Kuha valmistuu

Facebookissa kiersi jonkin aikaa meemi tekstillä "Ei välii kauan opinnot kestää, kuha valmistuu". Kuvassa oli uuniin menevä kala. Kuha pistetään uuniin ja kuha valmistuu, siitä huolimatta kauan kuhan valmistajan opinnot kestää.

Olen taas joutunut pohtimaan aiemassa postauksessani muiden muassa esittämääni kysymystä siitä, olenko enemmän vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä vai suorastaan oksettavan itseriittoinen kusipää. Valitettavasti olen joutunut ehkä kallistumaan enemmän viimeksi mainitun puoleen viimeisten päivien osalta.

Käsitykseni mukaan ei ole mikään varsinainen tapa juhlia valmistumistaan enää ylioppilasjuhlien jälkeisessä elämässä.
Minä kuitenkin olen puristanut ihan kaiken mahdollisen huomion irti siitä, että sain maisterin paperit. Ensin hilluin Ateenassa ja sitten pidin valmistujaiset, joihin askartelin kutsukortit ja halusin tietynlaisen kakun, tietynlaiset keksit, tietynlaisen ruuan, tietynlaiset astiat, tietyn ajankohdan, tietyt ihmiset. Halusin, että minua tullaan juhlimaan. Halusin olla päätähti ja halusin että kaikki menee kuten haluan.

Kuten kaverilleni sanoin: Kun en kerta häitä saa, niin pidän sit valmistujaiset korvikkeeksi. On ollu häitä ja synttäreitä ja ristiäisiä, niin kai mullakin pitää juhlat olla.

Valmistujaisissa aloin vasta miettiä, oliko sitä kaikkea niin järkevää haluta, kun ottaa huomioon tänä vuonna vallinneen mielentilani.
Ismo Alangon sanoin: Vituttaa niin ankarasti, voi vittu kun vituttaa.
Joka päivä, joka hetki, aina, koko ajan.

Olen jatkuvasti hermona kaikille kaikesta, kaikki ärsyttää, olen kireä kuin joku jousi, enkä voi sietää mitään. Jos se olisi ollenkaan varteenotettava vaihtoehto, olisin tehnyt joka kuukausi raskaustestin.

Olin enemmän tai vähemmän hermona siellä valmistujaisissakin.

Mut siitä huolimatta, kyllä ne kannatti pitää. Ihmiset olivat ihania, ja järkytyin jälleen kerran siitä, kuinka käsittämättömän ihania ihmiset osaavat olla ja kuinka kauniisti minua kohtaan tehdä. On vaikea ymmärtää, miten joku aina nappaa jostakin asioita, joista pidän ja pistää ne mieleensä ja toteuttaa toiveita, ja on vaikea ymmärtää olevansa niin etuoikeutettu, että kaikesta omasta vittumaisuudestaan ja kamaluudestaan huolimatta saa kerta toisensa jälkeen tuntea itsensä niin tärkeänä pidetyksi.

Kerron vain sellaisen suht tiivistetyn version, koska muuten tälle ei loppua tule.

Perjantaina kävin veljeni kanssa lenkillä, tai siis ei juostu yhdessä mut lähdettiin ja tultiin takaisin yhdessä. Olin kiitollinen, että pystyin juoksemaan 8 km samassa ajassa kuin veljeni 10 km, vaikka viime aikoina on tuntunut, että juoksu ei kulje yhtään.

Lauantaina olin ihan hermona ja kampailin hiuksiani ja suihkin siihen lakkaa ja kampailin taas, enkä ollut ikinä tyytyväinen. Lakkasin kynnet ja hermostuin, kun sekään ei oikein onnistunut. Hermostuin, kun isäni ei saanut pukua päälle mielestäni tarpeeksi ajoissa (eli vähintään puolta tuntia ennen ilmoitettua alkamisaikaa). Hermostuin, kun veljeni lähti vielä aamulla lenkille, vaikka mielestäni kaikkien olisi kai pitänyt olla kanssani kotona hermoilemassa tunteja ennen juhlien alkamista.

Sain ihania ruusuja ja lahjoja, en ole pitkään aikaan saanut ruusuja, ja niitä olin erityisesti odottanut ihmisten lisäksi.


Kun ihmiset tulivat, nostimme maljat ja koska olen tämän vuoden aikana erikoistunut puheiden pitämiseen, pidin taas puheen. Tai siis en oikeastaan puhetta, vaan sellaiset tervetuliaissanojen tyyppiset. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pidin puheentapaisen lukematta sitä suoraan paperista. Jalkani tärisivät ihan törkeän paljon enkä muutenkaan voi tällä kertaa kehua puhelahjakkuudellani, mutta en välitä siitä, sillä pidän puheen pitämisen tietynlaisena esikuvana tätä suosikkinäyttelijäni Eero Ritalan puhetta:
https://www.youtube.com/watch?v=VIlMjs2gfnU

Syötiin ruokaa ja syötiin kakkua ja se oli taivaallista, vaikka aina moisissa tilanteissa olen niin tohkeissani pääroolissa olostani, että en oikein jaksa keskittyä maalliseen taivaallisuuteen.

Ja sit pidettiin tietovisa, jonka aiheena oli minä, ja johon olin keksinyt kysymykset edellisenä iltana. (Palatkaa ihan alkuun ja tuskailuun siitä, olenko sympaattisen vaatimaton vai jonkinlainen narsisti.)
Ja voi jessus, jumantsuigeli, mitä tulin luvanneeksi palkinnoksi.

Sitte hengailtiin ilta rennosti ja lopulta join liikaa skumppaa ja lähdin veljieni kanssa baariin ja join siellä vähän lisää ja seuraavana päivänä mietin elämäni ensimmäisen kerran, pitäisikö mun pitää tipaton tammikuu.

Lopputiivistys: Oli ihanaa, KIITOS. Teitte minulle lahjaksi päivän, josta tuli elämässäni erityinen.