Viikko 34: Kodin merkitys

 Elokuussa minusta ja puolisostani otettiin kuvia lapsuudenkotini pihassa, laiturilla lammen rannassa. 

Myöhemmin laitoin joitakin niistä kuvista sosiaaliseen mediaan. 

Sen jälkeen työkaverini, joka oli nähnyt kuvat, tuli kysymään, missä kuvat oli otettu, paikka oli ollut hänen mielestään niin hieno. 

Kun kerroin, että kuvat on otettu lapsuudenkotini pihassa, hän oli hämmästynyt. Kuinka olen asunut niin hienolla paikalla. 

Muistan, kuinka lukioikäisenä istuin veljeni vaimon kanssa kotipihassani. Hän sanoi, että minulla on ollut täällä upea ympäristö viettää lapsuutta. 

En ollut koskaan itse ajatellut, että ympäristö olisi ollut mitenkään erityisen upea. Kun kaupungissa kasvanut veljeni vaimo sanoi sen, se kuulosti minusta hassulta. 

Nykyisin näen asian eri tavalla. 

Nykyisin ihmettelen, kuinka hienossa ympäristössä olen saanut kasvaa - ja kuinka en ole yhtään arvostanut sitä. En koskaan lapsena tai nuorena ajatellut, että kotipaikassani olisi ollut mitään hienoa. Kadehdin joitakuita, jotka asuivat erilaisissa ympäristöissä. Ajattelin, että haluan aikuisena asua aivan erilaisessa ympäristössä. 

Aikuisena olen asunut kerrostalo- ja rivitaloasunnoissa, kuten lapsena ja nuorena osasin ennakoidakin. Olen viihtynyt näissä asunnoissa hyvin. 

Silti viime aikoina olen huomannut, että nämä paikat eivät ole olleet oikeita koteja. Oikea koti on ollut lapsuudenkotini, jossa on ollut enemmän tilaa - ja jossa voi mennä uimaan aina, kun haluaa. Voi vain kävellä ulko-ovelta pyyhe ympärillä uimaan suunnittelematta sitä sen kummemmin. Talvella voi mennä avantoon.

Viime aikoina olen yrittänyt ajatella, mitä oikeasti asumiselta haluan. Missä ja kuinka haluan asua loppuelämäni. 

Rakastan kerrostalo- tai rivitaloasunnon helppoutta. Minulla ei ole mitään hinkua siivota ja sisustaa isoa taloa. Ei ole mitään kiinnostusta pihan hoitoon. Olen suurimmalta osin kerrostalo- tai rivitaloihminen. 

Kerros- tai rivitalon pihaan ei kuitenkaan saa uimapaikkaa. 

Onko oikeaa kotia siis enää missään? 

Viikko 11: Avoimen ikkunan takana

 Etäkokous on loppumassa. 

Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan. 

Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää. 

Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat. 

Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana. 

Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä. 

Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä. 

Ärsytys, turhautuminen, ahdinko. 

Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen. 

Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua. 

Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita. 

Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.

Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan. 

Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila. 

Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen. 

Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta. 

Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin. 

Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään. 

Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut. 

Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä. 

Ajattelen, että se on just näin. 

Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida. 

Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.

Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista. 

Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas. 

Ehkä tilanne ei olekaan toivoton. 

Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut. 

Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan. 

Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven. 

Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna. 

Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi. 

Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä. 

On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan. 

On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin. 

On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan. 

En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.

Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni. 

Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus. 

Kotini on linnani

 

Noin viikko sitten tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun allekirjoitin kauppakirjan ensimmäisestä omasta asunnostani.

 Tämän merkkipaalun kunniaksi haluan kirjoittaa hieman kodistani, suhteestani siihen, sekä suhteestani kodin laittamiseen ja sisustamiseen.

 Viime aikoina olen taas sattuman kautta hieman seurannut erästä aktiivista sisustusaiheista instagram-bloggaajaa, eli tyyppiä, joka ottaa kuvia keksimistään sisustusratkaisuista, jakaa niitä instagramissa ja lätisee niistä siellä muiden sisustusintoilijoiden kanssa. Huomasin jälleen saman, kuin joskus ennenkin: itse olen jonkin verran kiinnostunut sisustamisesta, juuri sen verran, että saatan eksyä hetkeksi katselemaan yksittäisiä tällaisia instagram-bloggaajia, mutta innostukseni ei ole missään määrin sen suuruista, että jaksaisin sitä pitempään. Pidemmän päälle minulle tulee vain mieleen, eikö ihmisellä tosiaan ole muuta elämää kuin miettiä jotakin kotinsa maljakon väriä ja sen maljakon sopivuutta seinällä olevan taulun sävyihin, ja sitten alan inhota ihmiskuntaa jollain tasolla.

 Siksi en sisällytä tähän postaukseen kuvia, kuten en yleensäkään sisällytä. Kerron vain. Kerron tarinan, enkä tiedä, jaksaako sitä kukaan lukea.

 Ensimmäisen kerran kiinnostuin hienoisesti kodin sisustuksesta 12-vuotiaana vieraillessani ensimmäisiä kertoja kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni asunnossa, jonka hän oli juuri silloin ostanut. Ajattelin silloin, että siinä on sellainen koti, jonka vielä joskus haluan itselleni. Siihen asuntoon perustin myöhemminkin ajatukseni siitä, millaisen kodin itselleni haluan.

Se oli kerrostaloasunto, jossa oli kaksi huonetta, pieni sauna ja parveke. Makkarissa oli isot ikkunat. Eniten minua kuitenkin viehätti kokonaan sinisiksi maalatut seinät ja sininen sisustus.

Yläasteikäisenä sain ensimmäisen kerran päähäni alkaa sisustaa omaa huonettani erinäköiseksi, kuin se oli ollut lapsuuteni ajan. Olisin halunnut maalata katon tähtitaivaaksi, mutta vanhempani eivät suostuneet siihen. Sain yhden kirkkaansinisen seinän, kolme vaaleansinistä seinää ja sinisen tuolin. Olin tyytyväinen niihin.

Ensimmäinen asunto, jossa asuin omilleni muutettuani, oli kahden hengen opiskelijasolu. Siinä elämäntilanteessa silloin en ollut kiinnostunut sisustamisesta muutoin, kuin että iloitsin sinisestä sängynpeitosta ja Muumi-aiheisista pyyhkeistä. Muuten asunto oli minulle silloin vain katto pään päällä, yksi edellytys hengissä pysymiselle muuttuneen elämän keskellä, jossa en vielä oikein tiennyt, miten selviän.

Opiskelujen puolivälissä pääsin asumaan yksiöön, ja olin maailman kiitollisin siitä, että pääsin eroon kämppisasumisesta. Olen sielultani yksinasuja. Yksiö palveli minua hyvin siihen asti, kunnes muutin töiden perässä pois opiskelupaikkakunnaltani. Viihdyin yksiössäni, joka palveli kaikkia tarpeitani: se oli hyvä asunto yksin asuvalle ihmiselle, jolle tuli silloin tällöin vieraita. Juhlien järjestämiseen se ei ollut paras mahdollinen, mutta harvoinpa niitä tuli järjestettyä. Se oli helppo pitää siistinä ja se oli minulle juuri sopiva ja mukava. Joskus mieleeni tuli surra sitä, että pieni yksiö ei sallinut kovin laajasti vaihtoehtoja sisustuksen vaihtelulle, mutta ajattelin, että sen aika tulee joskus myöhemmin.

Tuo opiskeluaikojen yksiö oli muutama vuosi sitten vaikea jättää. Surin sieltä lähtiessäni niin paljon, että silloisessa tilanteessani en oikeastaan antanut itseni edes ajatella asiaa loppuun. Olin ehtinyt asua siellä monta vuotta, siitä oli tullut minulle oikea koti, pidin siitä enemmän kuin osasin edes ajatella ennen kuin jouduin lähtemään, ja jouduin muuttamaan sieltä asuntoon, joka ei miellyttänyt minua ollenkaan.

Opiskelupaikkakunnalta työpaikkakunnille muuttaessani elin sellaisen hyödyllisen vaiheen, jossa opin, millaista asuntoa en halua. Jouduin muuttamaan ja asumaan asunnoissa, jotka olivat niissä elämäntilanteissa mahdollisia. En päässyt valitsemaan itseäni eniten miellyttävää tai edes sellaista, mikä olisi alkuunkaan miellyttänyt. Oli otettava, mitä oli.

Vakituiset palkkatulot mahdollistivat kuitenkin sen ennenkokemattoman tilanteen, että sain ostella vähän uusia huonekaluja ja kodin sisustusta, ja tehdä näillä rumastakin asunnosta vähän enemmän itseni näköisen.

Melkein puolitoista vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa sen kysymyksen edessä, kannattaisiko minun ostaa oma asunto. Koskaan aiemmin en ollut kiinnostunut ajattelemaan sellaista, mutta tuolloin se oli vallitsevien asianhaarojen valossa tosissaan harkinnan arvoinen vaihtoehto.

Yllättävintä oli se, miten nopeasti ja voimakkaasti myytävien asuntojen selailu koukutti, kun sen aloitti. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen siitä, minkä verran asunto yleensä maksaa sellaisella alueella jolla haluan asua ja sellaisilla ominaisuuksilla varustettuna, mitä asunnolta haluan. Osasin arvioida, mikä on kallista ja mikä on edullista. Osasin miettiä, mihin minulla voisi olla varaa, ja missä valossa tietyn asunnon ostaminen voisi kannattaa ja milloin taas ei kanata edes harkita.

Asunnon ostamisen ajatus täytti kohta vapaa-aikani melkein täysin.

Tein listan asioista, joita asunnolta haluan ja laitoin ne tärkeysjärjestykseen.

Edelleen ne samat kuin 12-vuotiaana: sauna pitää olla, ja mieluiten kaksi huonetta.

Asunto ei saa vaatia laajaa remonttia, sillä minä en osaa tehdä mitään, eikä minulla ole varaa palkata ketään.

Asunto ei saa näyttää samalta, kuin ne pari vuokra-asuntoa, joissa olin ehtinyt asua. Toisin sanoen asunto ei saanut olla äärimmäisen vanha.

Siinä ne päällimmäiset.

Hauskin yksityiskohta oli, että myytäviä asuntoja selatessani törmäsin myynti-ilmoitukseen, joka koski täsmälleen samanlaista asuntoa samalla alueella, kuin se veljeni asunto, minun unelma-asuntoni, aikoinaan oli. Kun näytin ilmoituksen veljelleni, hän oli sitä mieltä, että se saattoi hyvinkin olla sama asunto. Otin yhteyttä kiinteistövälittäjään, mutta asunto myytiin ennen kuin ehdin edes katsomaan sitä.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun asunnonostohulluus oli alkanut, löysin unelmieni asunnon.

Asunnonostopäätös on valtavan iso asia. En tiedä onko se sitä kaikille. Kun olen kuunnellut itseni ikäisiä pariskuntia, jotka ovat ostaneet ensiasunnon, olen ollut huomaavinani, että he eivät pidä sitä niin isona asiana. Ehkä päätöksen raskaus puolittuu, kun sitä ei kanna yksin. Minulle se joka tapauksessa oli valtavan suuri asia. Ja mikä tärkeintä, kun ajattelen sitä näin jälkikäteen, minun kaltaiseni ihminen ei tee sitä päätöstä järjellä.

Järkeä pitää käyttää, mutta omaa asuntoa ostaessa suurempi rooli on tunteella.

Asiaa ei helpottanut yhtään se, että asuntoa ostaessa piti pystyä nopeisiin päätöksiin. Tilanne oli valtavan tunteellinen, ja siinä olisi pitänyt osata miettiä useita eri asioita nimenomaan järkevästi, ja kaikki olisi pitänyt tehdä ja päättää nopeasti.

Siitä hetkestä, jona näin asunnonmyynti-ilmoituksen, ajattelin, että juuri tuon asunnon haluan. Kun pääsin katsomaan asuntoa, tunteeni pysyi samana. Järkevyyden näkökulmasta tämän(kin) asunnon ostamispäätöstä harkitessa piti osata ottaa huomioon aika monta asiaa ja punnita niitä.

Soitin monta itkuista ja vähemmän itkuista puhelua eri ihmisille. Minulle soitettiin puheluja. Sain yhden kohtauksen, jota voisi kutsua henkiseksi romahdukseksi.

Sain läheisten ihmisten tuen ja kannustuksen.

Lopulta kaikkein tärkeintä oli se, että tiesin, että juuri tämän asunnon haluan, ja tiedän myös, että tällaista asuntoa ei yleensä tule vastaan. 

Mikä hauskinta, tiesin, että tämä asunto oli paljon hienompi, kuin se veljeni asunto, jota olin kantanut sydämessäni vuosien ajan. 

Sen vuoksi, sen lisäksi, että sain kaiken läheisten tuen, uskalsin tehdä asunnosta ostotarjouksen, vaikka se hetki tuntui niin kauhistuttavalta vastuunotolta, että voin fyysisesti pahoin.

Parhaiten mieleeni on jäänyt, että veljeni soitti minulle asuntokauppakirjan allekirjoittamispäivänä puhelun, jossa hän sanoi neljä sanaa: ”mä tuun mukaan sinne”. Hän tuli mukaan asuntokauppakirjan allekirjoittamistilaisuuteen.

Kun lähdimme allekirjoittamaan kauppakirjaa, yksi tie oli poikki, jouduimme kääntymään ympäri ja menemään toista tietä ja sillä tiellä kaikki liikennevalot paloivat punaisina. Ajattelin, että viimeistään tähän tämä kaatuu.

Ei kaatunut. Pääsin allekirjoittamaan kauppakirjan, elämäni ensimmäisen asuntokauppakirjan.

Sitten tuli koko joukko hoidettavia pankkiasioita, ja sitten muutto, ja siellä minä sitten lopulta olin.

Yksin uudessa, omassa asunnossani, joka ei vielä ollut koti, vaan joku minulle aivan liian hienolta tuntuva asunto, jonne nyt sitten tulin aina töiden jälkeen.

Kun käytin ensimmäistä kertaa omaa saunaani ja kävelin sieltä omalle terassilleni vilvoittelemaan, tunsin aivan kammottavan tunteen, että tämä ei voi kestää.

Tämä on minulle aivan liian hienoa ja hyvää. Tämä ei kestä. Joudun vielä maksamaan tästä.

 

Siitä hetkestä on pian kulunut vuosi, eikä ainakaan vielä ole tullut hetkeä, jonka olisin kokenut maksun hetkeksi.

Se, että asiani ovat niin hyvin, tuottaa minulle edelleen luonteeni mukaisesti pelkoa, sillä en usko, että mikään hyvä voisi kestää ainakaan kovin kauaa.

Pelko ei kuitenkaan enää ole kaiken täyttävää kammoa. Mieleeni tulee myös kysymys siitä, miksi en olisi ansainnut hyvää. Mielestäni en ole vaatinut mitään mahdottomia, kun olen tyytyväinen elämääni, jossa minulla on työpaikka, mukava asunto ja hyviä ihmissuhteita. Siinä on kaikki mitä haluan, miksi minulla ei voisi sitä kaikkea olla? Tiedän monia ihmisiä, joille se ei riitä.

Ja jos joskus enää ei ole, ehdin surra sitä sitten.

Voin myös kertoa, että arjessa uppoaa tiettyyn harmauteen, jossa tätä kaikkea joutuu muistuttelemaan itselleen. Kun jostain asiasta tulee arki, alkaa haluta enemmän. Ja enemmän, ja enemmän, ja enemmän. Mikä ihmiselle ikinä riittäisi.

Veljeni lapset ovat käyneet kylässä. 12-vuotiaat veljentyttäret halusivat tulla yökylään ja toinen heistä sanoi haluavansa asua täällä. 

 Oma asunto on ensimmäistä kertaa ikinä tarjonnut minulle mahdollisuuden siihen sisustamiseen, joka ajaa seuraamaan joitakin instagram-bloggaajia.

Ihaninta on ollut se, että sisustamisella ei ole ollut kiire. Muuttaessani perushuonekalut olivat ne vähän aiemmin toiseen asuntoon ostetut, jotka sopivat myös tähän asuntoon.

Olen unelmoinut kaikenlaisista sisustusratkaisuista. Välillä olen kuluttanut unelmointiin ja suunnitteluun enemmän aikaa ja välillä vähemmän.

 

Välillä olen surullinen siitä, että minulla ei ole rahallista mahdollisuutta ostaa sormia napsauttamalla kerralla ihan kaikkea, mitä haluan,

mutta useimmiten koen suurimman onnen olevan juuri siinä.

 

Elän elämää, jossa minulla on varaa toteuttaa pieniä sisustushaaveitani yksi kerrallaan, ja pikkuhiljaa niistä rakentuu juuri se, mitä olen aina halunnut.

Jos se tulisi noin vain sormia napsauttamalla, sillä ei olisi samaa arvoa. Silloin todennäköisesti haluaisin jo seuraavassa kuussa jotain muuta.

 

Nyt olen ensin ajatellut jotakin, sitten harkinnut sitä muutaman viikon, ja jos vielä silloinkin haluan sitä, ostan sen. Jos kyseessä on joku kalliimpi asia, harkitsen tai säästän pidempään.

Ja siinä juuri on hienous: vuosien jälkeen, omalla rahallani, omalla harkinnallani, saan hiljalleen tehtyä omasta asunnostani juuri sellaisen, jonka siitä haluan.

 

Tärkein asia minulle sisustuksessa on merellisyys.

Meressä ja merenläheisyydessä on jotakin sellaista, joka koskettaa syvältä sielusta. Voisin katsoa merellisiä kuvia loputtomiin, loputtomiin. Tunnen rauhan laskeutuvan sisälleni katsoessani merta.

Olen ostanut merellisen taulun, myrskylyhdyn ja merellistä tunnelmaa huokuvan lampun. Olen ostanut myös merellisen ovikyltin ja seinäkoristeen.

Aiempien vuosien peruja jo opiskeluajoiltani ovat Ruotsin-laivalta ostettu majakka ja merelliset kynttilät.

 

Oman asuntoni makuhuoneen seinä oli pitkään tyhjä ja suorastaan huusi taulua tai koristetta. Koko tämän vuoden ajan olen kierrellyt erilaisia kauppoja ja selannut nettikauppojen sivuja. Olen harkinnut taulun teettämistä jostain omasta kuvastani.

 

Tänään näin yhden taulun, jonka tiesin olevan tarkoitettu makuuhuoneeni seinälle. Näin sen kaupassa, josta en olettanut löytäväni sisutustuotteita.

Juoksin taulua kantaen suorinta tietä kassalle ja ajattelin, että ison sisustustaulun ostaminen on paras tapa piiloutua ihmisiltä kaupassa. Jouduin tekemään aika monta taktista liikettä väistääkseni ihmiset ja olemaan kolhimatta taulua.

Tämä lukeutui jälleen niihin asioihin, jotka innostivat niin paljon, että aikuiselämässä sillä tavalla innostuu vain harvoin.

Kun löytää jotakin, mikä koskettaa omaa sielua.

 

Se on myös tunne, jonka olen kokenut omassa asunnossani vallitsevana tunteena alkuaikojen kammon tunteiden jälkeen.

 

Tämä on minun asuntoni. Juuri tämä minun oli tarkoitus ostaa. Tämä on kotini.

Ajattelen edelleen usein asuntokauppahetken epävarmuuden ja pelon hetkiä, ja yritän miettiä, olisinko voinut tehdä jotain toisin.

 

Tähän mennessä olen tullut aina samaan tulokseen: onneksi sain ostettua tämän asunnon. Onneksi sain tämän asunnon. Vuoden aikana olen oppinut siitä lisää, tottunut siihen ja havainnut sen tietyt huonot puolet, mutta silti, oikeastaan vielä paljon vahvemmin kuin asunnon ostamisen hetkellä, olen onnellinen ja kiitollinen, että ostin tämän asunnon.

Se on nyt minun kotini, ja pikkuhiljaa se näyttääkin siltä, enemmän kuin mikään muu asunto aikaisemmin.

 

 

 

 

Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Viikonlopusta viikonloppuun

Kerron teille tänään viime viikonlopusta, jonka vasta jälkikäteen huomasin olleen hyvin poikkeuksellinen, ellei peräti historiallinen. 
Se oli nimittäin viikonloppu, jonka vietin nykyisessä kotikaupungissani ja jona mulla ei perjantai-iltaa lukuunottamatta ollut mitään sovittua ohjelmaa eikä ihmisten tapaamista.

En alkuun ymmärtänyt tilanteen perinpohjaista poikkeuksellisuutta, sillä olen aina pitänyt itseäni maailman hitaimpana ihmisenä, jonka on lähes autistisen vaikeaa sopeutua pieniinkään muutoksiin tai paikaltaan liikahduksiin, joka ei voi sietää lähtemistä, pieniäkään lähdön hetkiä suurista puhumattakaan ja joka siksi välttelee pienimpiäkin lähtöjä viimeiseen asti, ja joka on niin kerrassaan epäsosiaalinen erakko, että kaikenlainen sosiaalisuus ja / tai sovittu ohjelma on historiallista.

Mutta niin se vain oli. Vasta jälkeenpäin huomasin, että tulin viettäneeksi lauantain ja sunnuntain näkemättä ketään tai tekemättä mitään ennalta sovittua, huolehtimatta kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestäni. Ja voi kuinka se oli ihanaa! Sellaista kun voisi olla ihmisellä useammin.

Viimeisimmän, lauantaipäivänä kirjoitetun postauksen jälkeen lähdin lenkille. En lähtenyt sinne, minne lähden aina, vaan ihan toiseen suuntaan. Olin ihan fiiliksissä siitäkin. Menin juoksemaan paikkaan, jonka olen aina luullut tulvivan muita juoksijoita ja jonne juuri siksi en ole itse koskaan aiemmin etsiytynyt.
No, ainakaan lauantai-iltapäivänä siellä ei juuri muita näkynyt. Sain juosta rauhassa, ja tulla siitä hulluksi. Maasto oli erittäin mäkinen, ja keksin itselleni mainion huvin: juoksin ylämäen ylös niin kovaa kuin pystyin, ja alamäen tullessa vastaan juoksin taas niin kovaa kuin jaloista lähti. Koska lenkki oli oikeastaan pelkkää jyrkkien ylämäkien ja alamäkien vaihtelua, tämä onnistui hyvin. Yhtäkkiä säälin kaikkia, jotka hakevat hurmion tunnetta jostain keholle epäterveellisestä, kun sen voi saada näin helposti: syöksymällä mäkeä alas sellaisella vauhdilla että sivustakatsojiakin pelottaisi, ja ryntäämällä seuraava ylös niin että pohkeissa polttaa. Opin, että kivien, kantojen ja muiden epätasaisuuksien peittämässä maastossa alamäistä selviää hurjassa vauhdissa jännittämällä keskivartalonsa lihaksia, juuri kuten niillä yliopistoliikunnan tunneilla opetettiin, joilla koko kevään ramppasin. Keskivartalo tiukkana, keskivartalo kannattelee. Jyrkistä ylämäistä olen jo kauan sitten maratooneilla oppinut selviämään paremmin auttamalla niissä käsivarsilla ja ylävartalolla.

Lenkin jälkeen kävin suihkussa ja sen jälkeen makoilin lattialla katsomassa Blondi tuli taloon -dvd:tä, juomassa vihreää teetä ja syömässä paahdettua ruisleipää. Ihmettelin ihanaa lämmön tunnetta viikolla ja viikonloppuna kovia kokeneissa jaloissa ja kysyin itseltäni, onko mulla lupa tähän. Onko todellakin lupa vain makoilla tällä tavalla tekemättä mitään, tai edes harkitsematta että tekisi jotakin? Ei lähdössä mihinkään tai näkemässä ketään. Harrastavatko muut ihmiset usein tällaista, onko se luvallista?

Sunnuntaina siivosin, kävin kaupassa, tein ruokaa ja leivoin. Ihmettelin onnen tunnetta siitä, että kerrankin ne kaikki ehti tehdä rauhassa, kiirehtimättä.
Illalla sain päähäni alkaa neuloa samalla, kun katsoin Blondi tuli taloon -dvd:tä.

Seuraavana iltana vasemman käden lapanen oli kasassa.
En tiedä miten se tapahtui. Lopputulos ei ollut sen kummempi kuin viimeksi sen tehdessäni ala-asteella, mutta ala-asteella tarvitsin siihen lukuvuoden. Nyt neuloin sivusilmällä pari iltaa ja siinä se yhtäkkiä vain oli.
Ehkä se on merkki jostakin.

Tein tämän postauksen, koska seuraavaksi on vuorossa stressaavin viikonloppu sitten viimeisimmän lastenkaitsemisviikonlopun, ja halusin siksi suuntautua vielä menneeseen. Muistuttaa itselleni, että sellaisiakin on. Ja että sellaisia on hyvä olla, jotta jaksaa taas niitä stressitason pilviin nostavia viikonloppujakin. 

Päiväni itsenäni

Haha. Koska olen aina halunnut tehdä itsestäni tällaisen jutun, joita joskus tehdään lehtiin julkkiksista. Tällaisen, jossa otetaan päivä elämästä ja kuvaillaan se, mielellään aika tarkasti. Teen sen nyt, koska olen oman elämäni julkkis.

13. heinäkuuta, aamulla kuuden jälkeen kävin uimassa sateessa. Älkää kysykö enempää. Oli kylmä, synkkää ja satoi, mutta kävin uimassa, kylmässä vedessä. Ihan vain vaikka vanhempien luona olemisen kunniaksi.

Palasin sisälle kylpytakkiin kääriytyneenä. Vanha koira innostui jostain syystä leikkimään omalla pehmonallellaan vuosien tauon jälkeen. Olimme jonkin aikaa nallejahtia kylpytakin helmat liehuen ja koiran tassut lattiaan rapisten.

Kun sain vaatteet lopulta päälle, söin aamupalaa. Jostain syystä mulla tänä aamuna oli suorastaan nälkä, vaikka yleensä olen aikaisin aamulla huonovointinen. Söin elämäni terveellisimmän aamupalan, ja juuri siksi otinkin sen nyt puheeksi. Salaattia ja raejuustoa.

Vähän seitsemän jälkeen lähdin kohti kotikaupunkiani. Ehdin kiivaassa tahdissa käydä kääntymässä asunnollani, viedäkseni tavarat sinne. Sitten lähdin marssimaan kohti työpaikkaa. Nautin jälleen kerran tyhjästä, autiosta kävelykadusta ja itsestäni siellä harvojen kanssaihmisten joukossa, kunnollisen töihinmenijän roolissa.

Olin töissä itselleni mieluisten lukusalinhoitajien tehtävien parissa suunnitelmien mukaan ennen puolta yhdeksää. Sain jälleen tuntea itseni maailmanvaltiaaksi astellessani yliopiston kirjaston kolmannen kerroksen hiljaisessa lukusalissa ja kuvitellessani sen hetken, ettei koko maailmassa ole ketään muuta kuin minä.

Ahdistuin jonkin verran siitä, että iso osa sitä porukkaa, jonka kanssa olen nyt oikein tottunut olemaan töissä, on tästä viikosta alkaen jäänyt lomalle ja pitäisi sopeutua ikään kuin uuteen porukkaan (vaikka kaikki nekin ovat tuttuja talvelta). Ahdistuin lisää, kun Uusi Henkilö ykkönen tuli kymmeneltä uhkaavasti ilmoittamaan minulle, että "Uusi Henkilö Kakkosella on asiaa sinulle". Hiippailin valmiiksi pelokkaana Uusi Henkilö Kakkosen luokse kuulemaan, mitä asia koskee. Ilmeni, että Uusi Henkilö Kakkonen halusi vain tiedustella, miten työskentelyni on lähtenyt käyntiin. Ihmettelin, miksi kuvittelen kaikesta aina etukäteen pahinta.

Ennen ruokatuntia kohtasin työelämäni ensimmäisen iskuyrityksen, tai ainakin kauhukseni tulkitsin sen sellaiseksi, tai jonkinasteiseksi sellaiseksi. Kaikessa rauhassa tein työtäni hyllyjen välissä, kun eräs nuori mies ilmaantui jostakin, eikä meinannut lähteä pois. Asiaa ei selvästikään ollut, mutta kaikenlaista jutun juurta se yritti keksiä. Tilanne oli äärimmäisen vaivautunut ja sanalla sanoen karmiva. Lopulta, lukuisten yksitavuisten vastausteni jälkeen tyyppi ilmeisesti ymmärsi yskän ja poistui. Sääntö numero 2: Minun elämäni rakkaustarinat eivät ala small talkin yrityksillä keskellä hiljaista lukusalia.  (Sääntö numero 1 oli se pyörän alle jääminen.)

Ruokatunnin lopussa muistin, että tehtäväkseni oli määrätty myös viikottainen kukkien kasteleminen siinä huoneessa, jossa nyt majailen. Kastelin kukan numero yksi, ja huomasin, että kukat numero kaksi ja kolme olivat niin korkealla, että tarvitsisin tuolin ylettyäkseni niihin. Totesin, että huoneessa ei syystä tai toisesta ollut tavallista jakkaraa, siis sellaista, jolle kehtaisi nousta kengät jalassa. Päätin siis ujuttaa kengät pois jalastani ja nousta tavalliselle tuolille. Juuri kun olin kurottautumassa kastelemaan kaapin päällä olevaa kukkaa, kuulin avaimen kiertyvän huoneen oven lukossa, vaikkei sinne pitäisi vähään aikaan tulla ketään minun lisäkseni. Koska mielestäni olisi ollut jotenkin aivan kamalan noloa tulla yllätetyksi kukkien kastelu -kurottelu -puuhista, syöksyin salamana alas tuolilta ja aloin ängetä kenkiä jalkoihini, kuin en mitään olisi tehnytkään.Olin ehtinyt survoa toisen kengän jalkaani ja toista olin juuri survomassa, kun ovi aukesi ja sisään asteli Uusi Henkilö Kolme. Hämmensin hämmentävää tilannetta lisää tervehtimällä maailman teennäisimmän iloisesti ja kovaäänisesti ja pujahtamalla ensi tilassa ulos.
Yritetään sitä kukkien kastelua sitten taas huomenna.

Iltapäivällä hyllyttelin toisen kerroksen lukusalissa taas kaikessa rauhassa, kun jo edellä mainittu Uusi Henkilö Kakkonen asteli taas paikalle ja oli ilmeisesti vain ihan vilpittömän ja ystävällisen kiinnostunut kuulumisistani, olemmehan olleet viimeksi tekemisissä helmikuussa ja siitä on aikaa. Kehuessani jälleen, kuinka kivaa hyllyttäminen mielestäni on, henkilö totesi painokkaasti, että minun pitää muistaa pitää myös taukoja ja että en saa rasittaa itseäni liikaa. Loppupäivän häpeän- ja huolenaiheeni oli se, että nyt ne kaikki siellä varmasti puhuu keskenään, että tuolla se yks vaan maanisesti hyllyttää hullunkiilto silmissä eikä pysähdy hetkeksikään, kamalaa. 

Töistä lähtiessäni jäi kaihertamaan se, että kävin sanomassa Uusi Henkilö Ykköselle "mä lähen, heippa!", vaikka ei kai kukaan muu sellaista käy erikseen sanomassa, ellei siihen ole painavaa syytä. Uusi Henkilö Ykkönen katsoi minua asteen liian pitkään ja hymyili asteen liian leveästi vastatessaan, jotta tilanne olisi tuntunut luontevalta. Mietin taas, pääsenkö ikimaailmassa sisälle näihin työelämän kommervenkkeihin. Joka kerta jää kalvamaan, jos lähden päivän jälkeen ilmoittamatta kellekään, ja joka kerta tunnen itseni typeräksi, jos käyn ilmoittamassa jollekin.

Kävelin toiseen kirjastoon palauttamaan Blondi tuli taloon -dvd-boxi ykkösen ja lainaamassa toisen osan. Jatkoin matkaa kohti kauppaa suunnitellen, mitä pitäisi ostaa ja kelaten mielessäni, mitä pitäisi muistaa. Pohdin, kävisinkö illalla lenkillä.

Ystävältä tuli viesti, ja päädyimme ex tempore syömään yhdessä. Söimme niin paljon kuin jaksoimme / ehdimme, eikä sen jälkeen tarvinnut enää miettiä, kävisinkö lenkillä. Hyvä kun onnistuin sen jälkeen penkistä ylös punnertautumaan.

Vyöryin ystäväni perässä Anttilan sisustusosastolle. Mukaan tarttui silmäkivet, jotka ovat ratkaisu jokaiseen ongelmaani: allergiaoireisiin, silmien väsyneisyyteen ja silmäpusseihin. En ymmärrä, miksen ole aiemmin edes kuullut moisista.

Mukaan olisi halunnut tarttua myös pari Muumi-astiaa ja ihana meriaiheinen naulakko, mutta jostain syystä itsekurini ei tällä kertaa pettänyt.

Tulin kotiin kahdeksan maissa illalla, enkä oikein tiedä, mitä tekisin. Huonon omantunnon aiheitani tällä erää ovat ainakin se, että en ole vielä imuroinut / muutenkaan siivonnut täällä, kun olen tuhlannut kallista aikaa sosiaalisen median parissa pyörimiseen, ja se, että muutakaan hyödyllistä en ole tehnyt, samasta syystä.

Siinä oli eräs päivä omana itsenäni, var så goda.


 

 

Loppiaistervehdys

Uudenvuodenlupauksen (yhden niistä) toteutus alkoi nyt!

On kivaa, kun on tällanen oikein virallinen juhlapäivä joulun ajan lopetuksen kunniaksi, niin ei tarvitse itse yrittää vetää häilyviä rajoja sille, milloin sopii irrottautua joulusta. 

On ihanaa, että kun mä huomenna pakkaan kamani ja huristelen taas pois lapsuudenkodista normaaliin arkeeni, niin kultamussukkakoirulaisen ei tarvitse jäädä tänne yksin paniikissa, itku silmässä pimeään kotiin, vaan sillä on täällä seuraa. 

On kivaa kivaa kivaa, kun alkaa arki ja pääsee taas kiinni kunnon rutiineihin, eikä tarvi stressata siitä että pitäis olla koko ajan jotain erityistä ja tosi hienoo ja kivaa ja upeeta ja mahtavaa. Minä olen rutiineja rakastava ihminen. 

On mahtavaa, kun jo huomenna pääsee taas töihin, huipputyöpaikkaan mukavien ihmisten keskelle tekemään juuri sitä, mitä haluan. 

On supermahtavaa, että jo parin viikon päästä pääsen tekemään tuota edellämainittua täysipäiväisesti. 

On kivaa päästä taas oikein tositoimiin gradun kanssa. 

On mukavaa päästä muutenkin tekemään opiskeluja. Mahtavaa, että ihan kohta ollaan taas täydessä vauhdissa niiden kanssa, ja opinnot on kasassa ennen kuin ehdin sanoa edes hep!

Parasta, että huomisaamuna aion pukea päälleni joululahjaksi saamani neuletakin, jota en ole vielä kertaakaan käyttänyt. 

Ihan parasta, että mulla on mahtavat viikonloppusuunnitelmat! Ja mulla sitä paitsi on viikonloppusuunnitelmia niin harvoin, että silloin kun niitä on, niin siitä pitää todellakin ottaa kaikki irti. 

Tässä päivässä kivaa oli mm. se, että sain (isoveljen synttäri)täytekakkua, että pääsin saunaan, että sain muutenkin tarpeeksi hyvää syötävää, että sää oli kaunein taas vähään aikaan, että kävin pitkällä kävelyllä ja että asiat ovat jokseenkin järjestyksessä muutenkin. 

Tästä se lähtee, vuoden 2015 arki. 

Elämää joulun jälkeen

Vai onko sitä?

Joulunaluspäivät olivat tänäkin vuonna parhaimmat. Perhettä saatiin kokoon. Luin vielä aatonaattoiltana gradun teoria-aineistoja, että sitten saisin hyvällä omallatunnolla heittää ne sivuun muutamaksi päiväksi. "Salaa" olin jo aloittanut vetävän kaunokirjallisen teoksen, valmentautumisen jouluun, pyhään, jona ei kuulu lukea mitään muuta kuin sellaista, mitä ei ole pakko lukea. Salaperäinen joulun rauha, ehkä joulumieleksikin kutsuttava, laskeutui hiljalleen. Palavien kynttilöiden ja joulukoristeiden täyttämään kotiin. Kiire on ohi, nyt vain nautitaan. 

Aatonaattoaamuna katsoin ensimmäisen joulupiirretyn, tietysti teoriakirjan yli vilkuillen. Lähdin lenkille pitkästä aikaa. Järkytyin siitä, miten pakkasilma kävi henkeen. Tulin kotiin ja luin vanhempieni postilaatikkoon pudonneen paikallislehden. Kävin suihkussa. Toiset lähtivät joulukuusenhakuun, minä lähdin tapaamaan lapsuudenystävää. Kävelin kotiin kauniissa säässä, lahja kädessä, kuten olin mennytkin. 

Jouluaatonaaton iltana se jo iski. Heitin teoriakirjan sivuun ja vaihdoin sen Ankkalinnan Joulukirjaan, jouluiseen sarjakuvateokseen, joka on ollut hyllyssämme varmaan vuosikymmenen, ja jota en jostain syystä koskaan ole lukenut. Huono omatunto tuli jo silloin. Joulu on ovella, mutta oikeuttaako se oikeastaan pitämään lomaa?

Jouluaatto alkoi juuri niin kuin halusin. Herätyskello soi aamulla niin, että ehdin käyttää koiran ulkona mitä jouluisimmassa maisemassa ja asettua katsomaan Joulupukin kuumaa linjaa. Ohjelman loppuun mennessä joulukuusikin oli koristeltu. Syötiin. Saunottiin. Avattiin lahjat. 

Aloin itkeä. Ei vain voinut muuta. Tässä se nyt on. Tätä on odotettu. Tämän avulla olen jaksanut koko syksyn. Tehnyt ylimitoitetun paljon asioita vain sillä ajatuksella, että jouluna sitten pidän lomaa. Eikä tämä päivä ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan. Tänäkään päivänä kukaan ei tule sanomaan, että nyt saan oikeasti pitää lomaa. Tänäkin päivänä, kuten kaikkina muina päivinä, vain tiedän, että oikeastaan pitäisi. Laukussa pinossa olisi monta kirjaa, jotka pitäisi ehtiä lukea, painaa mieleen ja kirjoittaa muistiinpanoja, ennen kuin sitten, ihan kohta, aloitan gradun kirjoittamisen. Ei mulla ole mitään oikeutta pitää lomaa. Ei jouluna sen enempää kuin muulloinkaan. Olen täysin luuseri paska ihminen, kun edes ajattelen sellaista. 

Joulupäivälliselle kylään tulleen sukulaisen ainoa kysymys on, mitä gradulle kuuluu. Ei se, mitä minulle kuuluu, vaan ainoastaan, mitä gradulle kuuluu. 

Joulupäivän aamuna katsoin telkkarista Joulupukin ja noitarummun, piirretyn joka niin ikään on tullut jokaisena jouluna niin kauan kuin muistan. Lähden juoksulenkille toivoen ainoastaan, että mielen puristus helpottaisi edes siksi hetkeksi. Pakkasilma käy taas henkeen, mutta helpottaa se sentään vähäksi aikaa. Lenkin jälkeen se tulee takaisin. 

Olen lainannut kirjastosta koko kasan kirjoja, joita ei ole pakko lukea. Olen nauttinut jo etukäteen ajatuksesta, että joulun pyhinä en sitten muuta teekään kuin luen. 
Ei tee mieli lukea. Ei teoriakirjoja eikä mitään muitakaan kirjoja. 
Kaivoin veljen kaapin perältä vanhoja Aku Ankkoja. Sarjakuvat ovat ainoa, mitä jaksan nyt. 

Joulupäivän iltana katson telkkarista Apollo 13 -elokuvan, sehän löyhästi liittyy graduaiheeseeni. Sitä paitsi aika karseaa, että kyseessä on 19 vuotta vanha elokuva, joka on tullut telkkarista sata kertaa, enkä ole koskaan ennen sitä katsonut. (Pettymys se oli.)

En tiedä, miksi ahdistaa. Siksikö, että koskaan ei pääse irti siitä ajatuksesta, että jotakin koko ajan pitäisi?
Vai siksi, että olen ladannut liikaa odotuksia päivään, joka loppuviimein ei ole yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä? Sama määrä tunteja, sama mahdollisuus olla vihainen, iloinen, ahdistunut tai surullinen. Se, että on joulu, ei tarkoita sitä, että kaikki on täydellistä ja mitään ikävää ei voi tapahtua. 
Joulu edustaa mielessäni myös turvallisuutta. Ikuista kaipuuta ehkä joskus lapsena koettuun turvallisuuteen. Siihen, mitä aikuisena enää ei voi saavuttaa. Nyt olen tässä, mutta missä olen ensi jouluna? Tämä joulu jää ajatuksiini tällaisena, ehkä se on viimeinen jotakin laatua, juuri tällaista joulua ei tule enää koskaan. Samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät, joulu menee ohi vääjäämättä, vaikka sitä kuinka pyytää pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin vain jäädä tähän. Kotiin, perheen keskelle, turvaan. 

Jos jotakin tästä jouluaatosta jäi mieleen, niin Ismo Leikola, jälleen kerran. 
Jäin pyjama päällä lötköttämään sohvalle Joulupukin kuuman linjan ääreen, kun isä lähti vielä tekemään viime tipan ostoksia K-Marketista ennen kuin kaupat kahdeltatoista menevät kiinni. 
Iltapäivällä isä toteaa ohimennen, että "ai niin, mä näin muuten Ismo Leikolan kaupassa!"
Aluksi nauroin ja väitin, että eihän se nyt täällä kaupassa käy. Vanhempani liittyivät yhteisrintamaksi minua vastaan. Ainakin se oli ihan samannäköinen. Ja sehän sanoi jossain haastattelussa menevänsä jouluksi vanhempiensa luo Jyväskylään. Ihan hyvin, vieläpä todennäköisesti, se on voinut käydä matkalla täällä kaupassa. Miksei olisi voinut?
Aluksi luulin juttua vitsiksi, sitten muutun epävarmaksi, myöhemmin tulee paniikki. En kestä ajatusta siitä, että Ismo Leikola olisi voinut olla naurettavan pienen kotikyläni ruokakaupassa yhtä aikaa isäni kanssa samaan aikaan, kun minä makaan kuuden kilometrin päässä yöpuku päällä tuijottamassa telkkaria. En vain kestä. 
Sovimme isäni kanssa, ettei se ollut Ismo Leikola. Että se oli vain joku saman näköinen. Pääsemme siten helpommalla.  Tai ainakin minä pääsen. 

Joulun jälkeinen ahdistus on nyt käsitelty. Seuraavaksi suunnataan tämän vuoden viimeisiin päiviin yllättävän levollisin mielin. Kiitos.  

Eräänä sunnuntaina

Aluksi kerrottaneen, että kesän tuoksuista rakastan myös koivun tuoksua. Se ei liene mitenkään omaperäistä suomalaisille, mutta maininnan arvoista kuitenkin. Pihakoivut, koivut sateen jälkeen ja koivun tuoksu saunan lauteilla leijailemassa. 

Tänään olen kylvänyt ruhoa pihalle kolme tuntia. Kylvänyt, heitellyt, haravoinut päälle. Kyllä se työstä kävi. Takaraivossa jomotti koko ajan ärtymys ja suoranainen raivo. Aurinko hiosti selkää minkä ehti ja varjotilkuilla hyttyset inisivät korvan juuressa. Lähes loppuun asti kiristelin hampaitani erityisesti kahdelle ihmiselle ja asialle pääni sisällä, heille, jotka ovat häirinneet elämääni jo pari kuukautta. Tuntui kuin olisi taas joku murrosikä, niin jatkuvaa tästä ärtymyksen tunteesta ja sen loputtomuudesta on tullut. Se on jumiutunut ärtyisästi päähän, kuin joku koko ajan huonoa laulua soittava levy. Arrgh.

Vasta kolmen tunnin työn jälkeen alkoi hitusen verran helpottaa. Keksin sellaisen lohdullisen ajatuksen, että jos näitä ihmisiä ei olisi, olisi jotain muuta. Tuskin mulla sittenkään olisi hyvä olo. Silloin ärsyttäisi todennäköisesti jokin muu. Jotkut muut olisivat niiden paikalla, jotka haluaisin leikata mielestäni pois. 
Joten: yhtä hyvin voi nyt olla tyytyväinen siihen, miten asiat ovat nyt. Eivät ne nyt mitenkään loputtoman huonosti ole, vaikka sen kuvan voisi mun sanomisista ja ajatuksista saada. Kukaan ei esim. ole kuollut. Asiat voisivat olla niin paljon huonommin. 

Päivän Muumi-jakso on tänään minulle itselleni valtavasti nostalgisia tunteita herättävä "Muumipappa kaipaa vaihtelua." Muistan elävästi, kuinka katsoin sitä kaverin luona 4-5-vuotiaana ja sen jälkeen näin sen seuraavan kerran vasta kouluikäisenä. 
Jaksossa Muumipapan kirjoitustyö kangertelee ja elämä tuntuu merkityksettömältä, sillä Muumilaaksossa ei ikinä tapahdu mitään jännittävää. Tämän kuullessaan Haisuli päättää järjestää Muumipapalle vähän virikkeitä ja kierittelee Muumitalon ja meren välille jättiläis-hirviön jalanjäljiltä näyttävät kuopat. Yhden päivän ajaksi Muumit saavatkin touhua rakentaessaan hirviölle ansaa, mutta kun selviää, että kaiken takana olikin vain Haisuli, Muumipapan täytyy keksiä jotain uutta. Hän päättää karata, kokea seikkailun, ja saada Muumimamman mukaansa, jolloin seikkailusta tulisi vielä romanttinenkin. Tällä karkumatkalla on sitten kaikenlaisia seurauksia: Pikku Myy ja Nipsu opettelevat laittamaan ruokaa, Muumipeikko astuu askeleen kohti aikuisuutta ja Muumipappa saa taas pontta muistelmiensa kirjoittamiseen. 

Tässä jaksossa käy hyvin ilmi asia, jonka oikeastaan huomasin vasta aikuisena: Muumipappa on oma itsenäinen ja persoonallinen, moniulotteinen hahmonsa, ei pelkästään Muumipeikon isä. Muumimamman ja Muumipapan välisellä suhteella on mielestäni jotakin vertailukohtaa esimerkiksi Tuulen viemän Scarlett O'Haran vanhempien suhteeseen: molemmissa liitoissa mies on enemmän tai vähemmän suuruudenhullu, tunteellinen ja vanhanaikaisia ritarikuvitelmia elättelevä mies, joka kuvittelee, että perhe ei ole mitään ilman häntä. Tosiasiassa vaimo on liitossa se, joka pitää sekä perheen että elämän yleensä koossa, ilman naishahmoa mistään ei tulisi mitään. Vaimo kuitenkin antaa miehensä säilyttää kuvitelmansa omasta suuruudestaan, elää hiljaisuudessa, lähinnä vain hymyilee miehensä tunteenpurkauksille ja käy hiljaa korjaamassa ne jäljet, joita mies toilailuillaan saa aikaan. 

Suosikkikohtauksessani Muumimamma ja Muumipappa ovat yön pimeydessä lähdössä seikkailumatkalleen. Muumimamma on jo vuorannut talon sisäpuolelta muistilapuilla, mutta kääntyy vielä ovelta kirjoittamaan lappua lapsille siitä, missä ovat kaneli ja sokeri. "Ne naiset!" Muumipappa mutisee turhautuneena. "Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia, kun tuntematon kutsuu! Eikä mikään tunnu seikkailulta, ellei jälkikäteen voi todeta 'voi, se oli täpärä pelastus!'" 

Tähän jaksoon sisältyy myös yksi koko Muumien historian mielestäni surullisimmista kohdista, kohtaus, jossa Muumipeikko etsii ja huutelee vanhempiaan metsässä ja kallioilla, turhaan. Muistan, kuinka pienenä ihmettelimme veljeni kanssa, miksi Muumipeikko itkee vanhempiensa perään, vaikka hän on jo "ainakin 20-vuotias."

Jatkamme tästä.