Hämäriä ajatuksia

Takana on suhteellisen jännittävä viikko. En tiedä, johtuuko hormonitoiminnasta vai mistä lie, mutta koko tunneskaala on käyty taas läpi pohjamudista ihan huippulukemiin.

Maanantaina postiluukustani oli survoutunut paksu, peräti kolmella ihailua herättävällä postimerkillä varustettu kirjekuori. Tiesin heti, mitä se sisältää. Hyvä, kun sain edes takkia pois ja kenkiä jaloista, kun jo olin saksimassa kuorta auki. Innoissani leikkasin ensin väärästä päästä, niin että jo ennestäänkin postiluukusta survoutumisprosessissa kärsinyt kuori muuttui vielä surkeamman näköiseksi. Sitten keksin, että sen sai helpommin auki toisesta päästä.

Ensimmäisenä kuoresta tipahti kirje.
Jostain repäisty paperilappu, johon oli mustalla tussikynällä tekstattu osimoilleen näin:
Heippa!
Tilaamastasi Ismo Leikola -T-paidasta olivat S-koot valitettavasti loppu. (tässä vaiheessa nielin paniikillisesti tyhjää.)  Ohessa M-koon paita, sekä hyvityksenä pipo ja jääskraba.
Aurinkoista kevättä!
T. Ismo Leikolan verkkokauppa

Tässä vaiheessa ravistin kuoren lopun sisällön ulos, ja siinä ne olivat. Kauan odottamani ja kaipaamani paita, viimeinkin.
Ja pipo. Ja jääskraba. Pipo, joka verkkokaupassa maksaa lähes saman verran kuin paita, ja jota en varmaankaan olisi raaskinut siksi ikinä ostaa, ja jääskraba, jota nyt ainakaan en olisi ikinä tullut itse ostaneeksi. Nyt mulla yhtäkkiä on ne kaikki, kaikki, ilman että olen maksanut muuta kuin yhden paidan. Kotiin kannettuna, ilman postikuluja.
Koko iltapäivän hypin ympäri asuntoa ja kiljuin.
Sovittelin paitaa ja pipoa.
Haistelin niitä.
Ajattelin, että en ikinä voi oikeasti käyttää paitaa enkä pipoa, sillä olisi kamalaa, jos niihin tulisi lähtemättömiä tahroja tai jos ne kutistuisivat pesussa.

Aina välillä ihailin kirjettä.
Katselin käsialaa, jolla teksti oli kirjoitettu, samaa käsialaa, jolla kirjekuoreen oli tekstattu nimeni ja osoitteeni.
En olisi uskonut, että sellaisesta voi ilahtua niin paljon.
Pelkästään siitä, että joku on kirjoittanut minulle käsin. 
Nykymaailmassa, jossa kukaan ei enää kirjoita käsin. Joka ikinen arpajaisvoitto, kirje, tiedote, viesti tulee koneella kirjoitettuna.
Ja vaikka hyvin tiedostan tämän, niin sitä en silti tiedostanut, että käsin kirjoitetusta tekstistä voi tulla niin hyvä mieli. Tämä ei ole mikään valmiiksi kirjoitettu, skannattu tai moneen kertaan kopioitu, sadoille lähetetty saatekirje postilähetyksen mukana. Joku on kirjoittanut tämän juuri minua varten. Joku on nähnyt sen verran vaivaa. 

Teki mieli lähettää palautetta ja kiittää erikseen, kaikesta.
Myös teki vähän mieli kysyä, miksi. Miksi ihmeessä haluatte itse maksaa postikulunne ja korvata paidan koon puuttumisen lähettämällä melkein koko lopun tuotevalikoiman? Kyllä tällaisessa täytyy olla jotain hämärää kuulkaa. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Loppuviikosta luin pari hyvää elämänviisautta. Sellaista, jotka tuntuvat liian yksinkertaisilta, että niitä pitäisi erikseen muistaa ja muistutella. Ja joita kuitenkin on niin käsittämättömän vaikea oppia soveltamaan.
Ensimmäiseksi: Kaikki ihmiset eivät ansaitse kuulua elämääsi. Älä siis tuhlaa aikaasi sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa et tunne oloasi upeaksi.
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minulla on. Kun huomaan, että mulle tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa, ajattelen aina, että minussa on jotain vikaa. Ajattelen, että minä nyt vain olen sosiaalisesti kelvoton, enkä osaa. Ajattelen, että minun pitää muuttua.
Tosiasiahan on, että jos jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina tai usein siltä, kuin elimistöä pumpattaisiin tyhjiin, niin ei niiden kanssa tarvitse olla. Siihen ei tarvitse etsiä mitään syytä tai syyllistä. Voi vain kanavoida aikansa johonkin tai johonkuhun sellaiseen, jonka kanssa ei tunnu karsealta olla. Sellaisiakin on, mutta ne eivät koskaan löydy, jos jää etsimään vikaa itsestään sellaisten keskelle, joiden kanssa tuntuu aina vain yhtä pahalta.

Toiseksi: Hyväksy myös ne anteeksipyynnöt, joita et koskaan saanut. 
Ei siksi, että  itse olisit siten parempi ihminen.
Vaan siksi, että niin on sinulle itsellesi helpompi. Kukaan muu ei tarvitse sitä anteeksiantoa eikä kärsi anteeksiantamattomuudesta, kuin se, joka kantaa katkeruutta sisällään.
Keksin myös, näiden luettujen viisauksien lisäksi, ihan itse yhden tärkeän asian.
Sen, että tulevaisuuden epävarmuudella on kaksi puolta. Se, että ei tiedä tulevaisuudesta mitään, ei välttämättä tarkoitakaan aina sitä, mitä olen aina luullut sen tarkoittavan. Eli, että tulevaisuus on kuilu, johon putoaa.
Se voi tarkoittaa myös sitä, että on monia vaihtoehtoja. Monia ovia, joita voi kokeilla avata, ja joista on mahdollista jatkaa matkaa valintansa mukaan. 

Sellasta.
Ja tänään oli ihan uskomaton päivä! En oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui. Mutta jotain. Minun elämäni mittapuulla valtavaa.
Jätän ihan tahallani kertomatta, mitä.
(Saa arvata. Viiden pisteen vihje: Ei liity Ismo Leikolaan millään tavalla, uskokaa tai älkää.)