Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Hämäriä ajatuksia

Takana on suhteellisen jännittävä viikko. En tiedä, johtuuko hormonitoiminnasta vai mistä lie, mutta koko tunneskaala on käyty taas läpi pohjamudista ihan huippulukemiin.

Maanantaina postiluukustani oli survoutunut paksu, peräti kolmella ihailua herättävällä postimerkillä varustettu kirjekuori. Tiesin heti, mitä se sisältää. Hyvä, kun sain edes takkia pois ja kenkiä jaloista, kun jo olin saksimassa kuorta auki. Innoissani leikkasin ensin väärästä päästä, niin että jo ennestäänkin postiluukusta survoutumisprosessissa kärsinyt kuori muuttui vielä surkeamman näköiseksi. Sitten keksin, että sen sai helpommin auki toisesta päästä.

Ensimmäisenä kuoresta tipahti kirje.
Jostain repäisty paperilappu, johon oli mustalla tussikynällä tekstattu osimoilleen näin:
Heippa!
Tilaamastasi Ismo Leikola -T-paidasta olivat S-koot valitettavasti loppu. (tässä vaiheessa nielin paniikillisesti tyhjää.)  Ohessa M-koon paita, sekä hyvityksenä pipo ja jääskraba.
Aurinkoista kevättä!
T. Ismo Leikolan verkkokauppa

Tässä vaiheessa ravistin kuoren lopun sisällön ulos, ja siinä ne olivat. Kauan odottamani ja kaipaamani paita, viimeinkin.
Ja pipo. Ja jääskraba. Pipo, joka verkkokaupassa maksaa lähes saman verran kuin paita, ja jota en varmaankaan olisi raaskinut siksi ikinä ostaa, ja jääskraba, jota nyt ainakaan en olisi ikinä tullut itse ostaneeksi. Nyt mulla yhtäkkiä on ne kaikki, kaikki, ilman että olen maksanut muuta kuin yhden paidan. Kotiin kannettuna, ilman postikuluja.
Koko iltapäivän hypin ympäri asuntoa ja kiljuin.
Sovittelin paitaa ja pipoa.
Haistelin niitä.
Ajattelin, että en ikinä voi oikeasti käyttää paitaa enkä pipoa, sillä olisi kamalaa, jos niihin tulisi lähtemättömiä tahroja tai jos ne kutistuisivat pesussa.

Aina välillä ihailin kirjettä.
Katselin käsialaa, jolla teksti oli kirjoitettu, samaa käsialaa, jolla kirjekuoreen oli tekstattu nimeni ja osoitteeni.
En olisi uskonut, että sellaisesta voi ilahtua niin paljon.
Pelkästään siitä, että joku on kirjoittanut minulle käsin. 
Nykymaailmassa, jossa kukaan ei enää kirjoita käsin. Joka ikinen arpajaisvoitto, kirje, tiedote, viesti tulee koneella kirjoitettuna.
Ja vaikka hyvin tiedostan tämän, niin sitä en silti tiedostanut, että käsin kirjoitetusta tekstistä voi tulla niin hyvä mieli. Tämä ei ole mikään valmiiksi kirjoitettu, skannattu tai moneen kertaan kopioitu, sadoille lähetetty saatekirje postilähetyksen mukana. Joku on kirjoittanut tämän juuri minua varten. Joku on nähnyt sen verran vaivaa. 

Teki mieli lähettää palautetta ja kiittää erikseen, kaikesta.
Myös teki vähän mieli kysyä, miksi. Miksi ihmeessä haluatte itse maksaa postikulunne ja korvata paidan koon puuttumisen lähettämällä melkein koko lopun tuotevalikoiman? Kyllä tällaisessa täytyy olla jotain hämärää kuulkaa. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Loppuviikosta luin pari hyvää elämänviisautta. Sellaista, jotka tuntuvat liian yksinkertaisilta, että niitä pitäisi erikseen muistaa ja muistutella. Ja joita kuitenkin on niin käsittämättömän vaikea oppia soveltamaan.
Ensimmäiseksi: Kaikki ihmiset eivät ansaitse kuulua elämääsi. Älä siis tuhlaa aikaasi sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa et tunne oloasi upeaksi.
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minulla on. Kun huomaan, että mulle tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa, ajattelen aina, että minussa on jotain vikaa. Ajattelen, että minä nyt vain olen sosiaalisesti kelvoton, enkä osaa. Ajattelen, että minun pitää muuttua.
Tosiasiahan on, että jos jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina tai usein siltä, kuin elimistöä pumpattaisiin tyhjiin, niin ei niiden kanssa tarvitse olla. Siihen ei tarvitse etsiä mitään syytä tai syyllistä. Voi vain kanavoida aikansa johonkin tai johonkuhun sellaiseen, jonka kanssa ei tunnu karsealta olla. Sellaisiakin on, mutta ne eivät koskaan löydy, jos jää etsimään vikaa itsestään sellaisten keskelle, joiden kanssa tuntuu aina vain yhtä pahalta.

Toiseksi: Hyväksy myös ne anteeksipyynnöt, joita et koskaan saanut. 
Ei siksi, että  itse olisit siten parempi ihminen.
Vaan siksi, että niin on sinulle itsellesi helpompi. Kukaan muu ei tarvitse sitä anteeksiantoa eikä kärsi anteeksiantamattomuudesta, kuin se, joka kantaa katkeruutta sisällään.
Keksin myös, näiden luettujen viisauksien lisäksi, ihan itse yhden tärkeän asian.
Sen, että tulevaisuuden epävarmuudella on kaksi puolta. Se, että ei tiedä tulevaisuudesta mitään, ei välttämättä tarkoitakaan aina sitä, mitä olen aina luullut sen tarkoittavan. Eli, että tulevaisuus on kuilu, johon putoaa.
Se voi tarkoittaa myös sitä, että on monia vaihtoehtoja. Monia ovia, joita voi kokeilla avata, ja joista on mahdollista jatkaa matkaa valintansa mukaan. 

Sellasta.
Ja tänään oli ihan uskomaton päivä! En oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui. Mutta jotain. Minun elämäni mittapuulla valtavaa.
Jätän ihan tahallani kertomatta, mitä.
(Saa arvata. Viiden pisteen vihje: Ei liity Ismo Leikolaan millään tavalla, uskokaa tai älkää.) 





 

Suudelmin (?) suljetut kirjeet

Ajattelin tänään puhua vähän sellaisesta asiasta, joka on ehkä vielä vuosikymmen sitten ollut normaali osa ihmisten arkea, mutta joka nyt näyttää kadonneen tyystin. Kirjeet. Ihan normaali etanaposti, muutoinkin kuin laskujen tai muiden virallisten yhteydenottojen muodossa. Tuttujen, kavereiden, ystävien, rakastavaisten toisilleen kirjoittamat kirjeet. 

Päätimme ystäväni kanssa keväällä, että tänä kesänä kirjoitamme toisillemme kirjeitä. Olemme toteuttaneet sen aikeen. Ainakin itse olen nauttinut siitä suunnattomasti. 
Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut, että kirjepaperia ei tunnu olevan enää missään. Alkukesästä kolusin ihan joka paikan, tavallisista marketeista suuriin tavarataloihin, erityisiä kirja- ja paperikauppoja myöten, mutta ei vain löytynyt. Kuorta kyllä oli jos jonkinlaista, mutta ei enää paperia, sellaista, jota vielä minun lapsuudessani oli yli mielikuvituksen kaikkien mahdollisten rajojen. Kun lapsena kirjoitin sukulaisille, kirjekavereille ja luokkatovereille, kirjepaperia oli kyllä mistä valita. Sain joka välissä synttäri-, nimppari- ja joululahjaksi uudenlaisia kirjepaperisettejä.
Nykyään olen kuullut monen kyllä kysyvän, miksei etanapostia enää tule.
No ehkä siksi kuulkaa, ettei sitä enää tueta. Mihinkäs kirjoitat, jos ei ole paperia.
Olen kaivanut kirjepaperia jostain vuosikymmenen takaisesta kätköstä ja hätätilassa käyttänyt myös ihan tavallisia muistilehtiön sivuja, jotka kyllä ovat ihan rumia ja tylsiä kirjeiksi. 

Kirjeenkirjoitushistoriani alkoi 17 vuotta sitten. Ohhoh, aika hurja luku, omastakin mielestäni. Piti kolmeen kertaan laskea, ennen kuin uskoin sen todeksi.  Mutta uskottava se vain on, seitsemäntoista vuotta sitten aloitin kirjeenvaihdon äitini tädin kanssa, äitini kannustuksesta. Se kirjeenvaihto kesti seitsemän vuotta, niin kauan, kunnes äitini täti ei enää kyennyt kirjoittamaan. Sen kirjeenvaihdon aikana kasvoin lapsesta nuoreksi. Kirjeissä tuli kaiketi kerrottua monenlaista. 

Tuon ensimmäisen kirjeenvaihdon alettua innostuin kirjeistä ja kirjeiden kirjoittamisesta valtavan paljon. Mulla oli 6-7-vuotiaana kyltymätön hinku kirjoittaa kirjeitä. Kyselin aina äidiltä, kenelle seuraavaksi voisin kirjoittaa. Kirjoitin toisellekin äitini tädille, kirjoitin mummolleni, joka matkusti talveksi pois, kirjoitin kummitädilleni ja isän tädille, veljelleni armeijaan. Kuulemma ihmiset ilahtuivat kirjeistäni. Minusta on hauskaa ajatella, että en koskaan uskaltanut oikein näyttäytyä noille samoille ihmisille: heidän käydessään kylässä yritin viimeiseen asti piiloutua kirjahyllyjen taakse, kaappeihin ja sänkyjen alle. En uskaltanut puhua sanaakaan, en vaikka minulta kysyttiin jotakin. Kirjeiden kirjoittamista kuitenkin rakastin. Kirjoitin sydämeni kyllyydestä pitkiä kirjeitä jokaiselle, joka vain mieleeni juolahti. En pahastunut siitä, jos ihmiset eivät saaneet aikaiseksi vastata. Jos joku vastasi, ilahduin suuresti, sillä silloin pääsin kirjoittamaan uutta kirjettä. 

Kun aloitin koulun, sain tietysti lisää kirjekavereita. Minulla oli koko ala-asteen ajan monia luokkakavereita kirjekavereina ja kirjoitin heille vähintään kerran viikossa. Parasta oli, kun omalla pulpetilla odotti luokkaan saapuessa monta taitettua paperiarkkia. Isoveljeni ihmetteli, miksi kirjoittelemme toisillemme kirjeitä, vaikka näemme joka päivä koulussa. Minä pidin sitä ihmettelyä niin typeränä, että en viitsinyt edes vastata. Nykyisin ihmettelen kyllä itsekin samaa. Erityistä hupia minulle nykyään tuottaa se, että vielä ala-asteen kuudennella luokalla raapustimme parhaan ystäväni kanssa toisillemme pitkiä kirjeitä harva se ilta. Aamuisin kuljimme samalla taksilla kouluun, ja usein aamun taksimatkan alussa toinen ojensi toiselle kirjoittamansa kirjeen, ja matka kului sitten hiljaisuudessa, toisen ollessa syventynyt kirjeeseen. Se oli silloin ihan luontevaa ja ymmärrettävää ja ehdottoman tarpeellista. Ilmeisesti joitakin asioita ei vain voinut sanoa, kysyä eikä kertoa mitenkään muuten kuin kirjeellä. 

Ala-asteella luin ja lähettelin innokkaasti myös kirjeenvaihtoilmoituksia. Voi niitä ilon päiviä, jolloin joku vastasi lähettämääni kirjeeseen, ja sitä riemua, kun oma ilmoitukseni julkaistiin lehdessä ja postilaatikkomme alkoi tulvia. Minulla oli monta kirjeystävää eri puolilla maata, monen vuoden ajan. Jossain vaiheessa, viimeistään yläasteella, kaikki ne kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, mutta yhä edelleen mietin usein, mitä noille ihmisille kuuluu ja mistä me oikeastaan kirjoittelimme, kun juttua tuntui riittävän monen kirjeen verran kuukaudessa monen vuoden ajan. 

Yläasteen alkaessa eräs vanhemmanpuoleinen sukulaiseni piti minulle saarnan siitä, kuinka hän ei ymmärrä tätä nykyajan sähköposti- ja tekstarivillitystä. Hän pyysi, että minä ainakin pysyisin perinteisten kirjeiden kirjoittajana, enkä lopettaisi kaikkia kirjeystävyyksiäni. Olin pahimmassa murrosiässä ja tuollaiset puheet menivät aika tavalla ohi korvien. Muutenkin viimeistään yläasteen alkaessa kirjeiden kirjoittamisesta katosi hohto: aloin kai liikaa miettiä sitä, miten pitäisi kirjoittaa ja mitä pitäisi sanoa. Myöhemmin ajattelin, että osasyyllinen oli mahdollisesti eräs sukulaiseni, jolle olin kirjoittanut pienestä lapsesta lähtien, ja kun joskus 10-vuotiaana kirjoitin hänelle ns. tavallisen, kohteliaan kirjeen, hän ylisti sitä maasta taivaaseen ja kehui, kuinka "olet vihdoin oppinut kirjoittamaan kirjeen, niin kuin kirjeet kirjoitetaan: ensin kysellään toisten kuulumisia ja sitten kerrotaan vähän omia kuulumisia ja sitten..."

Yläasteella ainut kirjeenvaihtoni rajoittui hajanaiseen sähköpostitteluun parin ystäväni kanssa, ja yhä vastenmielisemmäksi muuttuvaan oikeiden kirjeiden kirjoittamiseen tuolle yllä mainitulle sukulaiselle. Kirjoittamisesta oli kadonnut ilo, kun sille oli asetettu konventiot. Jatkuvasti mietin, miltä kirjeeni tuon ihmisen silmissä olivat näyttäneet kaikkien niiden vuosien ajan, joina "en vielä osannut kirjoittaa, niin kuin kirjeet kirjoitetaan". Kirjoitin, mutta hyvin väkinäisesti, sillä sama sukulainen tahtoi myös karsia kirjeistäni puhekielisyyden, enkä myöskään halunnut kirjoittaa hänelle niistä asioista, jotka olivat todella merkittäviä elämässäni: ihastumisista, kavereista ja kaikesta sellaisesta, mitä silloiseen elämään kuului. Yritin kirjoittaa kohteliaasti koulusta ja kaikesta, minkä katsoin "säädylliseksi", ja lopulta se viimeinenkin "oikea kirjeenvaihto" katkesi väkinäisyyteensä. 

Merkittävimpiä kirjeitä yläasteajoilta ovat olleet itselleni kirjoittamani kirjeet, jotka avasin vuoden tai parin päästä. Myös parhaan ystäväni kanssa kirjoitimme toisillemme kirjeitä, jotka vuoden kuluttua avasimme yhdessä, luimme ja kirjoitimme taas. En tiedä, mihin sekin perinne on katkennut. Ehkä tulevaisuudenpelkoon. 

Yliopistossa palauduin tavallaan uudestaan suorastaan ala-asteaikaisen itseni nahkoihin, kun tapasin erään erityisen miespuolisen henkilön. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, minun on vaikea ymmärtää, mistä oikein kirjoitimme ja miten sitä juttua riittikin, mutta tosiasia on, että vaikka näimme toisemme pari kolme kertaa viikossa, harjoitimme myös pitkien, pitkien sähköpostiviestien kirjoittamista useamman kerran viikossa. Vaikka tapasimme ja juttelimme jatkuvasti, kirjoitimme todellakin toisillemme niiin pitkiä sähköpostiviestejä joka toinen ilta, että niiden viestien kirjoittamiseen ja lukemiseen kului tunteja. Siis oikeasti, tunteja, ja valitettavasti en nyt liioittele. Se oli sitä aikaa, jona olin nuori ja jaksoin kirjoittaa iltakuudesta seuraavaan aamuneljään... ah, miten paljon mulla tätä nykyä onkaan vapaa-aikaa! :D Siinä vaiheessa voi kai olla kiitollinen sähköpostimahdollisuudesta, sillä en halua miettiäkään, miten opiskelijabudjetti olisi kärsinyt sellaisesta kirjepaperi-, kuori- ja postimerkkimäärästä. Puhumattakaan krampeista, joilta ranteet ja sormet ovat nyt säästyneet, vaikka aika hellinä ne sen näpyttelyn jälkeen olivatkin. Ja niskat. Voi hyvä ihme, miltä ne nykyään säästyvätkään. 

Viime viikonloppuna keskustelin äitini kanssa siitä, kuinka kirjeet vielä joskus, ei edes kovin kauankaan sitten, ovat olleet ainoa yhteydenpitotapa. Ei mikään huvitus tai luksusta, vaan ainoa keino saada yhteys johonkin toiseen. Kuinka omituiselta se tuntuu nykyisessä maailmassamme, ja kuinka käsittämättömän paljon vähemmän hektiseltä. Kun nyt napsauttaa sähköpostin menemään vaikka toiselle puolelle maailmaa, se on sillä yhdellä napsauksella perillä. Monta viestiä ehditään vaihtaa puolen tunnin sisällä. Ennen jo yhden asian kysymiseen, sopimiseen, tarvittiin monin verroin enemmän. Jos sai päähänsä jonkun suunnitelman, se piti saattaa kirjoitettuun muotoon, hankkia kuori ja merkki ja odottaa, että etanaposti kulkee. Sitten piti odottaa, että toinen lukee kirjeen ja saa aikaiseksi vastata siihen. Ja sitten taas odottaa, että etanaposti kulkee, kunnes saa vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, jolloin mielessä varmaan on jo viisi uutta. Kuinka hirvittävä ajatus, ja toisaalta niin kadehdittava. Olisko siinä pokkaa sit kellään yrittää inistä, että "ei mulla oo aikaa vastata sun kirjeeseen", joka nykyään tulisi takuulla jokaisen huulilta ihan automaattisesti? Ainakaan, jos sillä toisella olisi jokin hengenhätä?
No ehkä olisi, jos ja varsinkin silloin, jos se toinen olisi hengenvaarassa. Kirjeen saapuessa perille ei epäilemättä olisi enää mitään tehtävissä.