Viime aikoina itsetuntoni on ollut heikompi ja yleinen tunnetilani lytätympi vielä satakertaisesti normaaliin verrattuna. Johtuen monesta asiasta, ihmisestä ja oikeastaan ei kai mistään. Tuskin siitä ketään toista voi loppujen lopuksi syyttää, tai kiittää kuin loppuviimein vain itseään. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että kävin taas Alkossa, eikä multa taaskaan kysytty papereita. Näytän siis Alko-myyjienkin mielestä vanhalta ja rumalta.
Muutama päivä sitten löysin täysin sattumalta melkein viisi vuotta sitten kirjoittamani tekstitiedoston, johon olin listannut kaikkia positiivisia asioita, joita minulle on joskus sanottu. Olin kirjoittanut, kuka sanoi, mitä ja missä tilanteessa.
Lista oli pitkä, ja siinä oli vain pieni murto-osa koko elämän aikana sanotusta. Vain se, mitä sillä hetkellä silloin olen pystynyt muististani kaivamaan.
Olen kuullut monesti kehotuksen tehdä listoja omista positiivisista puolista, juuri tällaisten hetkien varalta. Siksi, että tällaisina hetkinä niitä voisi lukea ja niistä voisi ammentaa uskoa itseen pahimpinakin hetkinä.
Olen kai joskus yrittänyt sitä, mutta todennut, että se ei toimi. Tiedostan hyvät puoleni, mutta niinä hetkinä, joina en usko niihin, en vain usko niihin. Minua ei silloin auta se, jos olen itse kirjoittanut itsestäni ylös jotakin. Ei auta se, että yritän järjellä selittää itselleni, eikä se, että tiedän, että minussa on hyviä puolia.
Perjantai-iltana täysin odottamatta eteeni avautunut teksti kuitenkin auttoi. Muistin yhtäkkiä kirkkaasti ne sanat, ihmiset ja tilanteet, vaikka niistä on jo kauan aikaa. Vaikka en ollut vuosiin ajatellut niitä. Aloin lukea juttuja vain huvikseni, nähdäkseni, mitä siinä nyt olikaan, mutta vaikutus oli järisyttävä.
Noin monen ihmisen mielestä minussa on näin paljon hyvää.
Ja kun lisään noihin viiden vuoden takaisiin juttuihin kaiken sen jälkeen sanotun, tunne oli ihmeellinen.
Niin monet uudet ihmiset elämässäni ovat sanoneet samanlaisia asioita, jakaneet niiden ihmisten mielipiteet, jotka olivat päällimmäisinä mielessäni vuonna 2010. Se positiivisten asioiden liuta ei siis voi olla vain omaa itsetuntoni pönkittämistä eikä muutaman ihmisen kohteliaisuudesta toteama lausahdus.
Pidin siitä ihmisestä, joka niistä lukemistani ja mieleeni tulleista hyvistä asioista rakentui.
Vielä enemmän pidän siitä, että itse olen se ihminen.
Tosin en tiedä, onko tavoittelemisen arvoista pitää siitä, millainen on toisten silmissä. Tai toisin sanoen luottaa enemmän toisten sanaan kuin omaan. Mutta voiko niitä toisaalta erottaa pohtiessaan, millainen oikeastaan on?
Sen avulla jaksoin uskoa jopa muutaman kaverin lausuman mielipiteen siitä, että Alkossa ei kysytty papereita yksinomaan siksi, että "sä oot vaan niin rehellisen näkönen".
Ehkä tämä johti myös harvinaislaatuiseen hetkeen elämässäni. Istuin itselleni tuntemattoman ihmisen vieressä lattialla ja kerroin itsestäni pari asiaa tutustumisen vuoksi. En sanasta sanaan muista, mitä sanoin, sillä tuliviskillä oli osuutta asiaan, mutta tämä tilanne ei päättynyt vaivautuneesti, kuten minun ja tuntemattomien ihmisten tutustumisyritykset ovat aina muulloin päättyneet.
Tällä kertaa vilpittömän innostunut reaktio lausumieni ajatusten jälkeen oli: "mä tykkään sun ajatusmaailmasta!"
Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin keskustelu ei jatkunut ihan yhtä lupaavasti. Puhe johti jossain vaiheessa esim. julkkisidoleihin, ja tietysti otin puheeksi Ismo Leikolan. Reaktio tähän oli sanatarkalleen:
"Joo, Ismo Leikola on kyllä hyvä näyttelijä!"
No, sai ainakin nauraa taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti