Viikko 47: Nauti elämästä

 Viime aikoina olen lukenut Hidasta elämää -blogista kaksi kiinnostavaa postausta, joissa on käsitelty samankaltaista aihetta. 

Ensimmäinen lukemani postaus koski kysymystä siitä, mikä on elämän tarkoitus.

Postauksessa tuotiin ilmi se, että monelle elämä saattaa olla pelkkää selviytymistä hetkestä seuraavaan. Itselleni se oli kovin tuttu ajatus. 

Postauksessa väitettiin, että elämän tarkoitus olla nautittavaa. Elämän ei kuulu olla sinnittelemistä ja selviytymistä, vaan siitä kuuluisi enimmäkseen nauttia. 

En tiedä, olenko samaa mieltä elämän tarkoituksesta, mutta ajatus oli puhutteleva. 

Toinen postaus koski jaksamista. 

Nykyajan ihmiset puhuvat paljon siitä, kuinka pitää harrastaa liikuntaa, jotta jaksaa paremmin, pitää syödä terveellisesti, jotta jaksaa, pitää meditoida, jotta jaksaa. Jaksaa mitä? Omaa elämäänsä? Pitääkö koko ajan tehdä töitä sen eteen, jotta jaksaa elää? Jos pitää, niin kannattaisiko omaa elämää mieluummin yrittää pohdiskella ja kenties tehdä joitakin korjausliikkeitä?

Tämäkin puhutteleva ajatus. 

Näiden postausten pohjalta inspiroiduin laatimaan listan asioista, joista nautin. 

Sain kirjoitettua kaksi sivullista tällaisia asioita. 

Myöhemmin mieleeni pulpahteli vielä lisää asioita. 

Listaan tähän asioita, joita listaan tuli, ja joita sisällytin elämääni viime viikolla.

Perheen kanssa oleminen. Tämä on elämässä parasta.

Koiran kanssa oleminen. Koira kuuluu perheeseen, eli sisältyy edelliseen, mutta se on silti mainittava erikseen, koska koiran sylissä pitäminen ja koiran kanssa liikkuminen sisältää niin paljon erityistä hyvää.

Työn teko. Tällä hetkellä päätoimista työtäni on tutkimus, eli tein sitä. Nautin siitä. Nautin myös siitä, että kun on saanut tehtyä työtä, vapaa-ajan vietto tuntuu hienommalta. 

Opiskelu. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pidän työstä, ja pidän todella paljon opiskelusta. Jos olisin työelämässä, eikä minulla olisi tutkimustyötäni sivutyönä, haluaisin opiskella jotain työn ohessa. 

Fyysinen työ. Tämä on mainittava myös erikseen. Ajattelua vaativan työn vastapainona tuntuu todella hyvältä tehdä fyysistä työtä ja sellaista työtä, jossa näkee työnsä jäljen saman tien. Sellaista työtä viime viikolla oli muun muassa siivoaminen. 

Kirjojen lukeminen. Lempiharrastukseni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan. 

Juokseminen. Tykkään juoksemisesta. 

Muu liikunta. Tykkään ryhmäliikuntatunneista, joissa kuitenkin suoriudutaan yksin. Esimerkiksi kahvakuulatunneista ja muista lihaskuntotunneista. En hakeudu niille ensisijaisesti edistääkseni terveyttäni tai saadakseni paremman kropan, vaan koska pidän liikunnasta. 

Hyvän ruuan syöminen. Viime viikolla olisin voinut syödä paremminkin, mutta söin muun muassa pizzaa, perunoita ja suikalepaistia, jauheliharisottoa, kana-avokado-pastaa ja pasta bolognesea. 

Herkuttelu. Herkkujen syömisen nautinto on mainittava erikseen. Viime viikolla söin muun muassa suklaata, keksejä ja irtokarkkeja. 

Musiikin kuunteleminen. Rakastan musiikin kuuntelemista. Tuskin kuluu päivää, jona en kuuntelisi musiikkia.

Pianomusiikin kuunteleminen. Tämä on mainittava vielä erikseen. Pianosta lähtee mielestäni kauniimpi ääni kuin mistään muusta soittimesta. Joskus on saatava kuunnella pianonsoittoa, ilman että siihen liittyy laulua. 

Kiinnostavan podcastin kuunteleminen. Maanantaina kuuntelin siivotessani kiinnostavaa podcastia, jonka aiheena oli keho. Kiinnostavan ja hyvän podcastin tunnistaa siitä, että tekisi mieli aloittaa keskustelu ja asioita jää miettimään jälkikäteenkin. 

Kirjastossa käyminen. Kirjastossa käyminen tutkitustikin lisää ihmisen onnellisuutta. 

Muumit. Lauantaina aloitin aamuni pistämällä Youtubesta pyörimään vanhoja Muumi-jaksoilla lapsuuteni aikaisilla äänillä, nykyisinhän Muumi-piirretty on dubattu uudestaan. Rakastan Muumeja kaikissa muodoissaan: Muumi-kirjat, Muumi-piirretty, Muumi-astiat ja Muumi-tekstiilit = <3 Jos minua haluaa ilahduttaa, jotain Muumi-teemaista hankkimalla onnistuminen on taattu. Muumi-piirretty oli ihana lapsena ja se on ihana ja ajatuksia herättävä aikuisenakin. Lisäksi Muumi-piirretty tuo nostalgisesti mieleen lapsuuden onnellisia hetkiä. 

Retki lähikohteeseen. Perjantaiaamuna kävin ystävän, koirani ja ystävän koiran kanssa kävelylenkillä läheisellä luontopolulla. Jos on mahdollisuus ajoittaa itse oma työntekonsa, kannattaa ehkä joskus ajoittaa työnteko pimeän aikaan ja ulkoilu valoisaan aikaan. Koira sai liikuntaa ja itse sai piristystä. 

Saunominen. Saunominen on yksi parhaista arjen luksusasioista. 

Leipominen. En ole leiponut pitkään aikaan. Lauantaina leivoin suklaakeksejä. 

Neulominen. Neulominen rentouttaa ja pitää ajatukset koossa esimerkiksi luentoa kuunnellessa. 

Palapelin tekeminen. Olen saanut työkaveriltani palapelijoulukalenterin, jossa on 1008 palaa ja jota on tarkoitus koota joulukuun ensimmäiset 24 päivää niin, että joka päivä asettaa 42 palaa paikalleen. Lopputulos on jouluinen Mauri Kunnaksen Koiramäki-kuva. Aloitin palapelin teon lauantaina varaslähdöllä, koska ajattelin, että ei minulla ole mitään mahdollisuutta selviytyä yli 1000 palan palapelistä 24 päivässä. Olen tähänastisessa elämässäni kaksi kertaa yrittänyt koota 1000 palan palapelin ja kummallakin kertaa luovuttanut alkuvaiheessa. 500 palan palapelin kokoaminen on ollut tähänastinen ennätykseni. 

Kun avasin palapelilaatikon, sain huomata, että tässä palapelissä palat ovat numeroiduissa joulukalenteriluukuissa. Kussakin luukussa on 42 palaa. Niistä kuva koostuu järjestyksessä. Sain siitä toivoa: ehkä nyt on se hetki, jona selviän yli 1000 palan palapelistä. 

Palapelin kokoaminen on todella koukuttavaa. Haluaisin tehdä sitä koko ajan. Tämänhetkinen tilanne on, että olen koonnut kuuden luukun verran paloja. Olen siis luottavainen sen suhteen, että palapeli on jouluun mennessä valmis. Se on tietysti vähän surullistakin, sillä mitä sen jälkeen sitten keksin elämäni iloksi?

Suunnittelu. Viime viikolla suunnittelin muun muassa, mihin haluaisin seuraavaksi tehdä lomamatkan ja mitä ostaisin kumppanilleni joululahjaksi. 

Yksinolo. Viihdyn yksin. 

Kotona oleminen. Viihdyn kodissani rauhassa ollen. 

Jouluasiat. Olen henkeen ja vereen jouluihminen. Joulukalenteripalapelin aloittamisen lisäksi kävin sunnuntaina kumppanini kanssa vuoden ensimmäisessä joulutapahtumassa. Siellä oli ihana tunnelma. Joimme glögit ihanasti havukranssein koristellussa kahvilassa. Näin paljon kivoja joulujuttuja. Olin vähällä ostaa pöydälle laitettavan joulukoristeen, mutta en ostanut sitä vielä. Tällä hetkellä mietin sitä vielä, ja jos vielä ensi viikonloppuna olen sitä mieltä, että haluan sen, niin sitten ehkä käyn ostamassa sen. 

Suosittelen nautittavien asioiden tekemistä kaikille muillekin!

Viikko 42: Vastatuulessa

Vuosi sitten lokakuussa minun oli tarkoitus lähteä Vantaan maratonille. Sairastumisen vuoksi lähtöni sinne kuitenkin peruuntui. Kuten tavallista, kun olin orientoitunut lähtemään maratonille, aloin heti miettiä, mihin sitten oikein voisin lähteä, kun alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Veljeni avovaimo vinkkasi minulle Kaarinan syysmaratonia. Tapahtuma vaikutti mukavalta. Aloin jo suunnitella sinne lähtöä tosissani, mutta sitten tuli joku este, en enää tarkemmin muista mikä. 

Kaarinan syysmaraton jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan. Tänä vuonna päätin toteuttaa aikeeni sinne lähtemisestä. 

Päätimme lähteä vanhempieni kanssa kolmistaan. Otin perjantain vapaaksi töistä ja kävimme perjantaina pitkästä aikaa tervehtimässä Kaarinan lähellä asuneita sukulaisia. Oli kiva käydä siellä. 

Tässä tapahtumassa oli erikseen oma lähtöaika hitaille maratoonareille. He lähtivät tuntia ennen varsinaisen maratonin lähtöä. Ohjeiden mukaan hitaiden lähtöaikaa suositeltiin niille, jotka halusivat käyttää maratoniin 5-6 tuntia. Arvioin, että omaan juoksuuni kuluisi vajaat viisi tuntia. En oikein tiennyt, pitäisikö minun osallistua hitaiden lähtöön. Koska en osannut päättää asiaa, lähdin normaalissa lähdössä. 

Maratonia edeltävänä iltana harkitsin uudestaan hitaiden lähtöä kahdesta syystä. 1) Tapahtuma oli pienehkö, sen kokoinen, että minun vauhtiani juoksevat jäävät helposti huomiotta. Liikenteenohjaajat lähtevät viimeisellä kierroksella lätkimään ja maalia ollaan jo korjaamassa pois, kun lähestyn maalia - siitä huolimatta, että varsinainen maksimiaikaraja maratonille on kuusi tuntia. Järjestäjillä ei useinkaan tunnu riittävän kärsivällisyys sitten enää, kun valtaosa porukasta on tullut maaliin. Toinen syy, miksi harkitsin hitaiden lähtöön osallistumista, oli ihan vain se, että pääsisimme sitten vähän aiemmin lähtemään pois. 

Kertasin tapahtuman ohjeen ja totesin, että hitaiden lähdön ilmaistiin olevan juoksijan "omalla vastuulla": ei voitu taata, että kaikki liikenteenohjaajat olisivat paikoillaan tuntia ennen varsinaista lähtöä. 

Muutaman maraton-kokemukseni perusteella pelkään maratonilla eksymistä aivan helvetisti. Pelkäsin sitä nytkin. Olin tuntemattomassa paikassa, eikä minulla ole kartanlukutaitoa tai suuntavaistoa. Jos opasteet ovat huonot tai liikenteenohjaajia ei ole tarpeeksi, eksyminen on taattu. Maratonilla menee, ja on tavoitteenakin mennä, tilaan, jossa ei ajattele nykyhetkeä koko ajan. Sen vuoksi eksyminen on vielä enemmän taattua. 

Kun mietin asiaa, olen eksynyt maratoneilla harvoin suhteutettuna siihen, kuinka monta maratonia olen juossut. Yleensä reittimerkinnät ja ohjaus on siis hyvää. 

Maratonilla eksyminen on kuitenkin niin kamalaa, että jo pari kokemusta syöpyy mieleen suorastaan traumaattisena. En halua ottaa mitään ylimääräistä riskiä, ja reitille lähtö ennen jokaisen mahdollisen liikenteenohjaajan paikalla oloa olisi riski. 

Toisin sanoen: suo siellä, vetelät täällä. 

Päätin lähteä varsinaisessa lähdössä.  

Tällä viikolla tulivat kylmät kelit. Myös maratonpäivänä oli kylmä. Onneksi ymmärsin ostaa edellisenä päivänä pipon. Tuli tehtyä ensimmäinen juoksu kesän jälkeen pipo päässä. 

Lähdettiin matkaan. Pelkäsin, että lähtöviivalla kanssani olisi vain huippujuoksijoita, ja kaikki kaltaiseni olisivat lähteneet siinä hitaiden lähdössä. Onneksi asia ei ollut ihan niin. Jokunen kaltaiseni oli siellä lähtijöiden joukossa. Valtaosa kylläkin katosi horisonttiin jo heti alkuvaiheessa.

Onneksi reittimerkinnät olivat selkeät. Lisäksi oli liikenteenohjaajia joka risteyksessä. En eksynyt kertaakaan, ja pelkäsin eksymistä vain vähän lähdön jälkeen. Juoksimme neljä kymmenen kilometrin kierrosta, ja kahden kierroksen jälkeen jo vähän hoksasin ilman reittimerkintöjäkin, miten kierros menee. 

Maisemat olivat kauniit. Liikenteenohjaajat ja muut ihmiset olivat kannustavia ja mukavia. 

Kierroksen alkuvaiheessa vastatuuli oli joka kierroksella niin voimakas, että sai olla kiitollinen siitä, että en ole yhtään pienempi tai hentorakenteisempi ihminen. Sain puserrettua tuulta vasten omalla painollani. 

Onneksi kierroksen puolivälin paikkeilla vastatuuli lakkasi. 

Kun oli juossut pitkään, alkoi olla kylmä. 

Kolmas kierros oli tuskainen. Huomasin, että nopeat maratoonarit alkoivat tulla maaliin. Mietin, onko neljännellä kierroksella enää ketään. Muita juoksijoita tai liikenteenohjaajia. 

Lyhyiden kierrosten maratoneissa on mielestäni yksi kiistattoman hyvä puoli, mikä sopii minulle. 

Jos juostaan yksi pitkä lenkki, loppupään kilometrit tuntuvat loputtomilta. Viimeisten kilometritolppien väli tuntuu siltä, että se ei lopu koskaan. Esimerkiksi kolmenkymmenenseitsemän ja neljänkymmenenkahden kilometrin kilometritolpan välillä miettii aina, että tässä on joku huijaus - ei kilometri voi olla näin pitkä matka. 

Jos sen sijaan juostaan neljä osapuilleen 10 km mittaista kierrosta, viimeisten 12 kilometrin aikana ei tarvitse ajatella kilometritolppia. 

Voi ajatella, kuten ajattelin nyt neljännelle kierrokselle lähtiessäni: nyt menen viimeisen kerran tästä. Lähden viimeisen kerran kierrokselle. Juoksen viimeisen kerran tästä keskustan läpi. Näen viimeisen kerran tuon pizzerian. Näen viimeisen kerran tuon opasteen. Näen viimeisen kerran tuon mainoksen. Juoksen viimeisen kerran tämän peltotien. Nyt tulen tähän. Tästä ei ole enää pitkälti. 

Keksin myös uuden taktiikan loppumatkan kestämiseen. 

Näitä taktiikoita on kertynyt vuosien varrella jokunen. 1) Ota joku kiintopiste, vaikka lyhtypylväs, matkan päästä, ja ajattele vain tuota yhtä kiintopistettä. Kun olet saavuttanut sen, ota seuraava kiintopiste, ja niin edelleen. 2) Keksi joku ajatus, joka liittyy ohittamaasi kilometritolppaan, ja toista sitä mielessäsi, ja kehittele siitä juttuja, joita sitten jutustelet itsellesi mielessäsi ajan kuluksi. 3) Keskity itsesi kehumiseen ja kannustamiseen mielessäsi. 4) Keskity hengitykseesi ja sen rytmiin. 

Nyt: otin kiintopisteen ja laskin askelet, joita vaadittiin kiintopisteen saavuttamiseen. 

Tosin laskin vain joka toisen askeleen selkeyden vuoksi. Rytmitin laskemista myös hengitykseeni, eli laskeminen meni loppujen lopuksi ihan sekaisin. Laskin vain mielessäni juoksutahdin mukaisesti, ja kokeilin, kuinka pitkälle ehdin laskea aina ennen tietyn kiintopisteen saavuttamista. 

Viimeisen kierroksen saldo: vastaan tuli yksi liikenteenohjaaja, joka oli jo lähdössä, mutta kauhistui minut nähdessään, peruutti takaisin paikalleen, ohjasi liikennettä ohijuoksuni ajan ja huusi perääni, tuleeko minun jälkeeni muita. Sanoin, että ei varmaan. Mielessäni lähetin taas kiitoksen kaikille hyville tapahtuman järjestämiseen osallistujille, joiden asenne yli neljä tuntia maratoniin kuluttaville on niin kannustava ja ystävällinen. 

Onneksi kaikki muut liikenteenohjaajat ja huoltopisteiden porukat olivat paikalla ja jaksoivat kannustaa ja tsempata. Kaikki siis valtaosin hyvin. 

37 kilometrin kohdalla törmäsin kolmen nuoren miehen porukkaan, jotka olivat juosseet alkuvaiheessa edelläni, olin ohittanut heidät, sitten he olivat ohittaneet minut, ja loppuvaiheessa ohitin taas heidät. He kävelivät ja kävellessään ainakin osa heistä huusi ja kirosi kovaan ääneen. "Ai vittuuuuu! Miks piti lähtee TÄYSMARATOONILLE?" 

Enpä ole sellaiseenkaan ennen törmännyt. 

Toisiksi viimeisen kierroksen lopulla jalkoihin alkoi sattua ja jalat tuntuivat olevan jumissa. Oli myös vähän kylmä. Juosta linkuttelin eteenpäin sisulla. 

Viimeisen kierroksen puolivälin jälkeen, ehkä viimeisen huoltopisteen urheilujuoman voimalla, sain otettua jonkinlaisen loppukirin. Viimeisiä kilometrejä en enää linkuttanut, vaan sitä voisi kutsua jopa juoksemiseksi. 

Juoksin, juoksin ja juoksin, ja pitkähän se loppumatka oli, vaikka oli saanut voimaa ja oli viimeisellä kierroksella. 

Lopulta tulin maalisuoran päähän ja maaliin. Olin iloinen siitä, että maalissa olivat kannustamassa muutkin kuin vanhempani, minulle taputettiin. Tuntui hienolta, kun kaulaan tultiin ripustamaan mitali. Kiitos!

Loppuslogan: tämä maraton oli vähän kuin elämä itse. Vastatuulesta huolimatta eteenpäin. Ajallaan vastatuuli kyllä loppuu. 

Kyllä ehkä joskus vielä uudestaan Kaarinan syysmaratonille. 

Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

2022

 Vuonna 2022 elämässäni tapahtui ainakin seuraavia asioita:

Uudenvuodenyönä olimme kotona seuraamassa, miten noin 7 kk ikäinen koiramme reagoi rakettien paukkeeseen. Se oli raketeista osapuilleen yhtä vähän moksiskaan, kuin mistään muustakaan kohtaamastaan uudesta asiasta. 

Uudenvuodenpäivänä ostin sukset. Se oli vuosia harkittu teko, jota en ole katunut. Olen hiihtänyt niillä nykyisen kotikuntani laduilla, naapurikunnan laduilla, synnyinpaikkakuntani laduilla ja Levillä. Eniten fiiliksissä olen ollut syntymäkuntani laduista. On hyvät, pitkät ladut, upeat maisemat ja tilaa hiihtää! Nämä ovat asioita, joita lapsena on pitänyt itsestäänselvänä, ja joita osaa arvostaa vasta yli 30-vuotiaana. 

Tammikuun lopussa olin nenäonteloiden laajennusleikkauksessa. Leikkaus tehtiin päiväkirurgisena toimenpiteenä paikallispuudutuksessa. Ennen leikkausta viimeinen puoli vuotta elämästäni oli mennyt niin, että joka toinen yö valvoin joka aamuyö tuntikausia nenä tukossa ja niiskuttaen, kiitos nenän polyyppien, joita oli vuosien ajan yritetty hoitaa kaikin keinoin, mutta joita enää mikään ei pitänyt kurissa. Leikkauspäivänä kotini pihassa oli mittavat lumityötalkoot ja lunta oli epäinhimillinen määrä. Leikkauksen jälkeen kumppanini haki minut autolla kotiin. Sairaalasta ajoimme kotiin apteekin kautta. Kotimatkalla tyhjensin apteekin muovipussin ja oksensin pussiin, vaikka muutamaa kilometriä aiemmin olin ajatellut, että pystyn kyllä sinnittelemään kotiin asti. Kotipihassa suuhuni työntyi jostain nenänielusta niin iso veriklimppi, että en kehdannut sylkäistä sitä maahan, vaan pyörittelin sitä suussani, kunnes pääsin sylkemään sen vessanpönttöön. Leikkauksen jälkeen makasin viikon ajan sohvalla, söin särkylääkkeitä ja tuijotin televisiosta saippuasarjaa, johon ei tarvinnut keskittyä. Tänä vuonna nenäni tilanne on ollut taas hyvä, ja elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, kun pystyn hengittämään myös nenän kautta ja haistamaan asioita. 

Leikkausta seuraavana päivänä, helmikuun alkaessa, sain tietää saaneeni kokovuotisen työskentelyapurahan väitöskirjatyöhön. Ajattelen, että se on ollut koko tähänastisen elämäni ehdottomasti suurin saavutus. Juhlin sitä vanhempieni ja veljeni perheen kanssa juomalla kuohuviiniä ja alkoholitonta Muumi-kuohuviiniä sekä syömällä suklaamarmorikakkua. 

Vanhempani kävivät katsomassa mummiani viimeisen kerran päivänä, jona tieto saamastani apurahasta oli tullut. Isäni oli kertonut äidilleen, että minä olen saanut ison apurahan. Mummi oli siinä hetkessä sanonut kenties viimeisen kokonaisen lauseensa: "Minusta tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin mennä." 

Kahden päivän kuluttua siitä mummi kuoli. Mummin kuolemaa seuraavana yönä mieleni tulvi muistoja lapsuudestani. Muistoja, joita olin yrittänyt palauttaa mieleeni aikuisena aikana, jona halusin lyödä mummin kanssa välit poikki. Halusin muistaa, että hän oli ollut minulle valtaosin hyvä isovanhempi. Sellaisena muistan hänet nyt. 

Mummin hautajaispäivänä paistoi kirkas talviaurinko. Kirkossa istuessani minulle tuli sellainen tunne, että sisälläni elää jokin osa mummin voimakkaasta luonteesta. On kenties aina elänyt, mutta vasta siinä hetkessä tunsin sen. Mummi oli vahva, osaava, toimiva ja voimakas nainen, ja jokin osa siitä voimasta elää nyt myös minussa. 

Viikko leikkauksen jälkeen palasin töihin. Olin etätöissä, koska en ollut vielä niin hyvissä voimissa, että olisin jaksanut kävellä työpaikalle ja takaisin tai seistä asiakaspalvelutiskillä. Herää vain kysymys, miksi olin edes etätöissä. No siksi, että helpottaisin varsinaisen töihinpaluun taakkaa. Terveisiä sinulle, joka luulet, että kirjastotyö on pelkkää helppoa kirjojen hyllyyn laittamista. Ei ole.

Helmikuun lopussa, kuten kaikki muistavat, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota, energiakriisi ja inflaatio tekevät uutisten katsomisesta vielä vastenmielisempää minulle, joka en lähtökohtaisesti ole ollut erityisen kiinnostunut uutisista. Pitkin vuotta olen tuntenut elefantin painon rinnan päällä, vaikka itselläni ei olekaan välitöntä hätää. Olen joutunut rajaamaan uutisten katsomista korkeintaan yksiin päivässä, välillä vähemmäksi, koska en vain kestä enkä siedä. 

Kävimme Helmi-koiran kanssa vuoden aikana muutamilla treffeillä samanrotuisten koirien ja heidän omistajiensa kanssa aidatuissa koirametsissä, joissa koirilla oli lääniä juosta vapaana. Parasta oli, että Helmi pääsi kerran tapaamaan myös sisaruksiaan ja äitiään tällaisille koiratreffeille.

Maaliskuussa aloitimme Helmin kanssa rallytoko-harrastuksen. Se oli ihan kivaa, mutta en innostunut siitä niin paljoa, että nykyisin olisimme mitään lajin mestareita. 

Keväällä varasin kumppanilleni ja itselleni yöpymisen Bengtskärin majakalla ja intoilin siitä kuukausia etukäteen. 

Huhtikuun lopussa juoksin 31. maratonini ja ensimmäisen maratonin lähes kahteen vuoteen Tuusulanjärvellä. Jännitin juoksua todella paljon, mutta se meni ihan hyvin, ja paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Näin tuolla reitillä enemmän tuttuja kuin olen koskaan millään maratonreitillä nähnyt. Kiitos teille kaikille, ja anteeksi!

Maratonia seuraavana maanantaina, kaksi päivää maratonin jälkeen, vietin 31-vuotissyntymäpäivääni. Syntymäpäiväni aamuna kumppanini pyysi minua kiipeämään kotini parvelle. Kömmin sinne kipeillä jaloillani ja avasin siellä odottaneen lahjapaketin. Paketista paljastui kuntotrampoliini. Lahja olisi ollut mieleinen, jos ajankohta olisi ollut toinen. Myös trampoliinin käyttäminen on osoittautunut hankalahkoksi: kotini sisäpuolella sitä ei voi käyttää, jos ei halua naapureiden tekevän ilmoitusta maanjäristyksestä hätäkeskukseen, ulkona sitä ei kehtaa käyttää, koska ei kaipaa naapureiden katseita ja muutenkin Helmi oikeastaan omii sen omaan käyttöönsä. 

Vappuaatonaattona kävin veljeni perheen luona ahmimassa käsittämättömän hyviä, itse tehtyjä munkkeja. Samana iltana laitoimme Helmille sen ensimmäisen punkkipannan, eikä se ilahtunut siitä yhtään.

Vappuaattona olin töissä, ja työpäiväni jälkeen karautimme ystäväpariskunnan luo viettämään parasta vappua vuosiin. Olin iloinen onnistuneesta vapusta, kun vappupäivänä köröttelimme kotia kohti. 

Toukokuun alussa Helmi täytti vuoden. Se vietti 1-vuotispäivänsä "isin" kanssa töissä ja söi illalla maksamakkaraleivoksen. 

Äitienpäivänä kävin äitini kanssa Hämeenlinnan teatterissa. 

Toukokuun puolivälin paikkeilla lähdin melko ex temporena maratonille Helsinkiin. Etenkin näin koronavuosien jälkeen isossa, kansainvälisessä juoksutapahtumassa oli ihan mieletön fiilis! Olen niin onnellinen siitä, että minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua sinne ja juosta maaliin Helsingin Olympiastadionille.  Ajattelin, että tällaista maratonin juoksemisen pitäisi aina olla, ja jokaisen juoksijan pitäisi saada kokea tämä. 

Toukokuun lopussa toteutui haaveeni matkasta Bengtskärin majakalle. Sanat eivät riitä kuvaamaan onnea, jota tunsin Bengtskärin rantakallioilla merta katsellessani, seuratessani poikasiaan paimentavia haahkaemoja ja istuessani majakanvartijan vanhassa huoneessa tuijottamassa ikkunasta merelle. 

Touko-kesäkuussa kuuntelin elämäni ensimmäisen kerran äänikirjoja, sukulaisen suosituksesta. Aina ennen olin ajatellut, että äänikirjat eivät ole minun juttuni. Nyt huomasin, että äänikirjoja voi olla ihan mukava kuunnella samalla, kun tekee jotain yksitoikkoista, esim. viikkaa pyykkejä tai imuroi. 

Kesäkuussa vietin kolme kesälomaviikkoa. Hankin elämäni ensimmäisen pelargonian, koska naapurit ja sukulaiset ovat olleet huolissaan siitä, että minulla ei ole kukkia, kasveja tai puutarhaa. Ei tule myöskään jatkossa olemaan. 

Kesällä otin muutaman ajotunnin henkilöautolla vapaaehtoisesti, koska halusin vahvistaa ajotaitojani ja paikata aikanaan autokoulussa saatuja traumoja. Ajattelen edelleen, että ehkä autolla ajaminen ei ole minua varten. 

Vietin juhannusta veljen perheen luona. Juhannuspäivänä kumppanini pesi kotini terassin. 

Syyskuun alussa työnkuvani muuttui, koska olin keväällä lupautunut ottamaan erään projektin vedettäväkseni. En ole viihtynyt uudessa työnkuvassa erityisen hyvin. 

Syyskuun alussa matkustin myös elämäni ensimmäisen kerran Leville ja juoksin Ruskamaratonin. Ruskamaraton ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta Levin maisemat kyllä saivat mainoslauseensa mukaisesti sieluni kipinöimään. Maratonin jälkeisenä päivänä patikoimme Levi-tunturilla joulupukin mökille ja piirsimme puumerkkimme sinne. Erityisen paljon nautin tunturimaisemissa kävelystä ja välillä istumisesta reitin varrelle tehdyn tulen ääreen. Mietin, miten hienoa olisi kävellä siellä talvisen tähtitaivaan alla. Ajattelin, että haluaisin sinne pidemmäksi aikaa. 

Leviltä palatessa yövyimme myös Raahessa. Kävellessämme Raahen vanhassa kaupungissa ajattelin, että haluaisin muuttaa sinne. Nautiskelimme kahvit vanhan ajan tunnelmaa henkivällä Langin kauppahuoneella. Yövyimme aivan loistavassa hotellihuoneessa. 

Syksyllä kävimme kumppanini kanssa lavatanssikurssin. Opettelimme foxia, buggia, tangoa ja salsaa. Tanssiminen oli ihan mukavaa yhteistä tekemistä, ja ehkä se johtaa siihen, että vielä joskus jonkun kaverin häissä kehtaan mennä tanssilattialle. Aiemmin en ole kehdannut. 

Syksyllä iloitsin Maajussille morsian -ohjelmasta ja siellä olleesta Arhosta ja hänen mahtavasta puhetyylistään. Ajattelen, että haluaisin jonkun Arho-liven seuratakseni. 

Kuluneena vuonna sairastin kuumeflunssan peräti kaksi kertaa, vaikka saattaa mennä vuosia niinkin, että en sairasta flunssaa kertaakaan. Jäin etätöihin, itkin ja söin särkylääkkeitä, sillä koin, että sairasloma ei ole vaihtoehto. Olin myös lähdössä maratonille flunssaisena, koska minut oli jo ilmoitettu sinne, mutta sentään sen suhteen joku järjen rahtunen päässäni toimi, ja sain oltua menemättä. 

Lokakuun puolivälissä veljeni joutui onnettomuuteen samana viikonloppuna, kun asunnossani vaihdettiin ovi ja pestiin ikkunat. Halusin auttaa veljeäni, mutta en tiennyt, mitä tekisin. Päädyin neulomaan hänelle villapeiton. Niin, että kättä pystyyn vain kaikki, jotka haluavat tulla minun auttamikseni. Villapeittoa neuloessa oli aikaa fiilistellä sitä, miten hieno asia on, että minulla on sellainen veli kuin hän on. 

Marraskuussa käytin puolitoistavuotiaaksi varttuneen koirani rodun perinnöllisten vikojen tutkimuksessa, mitä kasvattaja oli edellyttänyt myydessään koiran meille. Olin helpottunut, kun mitään vikaa ei toistaiseksi löytynyt. 

Marraskuusta lähtien lunta on tullut harvinaisen paljon ja lumitöiden kanssa taloyhtiömme pienessä pihassa on saanut tuskailla tosissaan. 

Marraskuun lopussa kävimme kumppanini kanssa ihanassa parihemmotteluhoidossa, jonka olin varannut meille 1) tarjotaksemme meille yhteistä aikaa, 2) palkitakseni itseni raskaasta syksystä suoriutumisesta ja 3) kiittääkseni kumppaniani siitä, että juuri hän on elämässäni. Hemmottelu sisälsi kuumakivihieronnat molemmille sekä höyrysaunan ja porepaljun kuohuviineineen hieronnan jälkeen tunniksi yksin meidän käyttöömme. Hoito oli aivan ihana ja olin saamaamme palveluun todella tyytyväinen. Hoidon jälkeen menin vieressä olevaan vaatemyymälään ja löysin Black Friday -alennuksesta paksun talvitakin, joka on ollut siunaus loppuvuoden keleissä. 

Marraskuun lopulta lähtien nostatin aggressiivisesti joulutunnelmaa, koska elämä niin maailmanpoliittisesti, yhteiskunnallisesti kuin yksityisestikin tuntui niin kurjalta. Koristelin kodin, iloitsin itsenäisyyspäivästä, keittelin glögiä sekä iltaisin että etätyöpäivien kahvitauoille, tilasin ja lähetin joulukortit, pukeuduin tonttulakkiin ja punaisiin asusteisiin, leivoin pipareita monta pellillistä. Kävin vanhassa Porvoossa joulumarkkinoilla ja tunnelmoimassa saariston joulua Pellingin saarella. Päätin olla ostamatta joululahjoja, koska joulun jälkeen odotti loma ja lomamatka. 

Tänä vuonna minulla oli ehkä ainutkertainen tilaisuus pitää lomaa joulun yhteydessä. Se on nykyisen työtehtäväni yksi harvoista eduista. Sen vuoksi tilasin kumppanini kanssa meille lomamatkan Lappiin, jonne olen halunnut matkustaa joulun ajaksi jo lapsuudestani lähtien. Jos asiat olisivat menneet ihan kuten toivoin, olisimme matkanneet sinne jo jouluksi, mutta nyt matkasimme sinne joulun ja uudenvuoden välipäiviksi. Vietimme osan jouluaatosta kotona ja osan Hämeenlinnassa veljeni luona. Jouluaatto oli ihana ja onnistunut, vuoden paras päivä, niin kuin se usein on. Joulupäivänä kävimme hiihtämässä. Tapaninpäivän jälkeisenä aamuna lähdimme matkaan. 

Saavuimme Leville tapaninpäivän jälkeisenä iltana. Porukkaa oli mielettömästi, ja kaikki tuntui menevän huonosti. Ajattelin, että oli virhe tulla tänne, ja että tästä lähtien tiedän ainakin olla haaveilematta joulusta täällä. 

Mielialani parani alun kankeuden jälkeen. Hiihdin tähänastisen elämäni pisimmän hiihtolenkin Levin laduilla ja olin iloinen siitä, että vastaan tuli monentasoisia hiihtäjiä ja latua riitti meille kaikille. 

Toteutin Levillä haaveeni revontuliratsastusvaelluksesta islanninhevosilla yhdessä kumppanini kanssa. Olin haaveissani nähnyt meidät kirkkaan tähtitaivaan alla tai revontulien loisteessa tunturimaisemissa, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen ratsastukseen myös pilvisen taivaan alla, lumisessa metsässä illan pimeydessä. Olen joskus lapsena ratsastanut enemmänkin islanninhevosilla, eikä innostus niihin ole koskaan kokonaan sammunut. 

Vietin uudenvuodenaaton pääosin autossa. Tulimme takaisin kotiin parahiksi rakettien paukkeeseen ja ilotulitusten räiskintään horisontissa.  

Tällä hetkellä mielialani ei ole kovin hyvä. Vuosi on loppunut, mutta elämän vaikeudelle ei näy loppua. Olen tyytymätön työhöni ja moneen asiaan elämässäni. En tiedä, mitä tehdä näille asioille. Ehkä ruoskin itseäni tulevana vuonna vähän enemmän, jotta saisin edes vähän enemmän aikaiseksi ja voisin ensi vuonna tähän aikaan olla sen suhteen tyytyväisempi itseeni. 

Ainut toiveeni tulevaa vuotta kohtaan on se, että tilanne ei menisi enää pahemmaksi. 

Hyvää uutta vuotta!

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle

 Yhtenä lauantaina kotona pestiin ikkunat ja vaihdettiin ulko-ovi. On tavallinen, hyvä lauantai. Tavallinen, hyvä päivä, jonka iltana olen iloinen ja toiveikas elämän suhteen. 

Seuraavana yönä todellisuuteen tulee murtuma.

Seuraavana aamuna puhelimeni soi, ja jo siitä ja soittajan nimestä tiedän, että jotain on sattunut. Kuulen sen viimeistään soittajan äänestä. Ensimmäinen tunteeni on kaikesta huolimatta helpotus, koska mitään sen pahempaa ei ole sattunut. 

Kuluvan päivän aikana tunteeni vaihtuvat helpotuksesta pikkuhiljaa aina vain pahempaan ja pahempaan pelkoon ja ahdinkoon. En pysty syömään. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin rakasta ihmistä. Pidän puhelimen kädessä siltä varalta, että se soi. 

Iltapäivällä sovimme viestintuojan kanssa, että emme enää soittele, ellei jotain tapahdu - viestittelemme vain.

Koko illan pelkään, että puhelin soi. Jos puhelin soi, se tarkoittaa, että asiat ovat aivan helvetin huonosti. 

Illalla ja seuraavana aamuna koira on oudon oloinen. Aamulla haen etätyövälineet työpaikalta ja parkkeeraan päiväksi kotiini tekemään etätöitä.

Päivän aikana puhelin soi kahdesti, toisen kerran aamuyhdeksältä ja toisen kerran iltapäiväkolmelta. Molemmilla kerroilla vastaan puhelimeen heti. Molemmilla kerroilla saan olla jollain tavalla helpottunut.

"Sä oot varmaan töissä", soittaja sanoo.

"Ei se ole nyt tärkeää", minä sanon. 

Olen huolissani myös koirasta. Kun koiran vointi näyttää iltaa myöten kohenevan, uskallan päättää, että emme lähde eläinlääkäriin. 

Ajattelen kummallisia tunteita, jotka järjellä tietää tavalla tai toisella vinksahtaneiksi, mutta jotka silti tuntuvat kahleilta ajatuksissa, joltakin sellaiselta, joka tulee nyt kysymättä ja lukitsee mielen. 

Tällaisia ajatuksia ovat mm.:

Minun olisi pitänyt olla siellä lauantaiyönä. 

Minun olisi pitänyt tehdä jotain.

Miksi en soittanut hänelle juuri oikeaan aikaan ja viivyttänyt tapahtumia sekunninkin? Silloin kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

Jos olisin ollut siellä silloin, olisin voinut jollakin tavalla auttaa. 

Tiedän, että ajatuksissa ei ole järkeä. Ei ole mitään syytä siihen, miksi olisin ollut lauantaiyönä naapurikunnan keskustassa tai juuri silloin kyseisen henkilön seurassa, tai että olisin siihen aikaan edes soittanut hänelle. 

Kuten työelämässä, myös tässä tilanteessa, mitään merkitystä ei ole sillä, mitä olisi tapahtunut jos, tai mitä olisi voinut tapahtua, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Ainoa asia, jolla on merkitystä, on se, mitä me nyt voimme tehdä. 

Mielessäni pyörii niin ikään hullu mikrofilmikela, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Yhtäkkiä jokaikinen asia liittyy juuri tähän kyseiseen, rakkaaseen ihmiseen. Muistan, kuinka hän tuli silloin, silloin ja silloin minua auttamaan. Miksi en ollut auttamassa häntä nyt? Muistan, kuinka hän istui tuossa sohvalla, ja kuinka hän antoi minulle nuo verhot, ja kuinka kerran silloin yhtenä jouluna puhuimme puhelimessa, ja silloin kerran olimme siellä, ja kerran teimme sitä ja tätä, ja silloin hän sanoi minulle näin, ja minä sanoin hänelle noin. 

Soimaan itseäni siitä, miksi olen tehnyt näin tai miksi en ole sanonut noin. 

Miksi en ole enempää iloinnut niistä hetkistä, joina kaikki oli hyvin? 

Miksi en ole sanonut hänelle, kuinka rakas hän on minulle?

Ajattelen, että haluaisin jäädä tähän makaamaan ja itkemään. 

Jostain tulee kirkas, hyvä ja voimallinen ajatus: luuletko, että se auttaa häntä tässä tilanteessa? 

Tulee päinvastoin eriskummallinen tarmo, kuori arjen päälle. Nyt minun pitää tehdä kaikkea koko ajan, koska paikalleen itkemään jääminen ei auta ketään yhtään. Nyt minun pitää päinvastoin yrittää tarmokkaasti miettiä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen ja muiden hyväksi jatkossa.

Löydän itsestäni myös piirteen, joka tulee harvoin esiin elämässä.

Tosipaikan tullen haluan olla yksin. 

Elämässäni on ihminen, jonka kanssa kuvittelen voivani jakaa kaiken. Ajattelen, että myös jaan hänen kanssaan melkein kaiken ja joka tapauksessa ihan liikaa, koska olen avoin ihminen, tykkään puhua tietyille ihmisille koko ajan itsestäni ja minulla on taipumusta draamallisuuteen.

Nyt tässä tilanteessa en voikaan yhtäkkiä edes kuvitella puhuvani toisesta rakkaasta ihmisestäni hänen kanssaan, muuten kuin ehkä lyhyitä lauseita, tiedonantoja. Onneksi ihminen ymmärtää tämän kysymättä ja antaa olla. 

Haluan olla yksin. 

Haluan vain olla. 

En itke muulloin, mutta itken ollessani yksin suihkussa illalla

ja itken ollessani yksin juoksulenkillä pimeässä. 

Kun kumppanini ehdottaa minulle jotain mukavaa ja rentouttavaa yhdessä tekemistä, se tuntuu väärältä.

En voi rentoutua enkä iloita mistään, kun minulle niin rakkaan ihmisen asiat ovat huonosti. 

Ikään kuin voisin vähentää hänen kurjuuttaan lisäämällä omaani. 

Kunpa "otan osaa"-sanonnassa olisikin jokin todellisuuspohja. Kunpa voisikin ottaa osan toisen surusta itselleen. Kun osanottajia olisi tarpeeksi monta, ei surua enää juurikaan jäisi jäljelle. Kunpa voisinkin jotenkin auttaa tilannetta suremalla hänen puolestaan oikein kovasti - eihän silloin olisi mitään hätää. 

Jokin on pahasti vinossa tässä maailmassa. 

Isoveljeni, voimakas, vahva ja iloinen, se, jolle olen voinut soittaa, kun en ole tiennyt, kenelle muulle tässä maailmassa voisin soittaa, makaa sairaalassa. 

Kunpa se olisi joku muu.

Kunpa tämä olisi tapahtunut jollekin muulle. 

Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen, yhtenä iltana puhelimeni soi. 

Menen hakemaan puhelinta, jota en enää pidä kädessäni koko aikaa, ja näen puhelimen ruudussa nimen, joka ennen on ollut itsestäänselvyys. Maailman arkisin asia, että tuo ihminen soittelee minulle. Tuntuu kamalalta tunnustaa, mutta joskus olen jopa jättänyt vastaamatta ajatellessani, että juuri nyt en jaksa tai ehdi, soitan sitten takaisin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olen, kun tuo ihminen nyt soittaa minulle. 

Sanon puhelun aikana ainakin kolme kertaa "kiva että soitit".

Sanon noin neljännen kerran kahden viikon aikana, että "ilmoita heti mulle, jos on mitään, missä voisin sua auttaa."

Voisin nousta lentoon. Heti puhelun päätyttyä soitan toiselle henkilölle ihan vain kertoakseni, että tuo ihminen soitti minulle. Haluaisin julistaa sen koko maailmalle. 

Mun veli soitti mulle, ja puhui kokonaisia, pitkiä lauseita, ja kuulosti ihan hyvinvoivalta. 

Mitä haluan tällä tekstillä sanoa?

Jos sinulla on sisaruksia, se on yksi kalleimpia aarteita, mitä ihmisellä voi olla.

Älä pidä heitä äläkä ketään tai mitään muutakaan itsestäänselvyytenä, koskaan. 

Jos sinulla, kuten minulla, on veli, jonka kanssa olet puhunut elämäsi aikana lukemattoman määrän pitkiä puheluita ja lähettänyt vielä suuremman määrän viestejä, joka on ollut se henkilö, jolle voit soittaa milloin vain mistä vain selittelemättä mitään, joka on ollut mukana jokaisessa elämäsi tärkeässä käänteessä, ja joka on sinulle aivan hirvittävän rakas ja on ollut sitä koko elämäsi ajan, ja tulee aina olemaan, 

niin jo se rakkaus itsessään on lahja, jonka arvoa ei voi mitata. 

Kaikilla ihmisillä ei ole sitä, kaikki ihmiset eivät saa koskaan kokea sitä. 

Mitä ikinä tapahtuukaan, nyt tai tulevaisuudessa, minulla on ollut se, ja minulla on se kokemus, mikään ei voi koskaan muuttaa sitä. Olen saanut elämältä käsittämättömän lahjan. 

Kuulin viime viikonloppuna Meiju Suvaksen laulun, joka käsitteli kai parisuhdetta, mutta toi minulle tässä tilanteessa mieleen erään toisen, elämänmittaisen suhteen. 

On oikeastaan turha asettaa ihmisiä järjestykseen siinä, kuka on kaikkein rakkain ja kuka on siitä seuraava. Eikö useampi ihminen voi olla kaikkein rakkain?

Kaikkein rakkain oot sä aina mulle.

Kaikkein rakkain oot mun elämässä. 

Pohjoisen taivaan alla

 Viime viikolla kiteytin mielipiteeni tällaiseksi lauseeksi: "Suomessa on kaksi asiaa, jotka minua erityisesti kiehtovat, ja ne ovat 1) saaristo, ja 2) pohjoisen luonto.

En ole juurikaan reissannut Lapissa enkä tiedä Lapista paljoakaan. Haaveenani olisi tutustua siihen paremmin. Suuri haaveeni on joskus viettää joulu Lapissa rakkaiden ihmisten seurassa, tunnelmallisessa mökissä valkeiden maisemien keskellä ja kuluttaa päivät lumisissa metsissä hiihdellen En tiedä, toteutuuko haave ikinä. 

Toinen minua kiinnostanut asia on ruska. Kaikki aina kehuvat ruskan sadunomaisuutta. Olen joskus kuullut maratonista nimeltä Ruskamaraton ja ajatellut, että se olisi varmaan hieno, mutta minulle saavuttamaton, sillä en voi vaatia ketään lähtemään mukaan niin pitkälle matkalle, enkä voi lähteä yksinkään.

Tänä vuonna, toukokuussa, juoksin Helsinki City Marathonin ja samana iltana aloin mietiskellä, mihin lähtisin seuraavaksi. Jostain tuli mieleen Ruskamaraton ja googlasin, milloin se on. Huomasin, että se sattuu olemaan juuri lomaviikkoni yhteydessä. Minun oli pitänyt valita lomaviikoilleni ajankohdat joskus maaliskuussa, ja olin asettanut yhden lomaviikon syyskuun alkuun ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt se oli kuin tervetulotoivotus: nyt on tilaisuus lähteä Ruskamaratonille!

Kysyin vanhemmiltani, lähdetäänkö ruskaa katsomaan, ja he olivat heti suostuvaisia. Ilmoittauduin maratonille. Myöhemmin selvisi, että kumppaninikin aikoi järjestää itsensä mukaan. 

Seurasi erinäisiä järjestelyjä. Kaksi päivää ennen lähtöä kumppanini päätti myydä autonsa, jolla olimme lähdössä. Koska kai elämässä pitää aina olla jotain farssimaista. 

Lopulta tuli viimeinen työpäivä ennen lomaa. Suoriuduin siitä, poljin pyörällä kotiin, pakkasin ennalta suunnittelemani tavarat pikaisesti isoon reppuun ja käytin koiran kävelyllä. Kävelyltä paluumme jälkeen pakkauduimme kumppanini ja koiramme kanssa autoon ja lähdimme paahtamaan kohti Keski-Suomea, jossa oli ensimmäinen yöpymispaikka. Matkan aluksi söin proteiinipatukan ja matkalla pysähdyimme yhden kerran huoltoasemalle. 

Illan pimeydessä saavuimme yöpymispaikkaan, kävimme maksamassa sen, kävimme peseytymässä ja menimme nukkumaan. 

Aamulla ihailin aamupalapöydästä avautuvaa järvimaisemaa ja ihmettelin, miten näistä suurista järvistä, joiden keskellä olen kasvanut, on muutamassa vuodessa tullut minulle eksotiikkaa. 

Aamupalan jälkeen lähdimme paahtamaan kohti pohjoista. 

Ouluun saavuttuamme kumppanini pyysi kahvilasuositusta tuttavaltaan, joka tunsi seudun. Saimme täydelliseksi osoittautuvan suosituksen Tähtitornin kahvilasta, jossa nimensä mukaisesti on näköalatorni, ja vaikka mitä muuta. 

Parkkeerasimme auton lähelle meren rantaa ja lähdimme kävelyttämään koiraa kahvilaa ympäröivään puistoon. Bongasimme lintuja ja oravan, ja onneksi aika monta roskista. 

Kahvilaa lähestyttäessä huomasin, että sinne saa viedä myös koiran. Lähdin palaamaan autolle koiraa hakemaan. Kumppanini oli sitä mieltä, että koiraa ei oteta mukaan, minä olin sitä mieltä, että otetaan. Harjasimme pikaisesti pois matkalla tarttuneita roskia koiran turkista ja kumppanini ojensi hihnan minulle sanoen, että "sinä kai sitten huolehdit siitä."

Kahvilaan johtivat portaat, jotka olivat niin jyrkät, että mietin, miten koira selvittää ne. Koira kuitenkin loikki ne ylös niin ripeästi, että me jäimme jälkeen, ja oli jo sisällä kahvilassa, kun me vasta tarvoimme portaita. Kahvilan henkilökunta tuli heti toivottamaan koiran tervetulleeksi. Ihailin sitä, miten ihanan lämpimän vastaanoton koiramme sai. 

Sisään tullessa selvisi myös, että kahvila oli kaiken lisäksi kirjakahvila. Ennen kahvitarjoiluja oli kokonainen huone täynnä myytäviä kirjoja, ja myöhemmin koko rakennus oli ripoteltu täyteen myytäviä ja luettavia kirjoja. Tässäpä todellakin kahvila minun makuuni!

Ihmettelimme hetken, mitä oikein otamme, kun kaikkea hyvää oli tarjolla niin paljon. Päädyimme ottamaan kakkupalat ja koiralle koiranjäätelöä. Kävelimme tarjottimen kanssa portaita ylös toisessa kerroksessa sijaitsevaan pöytään ja henkilökunnan ihminen tuli perässämme koiranjäätelö ja vesikuppi kädessään. 

Pöytään parkkeeratessamme pelkäsin hetken, että koiramme häiritsee viereisen pöydän porukkaa, ja ajattelin, että saattoi olla huono idea tuoda koira mukaan. En saa nauttia kakkupalastani yhtään, kun minun pitää pidellä tätä koiraa tässä ja estää sitä menemästä häiritsemään muita ihmisiä. 

"Siinä on koirassa värit kohdillaan, oikein luonnon taideteos", viereisen pöydän henkilö sanoi meille. Ihan mahtavaa!

Kun koiralle annettiin lupa käydä kiinni jäätelöannokseensa, ei siitä tarvinnut enää huolehtia. Jäätelöstä riitti iloa niin kauan, että ehdimme hakemaan santsikupitkin. Jäätelöä ei voinut hotkia sen kylmyyden vuoksi, mutta silti se oli niin houkuttelevaa, että koira vietti koko kahvilakäynnin turpa jäätelökupissa ja nuoli kupin puhtaaksi suurella hartaudella. 

Ennen lähtöä jumiuduin vielä kirjahyllyjen ääreen, kunnes muistin, että saan viettää niiden ääressä tarpeeksi aikaa töissäkin, ja lähdimme jatkamaan matkaa. Ajattelin lähtiessämme vilpittömästi, että tämä oli paras kahvila, jossa olen käynyt. Eritysikiitos siitä aivan ihanasta kohtelusta, jota koiramme sai!

Oulusta paahdoimme Rovaniemen pikapysähdyksen kautta Kittilään. Kun Levin tunturit aukenivat eteemme, senhetkinen lauseeni jäi kesken, ja sanoin vain "herranjumala".

Jos et ole koskaan käynyt Levillä, niin mene sinne ja koe itse hetki, kun tunturi aukeaa eteesi jylhänä ja voittamattomana. 

Kävimme majoittumassa hotelliin ja taas koiraa muistettiin erityisellä tavalla, omalla pyyhkeellä ja herkuilla. 

Vietimme illan muun muassa käymällä saunassa, joka ei tuona ensimmäisenä iltana lämmennyt kunnolla, mutta ei se haittaa. 

Aamulla sain erittäin hyvän aamupalan hotellissa, jonka ympäristö henki pohjoisen luontoa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Aamupalalle erityismaininta, sillä 1) minun on yleensäkin vaikea saada aamuisin syötyä mitään ja 2) erityisen vaikea minun on saada palaakaan alas maratonpäivän aamuna, jolloin se tietysti olisi erityisen tärkeää. Nyt koin yhden niistä harvinaisista kerroista, joina olin täydellisen tyytyväinen aamupalaan ja sen miljööseen!

Onneksi maraton starttasi vasta keskipäivällä, joten minulla oli aamupalan jälkeen aikaa ottaa rennosti. 

Suuntasimme ajoissa maratonin lähtöpaikalle. Oli kylmä, pohjoisen ilman sai tuntea nahoissaan. Pipon mukaan ottaminen ei pakatessa ollut käynyt mielessänikään. Heilautin juoksunumeron mukana tulleen huivin korvieni suojaksi. 

Lähtöpaikka täyttyi maratonin ja puolimaratonin lähtijöistä. Porukkaa oli niin paljon, että en nähnyt omia kannustusjoukkojani ihmisten takaa.

Lopulta saimme luvan lähteä.

Lihakset olivat kankeat muutaman ensimmäisen kilometrin ajan. Syynä oli varmaankin kylmyys ja edellisten päivien pitkä ajomatka. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, tuleeko tästä mitään. 

Pääsin jollain tavalla vauhtiin noin viiden kilometrin jälkeen, mutta jo puolivälin paikkeilla, toiselle kierrokselle lähtiessä, ajattelin, että en jaksa enää. 

Pitkiä, loivia ylämäkiä ja toisaalta jyrkkiä alamäkiä, joissa piti pitää itsensä ruodussa. Jäätävä, vastainen viima. Ihmiset, jotka täällä ruskan mailla jostain syystä halusivat juosta mahdollisuuksien mukaan aina asfaltin ulkopuolella, tienpientareella ja menivät ennenkuulumattomasti oikealta ohi. 

Etukäteen olin pelännyt eksymistä erämaahan ja hankkinut vyölaukun ihan vain tätä tilaisuutta varten: vyötärölläni oli laukku, jossa pidin puhelinta, jolla minut voitaisiin paikantaa, ja jolla voisin viime kädessä soittaa hätänumeroon. Laukussani oli myös proteiinipatukka ja sormikkaat, jotka riisuin käsistäni noin kymmenen kilometrin jälkeen. Ja sitten siellä oli koiranulkoilutuslenkeiltä jääneitä koirannameja, joista ei ollut mitään iloa. 

Viimeistään puolivälin paikkeilla olin lakannut pelkäämästä eksymistä, mutta sen sijaan pidin todennäköisenä, että en jaksaisi maaliin. 

Puolivälin paikkeilla väki myös väheni huomattavasti. Lohduttauduin sillä, että taakseni jäi puolimaratoonareita, jotka vaikuttivat ihan kaikkensa antaneilta, vaikka heillä oli vaivoinaan vain puolikas maraton. Minä sentään pystyin kömpimään toiselle kierrokselle. Ihan lopun pään porukoissa, tuntien itseni ihan samalla tavalla huonoksi, hitaaksi ja viimeiseksi, kuin ala-asteen liikuntatunneilla. 

Tähän väliin pakko todeta koululiikunnan paradoksaalisuudesta: koulussa kannustetaan niitä, jotka jo valmiiksi liikkuvat ja ovat siksi hyviä. Aivan liian vähälle kannustukselle sekä koululiikunnassa että muualla jäävät ne, jotka eivät ole hyviä, mutta jotka silti yrittävät - kunnes eivät enää jaksa yrittää, koska eivät ole hyviä eivätkä saa kannustusta, vaan pelkän tunteen omasta huonoudesta suhteessa muihin. 

Mietin, kuinka moni ihminen lähtee juoksemaan maratonia ja kuinka moni pystyy siihen useammin kuin omien ikävuosiensa verran - ja silti ainut tunteeni puolivälin jälkeen Ruskamaratonilla oli vain se, että olen yhtä huono kuin aina ala-asteen liikuntatunneilla.

Huomasin kuitenkin myös, että minulla on kuin onkin jossain sisimmässäni vähän itsellenikin tuntematon kyky puhua itselleni kannustavasti ja lohduttavasti. 

Kun ajattelin, että en enää jaksa juosta, aloin mielessäni toistaa itselleni tiettyjä lauseita, ja sovitin niiden sanat askelteni hitaaseen rytmiin. 

Jak-sat juos-ta tuonne bussi-py-sä-kil-le as-ti 

jak-sat hy-vin juos-ta sin-ne

si-nä o-let vah-va

si-nä olet kes-tä-vä

ja si-nä pys-tyt siihen kyl-lä

ja nyt jak-sat juos-ta tuonne lyh-ty-pyl-vääl-le as-ti

ja sii-tä ei ole kuin vä-hän mat-kaa huol-to-pis-teel-le

ja sinä jak-sat sen kyl-lä

kos-ka si-nä olet hyvä 

sinä juokset hyvin

juok-set to-del-la hyvin

Ja niin jaksoin juosta, hyvin hitaasti mutta varmasti, aina lyhtypylväältä toiselle, bussipysäkiltä toiselle, tien sivussa näkyvältä mökiltä seuraavalle. 

Toisella kierroksella muita juoksijoita oli vähän. Kömmimme maalia kohti pienellä porukalla, välillä isompien ja välillä pienempien välimatkojen päässä toisistamme. 

Näin kannustusjoukkojani enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella. Isäni nosti koiramme auton ikkunaan niin, että näin sen kunnolla ohi juostessani. Kumppanini lähti juoksemaan pienen matkan kanssani. Koirakin olisi lähtenyt, mutta en ottanut sitä riskiä, että olisin kompastunut sen hihnaan kankeilla jaloillani. 

Sivulliset ihmiset kannustivat. Kun juoksin eräänkin yksityisen pihan ohi, sieltä alettiin kannustaa niin tosissaan, että liikutuin. Harvoin kuulee noin omistautuvaa kannustamista pihalta omien pihatöiden lomasta. Huoltopisteillä kannustettiin myötätuntoisen oloisesti. Kun kiitin saamastani juomasta, minulle sanottiin: "koitetaan vähän myötäelää."

Tie maaliin oli pitkä ja tuskainen, mutta maalihan sieltä jossain vaiheessa lopulta tuli. 

Äitini oli iloinen, kun sai kerrankin otettua kuvan juuri siitä sekunnista, kun ylitän maaliviivan. Kumppanini juoksi koiran kanssa aidan toisella puolella maalisuoraa. 

Minut kuulutettiin hienosti maaliin ja toivotettiin tervetulleeksi. Missään ei näkynyt ketään muuta kuin kannustajani, enkä tiennyt, mihin pitää mennä. Kompuroin aitojen välistä kannustajieni luokse. Haahuilimme hetken ja sitten jompikumpi heistä keksi, että voisin käydä läheiseltä teltalta hakemassa evästä. 

Kompuroin teltalle ja sain eväät. Kysyin sieltä, mistä mitalin saa. Joku lähti hakemaan mitalinjakajaa. 

Mitalia odottaessani bongasin miehen, joka oli juossut valtaosan matkaa perässäni ja viimeisillä kilometreillä ohitseni. Emme olleet puhuneet sanaakaan. 

"Kiitoksia", hän sanoi minulle nyt nyökäten, aivan kuin olisimme tehneet yhdessä jotain todella hienoa. Ja kun tarkemmin ajattelin, niin oikeastaan olimmekin. 

Eipä tässä maailmassa muuta tarvita. Yhdessä sanassa voi joskus olla tarpeeksi. Tämä on sitä maratoonareiden ainutlaatuista yhteisöllisyyttä. 

Lähdin hotellihuoneelle suihkuun ja sen jälkeen syömään poronkäristystä. Poronkäristys <3

Seuraavana päivänä ostimme kumppanini kanssa toisiinsa mätsäävät poropipot Levin matkamuistomyymälästä. Ostin myös lumipöllö-pehmolelun ja vauvantossut. Ai miksikö vauvantossut? No vaikka siksi, että kumppanini äiti voisi reissun jälkeen rynnätä kysymään, miksi pöydällä oli vauvantossut (talossa, jossa hän ei asu). 

Seuraavaksi ajoimme autolla aika korkealle ja jatkoimme matkaa kävellen. Ihmettelimme Levi-tunturia ja kävimme joulupukin pajalla, joka on ollut lavasteena vuonna 2007 valmistuneessa Joulutarina-elokuvassa.

Maisemat olivat uskomattomat. Eräällä vaelluspaikan kohdalla oli penkki ja sen edessä palava tuli, jonne lisäsimme muutaman polttopuun. Istuessamme siinä tulen ääressä ajattelin, että tämä on ainoa oikea tapa lomailla, tyhjentää mielensä kaikesta siitä kuonasta, mitä työ ja arki keräännyttävät mieleen. Kunpa voisin olla täällä kauemmin. Kunpa voisin palata tänne pian takaisin. Näkisinpä tämän paikan sitten, kun sen yllä loistaa talvinen taivas revontulineen. 

Tietenkään emme voineet jäädä. 

Leviltä paahdoimme seuraavaksi Rovaniemelle. Rovaniemen McDonalds'issa kaadoin Coca Cola Zero -juoman päälleni ja sain hyvän syyn ostaa vihdoin uudet Adidas-housut samassa talossa sijaitsevasta marketista.  

Vielä samana iltana ajoimme Raaheen ja yövyimme huoneistossa, joka oli uskomattoman hieno, vaikka emme olleet sitä mitenkään ennalta suunnitelleet. Olin aamulla varannut yöpymispaikan siltä korkeudelta, minne olimme arvelleet olevan järkevää ajaa, ja meitä odotti yllätys. Huoneisto, jonka uunia ei ollut vielä koskaan käytetty. Parhaat ja pehmeimmät sängyt, jossa olen koskaan saanut nukkua. Seuraavana aamuna lähdin pois surullisena siitä, että en tiedä, koska seuraavan kerran saan nukkua yhtä hyvin. 

Illalla kävimme kävelemässä Raahen kaduilla ja ajattelin, että haluan muuttaa tänne asumaan. Vanha kaupunki kapeine katuineen kutsui minua. Kävelimme meren rantaan, jossa jostain syystä tuli vastaan viemärin haju. 

Seuraavana aamuna vietimme hitaan aamun. Söin pöydän ääressä edellisiltana ostamiamme croissanteja. Vastapäisen talon parvekkeella nukkui joku vanhempi ihminen vilttiin kääriytyneenä. 

Kävimme kahvilla Raahen keskustassa Langin kauppahuoneella, joka henki 1800-lukua sisustuksessaan ja tarjoilijoiden pukeutumista myöten. Minun teki mieli herkullisen näköistä kakkupalaa, mutta silti otin suolaisen piirakan. Molemmat olivat varmasti hyviä valintoja. 

Toinen kohde, jossa ehdottomasti halusin käydä, oli Raahen kirjasto. Pakkohan se oli katsastaa, kun kerta olin jo päättänyt muuttavani tänne asumaan. 

Kävimme kirjastossa ja sen lisäksi kävelimme vähän liikaa, koska kumppanini keksi Google Mapsista ties mitä luontopolkuja, mitä muka oli hauska lähteä harhailemaan maratonin runtelemilla jaloilla. 

Porhalsimme samana iltana kotiin seuraavan päivän autokauppoja varten. 

Sellainen oli ensimmäinen reissuni Lappiin. Sitä voisi ehkä kuvailla musiikiksi, joka jäi soimaan päähäni: haluaisin sinne uudestaan. Nyt näin hyvin pienen kaistaleen. Jäin kaipaamaan lisää. 

Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen.