Etäkokous on loppumassa.
Olen tuntenut kasvavaa ahdistusta koko kokouksen ajan.
Tässä vaiheessa ajattelen, että en kohta kestä enää.
Tuntuu siltä, että on jonkinlaisia vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmiset kokouksessa puhuvat.
Samalla viikolla toisessa kokouksessa koetan rauhoittaa hermojani neulomalla muiden puheenvuorojen aikana.
Sydän hakkaa liian lujaa ja kädet tärisevät, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
Vatsaa korventelee niin pirusti, ilman että siihen on mitään syytä.
Ärsytys, turhautuminen, ahdinko.
Veljeni on kysynyt, voiko tulla käymään kahvilla töiden jälkeen.
Tuona iltapäivänä ajattelen minulle hyvin tyypillisen ajatuksen: en millään jaksaisi enää mitään töiden jälkeen. Mutta samaan konkurssiinhan tämä nyt menee. Samaa sumua.
Kun veljeni tulee, hän tuo minulle suklaarasian, lähestulkoon parhaita suklaita, mitä tiedän. Olen syönyt niitä viimeksi kai jouluna. En koskaan raaski ostaa niitä itselleni, koska rasiat ovat aika kalliita.
Veljeni on ostanut pari rasiaa ja tuonut toisen minulle, koska hänellä itsellään "niitä ei tule syötyä" ja nehän menevät vanhaksi, jos niitä ei syö.
Minun taloudessani ne eivät pääse vanhenemaan.
Veljeni sanoo jotain asuntoni parvesta, se on hänen mielestään hyvä tila.
Ajattelen näitä sanoja monta päivää jälkikäteen.
Viime aikoina kaikki aikoinaan hyvät ajatukset omasta asunnostani ovat yksi kerrallaan pudonneet pois. En ole nähnyt asunnossani enää mitään hyvää. Kadehdin kaikkia muita heidän asunnoistaan. Kadun päätöstä, jonka kolme ja puoli vuotta sitten tein tämän asunnon ostamisesta.
Veljeni vierailun jälkeen näen asuntoni taas uusin silmin: oikeastaan tämä onkin hyvä asunto. Olenpa saanut hankittua itselleni hyvän kodin.
Veljeni ollessa käymässä ajattelen myös, että on luojan lykky, että nyt ei tarvitse yrittää mitään.
Tässä voi vain olla. Ei helvetti soikoon tarvitse miettiä, mitä kaikkea arvosteltavaa hän keksii asunnostani. En kuulu niihin, jotka hinkkaavat joka kolkan hammasharjalla. Perussiisteys riittää minulle. Kaikille se ei riitä. Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kaikista niistä asuntoni kolkista, joita en ole viimeisen päälle hinkannut.
Myöhemmin samalla viikolla Aake Kalliala sanoo telkkarissa Maria Veitolalle kahvipöytää laittaessaan jotenkin niin, että "kyllä mä ruuanlaitosta tykkään, mutta tästä serveeraamisesta mä en tykkää". Serveeraamisella hän tarkoitti käsitykseni mukaan kaikennäköistä sellaista, mitä vieraita varten pitää laittaa. Oikeanlaiset lautaset ja kupit ja kipot ja servetit ja ties mitä.
Ajattelen, että se on just näin.
Kyllähän sitä kahvit ja tarjoilut voi laittaa, mutta ylimääräinen stressilastillinen tulee siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat, mitkä vieraiden kanssa pitäisi huomioida.
Veljeni ei ole vieras, hänen takiaan ei tarvitse serveerata, ei ainakaan niin, että stressikuorma tuntuu tuhannen kilon painoiselta.
Puhumme veljeni kanssa asuntolainojen koroista.
Keskustelun jälkeen olen uudella tavalla toiveikas.
Ehkä tilanne ei olekaan toivoton.
Veljeni käynnin jälkeen ajattelen, kuin joku henkinen ovi olisi auennut.
Mitä kaikkia kielikuvia sitä nyt onkaan.
Näen mielessäni keväisen terassin ja sieltä virtaavan valon, ja nyt olen avannut henkisen terassin oven.
Tai sitten olen ollut ikkunattomassa huoneessa, ja nyt siellä on ikkuna.
Joku on joskus sanonut, että tällainen vaikutus on ihmisten kanssa puhumisella. Tämän takia pitää tavata ihmisiä ja puhua ihmisten kanssa. Jos ei tapaa eikä puhu kenenkään kanssa, jää jollain tavalla oman mielensä vangiksi.
Ajattelen, että ainakaan minulle tämä yleisohje ei ole pätevä.
On monia ihmisiä, joiden seurassa en koe oloni paranevan.
On päinvastoin ihmisiä, joiden seuraan saatan liittyä hyväntuulisena, mutta joiden seurassa alan tuntea, että asiani ovat huonosti ja kaikkien muiden asiat ovat paremmin.
On harvinaista, että ihmisen seura avaa mielessäni oven tai ikkunan.
En kovin vakaasti usko siihen, että elämässä kaikella olisi tarkoitus tai että täällä olisi jotakin meiltä salattua mystiikkaa.
Tällaisina hetkinä se kuitenkin käy mielessäni.
Se, että veljeni sattui juuri tällä viikolla tulemaan käymään, ja että voimme puhua hänen kanssaan ihan tavallisista asioista, oli juuri sitä, mitä tällä viikolla tarvitsin. Ehkä se tapahtui juuri nyt, koska sillä oli tarkoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti