Itsenäisyyspäivänä

Tykkään itsenäisyyspäivästä.
En tiedä miksi, mutta olen aina tykännyt siitä.
Ehkä siksi, että se on päivä, jona juhlitaan, jona on juhlallinen tunnelma, mutta joihin ei kuitenkaan lataudu liikaa odotuksia. Ei mitään överiksi menevää hössötystä eikä härdelliä. Mukava, rauhallinen päivä, jona saa vain nauttia tunnelmasta.

Ehkä siksikin, että paras aika vuodessa on mielestäni ehdottomasti aika ennen joulua. Sanotaan nyt marraskuun lopusta jouluaattoon asti - parasta mitä on. Odottaminen, tunnelma, sellainen olo, että jotain kivaa tapahtuu, mutta ei vielä. On jotain kivaa jota odottaa, ja se lähenee, mutta ei vielä.

Joka tapauksessa, itsenäisyyspäivä on hyvä päivä koota pari ajatusta, jotta blogi pysyisi elossa, jollakin tavalla.

Ajatus yksi:
Koska tämä aika on paras aika vuodesta, on erityisen kiva, että saan pitää valmistujaiseni tähän aikaan vuodesta.
(Tosin, jos valmistumiseni ei olisi osunut tähän aikaan, en ehkä olisi pitänyt koko valmistujaisia. Oli oikeastaan sattuman kauppaa ja aivan viime tingassa päätettyä, että ne ylipäätään pidetään.)

Ajatus kaksi:
Luin syksyllä vuoden 2014 Finlandia -voittajakirjasta lauseen, päähenkilön ajatuksena esitetyn lauseen, joka jäi soimaan päähäni. Lohdullisimman, parhaan ja ravistelevimman lauseen pitkään aikaan.
Kirjan kohdassa keski-ikäiseksi ehtinyt naispäähenkilö kertaa elämänkulkuaan opiskeluajoistaan siihen, missä hän on nyt ja hänen mieleensä johtuu kysymys siitä, olisiko sen saman elämän voinut elää myös olematta koko ajan niin ahdistunut.

Kysymys, jota olen sittemmin itse kiivaasti pyöritellyt.
Olisinko voinut lukion päättyessä heittäytyä nauttimaan täysillä siitä, että lukio on ohi ja siihen liittyy kaikkea kivaa, kuten penkkarit, abiristeily ja ylioppilasjuhlat ja kaikki niihin liittyvä nuoruuden ilo ja riemu, sen sijaan, että kaikkea sitä varjosti helvetinmoinen ahdinko ja huoli?
Voisinko nyt vastaavasti olla iloinen ja nauttia työni tuloksista sen sijaan että olen niin peloissani ja huolissani?

Ajattelen, ja olen aina ajatellut, että ahdistus on käyttövoima. Ahdistus on se, mikä pitää liikkeellä. Suurimmat saavutukseni ovat aina seuranneet oikein kammottavaa ahdistuksen ja paniikin tunnetta.

Jos elän hetken ilman ahdistuksen häivää, huolestun heti. Onko kaikki hyvin? Jääkö jotakin nyt huomaamatta? Nyt on jotain vinossa.
Auttaako pitkäkestoinen, ikuinen ja jokaista hetkeä varjostava ahdistus todellakin? Onko se sellaisena enemmän käyttövoima vai jarruttaja?
Voisiko saman elämän elää ilman sitä?
Saman elämän, samat teot, samat saavutukset, ainoana erona se, että jatkuva murhe ja huoli olisi poissa?

En ole vielä keksinyt vastausta.

Koko syksyn ajan olen tietyistä syistä joutunut pohtimaan myös sellaista kysymystä, kuin miten oppiminen tapahtuu.
Syyskuussa minulle esitettiin mielestäni käsittämätön ajatus kokemuksellisesta oppimisesta, jonka idea on, että aikuinen ihminen on elävä oppikirja. Oppijalla itsellään on se tieto, jonka hän tarvitsee. Opettajan tehtävä on auttaa oppijaa löytämään tieto, vahvuus, itsestään.  

Perjantaina pidin elämäni ensimmäisen oppitunnin, kokonaisen tunnin, jonka olin itse suunnitellut ja jonka toteutuksesta vastasin täysin itsenäisesti.
Palaute oli, että olin kuin olisin pitänyt vastaavanlaisia oppitunteja jo vaikka kuinka monta.

Omassa mielessäni oli tiukkaan juurtuneena ajatus siitä, että en mä tällaiseen pysty. En pysty olemaan opettaja.
Kukaan ei kysynyt, selviänkö siitä, tai edes tarvitsenko apua. Kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Minulle vain annettiin tehtävä: pidä näille oppitunti tästä aiheesta.

Vasta kun olin niin tehnyt, ja palautteen saanut, aloin ajatella.
Miksi luulin, että en muka siihen pystyisi?