2020

 On vuoden 2021 ensimmäinen päivä. 

Perinteisesti tämä on se päivä, jona kirjoitan vuosikatsauksen menneestä vuodesta. 

Teen niin nytkin. 

Vietin viime uudenvuodenyön puolisoni kaveriporukassa. Näin ilotulituksen ja sain pidellä räiskyvää tähtisadetikkua. 

Vuoden 2020 aluksi päätin, että tulevana vuonna kokeilen jokaisena kuukautena jotain uutta. Ajattelin, että vuoden lopuksi minulla on kasassa vähintään kaksitoista uutta kokemusta. 

Tammikuun uusi asia oli korvapuustien leipominen. Toteutin sen. Kokemus oli sellainen, että sitä ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt mieli toistaa. 

Seuraavan kokeiltavan asian piti olla ilmajooga, mutta kun sain ajan varattua, kaikki peruttiin koronan takia. Korona tappoi innostuksen kaikkiin kokeiluihin, joten ei tämä vuoden alun päätös oikein ottanut tuulta alleen. 

Helmikuussa juhlin viimeiset juhlat ennen koko maailmaa riepotellutta koronaa. Olin saman yön aikana ensin Helsingissä baarissa ja sen jälkeen Mäntsälän yössä. Tässä oli jotain sellaista mystiikkaa, josta riittää kerrottavaa jälkipolville. 

Helmikuussa kävimme myös jo lähes perinteeksi muodostuneessa parihieronnassa kumppanini kanssa. 

Tapasin opiskelukavereitani porukalla juuri ennen kuin se ei enää olisi ollut mahdollista koronan vuoksi. 

Helmikuussa lähti liikkeelle myös neulomisvimma vuosien jälkeen. Etenkin kesälomalla ja uudestaan syksyllä neulomisesta tuli minulle tärkeä ajanviete, jonka jollain tavalla yhdistän korona-aikaan. 

Maaliskuussa alkoi korona-hulluus, ja kaikki oli yhtäkkiä sekaisin. 

Vietimme pääsiäispyhät halkohommia tehden. 

Tein elämäni ensimmäisen kerran etätöitä. 

Huhtikuussa vietin aivan mahtavan syntymäpäivän. Sain lahjaksi korituoli-riippukeinun. 

Istuin vappupäivän aamuna ulkona omalla terassillani riipputuolikeinussa, luin kirjaa ja linnut lauloivat. Tuntui, että vaikka korona olikin tehokkaasti sumentanut alkuvuoden ja tulevaisuudenuskon, kevät ja kesä tulee sittenkin normaalisti, ja kaikki on hyvin. 

Kesäkuussa pidin elämäni toisen kerran palkallista kesälomaa. Tämä kesäloma oli myös elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma, johon ei sisältynyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai muuta vastaavaa elämänmuutosta. Sain keskittyä vain olemaan. 

Parasta oli kahden yön viettäminen Kalajoella heti, kun koronan takia asetetut matkustusrajoitukset purettiin. Ostimme valtavan uimapatjan ja lahjoitimme iloa Kalajoen hiekkasärkkien rannoilla paistattelevalle kansalle kantamalla kahdestaan valtavan uimapatjan mereen, jonka vesi oli vielä sellaisilla lämpöasteilla, että järkevät ihmiset eivät uineet. 

Kesälomaviikolla käytin lahjakortin, jonka suosikki-ihmiseni oli antanut minulle joululahjaksi: pääsin päästä varpaisiin -kauneushoitoon, johon sisältyi hieronta, kasvohoito, käsihoito ja jalkahoito. Käsi- ja jalkahoito olivat asioita, joita en ollut koskaan ennen kokenut. Sain todeta ainakin sen, että jalkahoitoon kannatti ehdottomasti mennä juuri ennen maratonia: jalat olivat vielä maratoninkin jälkeen paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen, eikä yhtään kynttä irronnut tai edes kynnenpalaa lohjennut. 

Muuten kesälomani sujui lukiessa, neuloessa ja leipoessa. Leipominen oli neulomisen lisäksi toinen minulle uusi aktiviteetti, joka ilmaantui, kun oli lomaa. En pidä itseäni minään leipurina, mutta kesäloman ja ehkä vähän koronankin vuoksi opin, että leipominen voi olla samalla tavalla ihmeellisen rentouttavaa kuin lukeminen ja neulominenkin. 

Kesälomani lopuksi juoksin maratonin Helsingin Paloheinässä ja ajattelin, että se oli siihenastisen elämäni huonoin maraton. Eksyin monta kertaa ja vitutus kantautui jostain niin syvältä sielun sopukoista, että koko juoksuharrastus ja oman elämäni merkitys muuttui kyseenalaiseksi. 

Kesää leimasi myös suru ja pelko tärkeimpien ihmisten puolesta. Siitä muodostui suhtautumistapani koronaan: on tietysti tärkeää noudattaa korona-rajoituksia tiettyyn rajaan asti ja tehdä järkevissä määrin parhaansa sen eteen, että ei sairastuisi tai sairastuttaisi muita. Siitä huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että kuka tahansa voi koska tahansa sairastua tai kuolla myös johonkin muuhun kuin koronaan, ihan samalla tavalla kuin koronavapaanakin aikana. Jos tärkeä ihminen sairastuu tai kuolee, minua ei ainakaan ilahduta pätkääkään, olenko noudattanut pilkuntarkasti jokaista korona-rajoitusta ja ollut esimerkiksi tapaamatta ketään. 

Heinäkuussa juhlimme kumppanini 30-vuotissynttäreitä. Annoin hänelle lahjaksi Ferrari-ajon kiitoradalla ja lego-moottoripyörän, jonka hän kokosi seuraavan viikon aikana. Viikon kuluttua juhlista olin katsomassa Malmin lentokentän kiitoradalla Ferrari-ajoa ja samana iltana ajelimme myös avoautolla kesäillassa. 

Heinäkuussa kävin kummilapseni kanssa Linnanmäellä ja meillä oli kiva päivä siitä huolimatta, että meinasin jäädä jumiin putkiliukumäkeen. 

Elokuussa sain työn puolesta kunnian lukea Tove Janssonin tekstejä aikuisten ääneenlukuhetkessä. Kävin kotipaikkakuntani taidemuseossa Tove Jansson -näyttelyssä ja kahvittelin muutaman kerran Lottakodilla, joka on ehdottomasti suosikkipaikkani kotiseudullani. 

Elokuussa juoksin tähänastisen elämäni kamalimman maratonin Tuusulanjärvellä kuumassa säässä. Vuosi 2020 oli maratonien osalta vuosi, jonka jälkeen on tehnyt mieli lopettaa maratoonailu kokonaan. Olen kuitenkin päättänyt yrittää vielä löytää positiivisiakin kokemuksia tulevana vuonna. 

Elokuun lopussa pidin vielä yhden ihanan kesälomaviikon.

Lomaviikon alussa koin vuoden parhaan kokemuksen, pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, tuulitunnelilennon. Tulevalta vuodelta toivon ainakin lisää tuulitunnelilentoja. 

Lomaviikon aikana kävimme suosikki-ihmiseni kanssa Kotkassa ja siellä pääsin vihdoin käymään suomalaisten kalojen akvaario Maretariumissa, jossa jo pitkään olen halunnut käydä. Kalat uivat ihan akvaarion lasiin kiinni ihmettelemään katsojaa, joten sinänsä niitä katsomaan meneminen oli palkitsevampaa kuin moneen eläintarhaan meneminen. 

Sattumalta Kotkan Merimuseossa oli myös meneillään Tove Janssonista ja Muumeista kertova näyttely, joten sain jo toisen kerran saman kesän aikana ilon tutustua Tove Jansson -näyttelyyn. Erityisen hienoa oli, että tässä näyttelyssä keskityttiin mereen ja meren merkitykseen Tove Janssonin elämälle ja työlle. 

Lomaviikon lopuksi istuimme iltaa aurinkoisessa Hämeenlinnassa ja kävelimme Aulangolla. 

Syyskuussa kävin yksissä häissä ja pääsin siellä viimein käyttämään kaksi vuotta sitten ostamaani juhlamekkoa ensimmäisen kerran. Kannatti sekin ostos siis tehdä. 

Syyskuun lopussa olin vanhimman veljenlapsen rippijuhlissa ja kriisiydyin siitä, että ihminen, jolle minä olen vaihtanut vaippoja ja jota olen hoitanut hänen lapsuudessaan, on nyt jo mopokortin saanut nuori mies. 

Kesällä sain päähäni, että minun pitää saada oma koira, ja syksyllä yritin tosissani ryhtyä toimiin sen suhteen. Asia ei ole kuitenkaan edennyt toiveideni mukaisesti, eikä koiraa ole minulle toistaiseksi tulossa. 

Loppusyksy kului muuten lähinnä töissä ja sivutoimisesti väitöskirjan teossa, sekä asioiden, kuten koirahaaveen, turhaksi osoittautuneessa tavoittelussa. Tietysti oli pieniä iloja, kuten sisustustaulun osto, elokuvissa käynti Metsäjätti-elokuvaa katsomassa ja juokseminen kuntoportailla. Koin myös harvinaisen liikutuksen hetken katsoessani Vain elämää -ohjelmaa, jossa Herra Ylppö, jota en ole kokenut lainkaan itseni kaltaiseksi, puhui yhden pätkän oman elämänsä kokemuksia ja tuli siinä sanallistaneeksi juuri sellaisia tunteita, joita minä olen elämässäni kokenut, mutta en ehkä aina ole osannut sanallistaa. Kuvaavaa oli, että suosikki-ihmiseni vieressäni alkoi nauraa, ja minä sanoin hänelle, että "just tuollaiselta musta usein tuntuu ja oon yrittänyt selittää sitä sulle. Mutta en olisi uskonut, että kuvaava ajatus tulee tuon ihmisen suusta."

Joulukuussa yritin lähteä vielä itsenäisyyspäivän maratonille kokeilemaan, onko vuosi 2020 täysin toivoton maratonvuosi, mutta se peruttiin koronan vuoksi. 

Valmistauduin jouluun hyvissä ajoin. Ostin omaan kotiini sähkökynttelikön ja kaivoin varastosta muovisen pöytäkuusen. Ostin joululahjat marraskuun puolella. Siivosin. Kuuntelin joululauluja. Leivoin pipareita monta pellillistä. Ostin paljon suklaata. Menin viimeisenä työpäivänä ennen joulua töihin punaisessa mekossa, tonttulakki päässä. 

Vuoden lopuksi vietin edellisessä postauksessa kuvatun, ihanan joulun, josta olen todella kiitollinen. 

Vietin uudenvuoden kotona suosikki-ihmiseni ja raketteja pelkäävän koiran kanssa. En nähnyt raketteja metsän takaa, mutta kuulin kyllä. 

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun olen aloittanut päätoimisen ja vakituisen työnteon nykyisellä alallani. Kolmen vuoden aikana olen pitänyt tähän mennessä yhteensä viisi viikkoa lomaa, joista yksi kahden viikon pätkä meni aikoinaan melkein kokonaan muuttamiseen. 

Olen nyt alkanut ajatella, että ainakin viimeinen vuosi on mennyt sumussa, jossa asioita tekee päivästä ja kuukaudesta toiseen samalla tavalla. Olen alkanut kyseenalaistaa asioiden merkityksen ja miettiä, voisiko tässä yhtälössä jokin tai jotkut asiat olla aivan kokonaan toisin. 

Olen ehkä tyypillinen hyvinvointi-ihminen: asiani ovat hyvin, mutta kun ne ovat tarpeeksi pitkään olleet tarpeeksi hyvin, alan ajatella liikaa sitä, mitä merkitystä tässä millään on. Ajattelen hyvää työpaikkaani ja niitä mukavia ihmisiä, joita siellä on, ja mielessäni on tällä hetkellä hyvin kirkkaana ahdistava kysymys siitä, tätäkö muka oikeasti haluan. Onko tämä kaikki sen arvoista, että se on vienyt valtaosan viime vuosistani ja tulee myös jatkossa viemään, tulevista täysistä lomista huolimatta, valtaosan elämästäni. 

Tämä epäselvyyden ja sumun tunne on aiheuttanut myös sen, että en ole osannut tehdä uudenvuodenlupauksia, joita aiemmin olen pyrkinyt tekemään. 

Ainoa selkeä uusi opetus, jonka koen vuoden 2020 minulle antaneen, on se, että vaikka joku ihminen käyttäytyisi minua kohtaan huonosti, minun ei tarvitse käyttäytyä häntä kohtaan huonosti. 

Ainoa konkreettiseen taipuva tavoite, jonka itselleni keksin, on oppia olemaan jämäkämpi. Tähänastisessa elämässäni olen pyrkinyt esimerkiksi työelämässä aina ystävällisyyteen, lapsuudessa opetettuihin käytöstapoihin ja kohteliaisuuteen, mutta tämän vuoden aikana olen karvaasti huomannut, että ne eivät riitä. Niiden lisäksi pärjätäkseen tarvitaan yksinkertaisesti jämäkkyyttä. 

Ärsyynnyn, kun tietyn tyyppiset ihmiset kuuluttavat, että heidän täytyy oppia antamaan itselleen enemmän armoa ja muun muassa lepäämään enemmän. Jos he osaavat itse kertoa sen, he varmasti myös osaavat levätä ja olla itselleen armollisia. 

Minun tavoitteeni on sen sijaan tällä hetkellä oppia olemaan minua kohtaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan ystävällisen jämäkkä. Sellainen, joka ei alennu käytöksessä heidän tasolleen, mutta ei kuitenkaan alistu heille milliäkään. Joka osoittaa numeroa tekemättä, että heillä ei ole oikeutta toimia toisia kohtaan tahallisen väärin. 

Samalla olisi tärkeää opetella sanomaan tietyissä tilanteissa yksiselitteisesti ei, ja olemaan kantamatta siitä huonoa omaatuntoa. 

Lisäksi toivon, että tulevana vuonna itsetuntoni kehittyisi paremmaksi niin, että enää en epäilisi näin paljon enkä toisaalta välittäisi niin paljoa siitä, jos joku käyttäytyy yksiselitteisen huonosti. 

Tässä on kuitenkin niin suuria tavoitteita, että en kuvittele niiden olevan valmiita vuoden kuluttua, ja siksi en lupaa niitäkään. 

Positiivinen kokemukseni tämän kaiken vastapuolena kuluneena vuonna on ollut, että vielä aikuisenakin voi löytää itsestään aivan uusia puolia.

Sen lisäksi, että voi kokea uusia asioita, voi myös oppia itsestään, vaikka luulee tuntevansa itsensä.

Olen esimerkiksi luullut, että en oikein välitä leipomisesta, mutta se onkin tuottanut minulle iloa. 

Olen aina ajatellut, että minä olen negatiivinen pessimisti ja vähintäänkin hiljainen, seinään maastoutuva näkymättömyys, mutta olenkin huomannut joissakin tilanteissa olevani suorastaan hengennostattaja. 

Olen kiinnostunut työhyvinvointiin liittyvistä asioista niin paljon, että olen omatoimisesti suunnitellut ja toteuttanut yhden työhyvinvointitempauksen työpaikallani ja saanut siitä kiitosta. Olen myös jo vuoden ajan jokaisena työaamunani vetänyt keppijumpan kaikille halukkaille ja saanut kiitosta siitä. Ihmettelen itse vieläkin, miten se on mahdollista. Sen seurauksena minulta kysyttiin, onko minulla liikunnanohjaajan koulutus. Nauroin niin paljon, että oksat pois. 

Yksi työkaverini on todennut minulle, että minä olen "aina hyväntuulinen". Sellaista en olisi koskaan kuvitellut kuulevani. 

Olen luullut, että olen hiljainen, enkä uskalla sanoa mitään perheen ulkopuolisessa porukassa, mutta kuluneena vuonna olen ensinnäkin vetänyt monta kokousta puheenjohtajan roolissa (ja siitä en ole pitänyt) ja lisäksi ollut jossain kokouksessa lähestulkoon päällepäsmäri. 

Olen huomannut, että nautin kokousmuistioiden kirjoittamisesta. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kokousmuistioiden kirjoittamista en ole aiemmin osannut ajatella iloa tuottavana toimintana. Useimmiten ihmiset eivät tarjoudu siihen vapaaehtoisesti, mutta minusta on ihan parasta saada tiivistää tekstisiksi kokouksessa kuulemani asiat. 

Lisäksi olen ajatellut, että juhlien emännöinti ei sovi minulle, eikä se useimmiten sovikaan, mutta jouluna huomasin nauttivani siitä.

Jatkan kohti ensi vuotta ja toivon, että kaikki menee hyvin. 

Olen tyytyväinen nykyhetkeen ja onnellinen, jos kaikki vielä vuoden päästä on yhtä hyvin. 

Ekstraonnellisuutta olisi, jos vuodessa olisi vähemmän merkityksettömyyden tunnetta, mutta se on kyllä vähän liikaa pyydetty näin hyväosaiselle ihmiselle. 

Terveyttä, uusia, avartavia kokemuksia ja onnellista tulevaa vuotta jokaiselle lukijalle!

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Ajatuksia helmikuulta

Päätin viime vuoden lopussa tai tämän vuoden alussa, en muista varmasti kumpana, että tänä vuonna kirjoitan taas enemmän blogia kuin viime vuonna.

En tiedä onko blogilla lukijoita, enkä sitä, onko kirjoittaminen järkevää. Tiedän kuitenkin, että johonkin joka tapauksessa kirjoitan, ja jonkinlainen tarve on myös jakaa omia kirjoituksia. Siksi siis toteutan lupaukseni.

Tässä siis tulee blogikirjoitus, jolla ei ole sellaista selkeää teemaa kuin edellisillä: vuosikatsaus, kirjallisuus tai maratonharrastus ovat olleet ikuisia teemoja.
Tämä on sellainen "aivan kuin ennen vanhaan" -postaus, jossa ainoastaan hajanaisesti kerron havaintoja kuluneelta talvelta.

Asia yksi:
Yhtenä vuonna eräs facebook-kaverini lupasi uutenavuotena, että tänä vuonna hän kokeilee vähintään kahtatoista uutta asiaa, siis ainakin yhtä uutta asiaa jokaista kuukauta kohden.
Pari viime vuotta ovat itselläni menneet niin, että mielestäni tästä asiasta ei ole tarvinnut ottaa paineita. Olen parina kuluneena vuotena joutunut noin sadan uuden asian eteen.

Tämän vuoden alussa päätin tietoisesti alkaa keräillä uusia kokemuksia. Päätin, että niiden ei tarvitse olla isoja.
Aloitin tammikuussa leipomalla korvapuusteja. Pidän kovasti korvapuusteista, mutta en ole koskaan yksin leiponut niitä.
Kahvivieraat sanoivat kohteliaasti, että ne olivat hyviä, mutta minusta ne olivat epäonnistuneita. Olen vannoutunut korvapuustien ystävä, joten minulla on perustanani vankka asiantuntemus. Onneksi kuitenkin oli niitä kahvivieraita, niin kaikkia ei tarvinnut heittää pois.

Helmikuussa minulla on ollut suunnitelma sellaisen asian toteuttamisesta, josta olen haaveillut kauan, ja jonka olen jo saattanut alulle, mutta en ole jaksanut viedä sitä loppuun.
Koska vallitseva tunne tänä vuonna joulun jälkeen, syystä tai toisesta, on ollut jaksamattomuus.

Jaksan jotenkuten hoitaa arjen pyörittämiseen välttämättä tarvittavat asiat, mutta kaikki pienikin ylimääräinen vaatii suhteettomalta tuntuvia voimanponnistuksia. Lisäksi pienikin epäonnistuminen aiheuttaa helvetinmoisen tunnekuohun.

Olen lähestynyt asiaa suunnittelemalla varaavani työterveyteen ajan kaikkien arvojen mittaamista varten, mutta arvatkaa, onko jaksamista ollut siihenkään. Nettiajanvaraus olisi käynyt helposti, mutta ei, ei sellaista mahdollisuutta ole, pitää soittaa ja jonottaa, ja senkin voi tehdä vain arkisin välillä, jolla useimmiten olen töissä.

Toinen talven teema jaksamattomuuden lisäksi on ärtymys. 

Olen kohtuuttoman ärtynyt suhteettomista asioista. Esimerkkeinä mainittakoon telkkarissa tai kirjassa typerästi ja minun mielestäni väärin toimivat fiktiiviset henkilöt. Tai se, että minun mielestäni hyvä laulaja ei pääse jatkoon The Voice of Finland -ohjelman Ääni ratkaisee -jaksossa, mutta sitten heti perään kehutaan maasta taivaaseen jotakin huonoa laulajaa. En ole musiikin asiantuntija, mutta minään aikaisemanpana vuonna mielipiteeni eivät ole olleet näin suuressa ristiriidassa tuomareiden kanssa.

Olen ollut häiritsevän ärtynyt myös omassa menneisyydessäni kokemistani vääryyksistä.
Se juontaa ehkä juurensa siihen, että vähän aikaa sitten huomasin, että nuorempana olin paljon arempi pitämään puoliani kuin nykyään. Luonteessani on paljon kehitettävää edelleen, mutta nykyään olen monesta syystä luonnollisesti huomattavasti itsevarmempi kuin vaikka opiskeluaikana. Aikaisemmin olen aina pysynyt hiljaa ja välttänyt kiinnittämästä huomiota itseeni, nykyään uskallan sanoa ääneen, jos selkeä vääryys tapahtuu.

Viimeisin kohtuuton ärtymyksen aiheeni oli useampi yläasteaikainen opettajani.
Tiedoksi: jos joku luulee, että opettajat pitävät hiljaisista ja kilteistä oppilaista, jotka tekevät parhaansa koulun eteen, ja tällaisilla oppilailla ei ole koskaan mitään ongelmia opettajien kanssa, asia ei ole niin. 

On valitettavasti olemassa myös opettajia, jotka lietsovat koulukiusaamista osallistumalla siihen itse. On olemassa opettajia, joita esimerkiksi ujous ärsyttää suunnattomasti, ja jotka sen vuoksi pilkkaavat itse etunenässä ujoja ja / tai hiljaisia oppilaita, ja tekevät heidän kouluelämästään helvettiä.

Sitten opettajien joukossa on ihan vain kusipäitä, jotka luulevat voivansa sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa. Ikävä asia vain on se, että minun kaltaiseni oppilas on yläasteaikana vain kyyristynyt häpeästä tällaisten edessä ja pysynyt hiljaa. Kun aikuisena huomaa, että hetkinen, tämä asia meni kyllä nyt niin, että opettaja toimi väärin ja minä en, niin mitä sille voi enää tehdä? Ei mitään.

Loppukevennyksenä vielä yleinen ajatus helmikuusta. Helmikuu on mielestäni hyvä kuukausi. Usein se on tavalla tai toisella talvinen, kauniiden valaistuvien aamujen ja kirkkaiden pakkaspäivien kuukausi. Sellainen se on ollut tänäkin vuonna. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla sama etuoikeus kuin minulla, eli kilometrin työmatka, jonka saan kävellä auringon noustessa huikaisevien helmikuun värien kirjomalle taivaalle.

Tänäkin vuonna helmikuu oli lisäksi kuukausi, jona sain kaksi laskiaispullaa mantelimassalla, ensimmäisen töissä kokouksessa ja seuraavan suosikki-ihmiseni tuomana tuliaisena.

Näillä ajatuksilla aloitan tänä vuonna maaliskuun, joka perinteisesti on kuoleman kuukausi.

Hämeen hitaat

Keksin tämän otsikon jo aikaisemmin omaksi rohkaisukseni. Lopulta se ei osoittautunut kaikkein kuvaavimmaksi. Koetin keksiä parempaa otsikkoa, mutta en keksinyt, joten riittäköön, että hitaus Hämeessä oli pyrkimys. 

Jo pari vuotta olen pohtinut maratonin juoksemista Hämeenlinnassa. En loppujen lopuksi oikein tiedä, mistä se ajatus on tullut. Olen käynyt Hämeenlinnassa vain harvoin, enkä oikeastaan tunne minkäänlaista kiintymystä sitä kohtaan. Ajattelen kuitenkin, että se on kaunis kaupunki. Nykyään siellä jopa asuu muutama minulle erityisen tärkeä ihminen. Se on ihan sopivan matkan päässä paikoista, joissa yleensä oleilen.

Tänä vuonna sitten päätin, että nyt on tullut Hämeenlinna-maratonin vuoro. Kaikenlaisten jo toteutettujen pohdintojen jatkeeksi.

Kesän alussa kävin katsomassa, milloin pitää ilmoittautua, jos sinne aikoo. Huomasin, että tapahtumaan oli hintaportaat: mitä aiemmin ilmoittaudut, sitä halvemmalla selviät. Huomasin samalla, että voimassa oleva hintaporras on voimassa vielä jonkin aikaa. Päätin, että ilmoittaudun vasta myöhemmin. Siltä varalta, jos jotain vaikka tapahtuu, enkä pääsekään lähtemään.

Viimeisenä halvemman hintaportaan voimassaolopäivänä kävin sitten ilmoittautumassa. Rehellisesti sanoen ajatukseni oli puhtaasti se, että mua ei yhtään kiinnostaisi lähteä, mutta koska tätä nyt on jo suunniteltu, niin kai mä sitten ilmoittaudun. En tiedä, mistä sellainen asennevamma oli ilmaantunut.

Juoksuharrastus takkuili koko kesän. Ensin pidin taukoa toukokuun puolivälissä juostun maratonin jälkeen, sitten tuli liian kovat helteet. Heti helteiden hellitettyä sairastuin ennenkokemattomaan kurkkukipuun ja yskään, joka ei meinannut mennä ohi. Se ei rajoittanut elämää kohtuuttomasti muuten, mutta se esti hengästyttävän juoksutreenaamisen. Odotin kaksi viikkoa turhaan, että kurkkukipu ja yskä menisivät ohi itsestään. Sitten menin lääkäriin ja sain kymmenen päivän antibioottikuurin. Kuuri alkoi auttaa parissa päivässä. Sain siitä kummallisen motivaatiopuuskan ja kävin jopa ostamassa uudet juoksulenkkarit.

Hämeenlinna-maratoniin ei ollut enää kuin pari viikkoa aikaa. Helteet iskivät taas. Kuntoni tuntui kahden viikon köhimisen jälkeen täysin menetetyltä. Uudet juoksulenkkarit ja lähestyvä maraton innostivat kuitenkin lähtemään kevyille hölkkälenkeille muutamana aamuna ennen seitsemää, pahimman kuumuuden laskeutumista. Tunsin aamulenkeistä suunnatonta ylpeyttä, sillä sellaisiin en ole kyennyt koskaan aikaisemmin elämässäni.

Ne muutamat hölkkäharjoitukset kuitenkin ilmaisivat minulle myös, että kuntoni ei ollut kohdillaan.
Muutamaa päivää ennen Hämeenlinna-maratonia mietin vakavissani, pitäisikö sitten jättää menemättä.

Koska suuressa osassa elämäni asioista minun on vaikea päästä lopulliseen kyllä- tai ei-johtopäätökseen, jäi maratonin väliinjättöajatuskin vähän kuin roikkumaan, kunnes tuli viimeinen päivä ennen maratonia, ja siinä vaiheessa tein päätöksen.

Lähden, juoksen hiljaa ja rauhallisesti, juoksen sen verran, minkä kykenen.
Viimeisenä iltana ennen maratonia söin hyvän aterian. Maratonpäivän aamuna minulle valmistettiin aivan mahatava aamiainen. Viime hetken valmistautuminen sujui siis harvinaisen hyvin.

Silti vielä lähtöpaikalla, juoksukamat päällä ja numerolappu rinnassa,
vallitseva tunteeni oli laimea ärtymys. 

Ei huvita, ei kiinnosta. Olispa tää jo ohi. Kun tää on ohi, en halua enää pitkään aikaan tähän tilanteeseen.
Olin huolissani, sillä yleensä jonkinlainen innokkuus juoksua kohtaan tulee viimeistään lähtöviivalla. Nyt se ei tullut.

Lähdin juoksemaan muiden mukana. Jostain tuli rytmi, jonka ajattelin itselleni vähän liian kovaksi vauhdiksi. Silti se tuntui minulle sopivalta rytmiltä. Päätin, että juoksurytmiin pääseminen on tärkeintä, vauhtia voi säädellä myöhemminkin, jos siltä tuntuu.

Ärtymys säilyi kymmenenteen kilometriin asti, sitten se vähän heikkeni.

Maisemat olivat todella kauniit. Vanhaa kaupunkia, vettä, järven rantaa. Hämeenlinna torneineen, puusiltoja, tykkejä. Puistoa, metsää ja niittyä. Reitti ulkonäöllisesti saa minulta täydet pisteet.

Muuten mieleeni jäi valitettavasti lähinnä negatiivisia asioita. En tiedä, johtuiko se enemmän lähtökohtaisesta mielentilastani vai tapahtumasta, mutta en oikeastaan tiedä, onko sillä väliäkään. Tässä muutamia valituksen aiheitani:

Opastuksen olisi pitänyt olla paljon selkeämpää. Emme meinanneet löytää numeroidenhakupaikkaa, vaikka mukana oli karttojen ja paikkatiedon asiantuntija -äitini. Tietoa numerolapunhakupaikan sijainnista ei löytynyt nettisivuilta kaivamallakaan, vaikka minä puolestani olen tiedonhaun asiantuntija. Seuraava haaste oli lähtöpaikan löytäminen. Onneksi se ei ollut kaukana kisakansliasta, joka lopulta löytyi muita juoksijan näköisiä seuraamalla.

Maratonin opasteet ja opastajat olivat sellaisia, että aloin sen takia jossain vaiheessa itkeä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun ihminen on juossut melkein kolmekymmentä kilometriä, ei enää jaksa keskittyä pohdiskelemaan risteyksessä, minne täysmaratoonarin pitäisi tässä vaiheessa kääntyä, jos kympin nuoli on tuonne, puolimaratonin tuonne, ja maratonista ei oikein ole tietoa. Siinä vaiheessa opasteiden pitää olla niin selkeät, että maratonista seonnutkin ihminen ymmärtää ne. Huonossa tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, jos liikenteenohjaajakaan ei osaa auttaa. Sellaista tilannetta en ole kokenut ikinä ennen, nyt sen koin.

Opasteiden suhteen ajatus näytti olevan se, että kyllähän te tiedätte, miten täällä pitää juosta, kun tää reitti on sama kuin aina ennenkin. Jos ette oo olleet täällä ennen, niin ei teidän tarvi tänne tullakaan.

Juoksun jälkeen päätin mennä suihkuun siinä tapauksessa, jos löydän suihkun. Yllättävää sinänsä, mutta suihku löytyi ongelmitta. Maratonia seuraavana päivänä huomasin nettisivulta, että juoksijoille olisi ollut tapahtuman jälkeen keittolounas tarjolla, mutta maaliin tultuani kukaan ei maininnut siitä enkä huomannut mistään, että sellaista olisi ollut.

Huoltopisteet. Huoltopisteet olivat niin pieniä, että jos muutama juoksija osui niille yhtä aikaa, juoma loppui tai juomaa oli vaikea päästä ottamaan. Lähempänä kolmeakymppiä ei tunnu kivalta hamuta urheilujuomaa pöydältä ja saada käteensä vain tyhjiä mukeja. Note to self: osta vyölaukku ja ala kuljettaa mukana omia eväitä, jos vielä joskus haluat maratonille.

Kanssaihmiset. Jalankulkijoita, autoilijoita ja pyöräilijöitä ei kiinnostanut maratoonareitten suoritus. Isoimmissa risteyksissä autot pysähtyivät liikenteenohjaajien viittomiin, mutta siinäkin ilmeisen vastentahtoisesti ja tööttäillen. Pieniltä teiltä autot kurvasivat vahvemman oikeudella eteen, kun liikenteenohjaajia ei ollut. Pyöräilijät kilkuttelivat kellojaan, vaikka juoksin tien reunaa, ilmeisesti heitä olisi pitänyt väistää ojan puolelle, kun heitä meni siinä kaksi rinnakkain. Ihmiset huutelivat terasseilta ja ohi pyöräillessään kysymyksiä, kuten "paljonko oot juossu?", "ootko täys- vai puolmaratoonari?", "monesko kierros sulla on menossa?"

Minun yksiselitteinen mielipiteeni on, että jos haluatte huudella, niin huudelkaa toki, mutta älkää ainakaan loppupuolella odottako vastausta. 

Hyviä asioitakin oli, totta kai.

Kannustuksen arvo on mittaamaton. On vaikea kuvailla, miten suuri merkitys on sillä, että joku tuntematon puiston penkillä istuja tai ohikulkija sanoo yhden pienen "hyvä" - tai "tsemppiä"-sanan tai nostaa peukaloaan, tai vaikka vain hymyilee ystävällisesti. Arvostan jokaista pienintäkin kannustamaan pyrkivää elettä, nostan hattua jokaiselle tällaiselle ystävälliselle ihmiselle.

Kun matkaa maaliin oli neljä kilometriä, juttelin toisen maratoonarin kanssa. Hän kysyi, saako hän kysyä, minkä ikäinen olen ja monesko maraton tämä on minulle. Sen jälkeen hän kysyi, minkä ikäisenä olen juossut ensimmäisen maratonini. Reaktiot kaikkiin näihin vastauksiini olivat ihailua osoittavia.

Tunsin ensimmäisen ja ainoan kerran hienoista ylpeyttä. En ollut pitkään aikaan ajatellut asiaa, mutta siinä hetkessä, luvut ääneen sanoessani ajattelin hetken itsekin, että no niinpä, kyllä mä olen aika hyvä. 

Enemmän kuitenkin tässäkin nostan hattua toisen ihmisen ystävällisyydelle ja hänen lahjoittamilleen rohkaiseville sanoille. Kaikki voivat sanoa kaikenlaista toisille, mutta läheskään kaikista ei ole kehumaan ja kannustamaan toisia.

Maaliin tultuani sain huomata, että aikani ei ollut hitain mahdollinen, vaan minun mittapuullani jopa ihmeellisen hyvä. Vaikka 10 kilometriin asti ärsytti ja viimeistään 25 km jälkeen jalat tuntuivat puupökkelöiltä.

Sitten se oli ohi, tuskaisen taipaleen jälkeen. Olen jälleen yhtä maratonkokemusta rikkaampi. Olen kokenut maratonin Hämeenlinnassa.


Ja P.S. Olen kokenut myös, miltä tuntuu matkustaa maratonin jälkeen tunnin matka moottoripyörällä yhdeksän asteen lämpötilassa ja tuulessa. Se oli hyvä päätös päivälle!

Jääkäämme odottamaan, löytyykö mulle joskus taas maratoonailemisen ilo.

Saaret meren keskellä

Kesti luvattoman kauan, että sain aikaiseksi alkaa kirjoittaa tätä postausta.

Kirjoittamista vaativat asiat tapahtuivat touko-kesäkuun vaihteessa, ja vasta näin kuukauden kuluttua saan itseni kirjoittamaan.

Selitys numero 1 on se, että heti matkalta palattuani minulla ei ollut kahteen viikkoon vapaa-aikaa kuin hetkittäin. En puhu nyt mistään sellaisesta kiireestä, mistä liian monet ihmiset puhuvat tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja selitelläkseen saamattomuuttaan. Kirjoittamisen vaatimaa vapaata tuokiota ei tosiaan kahteen viikkoon ollut, mikä oli aika karmeaa.

Sitä seuraavien kahden viikon kirjoittamattomuus puolestaan selittyy vähän saamattomuudella, vähän jaksamattomuudella ja aika suurelta osin sillä, että eihän siitä osaa kirjoittaa.

Matkustin kolmen muun ihmisen seurassa paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, enkä myöskään kuullut kenenkään toisen matkakertomuksia. Vietin siellä melkein viisi päivää. Niiden päivien aikana ajattelin kerta toisensa jälkeen aivan vilpittömästi, että tämä on maailman kaunein paikka.

Käsittämätön matkakohde, käsittämätön kokemus.

Onko sellaisesta mahdollista kirjoittaa?

Koska olen blogikirjoittaja, kirjoitan kuitenkin. Kirjoitan vaillinnaisia sanoja, niitä ajatuksia, joita mieleeni on jäänyt. Tapojeni vastaisesti sekoitan mukaan myös muutaman kuvan, jotka eivät kerro läheskään tarpeeksi ja jotka sitä paitsi eivät varmasti ole edes niitä parhaita, sillä valitsin ne taas yhdessä hätäisessä jaksamattomuuden puuskassa. 

Selittelyt sikseen, sitten aloitetaan kertomus.

Aikainen aamu, jona lähdemme matkaan. Minun mittapuullani on aamuyö, mutta koska on jo kesä, on onneksi valoisaa. Ajamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Istun takapenkillä ja kerron kaikista niistä vaikeuksista ja ongelmista, joita minulla on kuluneen vuoden aikana ollut uudella paikkakunnalla, uudessa työssä, uusien ihmisten kanssa, uudessa elämässäni. Ihmettelen, miksi olen niin virkeä niin aikaisin aamulla ja miksi puhun niin iloisesti niin ikävistä asioista.

On kummallista huomata, että lentokentät turvatarkastuksineen ovat jo tuttuja minulle, vaikka en ole matkustellut kovin paljon. Ei ole montaa vuotta siitä, kun olin vielä ihan pihalla siitä, mitä lentokonematkustamiseen kuuluu. Ihmettelen, miksi minua on siunattu sellaisella etuoikeudella, että saatan noin vain yhtäkkiä päästä matkustamaan joihinkin ihmeellisiin kohteisiin.

Pari välilaskua, parit kahvimukilliset ja herkulliset aamiaissämpylät. Yksi lento olisi tarpeeksi, kaksi lentoakin menisi, kolmas lento on vähän liikaa. Paineenvaihtelut tuntuvat ahdistavilta päässäni, joka vaihteeksi on koko kevään ollut täynnä räkää.

Sitten ollaan perillä.

Färsaaret.

Mystinen matkakohde, jonne lähteminen vähän ahdisti, koska vuosi on ollut liian täynnä ahdistavia asioita. Viimeiseen asti päähäni mahtui vain kysymys siitä, mitähän tästäkin nyt sitten tulee. Kevät oli sen verran hektinen, että vasta pari päivää ennen lähtöä havahduin miettimään, mihin maahan oikeastaan ollaan menossa, mikä kohteen pääkaupunki on, mitä kieltä siellä puhutaan, millainen ilmasto on, mitä vaatteita otan mukaan, mikä on rahayksikkö.

Laskeuduttuamme ensimmäinen havaintoni oli arktinen tuuli. Aurinko paistoi, ei vaikuttanut muuten sen enempää kuumalta kuin kylmältäkään, mutta pureva tuuli läpäisi takin ohuet hihat ja järkytti aggressiivisuudellaan. Olin luullut tietäväni suurin piirtein, mitä odottaa lämpötilalta ja ilmastolta: ehkä jotakin sellaista, kuin Suomessa on keväällä ja syksyllä, maustettuna extra-sateella ja sumulla ja hyvin nopeasti vaihtelevilla sääolosuhteilla, mutta sellaista tuulta en osannut odottaa. Tuuli ei ollut niin kuin Suomen kova tuuli, ei edes myrskytuuli, se vain tuntui kantautuvan joltakin tappavan arktiselta alueelta.

Lähdimme ajelemaan vuokra-autolla kohti majapaikkaamme.

Jännittävintä oli mennä merenalaisen tunnelin läpi saarelta toiselle, mikä täytyi tehdä päästäkseen saaren pääkaupunkiin.

Kuullessani ensimmäisen kerran, että alittaisimme sellaisen tunnelin, näin mielessäni, miten kulkisimme merenalaisessa putkessa kaloja ja muita kauniita mereneläviä ihastellen. Valitettavasti totuus oli kuitenkin tavallinen, vaikkakin pitkä, pimeä tunneli, jossa korvat menivät lukkoon kuin junassa ja valoa näkyi vasta, kun silmät olivat jo aikaa sitten tottuneet pimeään.

Jälleen maan päälle päästyämme hauskinta oli kuunnella puhelimen navigaattorin antamia ohjeita, ja sen lausumia pitkiä, omituisia teiden nimiä. Kielestä tai teiden nimistä ei saanut minkäänlaista otetta.

Siitä se sitten lähti, se, mitä on vaikea kuvailla.

Se, kun auton takapenkillä voi istua vain hiljaa tuijottaen, korkeintaan välillä sanoen ”kattokaa”.

Jylhiä vuoristoja, karuja kallioita, sinisenä välkehtivä meri. Sumua veden päällä, taianomaisia ilmiöitä, joita se sai aikaan. Ei ihmiskäden aikaansaamaa massiivista koristeellisuutta, vain alkukantaista luonnon omaa ikiaikaista kauneutta.

Uskomattoman paljon lampaita. Lampaat kansoittivat niityt ja laaksot ja kiipeilivät kaikessa rauhassa pystysuorilta näyttävillä rinteillä ja vuorilla. Minulle ei koskaan selvinnyt, miten ne siellä pysyvät pystyssä, ja miten lampaat selviävät talven yli. Lampaat kulkivat vapaina, ja autoilijoita kehotettiin varomaan niitä. Joissakin kohdissa ajoteillä oli esteitä, joiden yli lammas ei päässyt menemään, mutta muuten ihmiset saivat siirtyä lampaiden tieltä, niitä oli saarilla enemmän kuin ihmisiä.

Saavuimme majapaikkaamme ja aloimme analysoida sitä, kuka huoneistossa majoittuisi mihinkin ja miten.

Lähdimme käymään kaupassa ja tulimme takaisin majapaikkaan laittamaan ruokaa.

Matkan aikana eniten juuri tällaisissa tilanteissa mielessäni pyörivät toistamiseen kysymykset, joita ehkä koko kevään olen miettinyt,. Aikaisemmilla, harvoilla matkoillani en ole tullut ajatelleeksi niitä, mutta tällä matkalla jouduin pari kertaa vetäytymään miettimään.

Itseinho.

Olenko ihmisenä kohtuuttoman itsekäs?

Olisiko minun mahdollista joskus tulevassa elämässäni päästä tilanteeseen, jossa rehellisesti osaisin vetäytyä taustalle ja olla vaatimatta itselleni mitään?

Miten tasapainoilla liiallisen itsekkyyden ja toisaalta liiallisen epäitsekkyyden välillä niin, että kaikkien olo olisi mahdollisimman hyvä?

Onko se mahdollista?

Ensimmäisenä iltana ihmettelimme hellaa, joka toimi eri tavalla kuin Suomessa, ja kahvia, joka maistui huonommalta kuin Suomessa. Päivien kuluessa hellan salaisuudet selvisivät ja kahvin makuun tottui. Ruuanlaiton ja syömisen jälkeen kävimme kävelylenkillä mäkisessä maastossa ihailemassa näköaloja, joita korkeat mäet tarjosivat. 

Seuraavana päivänä päivä ei valjennut. Ikkunoista näkyi vain se sakea sumu, joka kai on hyvin leimallinen näille saarille. Mietimme, näkeekö mitään nähtävyyksiä sumun läpi, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan autolla. Se kannatti. Kaupungin ulkopuolella vuoristoteillä äärettömän Atlantin laidoilla, pelottavan korkeilla ja jyrkillä teillä, näköalat olivat mielettömän hienot.

Ei ollut sanoja, ja oli turha ottaa kuviakaan, mutta pakkohan niitä silti oli ottaa. 

Vuorten keskeltä löytyi kallioiden väliin jäävä merenrantapoukama, jonne tuuli ei käynyt. Ensimmäistä kertaa reissun aikana oli kunnolla lämmin, takki piti ottaa pois ja olla kiitollinen siitä, että sen alla oli lyhythihainen paita. Aurinko paistoi kuumasti, ja ihmiset laskivat köysirataa pitkin kalliolta mereen. Jonkun paikallisen lammaskoira juoksi ihmisten ympärillä toivoen, että sen kanssa leikitään. 

Ajattelin, että en saa koskaan tarpeekseni valtameren, jylhien kallioiden ja kivikoiden katselemisesta.

Seuraavana aamuna huoneistossamme jouduttiin kriisiin, koska kenenkään puhelimen netti ei toiminut. Vetäydyin syrjään, eikä netin toimimattomuus kiinnostanut minua juuri yhtään. Päinvastoin olin kiitollinen siitä, että sain olla kaukana kotoa ilman arkisen maailman kakofoniaa, jonka internetin ja somen maailma tuo nykyään joka kolkkaan.

Jonkin ajan kuluttua selvisi, että minulla ei ollut alkuunkaan syytä olla tyytyväinen, koska juuri minä olin kaiken aiheuttanut, vaikkakin vahingossa. Vielä reissun viimeisenä päivänä läpikäytiin muun muassa tällainen keskustelu liittyen siihen, miksi olin irrottanut internet-yhteyden takaavan vempeleen johdon:

”Mut Erika, mä vielä kerran kysyn, että etkö sä yhtään kattonut, minkä johdon sä vedät irti?”

  ”Mä katsoin ensin, että ei ole tyhjiä pistorasioita. Sitten mä näin yölampun pistorasian, mutta sitä ei voinut vetää irti, koska mä tarvitsin lukulamppua. Niinpä vedin irti sen laitteen johdon, josta en oikein tiennyt, mikä se on, mutta se näytti tarpeettomimmalta. Kun puhelin oli latautunut, en muistanut laittaa johtoa uudestaan seinään.”

Huomattuani, että minä olin aiheuttanut pienen yhteisömme tasapainon totaalisen järkkymisen, teki mieli vetäytyä loppupäiväksi itkemään jonnekin. Kuten joskus käy, yksi porukasta keksi, että oikeastaan internetyhteys-apparaatin johdon irti vetäminen oli kaikille meille hyödyllinen asia. Nyt voin ehkä elää loppuelämäni tämän asian kanssa.

Vietimme päivän jälleen maisemia katsellen. Tällä kertaa löysimme maalaiskylän, jossa oli paljon pieniä, matalien kiviaitojen reunustamia, ruohokattoisia taloja, kuin suoraan jostain lastenkirjasta. Myös siellä oli lampaita ja pari vanhaa hevosta, jotka makoilivat maassa elämäänsä kyllästyneen näköisinä. 

Sen päivän paras asia oli ehdottomasti mustavalkoinen lammaskoira, joka herkeämättä tuijotti rinteessä laiduntavia lampaita, mutta joka kuitenkin jostain syystä malttoi käydä lyhyesti tervehtimässä meitä. Tunsin kaiken arkisen yläpuolella olevan lämmön läikähtävän syvällä sydämessäni, kun koira työnsi kuononsa kasvojani kohti ja antoi minun silittää itseään, ennen kuin palasi uskollisesti takaisin työhönsä, omistajansa jalkojen juureen. Tiesin taas, että vaikka ihmiset luulevat olevansa ylimpänä tässä luomakunnassa, todellinen kauneus ja voima ja merkitys on kuitenkin nelijalkaisissa.

Illalla alkoi jo jännittää seuraavan päivän koitos. Väänsimme rentoutuksen vuoksi kaakaota kaapista löytämästämme leivontakaakaojauheesta, mutta ei siitä erityisen hienoa suklaaelämystä valitettavasti tullut. Ehkä se kuitenkin toimi jonkinlaisena oluen ja Irish Coffeen korvikkeena joillekin meistä.

Seuraava päivä alkoi pahaenteisen myrskyisenä. Ihmettelimme tuulessa hulluna huojuvia puita ja tuntui jotenkin epäreilulta, että kaikkien niiden kauniiden päivien jälkeen juuri tänään piti näyttää noin huonolta. Tänään oli se päivä, jota varten oikeastaan olimme tulleet. Arvaatteko, mikä päivä siis oli? 

No maratonpäivä tietenkin.

Selviydyimme lähtöpaikalle vähän liian ajoissa ja odottelimme sitten lähtöä autossa niin kauan, että pari porukasta ehti jo muuttaa vaatevalintojaan ja minä nappasin elämäni ensimmäisen kerran puolikkaan Buranan ennen maratonia, koska rasittava päänsärky ei muuten hellittänyt. Lopulta sitten pääsimme yhdessä ulos verryttelemään ja laahautumaan lähtöpaikalle. Lähtöpaikalla muun muassa annettiin opastusta juoksua varten ja pidettiin hiljainen hetki jonkun kunniaksi, en oikein saanut selvää, kenen.

Ja niinhän siinä kävi, että myrskyä ei sitten tullutkaan, vaan loppuviimein maraton juostiin aurinkoisessa säässä.

Reitti kulki pääosin pitkin Atlantin vartta. Näin ne uskomattomat maisemat koko ajan. Kalliot, rinteet, niityt täynnä lampaita, vuoristoja pitkin virtaavat vesiputoukset, ja ennen kaikkea äärettömänä horisonttiin jatkuvan valtameren koko matkan ajan. Tiesin, että mikään mennyt tai tuleva elämäni maraton ei vedä vertoja tälle. Täällä ollaan sielunmaisemassani.

Pitkin kevättä olin kärsinyt hengitystieoireista, joiden vuoksi pelkäsin tämän maratonin menevän pilalle. Koko keväänä en myöskään ollut tuntenut sellaista hinkua juoksemista tai maratonille lähtemistä kohtaan, kuin minulle on tullut tavaksi tuntea. Kevään aikana olen jo ehtinyt miettiä, nautinko enää koskaan juoksemisesta. Mitä jos en enää koskaan tunne juoksemista tai maratoonailua kohtaan muuta kuin lievää vastenmielisyyttä ja pakonomaisuutta, joka on tullut vallitsevaksi tunteeksi tänä keväänä?

Tämä maraton oli paras mahdollinen laskeutuminen takaisin juoksemisen ja pitkänmatkanjuoksemisen iloon pitkän rasittavalta tuntuneen kauden jälkeen. Täällä en voinut saada tarpeekseni maisemista, joten en myöskään toivonut, että matka loppuisi. Täällä sain juosta itselleni lempeän hidasta tahtia, sillä juoksimme porukalla, eikä kukaan tavoitellut ennätyksiä. Puhdasta ja raikasta meri-ilmaa oli helpompi hengittää kuin kotimaan siitepölyntäyteistä ilmaa. Pitkään jatkuneen synkkyyden tilalle versoi hiljaa jonkinlaista uutta toivoa.

Parasta oli juosta yhdessä hiljaa, vailla mitään tarvetta sanoa kellekään mitään, kilometri toisensa jälkeen. Juoksin mutkasta mutkaan, kallioiden ja vesiputousten välissä, ylämäkeä ja alamäkeä, ja muutaman kerran oikein maisemasta häikäistyessäni käännyin sanomaan jollekin takana tulevalle ”katso!” Yhteinen hiljaisuus ja yhteisen kokemuksen jakamisen suunnaton ilo vaihtelivat. Ainoa miinuspuoli olivat ne lammasesteet, joita matkan varrella piti ylittää monta. Olin melko varma, että matkani katkeaa johonkin niistä, mutta ei se katkennut.

Muutamaa kilometriä ennen maalia liikutuin nähdessäni kaksi koiraa, jotka olivat samanrotuisia, kuin vastikään edesmennyt oma rakas koirani. Ajattelin, että tämäkin on varmaan jonkin korkeamman merkki.

Lopulta tultiin maaliin, ja vaikka maisemat olivat kyltymättömän hienot, niin kyllä se maaliin tulokin oli kivaa.

Maalissa oli parhaat tarjoilut, jotka olen koskaan maratonilta saanut. Ensin söimme täyttävän kalapitoisen aterian ja sen jälkeen kahvittelimme erilaisia kakkuja ja piirakoita syöden. Lastasin lautaselleni kakkupaloja varmuuden vuoksi joka tarjoiluastiasta, ja kannoin sen jälkeen hirveää häpeää, kun huomasin, että varmaankin niitä astioita oli paljon siksi, että kakkua riittäisi kaikille. Yritin salakuljettaa pursuilevan kakkulautaseni pöytään niin, että kukaan ei huomaisi ja ahnehtia kakkuvuoren nopeasti. Liian moni järjestäjäpuolen ihminen tuli kysymään minulta, olenko ok. Ensimmäiselle vastasin vain joo, viidennelle teki mieli sanoa, että en varmasti ole, jos vielä yksikin ihminen kysyy.

Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa on harvoja niin hyviä asioita, kuin se hetki, kun maratonin jälkeen on käynyt suihkussa ja saa vain kaikessa rauhassa lepäillä. Viimeinen ilta kului leppoisasti. 

Tuli viimeinen yö Färsaarten aina vähän kosteassa ja kolkossa sisäilmassa. Viimeinen aamukahvi, joka sai miettimään, miltä kotimaan kahvi tämän jälkeen maistuu.

Ajelimme lentokentälle, heitimme hyvästit lampaille ja alitimme taas merenlaisen tunnelin. Ensimmäinen kolmesta lennosta oli myöhässä, söimme eväsleivät hermostuneissa tunnelmissa. Paluumatkan aikana opin jotakin ristikoiden ratkomisesta, josta en ole aikaisemmin tiennyt juuri mitään. Juoksimme kahdella muulla lentokentällä henkemme kaupalla lähtöportteja etsien, suunnitelmallisesti muodostetussa jonossa, jossa kaikki näkivät eteensä ja kaikki pysyivät mukana. Ihmettelin sitä, miten rivakasti pystyin suoriutumaan turvatarkastuksesta, vaikka yleensä olen sellaisissa tilanteissa toivottoman kömpelö köntys. Kolme nousua, kolme laskua, paineenvaihtelut päässä, kahvia, teetä ja vettä, Helsingin lentokentällä tuuli, joka tuntui seuranneen meitä Färsaarilta asti, sellainen tuuli, että mietin, päästäänkö tässä ollenkaan laskeutumaan. 

 Jatkan näistä tunnelmista kirjoittamista varmasti vielä joskus. 

Mitä tähän loppuun voisi sanoa?

Hyvät ihmiset, teistä jokainen!

Matkustakaa Färsaarille ja kokekaa se itse.