkoimme matkaa veljeni luokse yöpymään.
Lauantai oli niitä kuluneen kesän hyvin harvinaisia päiviä, jona saattoi tuntea olevan kesä. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaunista, eikä minun tarvinnut nousta aamulla aikaisin lähteäkseni töihin. Vanhempani nousivat aikaisin mennäkseen katsomaan toisen veljeni futsal-pelejä, itse jäin pitämään hidasta aamua.

Aamupäivällä vierailin jo edellisiltä vuosilta tutulla Pelastusarmeijan kirpputorilla äitini kanssa pelien tauolla. Löysin vaikka mitä, ja niin mitättömällä hinnalla, ettei edes minulle voinut tulla siitä huono omatunto. Olin onnellinen, sillä siitä sain taas itselleni harvinaisen hetken, jona tunsin, että kaikki on hyvin ja kaikki tulevassa elämässäkin kyllä järjestyy.

Lauantai-iltapäivänä koin hetken, joka oli ehkä toiseksi eniten koko viikonlopun kohokohta. Nimittäin käynnin Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilla, tämäkin jo edellisiltä vuosilta tuttu määränpää.

 Valitsin varmuuden vuoksi suklaajäätelön, vaikka mieleni olisi tehnyt maistaa myös moccaa. Oikeastaan olisin halunnut molempia, mutta koska tuolla kioskilla jo yksikin pallo on niin iso, ettei se mahdu tavalliseen tötteröön eikä kuppiin, en ottanut riskiä hukkua jäätelösuihkuun.
Isäni oli tapansa mukaan jäänyt autoon odottamaan ja pyytänyt meitä muita tuomaan itselleen jäätelön. Kun olimme saaneet ostettua jäätelöt (ja minä olin siinä hötäkässä astunut purkkaan, jonka joku oli lintannut kätevästi suoraan kioskin tiskin eteen) lähdimme rivakasti kävelemään kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa autoamme. Teimme sen tavanomaisen havainnon, että jäätelö sulaa auringossa, ja koska pallot olivat niin käsittämättömän isoja, niistä riitti myös sulamisvirtaa.

Äitini esitti muutaman rivakan askeleen jälkeen ilmeisesti retorisesti, että voisikohan näiden kanssa juosta. Että päästäisiin autolle niin kauan, kun jäätelöistä on jotain jäljellä.
Otin pari kokeilevaa hölkkäaskelta crocseillani, joista olin viimein saanut purkan karistettua irti ja jotka niin ollen onneksi alkoivat irrota maasta. Päätin, että juokseminen onnistuu. Lähdin laukkaamaan niin kovaa kuin pystyin, toisessa kädessä oma tötteröni ja toisessa kuppi, johon isäni oli halunnut oman jäätelöpallonsa laitettavan.

Äitini ei lähtenyt perään.
Ravasin niin kovaa kuin uskalsin ilman että crocsit lensivät jalasta, vastaantulijoiden kummastuneista katseista ja käsille jo virtaavasta jäätelöstä piittaamatta. Kun auto tuli näkyviin, suunnittelin jo mielessäni suuntaavani takaoveen kunnon karatepotkun, kun ei mulla ollut vapaita käsiä sen avaamiseen.
Ei ollut tarpeen. Isä oli seurannut urhoollista jäätelöntuontilaukkaa auton sivupeilistä ja lennätti oven auki juuri oikealla hetkellä ihan kuin jossain kunniasaattueessa olevalle.
Päätin uskoa, että juoksemalla jäätelö suli ehkä pisaran vähemmän kuin se muuten olisi tehnyt.

Raahauduin iltapäivällä mukaan katsomaan viimeisen futsal-pelin, vaikka kiinnostusta ei olisi tällä kertaa riittänyt sitäkään vertaa.
Vietin illan trampoliinilla veljeni tyttären kanssa ja pohdin, miten näin lapsikammoisella ihmisellä kuin minä voi olla joka paikassa lapsia ympärillään.
Yöllä itkeskelin taas lähtöjen vaikeutta ja elämän kurjuutta.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme samalle rautatieasemalle jonne olin perjantai-iltana rantautunut. Puskimme kaatosateen ja koko elämän ja lähdön lopunomaista hirveyttä kuvastavan sateen ja harmauden läpi asemahalliin, eikä äitini uskonut, että emme mahdu saman sateenvarjon alle.

Taas juna tuli, taas minä menin.
Tällä kertaa vaunu ei ollut lasten vaunu, mutta silti se oli täynnä lapsia. 
Tällä kertaa vähän isompia lapsia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse vaippoja eivätkä pelkästään rääy ja kilju, mutta jotka muuten vain koko ajan mölisevät ja metelöivät ja huutavat ja huitovat ja kylvävät sipsinmuruja ja lähmivät tahmeilla käsillään joka paikkaa. Ja joiden mielestä on ehdottoman hupaisaa rynkyttää käsinojia, pöytiä ja jalkatukia minkä kerkiävät, ihan vain siitä ilosta, että niitä saa liikuteltua.

Plus siihen päälle koko ajan metelöivät vanhemmat, aikuiset ihmiset, joita tässä maailmassa ilmeisesti myös riittää, jotka eivät ymmärrä, että junassa kuuluu istua paikoillaan, vaan jotka haluavat vain ryntäillä ympäriinsä lapsen luota toisen luo puhumassa siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi ja mitä nyt pitää tehdä.

Tällä kertaa minun ei onneksi tarvinnut kestää sitä kuin tunnin ajan.
Astuin junasta ulos Hämeenlinnan asemalla ja koin elämäni ensimmäisen rautatieasemalla kohtaamisen, joka ei vaatinut mittavaa etsintäoperaatiota vastassaolijan löytämiseksi. Ystäväni odotti juuri sillä kohdalla, jolla astuin junasta ulos, ja olimme kulkea toistemme ohi ihan vain siksi, että emme voineet uskoa niin helpon kohtaamisen olevan mahdollista.

Ystäväni pahoitteli sään harmautta ja tihkusadetta, minun oli todettava, että kelihän on edelliseen asemaan verrattuna mitä parhain. Näkee eteensä, eikä luule joutuneensa tuhotulvaan.
Kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja pitkin ystäväni luo. Söimme yhdessä ja kävelimme takaisin, jälkiruokakahville konditoriaan ennen lähtöäni. Tiivistetysti sanottuna täydellinen, kompakti tapaaminen, johon mahtui kaikki tarpeellinen ja oikeastaan kokonainen elämä pienoiskoossa: ystävyys, ruoka, elämän tärkeiden asioiden läpikäynti puhumalla ja lopuksi suklaaleivois mustan kahvin kera.

Uskoakseni olimme molemmat yhtä onnellisia erotessamme jälleen rautatieasemalla, kun juna jälleen tuli ajallaan, ja kun minä jälleen astuin sen kyytiin.
Hämeenlinnasta Tampereelle vievässä taajamajunassa koin reissun ensimmäisen rauhoittumisen hetken.
Saatoin vain istua hiljaa hiljaisessa junassa, tuijottaa ohi kiitäviä maisemia ja pysähtyä miettimään sitä, mitä oikein aina pelkään, miksi ja mistä olen aina niin viimeisen päälle huolissani.
Toisiksi viimeinen matka oli menossa, reissun viimeinen väliasema ja koko reissun kohokohta oli edessä, ja kaikki oli mennyt ihan hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Junat olivat kulkeneet ajallaan, olin selvinnyt oikeisiin juniin, olin päässyt aina perille sinne minne pitkin ja siihen aikaan mihin pitikin, ja ollut iloinen kaikesta siitä, mitä eri päätepisteissä sain.
Kaikki oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan.
Ja vaikka kaikki ei olisi mennyt näinkään hyvin, olisivat asiat kuitenkin varmasti järjestyneet jotenkin. Mitään lähtemättömän kamalaa ei varmasti olisi voinut tapahtua. 
Ja silti vain tiesin, että seuraavalla kertaa olisin taas aivan yhtä paniikissa ja kuvittelisin, että koko Valtion Rautatie tukkeutuu lopullisesti juuri sillä hetkellä, kun minun on tarkoitus nousta kyytiin.

Viimeinen ja odotetuin matkan määränpää ennen kotia oli  Tampere, jossa satoi ja oli kylmä kaikkien edeltävien kaupunkien edestä ja olin huomaavinani, että satoi jopa räntää. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei haitannut minkään vertaa, että olin aivan läpimärkä ja jäässä käveltyäni vajaat kaksi kilometriä Tampereen asemalta kohti lopullista määränpäätäni, ei olisi haitannut, vaikka taivaalta olisi satanut avaruusolioita, sillä minä olin menossa toteuttamaan kymmenen vuotta elänyttä unelmaa. 

Juu. Laskeskelin tässä, että minulta menee ihan keskimääräisesti kymmenen vuotta jokaisen unelman toteuttamiseen.
Tampereen Taidemuseon Muumilaakso!!!

Jos joku ihmettelee, niin aikaisemmin se oli Tampereen kaupunginkirjaston yhteydessä. Vuoden 2013 alusta se on ollut osa taidemuseota.
Ja ihan todella, siitä tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta, kun keksin, että tuolla on tuollainen muumimuseo ja sinne minun on päästävä.
En ole vain tullut menneeksi, sillä ei mulla ole Tampereelle kovin usein asiaa. 
Ja joo, pari vuotta sitten kävin Tampereella harva se viikko, ja silloin muumimuseo oli jatkuvasti mielessäni, mutta niiden käyntien yhteydessä en kerta kaikkiaan ikinä vain jaksanut.

Tänä kesänä päätin, että otan oikein asiakseni käydä siellä. Sinne täytyy matkustaa sitä varten, ei siitä muuten mitään tule.
Kysyin kaveria mukaan, mutta kävi niin kuin aina käy, kaveri perui viime tingassa ja yritti sanoa, että mennään syksymmällä. Minä päätin, että menen nyt tai en koskaan.

Ja niin menin.

Valitettavasti täytyy sanoa, että jollakin tavalla se oli pettymys. On kai ihan luonnollista, että näin pitkän odotuksen jälkeen juttuun on ladannut jo aika tavalla odotuksia. Olen kuullut puhuttavan "Muumimuseosta" ja nähnyt mielessäni kokonaisen monikerroksisen rakennuksen täynnä huoneita, jotka tulvivat erilaista Muumi-tavaraa, olin ehkä odottanut Muumimaailmaa museon muodossa.
Totuus oli  yksi huone Tampereen taidemuseon pohjakerroksessa, ja siellä tiivistys viime kesän Ateneumissa järjestetyn Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn Muumi-osiosta.

Sitä paitsi, ja sen lisäksi: kuinka voi olla mahdollista, että kaiken muun hyvän lisäksi minun kaltaiseni ihminen vielä aina  haluaa paikkoihin, joissa ei ole muuta kuin polvenkorkuisia, kiljuvia lapsia turhautuneine vanhempineen? En ihan oikeasti ennen museon lippujonoa ollut tullut edes ajatelleeksi, minkä ikäisille Muumimuseo kenties voisi olla myös suunnattu.

Mutta toisaalta taas en ollut ollenkaan pettynyt.
Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen jo ihan vain siitä, että pääsin sinne, että lopultakin olin siellä. Että sain kaikessa rauhassa kulkea pitkin suurta, tunnelmaltaan kirjastomaisen hiljaista ja rauhoittavaa huonetta (jossa edes lapset eivät kehtaa rääkyä liian kovaa) ja tarkkailla jokaista piirrosta, maalausta, veistosta ja asetelmaa ilman kiireen häivää.
Kun olin katsellut tarpeekseni, nousin portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi pieni museokauppa. Ostin kolme Muumi-aiheista postikorttia, yhden itselleni ja kaksi muille. Olin onnellinen.

Taivalsin edelleen kaikessa rauhassa Tampereen linja-autoasemalle ja nautin siitä tietynlaisesta maailmanvalloittajatunteesta, jollasen voi saavuttaa vain toteutettuaan unelmansa.
Sade oli haihtunut mitättömäksi tihkuksi, eikä kylmyyskään edelleenkään haitannut. Kuljin pitkin kaupunkia ja ajattelin, että joskus oli sellainenkin aika, jona en olisi tiennyt, mihin suuntaan minun pitää kääntyä, ja jona luulin, että en ikinä osaa kulkea missään yksin olemattoman suuntavaistoni vuoksi.
Ja joskus oli sellainenkin aika, jona luulin, että en osaa matkustaa yksin junalla enkä bussilla enkä ostaa netistä lippuja enkä tehdä mitään.
Ylipäätään, on ollut paljon sellaisia aikoja, joina olen vakavissani ajatellut, että minusta ei ole millään tasolla normaalin ihmisen elämän eläjäksi, koska en osaa mitään enkä pysty mihinkään.
Pysähdyin sillalle ihailemaan Tammerkoskea.
Pysähdyin torille katsomaan jonkin tapahtuman ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa.
Katselin jäätelökioskeja ja ajattelin, että täällä ne ilmeisesti ovat sateellakin auki.

Ajattelin, kuinka onnellinen ihminen olen, kun osaan olla ja nauttia omasta seurastani, ja pärjätä yksin, vaikkei kukaan siihen uskoisi, vähiten minä itse.

Kotimatkalla bussissa luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset -kirjaa ja tulin siihen tulokseen, että Astrid Lindgrenin kirjojen lumoon aikojen kuluminen tai lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi ei vaikuta.

Itkin kirjan surulliselle kohdalle niin, että häpesin. Yritin itkeä äänettömästi ja pyyhkiä silmäni salapoliisimaisesti niin, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Niin, että lukekaa tekin vain.

Ja jotta kliseitä tulisi tarpeeksi: onni on pienissä asioissa. Kuten siinä, että laukussa oli matkaeväänä vanhempien ostamia Porvoon lakuja, niitä minttutäytteisiä.

Kesän kynnyksellä

Säät eivät pitkään aikaan ole näyttäneet siltä, mutta tällä viikolla sitten vihdoin. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kohta on kesä.

Myös mielessäni oli viime viikonloppuna lyhyt kesäinen hetki. En nyt saanut tätä muotoiltua paremmin. Mutta siis niin, että hetken mielessänikin tunsin sellaisen kesäisen leppeyden, josta ollaan oltu todella kaukana viime aikoina ja taas viikonlopun jälkeen. Sanoin eilen ystävälleni, että en kestä sitä, minkälainen olo mulla koko ajan on, enkä etenkään sitä, minkälainen ihminen musta on sen olon seurauksena tullut. Oma huonontuulisuuteni kuvottaa. Itseäni ja kaikkia lähellä olevia.

Mutta siis, viikonloppuna muistin taas hetken ajan, miltä tuntuu olla iloinen, miltä tuntuu nauraa oikein kunnolla. Jo pelkkä sen muistaminen havahdutti (taas) pohtimaan, onko siitä tosiaan niin kauan, kun viimeksi nauroin tällä tavalla. Lisäksi viikonloppuna muistin taas, millaista oli joskus silloin, kun oli lapsi. En pidä itseäni kovin aikuismaisena, ja pystyn mielestäni hyvin muistamaan, minkälaisia tunteita mulla oli tiettyinä lapsuuden ikäkausina, mutta viime viikonlopun kaltaisina hetkinä aina kunnolla ymmärtää, että lapsenomaisia onnenhetkiä tulee enää harvoin, ja silloin kun tulee, niistä pitää ottaa kaikki irti. 

Ja sitten ehkä asiaan?
Ilon aiheuttajia olivat a) veljen perhe, b) kaikki muut perheenjäsenet ja c) trampoliini.
<3 <3 <3 

Tää on taas niitä hetkiä, jona sanat eivät vain jotenkin riitä.
Olen aina rakastanut pomppimista. Siis ihan maassakin, omalla ponnistusvoimalla. Mulle nauretaan aina kotona, koska pompin ympäriinsä jatkuvasti.
Olen rakastanut yli kaiken niitä harvoja elämäni hetkiä, joina olen päässyt trampoliinille. Muistan elävästi, kuinka 6-vuotiaana kulutin koko Visulahden reissun pelkästään trampoliinilla posket punaisina pomppien. Ja 9-vuotiaana Puuhamaassa. Ja joka paikassa, missä vain trampoliineja on ollut.

Yläasteen telinevoimistelu-temppuilu-liikuntatunneilla olisin aina halunnut mennä vain trampalle pomppimaan, mutta en kehdannut, koska se oli siellä vauhdin ottamista varten.
Olen aina, koko elämäni, haaveillut omasta trampoliinista, mutta tiennyt, että se ei ole mahdollinen.
Viime kesänä en enää välittänyt siitä, kehtaanko ja onko noloa, kun huomasin trampoliinin veljeni pihalla. Menin pomppimaan ja huomasin pian, että kaikki muut aikuiset tulivat perässä.
Siitä se ajatus sitten muistaakseni lähti. Hankitaan meillekin tällanen. 

Trampoliinin hommaamisesta vanhempieni kotipihalle alettiin puhua vakavissaan joskus tämän vuoden synttäreideni aikaan.
Pari viikkoa sitten olin mukana ostamassa sitä. Vielä siinä vaiheessa en oikein uskonut sitä todeksi.
Viime viikonloppuna se pistettiin porukalla pystyyn. Vielä siinäkin vaiheessa tuntui vaikealta uskoa.

Annoin veljen lasten mennä ensin pomppimaan, kun trampoliini viimein auringon laskiessa jökötti takapihalla.
Kävin salaa pomppimassa yksin, kun lapset lähtivät syömään.
Sen jälkeen mua ei enää saatu sieltä pois.

Ja yhtäkkiä siinä sitä sitten oltiin. Kaksi veljeäni ja minä ja kasa lapsia, pomppimassa kilpaa trampalla, ja muistin yhtäkkiä, miltä tuntui olla lapsi, silloin joskus, niinä lapsuuden hetkinä, jona oli oikein kivaa. Naurettiin vaan ja riehuttiin ja naurettiin lisää, eikä ketään kiinnostanut se, että isä tuli nurkan takaa karjumaan, että "siinä on 140 kg painoraja!!!"
(Tosin pidimme kyllä huolen siitä, että painorajat eivät ylittyneet, eli emme pomppineet kaikki yhtä aikaa. Älkää siis huolestuko.) 

Muistin yhtäkkiä, miltä tuntuu olla tosi iloinen, millaista on, kun on ihan tosi tosi kivaa, eikä haluaisi lopettaa ikinä.
Hypin vielä, kun kaikki muut olivat jo siirtyneet makkaranpaistonuotion ääreen pakoon yön kylmyyttä. Kuulin, kuinka joku sanoi, että "vielä aamulla kun herätään, niin se on siellä pomppimassa".

Seuraavana päivänä lasten lähdettyä juoksimme veljeni kanssa kilpaa trampoliinille, pois alta risut ja männynkävyt, nyt kun trampalla oli tilaa eivätkä painorajat paukkuneet.

Muistin, että just tällaistahan se oli joskus viisitoista vuotta sitten. Äiti ja isä sisällä telkkarin ääressä, minä ja kaksi vuotta vanhempi veljeni ulkona riehumassa. Loikimme ja nauroimme kilpaa. Teimme vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.
"Hypitään yhtä aikaa ylös ja alas."
"Sit tehään silleen, että sä hyppäät aina kun mä tuun alas."
"Sit tehään silleen, että hypitään tässä ympyrää, tahdissa."
"Sit tehään silleen, että mä makaan tässä keskellä trampoliinia ja sä pompit ympärillä."

Jäin pohtimaan, mikä siinä oli perimmäinen kiehtovuus.
Ehkä jonkinlainen rajattomuuden tunne. Normaalilla omalla hypyllä voi lentää korkealle ilmaan, melkein kuin lentäisi. Jos toinen hyppää vieressä samaan aikaan, lentää vielä korkeammalle, kun ei ole enää pelkästään oman ponnistusvoiman varassa. Vain turvaverkko on rajana. Jos ei jaksa itse enää hyppiä, saattaa saada ilmalentoja jo toisen hyppiessä vieressä. Lopulta vain toivoisi, että tramppa olisi vielä puolta isompi ja turvaverkko kaksi kertaa korkeampi, että mitään rajoja ei enää olisi.

Lihaskivusta päätellen se oli lisäksi ihan oikeaa liikuntaa. Miten joku niin kiva voi aiheuttaa niin kovan niska- ja jalkalihaskivun?!

Vielä lisää ilon pisaroita tihkui siitä, että Ismo Leikola oli lauantaina Neljän tähden illallisessa ja maanantaina postiluukustani kolahti uusi Ismo Leikola -paita! (En tosin kehdannut mennä se päällä illaksi töihin, vaikka aioin.)

Mutta kyllä Ismo Leikolakin jää auttamatta kakkoseksi, kun on mahdollisuus lentää turvaverkon rajoissa ilmaan. Näin on. 

Kymmenen vuotta tätinä

Huh huh.
Vaikea uskoa, mutta totta se on. Tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä suuresti odotetusta hetkestä, jona veljeni otti käyttöön jo kauan etukäteen suunnitellun lähetyslistan kännykästään ja lähetti kaikille viestin, jonka ensimmäinen lause oli "SE ON POIKA!!!!" Muistan ulkoa myös kellonajan ja vauvan pituuden ja painon. Muistan, että tekstaria lukiessani päälläni oli liila yöpuku, jossa oli kireä yläosa ja liian löysät satiinihousut. Äiti oli innoissaan, isä hermostui, kun tekstareita sateli aamuyöstä. Minulle kun ei tullut vain tuota yhtä tekstaria, vaan veljeni lähetti saman viestin minulle moneen kertaan, ja lisäksi jo etukäteisviestejä, koskien mm. hermosauhuja. Eikä kännykkäni tietenkään ollut huoneessani, eikä tietenkään äänettömällä.


Kun itse olin kymmenenvuotias, pidin ikiaikaisesti eläneinä dinosauruksina sellaisia, jotka sanoivat minulle sellaisia asioita, kuin "minä muistan kun sinä synnyit" tai "minä olen sinulle vaippoja vaihtanut ja sinua sylissä kantanut".


En tiedä, minne ne vuodet tässä välissä ovat menneet. En valitettavasti koe itseäni juurikaan vanhemmaksi tai viisaammaksi kuin olin silloin.


Tätinä oleminen on kuitenkin tuottanut niin paljon iloa, että siitä pitää ammentaa joka vuosi, tänä toukokuun lopun päivänä, jonka olen ristinyt viralliseksi tätipäiväkseni.


Ennen tädiksi tulemista en koskaan ollut pitänyt lapsista. Päinvastoin. Vauvat ja pikkulapset olivat mielestäni melko rumia, kirkuvia ja haisevia ällötyksiä. En tiedä, onko tätä järkevää tai viisasta sanoa ääneen, mutta sanoin jo.
Suhtautumiseni on kuitenkin muuttunut tätiyden myötä. En vieläkään haluaisi esimerkiksi tehdä vuosikymmenten työuraa lasten parissa, mutta aina muutaman lapsen, hallittavan määrän kanssa ajan viettäminen on monesti mukavampaa kuin aikuisten kanssa oleminen.


Olen harvoin saanut mistään yhtä positiivisia kokemuksia, kuin tätinä olemisesta. Tämä on maininnan arvoista siksikin, että ensimmäistä veljen lasta odotellessa pelkäsin ja ahdistuin jo etukäteen siitä, että en osaa sit kuitenkaan olla hyvä täti, en osaa hoitaa enkä jutella enkä olla sen kanssa tekemisissä eikä meille tule läheistä suhdetta, koska olen niin sosiaalisesti kyvytön.


Odotukseni osoittautuivat vääriksi.
Olen saanut hoitaa ja olla tekemisissä ihanan usein ja paljon, välimatkasta huolimatta.
Kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, että ilmeisesti olen ihan onnistunut. Olen ollut hyvä täti, olen sellainen, jonka kanssa ne lapset haluavat olla ja tehdä ja josta ne ilmeisesti tykkäävät. Vaikka olen vain tällainen.


Se on järkyttänyt eniten.
En ole tehnyt mitään ansaitakseni kehuja tai kiintymystä. Paitsi ollut. Ollut tällainen kuin olen. Veljien lapset ovat olleet ensimmäisiä ihmisiä ikinä, joiden kanssa olen tehnyt havainnon, että sehän saattaa riittää. Saatan olla ihan hyvä, vaikka en muuttaisi itseäni mitenkään. Lapset eivät koskaan kysele, että miksi olet niin ujo ja hiljainen, ja ootko töissä tai menossa töihin, mikä susta tulee, sun pitäisi olla tällainen, tollainen, sellainen.


Parasta on, että taas on edessä viikonloppu veljen lasten kanssa! Jee!

Synttärihärdellit

Nyt, ennen kuin teette mitään muuta, katsokaa jokainen tämä video.
 http://huuhkaja.tv/?huu=2208383F

Ja jos joku ei tarttunut käskyyn heti, niin siellä on siis vuoden 2015 harrastefutsalin SM-kisojen (jota myös Simo Syrjävaara Cupiksi kutsutaan) kilpasarjan voittajajoukkueen kapteenin ja pelaajan haastattelu. Joukkueen kapteeni sattuu olemaan veljeni! Cool!

Sitten voisin kertoa synttäreistäni  vuosimallia 2015.Yritän olla kirjoittamatta ihan ylimitoitettua romaania.
Syntymäpäivän aamuna jouduin nousemaan kuvottavan aikaisin. Pakkasin viimeiset tavarat ja muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa muistin, mitä kaikkea jäi.
Pysähdyimme ABC-aamupalalle. Aurinko paistoi ikkunoista, maailma näytti lähestulkoon kauniilta. Tulin melkein hyvälle tuulelle. Synttäriaamiainen!

Sitten ajoimme ja ajoimme ja ajoimme, ikuisuudelta tuntuvan matkan. Viimeiseksi ennen määränpäätä pysähdyimme pukemaan juhlavaatteet päälle. Mietin, olenko koskaan onnistunut saamaan sukkahousuja jalkaan ilman pienintäkään silmäpakoa, tai olenko koskaan, ikinä, milloinkaan onnistunut pitämään sukkahousuja rikkomatta niitä. Ajattelin taas, että ei enää ikinä näitä seitinohuita sukkiksia, joihin säärikarvakin tekee reiän, saakeli.

Noh, vaatteet saatiin päälle ja maleksittiin juhlapaikalle. Siellä oli jo ahdistavan paljon porukkaa. Tervehdimme ja istuimme johonkin pöytään seuraamaan lopun väenpaljouden vyörymistä saliin. Mulle tuli hyvä mieli juhlien seremoniamestarina toimineen, synttärisankarin pojan minulle osoittamista sanoista: "Isä on kovasti odottanut sun tuloa tänne!" Samaan pöytään tulevat serkut myös ensimmäisenä toivottivat minulle hyvää syntymäpäivää, mistä liikutuin.

Viimein istuimme salin pöydissä koko mittava juhlaväki. Aloitettiin sotaveteraanien kuorolaululla. Sen jälkeen 90-vuotias synttärisankari piti tervetuliaispuheen, jonka mukaan hän on nyt tämän ikäisenä joutunut "vähän jo jarruttelemaan tiukimmissa kurveissa, mutta muuten elämä on edelleen oikein mukavaa".

Seuraavaksi syötiin. Ruoka oli superhyvää, mutta silti minun oli vaikea saada palaakaan alas.
Ruuan jälkeen multa tultiin kyselemään kauhea määrä asioita, esim. "Haluatko pitää puheesi ensimmäisenä vai toisena? Puhutko mikrofoniin vai ilman mikrofonia? Nousetko lavalle puhumaan vai seisotko lavan edessä?" Voin kertoa, että mun kaltainen päättämätön ihminen oli siinä tilanteessa ihan hukassa. Heitin vastaukset ihan mutu-tuntumalla. Viimeinen kysymys oli: "Ootko valmis?" jolloin kaivoin paperille kirjoitetun puheen laukusta ja olin jo pomppaamassa ylös.

Nousin lavalle, pidin jonkinlaiset kömpelöt avaussanat ja luin kirjoittamani kirjemuotoisen puheen paperista. Luin mikrofoniin. Toivoin, että en seiso liian lähellä mikrofonia, jolloin puheeni särkisi kuuntelijoiden korvia. Toivoin, että en seiso liian kaukana mikrofonista, jolloin puheeni ei kuulu ollenkaan. Toivoin, että en heiluisi ihan liikaa, jolloin puheeni aina välillä kajahtaisi äänivallit rikkovana mikrofonista ja välillä ei kuuluisi ollenkaan. Lopuksi toivoin, että en olisi noussut lavalle, sillä siellä jalkojeni tärinä oli kaikkien nähtävillä.

Pieni osa minusta nautti siitä, että koko täysi salillinen porukkaa kuunteli hiljaa, kaikkien katseet minuun suunnattuina. Jollakin tavalla nautin myös itse syntymäpäiväsankarille kirjoittamani kirjeen lukemisesta ääneen. Ainut mistä en nauttinut, oli se, että jalkani tärisivät niin, että koko lava tuntui vapisevan, ja todellakin seisoin lavalla niin, että kaikki sen varmasti kykenivät huomaamaan.

Luettuani kirjeen menin aplodien saattelemana onnittelemaan päivänsankaria ja ojentamaan kirjeen hänelle. Vaelsin takaisin omalle paikalle, jolloin vieressä istuvat serkut kiirehtivät heti yhteen ääneen kuiskaten ylistämään, että puhe oli tosi kaunis. Yritin osoittaa heille kiitollisuutta jollakin nyökkäyksen tapaisella ja hengitin kunnolla ensimmäistä kertaa moneen minuuttiin. Huh!

Minun jälkeeni muutama muu piti jonkunlaisen puheen, ja seurasin heitä onnellisena siitä, että minun ei tarvinnut enää odottaa eikä stressata mitään.
Sitten kahviteltiin. Olin maailman kiitollisin siitä, ettei kahvitteluja pidetty heti ruokailun perään, vaan vasta puheitten jälkeen. Nyt pystyin vähän nauttimaankin ihanasta täytekakusta.

Kahvin jälkeen kuunneltiin vielä muutama lauluesitys ja loppujuhlan ajan oli vapaata seurustelua. Sukurakas osa minusta nousi taas esiin. Olin yhtäkkiä tosi iloinen siitä, että mulla on paljon serkkuja ja kaikkia muita sukulaisia, ja että ne ovat kaikki niin kivoja ja niiden kanssa voi jutella. Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että ei mun tarvitse koko ajan ruoskia itseäni huonoista small talk -taidoistani. Ei kukaan muukaan osaa sen paremmin. Pääasia on, että yrittää. 
Joskus ihmettelen, miksi kaikki yksinkertaiset huomiot vaativat minulta kymmeniä vuosia tulla ymmärretyiksi.

Järkytyin siitä, että tutut ja yksi tuntematonkin kehuivat puhettani useampaan kertaan. Se oli taas yksi niistä hyvin harvoista elämäni hetkistä, jolloin sain oivalluksen siitä, että minä olen hyvä, voi että olenkin hyvä!!! Minulta pyydettiin puhetta ja kirjoitin sen ja pidin sen ja siitä tykättiin. 

Kokonaisuutena, tosi hyvät juhlat oli, olen kiitollinen, ja parempaa synttäripäivän viettotapaa ei olisi voinut olla.

Juhlien jälkeen ajoimme veljeni luokse. Hänen, joka tuolla ensin mainitussa videossa esiintyy. Juoksin autosta hänen asunnolleen käymään vessassa, ja ovella oli vastassa tuntematon mies ilman paitaa. Oli hämmentävä kokemus kätellä itse ykköset päällä jotain salibandytreeneistä palannutta, hikisenä suihkuun menossa ollutta random-tyyppiä, joka oli jonkun niistä siellä kolmen hengen solussa asuvista kaveri. No, eipä se näyttänyt siitä olevan moksiskaan. Sitten niitä solukämppätyyppejä, veljeni mukaan lukien, ilmaantui toisista huoneista esiin ja yksi niistä viritteli mulle jopa onnittelulaulua. Jee!

No, veljeni saatiin kuitenkin mukaan ja ajettiin seuraavan veljen luo, jossa oltiinkin kaikki koossa. Otettiin äitienpäivälahjakuva, jota äiti on kaivannut jo kauan. Sain vanhemmilta veljiltäni ja heidän perheiltään lahjaksi sellasen ihanan, litran vetoisen termoskannun, joka pitää kylmän juoman kylmänä ja kuuman kuumana, ja jonka korkin saa muunnettua mukiksi ja mikä parasta, jossa on Muumi-kuva! En meinannut saada sanoja suustani ulos, koska en osannut odottaa mitään lahjaa yhdessä vietetyn ajan lisäksi.

Lähdin veljieni kanssa ravintolaillalliselle. Jos ei ole aiemmin täällä blogissa tullut puheeksi, niin tässä maassa ei ole parempaa ravintolaa kuin Keravan Onnellinen kana, eikä mikään ruoka ole parempaa kuin hyvään kastikkeeseen tehty pasta, broilerilla ja juustolla ja patongilla. Jälkiruuaksi sain kaakaodrinkin, joka kaikkien muiden mielestä oli ällöttävä mutta mun mielestä paras alkoholijuoma ikinä.

Ruuan jälkeen suuntasimme lähellä olevaan irkkupubiin, jossa oli tarkoitus istua iltaa, pelata Aliasta ja tarjoilla minulle Irish Coffeita. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä baarissa oli joku jääkiekkofanien ilta ja joku bändi esiintymässä ja se paikka tulvi ihmisiä, eikä siellä kuullut mitään, vaika toinen karjui korvan juuressa.

Päädyimme sitten jonnekin pelaamaan biljardia. Olin maailman huonoin, mutta onneksi olen jo varhain oppinut, että yritys on tärkein. Loppuilta  / yö istuttiin joidenkin veljieni kavereiden kanssa, joiden kanssa mm. pelattiin sitä minun kaipaamaani Aliasta, joka ei kyllä enää siinä vaiheessa yötä sujunut kovin mallikkaasti.

Eilen saavuin takaisin arkielämääni ja lähdin kirjastolle tekemään opiskeluhommia ystäväni kanssa, mutta hän olikin sitä mieltä, että nyt mennään jäätelölle, jonka hän tarjoaa.
Minulle siis tarjottiin jäätelö.
Tänään toinen ystäväni toi minulle hajuveden.

Lopullinen kysymys on: Miksi minua, joka en oikein ikinä muista kenenkään synttäreitä, omilla synttäreilläni yhtäkkiä muistetaan kuin kuningatarta?

Lopuksi, ihan jokaiselle yhteisesti: Kiitos! <3

Palataan.  

Ihana pääsiäinen

Pääsiäinen on ohi.
Nyt tuntuu melkein, kun olisi tullut jostain toisesta ulottuvuudesta pois.
Ei gradua, ei muitakaan opiskeluja, ei nettiä, ei sähköpostia, ei sosiaalista mediaa, ei edes blogia. Mikä autuus! Haluaisin aina jäädä sellaiseen maailmaan ikuisesti, kun pääsen pariksi päiväksi sellaiseen tilaan.

Valitettavasti se oli vain yksi silmänräpäys. En voi käsittää, että aika torstai-illasta maanantai-iltaan voi kulua niin nopeasti. Sitten koitti paluu arkimaailmaan. Sekin oli täsmälleen samalla tavalla turpiinlyönti kuin aina ennenkin.

Perjantain ja sunnuntain välisen ajan vietin Helsingissä futsal-turnausta seuraten.
Hohtohetki oli Kari Hietalahden näkeminen.
En tosin olisi nähnyt häntä, jos minulle ei olisi sanottu, useampaan kertaan, että "kato kuka siinä on!!!"

Minun kohdallani suurimpienkaan julkkisten on turha pelätä, että jäisin tuijottamaan heitä tai etteivät he saisi olla minulta rauhassa. En näe ikinä ketään. En ole kiinnostunut katselemaan ihmisiä tarkemmin varsinkaan missään väenpaljoudessa, jossa en oleta törmääväni kehenkään odottamattomaan henkilöön, kuten nyt siellä pelihallissa. Jopa Ismo Leikola voisi luultavasti ihan rauhassa kävellä minua vastaan kadulla ilman, että huomaisin.
No ehkä just siinä menee raja. En tiedä.
No mutta, asiaan.

Erään pelin jälkeen jäin odottamaan pelistä palaavaa veljeäni, ja lompsin tylsistyneesti yhdelle nurkalle, jossa olin mahdollisimman vähän ohikulkijoiden tiellä. Kun nostin katseeni, huomasin, että se jo siihen mennessä paljon puhuttu Kari Hietalahti seisoi metrin päässä minua vastapäätä,  jutellen jonkun jalkapallonpelaajan kanssa. Repesin. Yritin hillitä itseni. Repesin uudestaan. Yhtäkkiä muistin ihan liian kirkkaasti kaikki Pasila -sarjassa olevan suosikkihahmoni neronleimaukset, hänen äänellään sanottuna. Kirosin sitä, että veljeni ei jo tule. K. Hietalahti vilkaisi vain kerran vähän oudosti, mutta vaikutti ilmeisen tottuneelta moiseen.

Mielestäni oli omituista, että kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Kukaan ei mennyt pyytämään nimmaria eikä yhteiskuvaa, kukaan muukaan ei jäänyt tuijottamaan eikä töninyt kavereitaan ja aloittanut häsläystä.

Kaikista omituisinta oli, että hän oli saamieni tietojen mukaan valmentaja. Luulin häntä jonkun isäksi, mutta myöhemmin kuulin, että hän olikin sen yhden joukkueen valmentaja. Ihmettelin veljelleni, miksi hän ei sitten mitenkään kannustanut sitä joukkuetta, ei neuvonut eikä mitään. Yhden kerran taputti melko laimeasti, kun joukkue sai maalin.
Veljeni kysyi, olisiko siinä kukaan pystynyt enää pelaamaan, jos se olisi sieltä ruvennut huutelemaan. Rauno Repomiehen äänellä.

Pääsiäisen hauskin uutinen oli, että 100 000 karjalanpiirakkaa jää paistamatta.
Olin tukehtua nauruun, kun sellainen otsikko ilmestyi kymmenen uutisiin, eduskuntavaalilupausten ja Kreikan velkojen väliin.
Kysyin, oliko tuo joku myöhäinen aprillipila.
Isäni vakuutti, että onhan se nyt uutisarvoinen asia. Jos joku ihminen syö vuodessa vaikka kymmenen karjalanpiirakkaa, niin siltähän jää nyt vuoden karjalanpiirakat syömättä.
Nauroin lisää.

Kiirastorstaina menin lupaukseni mukaisesti ostamaan Klikkaa mua -sarjan toisen tuotantokauden dvd-boxia. Mutta eihän sitä tietenkään ollut. Sen olisi pitänyt olla yhdessä tiettyssä kohdassa, olen nähnyt sen siellä jo monta kertaa, mutta nyt en löytänyt sitä, vaikka lopulta kolusin koko osaston.

Olin jo luopunut toivosta, kun lauantaina marssin Helsingissä olevaan Anttilaan.
Siellä se oli. Viimeinen kappale.
En hukannut hetkeäkään, kun nappasin sen hyllystä ja marssin kassalle.
Maanantai-iltana, loman viimeisenä tekona, katsoin pari jaksoa. Järkytyin siitä, miten onnelliseksi tulin. Teki melkein mieli itkeä vähän. Näin nuo jaksot viimeksi viime kesänä. En enää muistanut, miten ihania ne olivat. En oikeasti muistanut. 
Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt uudelleen kauan poissa olleen ystävän.  

Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä tuon toista ulottuvuutta muistuttavan pidemmän viikonopun jälkeen kävelin yliopiston Liikunta-rakennuksen käytävää reisi-pakara-vatsatreenin jälkeen ja ajattelin, että olen onnellinen. Kevät on kaunis ja kaikki on niin hyvin ja olen vain niin onnellinen, ilman mitään aivan järisyttävää syytä. 

Katsotaan, kuinka kauan tätä kestää.

Kaikkihan me tallaamme loassa

Lokakuu, se on täällä, loputtomalta tuntuneen syyskuun jälkeen.
Lokakuun myötä Sokoksella on 3 + 1 -päivät, ja haluaisin ostaa kaiken.

Haluaisin uudet, pitkät juoksutrikoot niiden kahdeksan vuotta vanhojen, venyneiden ja lerputtavien varatrikoiden tilalle. Haluaisin myös jonkun uuden Muumi-mukin, alennusmyynnistä, vaikka sellaisen, missä on Tiuhti ja Viuhti. Kaikista oudointa on, että haluaisin uudet housut. Vaikka jotkut mustat, tai jotkut, ihan sama mitkä, kunhan olisi vaatekaapissa jotain muutakin jalkoihin laitettavaa kuin kolmet siniset farkut. Tämä on outoa, sillä en vielä koskaan ole halunnut ostaa housuja. Inhoan housujen ostoa enemmän kuin minkään muun vaatteen ostamista. Sopivia housuja on niin toivottoman vaikea löytää. Jokaista housujensovittelua seuraa loputon läskikriisi, sovituskopissa peilin edessä, se tunne, että on kuin joku makkarankuoreen puristettu ihramöykky.
En tiedä, mistä yhtäkkiä on kummunnut joku omituinen housujenostohimo.

Mutta tällä erää olen kieltänyt itseäni ostamasta mitään itselleni.
Tunnen huonoa omaatuntoa jopa siitä, että kohta pitäisi ostaa voimariinia.

Olen ratkaissut ongelman käymällä juoksulenkeillä vain pimeässä, niin, että kukaan ei näe niitä rumia juoksutrikoitani.
Oikeastaan astiakaappiin ei mahdu enää yhtään mukia, enkä niitä tällä erää tarvitse.
Housut ostan joskus muulloin. Tällä erää joko tyydyn käytössä oleviin farkkuihin tai opettelen käyttämään hameita tai mekkoja myös arkipäivinä.
Kävelin urheasti jopa Body Shopin omenantuoksuisten uutuuksien ohi, edes testeröimättä.
Ainut, minkä annoin itselleni luvan ostaa, oli syntymäpäivälahja elämäni tärkeimmälle henkilölle.

Ilmeisesti jonkinlaisena maailmanjärjestyksen palkintona tästä itsekurista sain heti perään tiedon tenttituloksesta. Syksy on polkaistu täydellisesti liikkeelle.

Muita kuulumisia lokakuuhun siirtymisen viikolta (joka sekin on tununut jo tähän mennessä vuoden mittaiselta):
Näin unta, jossa kuolin. Mahtavaa. Onko nyt jo kaikki mahdolliset painajaistyypit kenties läpikäyty? Kevättalvesta lähtien unissani ovat kuolleet vuorotellen isäni, äitini, kaikki veljeni, koirani ja ystäväni, toinen toistaan traagisemmilla tavoilla. Nyt sitten kuolin itse. Kysymys kuuluu, mistä painajaiset tulevat, ja  miten ne saisi loppumaan? Onko oman kuoleman kokeminen unessa enne, pelon ilmentymä vai jonkun elämänvaiheen päättymisen symboli?

Eräänä aamuna veljeni soitti minulle tuntemattomasta numerosta. En päässyt sillä hetkellä vastaamaan, ja huomasin puhelun vasta tunnin jälkikäteen. Kuten on jo aiemmin tullut puheeksi, en ole kovin innokas puhelinkeskustelija. Sain päähäni, että nyt mulle on soitettu joko a) töistä, jossa olen varmasti nyt mokannut jotenkin anteeksiantamattomasti tai b) sairaalasta, jossa joku läheiseni nyt juuri makaa epäilemättä kuolemankielissä tai c) jostakin muualta, jostakin ehdottoman tärkeästä asiasta. Panikoin hyvän aikaa, kunnes keräsin itseni ja soitin takaisin. Veljeni vastasi. En paniikissani saanut oikein selvää hänen lyhyestä puhelimeen vastauksestaan. Esittelin itseni virallisesti, ja veljeni esitteli sitten itsensä minulle vähemmän virallisesti. Suutuin. Huusin. "ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA MULLE NOISTA HÄMÄRISTÄ TYÖNUMEROISTAS, MÄ OON TALLENTANU NIITÄ JO AINAKIN KOLME JA AINA SÄ VAAN SOITAT JOSTAIN UUDESTA NUMEROSTA!!!!"

Niin. Jälkikäteen häpesin. Päätin, että koskaan enää en soita hämäriin, tuntemattomiin numeroihin takaisin. Jos siis soitatte minulle ilman virallista itseni esittelyä vaativaa asiaa, käyttäkää omaa puhelintanne tai soittakaa niin monta kertaa, että vastaan. Muuten en vastaa seurauksista.


Tästä jatkamme eteenpäin, lokakuun nimeen sopivalla lempisitaatillani: "Kaikkihan me tallaamme loassa, toiset meistä vain katsovat tähtiin."

Sinulle, joka olet syntynyt tänään.

Et lue tätä tekstiä, mutta kirjoitan silti. 
Kun olin pieni, kuljin usein sinun kanssasi käsi kädessä. Kun kasvoin isoksi, se tapa katosi hiljalleen. Palasimme siihen jälleen sinä yönä, jona minä olin täyttänyt 18. Olimme sinun ja kahden muun veljemme kanssa juhlimassa. Haahuilimme ympäri öistä kaupunkia ja jollain sisäisellä vaistolla me tartuimme toistemme käsiin kiinni siinä vaiheessa, kun promilletaso oli yltänyt jonkin tietyn rajan. Enää ei ollut selvää, kumpi johdatti kumpaa, kuten silloin, kun olin pieni. 

Kun olin pieni, sinä olit idolini. Olet sitä edelleen. Tiesit sen silloin ja tiedät sen nyt. Haluaisin nähdä jokaisessa miehessä, josta olen elämässäni pitänyt ja jonka olen nähnyt vaaleanpunaisten lasien läpi, jotakin samaa kuin sinussa. Kun olin pieni, sinä sanoit minua pikku prinsessaksi. Olit ensimmäinen elämäni ihminen, joka sanoi minulle selvin suomen kielen sanoin, kasvokkain ja täysin luontevasti: "mä rakastan sua."

Kerran pienenä soitin sinulle isäni kännykästä. Pelkäsin puhelimessa puhumista vielä enemmän kuin nykyään, ja vastatessasi puhelimeen en uskaltanut sanoa mitään. Kun olit jonkin aikaa tivannut, miksei linjalta kuulu mitään, kysyit nimeltä mainiten, olenko minä puhelimessa. Vasta siinä vaiheessa uskalsin alkaa jutella. 

Kun olin pieni, kävin usein kanssasi elokuvissa. Mielestäni parasta oli se, että ostit meille aina karkkeja. Keskityin paljon enemmän karkkeihin kuin elokuvaan. 

Kun täytit 19, tein sinulle kortin. Olin seitsemänvuotias, ja näin kortin eteen paljon vaivaa. Kirjoitin siihen itse keksimäni, pitkän ja sinulle omistetun runon. Valitettavasti en enää muista, mitä siinä sanottiin, eikä siitä ole olemasa kopiota. Muistan, että piirsin siihen 19 sormea, sillä minulla oli tapana näyttää oma ikäni sormin. 19 sormen piirtämisessä oli kova työ. 

Kun olit armeijassa, kirjoitin sinulle kirjeitä. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, ja kun jokaisen piti piirtää kuva perheestään, piirsin sinut siihen armeijapuvussa. 

Eräänä keväänä, ollessani ehkä 10-vuotias, annoin sinulle syntymäpäivälahjaksi pahvilaatikosta askartelemani akvaarion. Se oli kauan kotinne kaapin päällä. Katselin sitä aina ylpeänä teillä käydessäni. 

12-vuotiaana neuloin sinulle lahjaksi lapaset. Niiden piti oikeastaan olla joululahja, mutta en ehtinyt saada niitä valmiiksi, ennen kuin syntymäpäiväksi. 

Kerroin aina ylpeänä kaikille, kuinka sinä hyppäsit uimarannalla pää edellä hyppytornin ylimmän kerroksen kaiteelta. 

15-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa moottoripyöräsi kyytiin. Olen aina nauttinut siitä erityisesti, vaikka onhan se aluksi aina pitkän tauon jälkeen ihan hirveää. 

Kun lapsena kerroin sinulle, että en uskalla ikinä mennä risteilylle, sillä laivat voivat upota, sinä sanoit minulle, että nykyajan laivat ovat niin hyvin rakennettuja, että ne eivät uppoa. 
Olet opettanut minulle, miksi vuoristoradassa kannattaa aina mennä viimeiseen vaunuun. 
Olet opettanut minulle, miten frisbeetä ja tikkaa heitetään. 
Olet opettanut minulle autolla ajoa kärsivällisemmin kuin kukaan muu. 
Olet opettanut, miten siideritölkki avataan. 
Olet opettanut monta muutakin asiaa. 
En tiedä, olenko minä opettanut sinulle mitään. 

Kirjoitin tämän tekstin siksi, että olen onnellinen, koska sinä olet veljeni. 

Synttärijuhlinnat

Synttäreistäni tuli kuin tulikin lopulta mahtavat, vaikka aluksi näytti vähän huonolta.

Synttäripäivän jälkeisenä aamuna lähdimme nykyiseen kotikaupunkiimme ja pääsin näyttämään asuntoani veljelleni ja hänen lapsilleen. He eivät olleet vielä nähneet sitä, ja musta oli kiva, että tulivat käymään. Sitten veljeni lapset matkasivat isovanhempiensa kanssa takaisin, ja minä jäin veljeni kanssa kahdestaan kotikaupunkiini.

Eräs ystäväni tuli käymään ja toi minulle synttärilahjansa, mielenkiintoisen oloisen kirjan, jota en ole vielä lukenut, aivan ihanalla omistuskirjoituksella varustettuna. En ollut nähnyt ystävääni niin pitkään aikaan, että tuntui hienolta vihdoin nähdä.

Sitten menimme veljeni kanssa syömään, koska olihan siinä jo hirvittävä nälkä. Olimme päättäneet mennä italialaiseen ravintolaan, sillä Italiahan on ruokavalionsa puolesta ihan mun henkinen kotimaa. Jouduimme etsimään jonkin aikaa, että löysimme täällä sijaitsevan italialaisen ravintolan, sillä minä en ole ikinä käynyt siellä, enkä tiennyt, missä se on, ja se oli kai muuttanut pariin kertaan. Ja lopulta se ei kyllä edes ollut italialainen, vaan välimerellinen, italialais-kreikkalainen. Mut ei se haittaa, kreikkalainenkin ruokavalio sopii mulle paremmin kuin hyvin.

Tuntui hauskalta sen pienessä keskustassa loputtomalta tuntuneen harhailun jälkeen astua sisään hienoon ravintolaan, jossa olimme sillä hetkellä ainoat asiakkaat. Sanoin veljelleni jo siinä vaiheessa, että me olemme kuin jotkut komedian hahmot.

Olin varautunut syömään jotain pastaa, koska se nyt vain on sellaista ruokaa, johon mä en kyllästy ikinä. No, siellä ruokalistalla ei yllättäin ollutkaan ainuttakaan pastavaihtoehtoa, joten päädyimme ottamaan sellaiset lautaset. Minä otin Rhodos-lautasen, veljeni otti jonkun toisen lautasen, en muista sen nimeä. Mulla oli siinä lautasella kanaa, juustoa ja salaattia ja veljelläni muuten sama, mutta kanan tilalla kalkkunaa. Ei ehkä kuulosta kovin täyttävältä annokselta, mutta uskokaa tai älkää, siitä tuli ihan hyvä ähky, ja ruoka oli todella hyvää ja varmaan terveellistäkin.

Jälkiruuaksi otin Talon erikoisen tuplasuklaakakun, koska mulla ei ollut synttärikakkua. Se sai sitten toimia mun synttärikakkuna, ja hyvin se siinä tehtävässä onnistui. Siinä oli aivan riittävästi suklaata ja jotain keksiä välissä, joten paloja oli vähän vaikea saada irti lusikalla, mutta voi taivas miten hyvää se oli.
Lopuksi joimme vielä kahvit ja sitten lähdimme.

Kävimme kaupassa hakemassa juotavaa ja menimme sitten asunnolleni valmistautumaan karting-ajeluun.
Aivan totta, minä kävin ajamassa kartingia.

Joskus 11-vuotiaana luin yhdestä lasten- ja nuortenlehdestä karting-harrastuksesta ja siitä lähtien olen halunnut päästä kokeilemaan sitä. Se on tosi omituista, sillä mistään muusta ajamisjutusta en ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut. Mulla on traumaattisia kokemuksia huvipuistojen törmäilyautoista, joilla ihan jokainen polvenkorkuinenkin ajeli kuin ei mitään, ja mä en vain ikinä oppinut. Auton ratissa olen ihan täysi katastrofi, mikäli se ei ole vielä tullut selväksi. Pyörää osaan jotenkuten ajaa, mutta sen opetteleminen on ollut todella tuskan takana. Pari vuotta sitten mut pakotettiin kokeilemaan päältä ajettavaa ruohonleikkuria, ja se olis kyllä ollut ihan sopivaa materiaalia Hauskoihin kotivideoihin.
Toisin sanoen, mitään muuta en osaa, en halua enkä ole koskaan ollut kiinnostunut ajamaan. Vain karting on poikkeus. Siitä olen elätellyt toiveita yli kymmenen vuotta, kaikista näistä traumoistani huolimatta.
Kun perjantai-iltana pohdimme, mitä tekisimme, jostain tuli kuin tulikin puheeksi karting ja päätimme, että sitä lähdemme kokeilemaan. Olin tosi innoissani, kuten kuvitella saattaa.

Mua jännitti se karting-ajaminen ihan liikaa, kuten nyt kaikki aina jännittää. Lisäksi olin varma, etten mä kuitenkaan osaa, kuten en ole koskaan osannut yhtään mitään, mitä pitää ajaa. Ajattelin, ettei siitä tule muuta kuin kylmä hiki selässä mokailua ja ahdistusta, mutta silti halusin päästä kokeilemaan.

Jännitys ja suoranainen kauhistus vain lisääntyi, kun ennen omaa ajovuoroani katselin radan reunalla, miten kaikki muut kurvailivat siellä taidokkaasti ja hienosti, eikä kellekään sattunut mitään noloa, vaikka ne kaahasivat siellä ihan sata lasissa. Veljeni sanoi minulle, että niistä tuskin kukaan on siellä ensimmäistä kertaa, mutta että jokaisella on ensimmäinen kerta siellä, eikä kukaan ensimmäisellä kerralla aja tuolla tavalla. Eikä kuulemma ketään kiinnosta, vaikka mä siellä ajaisin miten hiljaa ja vaikka törmäisin seinään joka mutkassa. Ei ketään kiinnosta muu kuin oma ajonsa ja sillä hyvä.
Päätin yrittää uskoa siihen.

Se oli tosi tosi tosi kivaa.
Mulla ei ollut mitään ongelmia.
Aluksi ajoin aika hitaasti, paljon hitaammin kuin kukaan muu, jotta sain siihen tuntumaa. Pikkuhiljaa painoin enemmän ja enemmän kaasua. Ihan täysiä en uskaltanut ajaa, mutta ajoin kuitenkin paljon kovempaa, kuin olin etukäteen kuvitellut uskaltavani ajaa. Siinä ajaessani sain jonkinlaisen rauhan sielulleni: ajattelin, että nyt on ihan kaikki mun autokoulu- ja ajotraumat hyvitetty. Tätä mä olen kaivannut joka ikisenä kertana, kun olen mokaillut auton ratissa. Tämä on sellaista ajamista, jossa mä voin pärjätä ja olla hyvä, tämä, mitä niin kauan olen halunnut kokeilla. Jokin sisälläni loksahti kerrankin kohdalleen. Tiesin, että siinä oli sellainen mun laji, se ainut ja oikea ajamisen muoto, joka sopi mulle. Olisinpa vain päässyt kokeilemaan sitä joskus aikaisemmin, vaikka ennen autokoulua.

Koko ajan, siinä nautinnon keskellä, mulla oli myös tosi outo olo. En voinut käsittää, että mä olen siinä ajamassa kartingia, ja että mä ihan oikeasti pidän siitä. Että minä olen se, joka tässä painaa kaasua ja ajaa täysillä mutkaista tietä, ja vielä on onnellinen niin tehdessään. Koko ajan jokin sisälläni sanoi, että ei mun kuulu tykätä tällaisesta. Enhän mä ole ikinä tykännyt mistään ajamisesta, olen aina vihannut ja inhonnut ihan kaikkia ajettavia vempeleitä, ei mun vain kuulu nauttia tästä.

Mutta niin se vain oli. Tykkäsin.
Ehkä siksi, että kerrankin sai ihan rauhassa ajaa kovaa ja tehdä kuinka äkkinäisiä käännöksiä tahansa, eikä se auto vain lähtenyt käsistä, kuten henkilöauto lähtee. Ehkä myös se, että oli vain kaksi poljinta, kaasu ja jarru, ja sitten ratti ja rata, ei mitään muuta, mitä olisi pitänyt osata hallinnoida ja miettiä. Tarpeeksi yksinkertaista minulle.

Ehkä musta olis vaan pitänyt tulla formulakuski, eikä mitään muuta. Ei yrittää mitään tavallisten ihmisten autoja siinä välissä. Turhuutta.

Kartingin jälkeen jatkoimme iltaa viihtyisästi juoden ja jutellen, terasseilla ja puistoissa. Toinenkin veljeni liittyi seuraan illasta, ja myöhemmin myös pari kaveriani. Päälläni oli ensimmäistä kertaa uusi, hieno mekko ja vähän aikaa olin taas iloinen. Sen illan ajan olin iloinen ja onnellinen ja tunsin kuuluvani siihen joukkoon. Veljien kanssa on kuin jokin sellainen pala loksahtaisi kohdalleen, joka yleensä vain etsii ja etsii löytämättä.

En tänään kirjoittele tän enempää, sillä mulla ei ole yhtään fiilistä.
Mutta toivottavasti saitte tästä edes jotain irti.