Viikko 37: Oi katsokaa, Finlandiaa

 Tällä viikolla olin yhdeksän vuoden tauon jälkeen Finlandia-maratonilla. 

Tämän blogipostauksen otsikko viittaa Pasin ja Anssin "Finlandia"-nimiseen kappaleeseen. Nykyisin usein kuullessani Finlandia-sanan päässäni alkaa soida tuon biisin kertosäe: "Oi katsokaaa, Finlandiaaaa..." Sillä ei siis oikeastaan ole mitään tekemistä Finlandia Marathonin kanssa. 

Olen juossut Finlandia Marathoneja neljänä perättäisenä vuonna ollessani opiskelija. Juoksin niitä siksi, koska kyseinen tapahtuma järjestettiin opiskelukaupungissani. Osallistumismaksusta sai myös opiskelija-alennuksen. Ensimmäisellä osallistumiskerralla mieleen jäi, että tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti oli mukava, joten miksikäs en olisi mennyt uudestaan. Ja uudestaan. 

Sitten väliin tuli muuta, ja sitten muutin kauas. 

Miksi nyt sitten tänä vuonna, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Siksi, että kumppanini sai alkuvuodesta päähänsä, että hänkin haluaa kokeilla maratonin juoksemista. 

Suhtauduin ajatukseen hieman skeptisesti, mutta oli siinä jotain innostavaakin. Tuntui kivalta ajatukselta, että juoksisimme vaikka yhdessä maratonin. Lupasin, että jos hän haluaa juosta, minä voin maksaa osallistumismaksun. Teimme niin. 

Aloitimme miettimällä, missä tuo kumppanini ensimmäinen maraton kannattaisi juosta. Aluksi ajattelin Helsinki City Marathonia, jossa olen itse aikoinaan juossut ensimmäisen maratonini. Se on suuri ja hieno tapahtuma, jossa on ainutlaatuinen tunnelma, ja jokaiselle maratonin juoksijalle soisi sen tunnelman, ja esimerkiksi maaliin tulon olympiastadionille. 

Helsinki City Marathon -tapahtumaan on kuitenkin hankala päästä autolla. Kumppanini haluaa ajaa autolla joka paikkaan ja joka paikasta pois, joten en nähnyt meitä sompailemassa julkisilla pääkaupunkiseudulla maratonin jälkeen ja ennen sitä. Lisäksi Helsinki on vähän hankala kannustajille: kannustajien pitää tarkkailla tilannetta koko ajan ja juosta pää kolmantena jalkana, jos he haluavat päästä joihinkin kohtiin kannustettavaansa katsomaan. Kannustajilla ja tukijoukoilla on mielestäni ensiarvoinen merkitys, aina ja kaikille, mutta erityisesti ensimmäisen maratonin juoksijalle. 

Helsingin jälkeen hyvänä kakkosena mieleeni tuli Finlandia: se on siinä määrin suuri tapahtuma, että siellä näkee koko ajan muita juoksijoita, siellä on reitin varrella livebändejä, siellä on aina ollut hyvät järjestelyt, hyvä huolto, hyvä liikenteenohjaus, hyvät eväät maaliintulon jälkeen. Lisäksi reitti on kaunis ja tasainen. Sanoin kumppanilleni, että suosittelen sitä. Hän päätyi valitsemaan sen. 

Tällä viikolla lähdimme siis yhdessä Finlandia Marathonille. 

Kun maraton on alkanut lähestyä, olen ollut enenevissä määrin sitä mieltä, että tämä ei ollutkaan hyvä juttu. 

Vaikka itselleni maraton oli jo kolmaskymmenesviides, olen silti edelleen todella epävarma omasta juoksusuorituksestani. Olisi kiva juosta yhdessä, mutta en tiedä, olenko vielä sellaisessa maratonuran vaiheessa, jossa pystyisi tarvittavalla tavalla tukemaan ja tsemppaamaan toista ensimmäisellä maratonillaan. Oma suoritus vaatii liikaa keskittymistä, en ehkä pystykään olemaan toiselle ainakaan kunnollinen juoksukumppani, vaikka kuinka haluaisin. 

Lisäksi kuluneet viikot ovat olleet muistakin syistä siinä määrin stressaavia, että elimistö on alkanut kapinoida erilaisilla, voimakkaillakin oireilla. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat oireita, joilla elimistö reagoi stressiin, eikä niistä siten tarvitse olla erityisen huolissaan. Koskaan ei voi kuitenkaan olla varma. Mietin vielä viimeisenä päivänä ennen maratonia, pitäisikö se jättää väliin. Tunsin itseni fyysisesti heikoksi ja huonokuntoiseksi. Jokin osa minusta toivoi, että tähän väliin tulisi jotain sellaista, että maratonille meno olisi pakko perua. Stressi tuntui jotenkin liialliselta: sen lisäksi, että jännitin omaa osallistumistani tavanomaiseen tapaan, jännitin hirveästi myös kumppanini puolesta - ja yritin olla näyttämättä sitä. Koin jonkinlaista hirveää vastuuta ja pelkoa siitä, että jos jotain kamalaa tapahtuu, se on minun syyni. Samaan aikaan yritin edes vähän huolehtia siitä, että kumppanini saa sen tuen, mitä hän ensikertalaisena tarvitsee. 

Mitään syytä perua ei ilmaantunut, ja lähdimme sitten.

Viime aikojen pitkittynyt stressi eri asioista on tuonut mukanaan lukuisten haittavaikutuksien lisäksi myös uudenlaista tyyneyttä tai välinpitämättömyyttä epävarmojen ja hallitsemattomien tilanteiden edessä. Ei voi tietää, pitää katsoa miten se menee. Pitää yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. Voi olla, että kaikki menee päin helvettiä, tai sitten ei. 

Maraton alkoi tuttuun tapaan ennen lähtölaukausta kajautetulla Finlandia-hymnillä. Meni kylmät väreet. Ei ole hienompaa tapaa aloittaa maratonia. 

Lähdimme juoksemaan yhdessä. Halusin juosta rauhallisesti, koska mukana oli pelkoa siitä, että edellisten päivien erilaiset fyysiset oireet olisivatkin jotain muuta kuin stressiä. Kumppanini juoksi kanssani, ja senkin takia halusin juosta rauhallisesti. Otetaan ainakin aluksi ihan rauhassa. 

Reitti oli muuttunut hieman sen jälkeen, kun olen viimeksi juossut sen. Reitti kulki samassa ympäristössä, ja siellä oli paljon tuttuja elementtejä, mutta nyt juostiinkin neljä kertaa sama kierros. En muista tarkkaan, miten reitti meni ennen vanhaan, mutta kierroksia oli vähemmän kuin neljä ja kierrokset olivat pidempiä. Mäennyppylöitä oli yhden kierroksen aikana nyt ehkä kolme, kun silloin joskus kierroksella oli tasan yksi nousu. Reitti oli onneksi kuitenkin edelleen valtaosin tasainen. 

Juoksimme ensimmäisen kierroksen yhdessä. Sitten kumppanini totesi haluavansa juosta hitaammin. Olin luullut, että juoksemme hitaasti, ja totesin mielessäni, että en ehkä pysty tästä enää hidastamaan tahtia, ellen hidasta kävelyksi asti, mikä ei käy. Vähän aikaa asiaa mietittyämme päätimme, että juoksemme omaan tahtiin. 

Tähän asiaan liittyy kivulias muisto omalta ensimmäiseltä maratoniltani kauan sitten. Lähdin tuonne maratonille äitini kanssa. Olin aina kantanut huolta äitini maratoneista, ja ensimmäisellä yhteisellä maratonillamme olin ajatellut, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani. Olimme vitsailleet, että tarvittaessa minä vaikka työnnän äitini rattaissa maaliin. Silloin kävi kuitenkin niin, että äitini keskeytti maratonin, ja minä juoksin yksin noin puolet ensimmäisestä maratonistani. Itkin koko loppumatkan silloin, koska minulla oli voimakas tunne, että minun olisi pitänyt pystyä tekemään jotain, jotta äiti olisi päässyt maaliin - ja ainakaan en olisi halunnut kokea sitä, että minä juoksen yksin siihenastisen elämäni pisimmän matkan tietämättä, mikä äidin kunto on. Sattui vielä niinkin, että monen yhteensattuman seurauksena kukaan ei tullut minua vastaan maalialueelle, kun tulin ensimmäiseltä maratoniltani maaliin, ja päättelin mielessäni, että sen täytyy johtua siitä, että äidille on sattunut jotain kamalaa, kyllähän joku muuten olisi tullut minua vastaan. Vuosien ajan aina, kun joku kysyi minulta, millainen ensimmäinen maratonini oli, en halunnut puhua siitä. Edelleen muistan ensimmäisestä maratonistani lähinnä sen, että itkin melkein koko matkan, mutta itku ei johtunut juoksemisesta, enkä oikeastaan ajatellut mitään omasta juoksusuorituksestani koko matkan aikana. Vuosien jälkeen pystyn kertomaan asiasta, mutta edelleenkään en muistele sitä millään tavalla mielelläni. 

Tämä muisto yritti kauhealla tavalla nostaa päätään, kun lähdin juoksemaan omaa tahtia Finlandia Marathonilla, ja kumppanini jäi tekemään omaa suoritusta. Kauhea syyllisyys, pelko, suru, huoli, ahdistus. Mistä? Kai siitä, että jos asiat olisivat mielestäni menneet kuten kuuluu, minun olisi pitänyt jotenkin huolehtia kumppanistani alkumetreiltä loppumetreille. Jouduin nieleskelemään itkua moneen kertaan. 

Lopulta mieleeni tuli kuitenkin jonkinlainen vastavoima. 

Ei ole kummankaan meistä etu, että juoksemme väkisin yhdessä. On kumppanilleni parempi, että hän saa juosta omaan tahtiin. Täällä hän ei kuitenkaan voi jäädä yksin, täällä on niin paljon muita juoksijoita, ja vanhempani ovat tarvittaessa katsomossa tukijoukoissa. Hän on aikuinen ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, hänelle on parempi juosta omaan tahtiin kuin minun tahtiini, ja minä en kuitenkaan loppumatkasta pystyisi olemaan hänen tukenaan niin paljon kuin hän ehkä tarvitsisi, koska energia menee omaan suoritukseen. 

Juoksun jälkeen puhuimme siitä, että meidän olisi ehkä kannattanut alun pitäen lähteä omaan tahtiin. Kumppanini oli sitä mieltä, että oli hyvä, että lähdimme ensimmäisen kierroksen jälkeen juoksemaan omaan tahtiin, ja ehkä olisimme voineet tehdä sen aiemmin - toisaalta hänelle jäi nyt loppumatkalle enemmän pelivaraa, koska hän oli juossut alun kovempaa kuin oli laskelmoinut. 

Tästä kokemuksesta oli siis ainakin sellainen hyöty, että pystyin vähän keskustelemaan kivuliaan menneisyysmuistoni kanssa. 

Ehkä toisten aikuisten ihmisten asiat eivät ainakaan kokonaisuudessaan ole pelkästään minun vastuullani. 

Ehkä minulla on oikeus juosta oma suoritus, joka kuitenkin joka tapauksessa on aina raskas itsensä ylitys, silloinkin, vaikka olisi päättänyt juosta rauhassa. 

Asiat menivät siltä osin kuin aiemman kokemukseni perusteella ajattelin ja toivoin, että viime aikojen fyysiset oireeni pysyivät kokonaan poissa maratonin ajan. 

Tässä tilanteessa myös näin itseni juoksijana hieman uudessa valossa. 

Kun maratoneja on takana kymmeniä, niihin ei liitykään enää pelkkää epävarmuutta ja epäuskoa omiin kykyihin. Mukana on jonkinlaista itsevarmuutta siitä, että tästä kyllä selviää. On löytynyt jonkinlainen oma rytmi, johon juostessa haluaa hakeutua, ja josta pystyy jossain määrin ehkä jopa nauttimaankin. Juokseminen voi olla myös stressinpurkukeino: tunsin, kuinka viime aikoina ylivoimaisilta tuntuneet muut asiat alkoivat sulaa reitin varrelle jonnekin kolmenkymmenen kilometrin kohdalle ja ajalle sen jälkeen. 

Pyysin katsomassa olleita vanhempiani pitämään ensisijaisesti huolta kumppanistani. Olin helpottunut kuullessani, että hän on vain viitisen minuuttia perässäni, eikä hänellä ole hätää. 

Viimeinen kierros meni yllättävän hyvin. Olen tottunut siihen, että viimeiset noin kymmenen kilometriä ovat erittäin tuskallisia. Nyt ne olivat vain melko tuskaisia. Ajattelin, että olisin ehkä pystynyt parempaankin.

Tulin maaliin, ja minut kuulutettiin puolimaratonilta maaliin tulleeksi. Kiitokset vain siitä. 

Maalissa sain kuulla, että kumppanini on nyt noin puoli tuntia jäljessäni, hän oli hidastanut vauhtia loppuvaiheessa, mutta on tulossa. 

Odottelimme, ja sieltähän hän tuli. Huoleni oli ollut turha. 

Illalla kilistelimme hänen hienolle ensimmäiselle maratonilleen. 

Tunnelmani tällä hetkellä: 

- Juoksukokemukseni oli hyvä. Juokseminen tuntui suhteellisen hyvältä. Juokseminen toimi jonkinlaisena stressinpurkukeinona. Kokemus myös auttoi käsittelemään menneisyyden ikävää muistoa. 

- Olin pettynyt aikaani, ja pettynyt itseeni siitä, että ajattelen aikaa. Järjellä tiedän, että jos haluaisin alkaa juosta parempia aikoja, minun pitäisi myös alkaa treenata tavoitteellisemmin - ja se on juuri sitä, mitä en missään nimessä halua. Juokseminen on aina ollut minulle stressinpurkukeino, en halua siitä yhtä stressin aihetta muiden joukkoon. Silti jostain tulee koko pään täyttävä ääni, joka huutaa, että olet huono, pystyisit parempaankin, jos vähän edes yrittäisit. Olet huono, huono, huono.

 - Olin iloinen, että kumppaninikin pääsi maaliin. Samana iltana hänen äitinsä myös ilmoitti, että eihän meidän juoksuajoissammekaan juuri ollut eroa. 

Tästäpä sitten katsomaan, kuinka paljon edessä on uusia huonouden kokemuksia, tai olisiko joskus jokin sellainen hetki, jossa voisi tuntea, että ei ole niin kauhean huono. 

Viikko 14: Pääsiäinen 2023

 Kiirastorstaina ajoin töistä kotiin pitkästä aikaa polkupyörällä. 

Kotiin tultuani ajattelen, että en jaksa tehdä mitään, vaikka kaikkea pitäisi jaksaa. Makaan pitkän aikaa vain sängyllä. Lopulta yritän keittää kananmunia, ja sekin menee pieleen.

Koko illan yritän saada itseni tekemään jotain, enkä saa aikaiseksi oikeastaan mitään. 

Pitkänäperjantaina tulee kahvivieraita. 

Toivon kahvipöytäkeskustelujen jälkeen, että elämässäni olisi juuri nyt joku, jonka kanssa voisin jutella asioista, joista kaipaisin tilanteesta ulkopuolisen, viisaan ihmisen neuvoja. Elämäni on surullista, koska juuri nyt ei tunnu olevan ketään. 

Illalla käyn juoksulenkillä ja totean, että en saa itseäni tekemään mitään muuta, mitä pitäisi. Luovun yrittämästä. Ehkä voin antaa itselleni luvan ottaa pääsiäispyhät rauhallisesti. 

Lauantaiaamu ja aamupäivä kuluu paniikinomaisesti itkiessä. 

Lähden juoksulenkille, koska en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Juoksemaan lähteminen on vuosien varrella automatisoitunut joksikin sellaiseksi tavaksi, joka auttaa kestämään huonoja olotiloja. Juokseminen on jonkinlainen keino hallita jotain. 

Kun olen juossut vähän aikaa, tunnen itseni vapaaksi. Toivon, että voisin vain juosta ja juosta. 

Kun palaan kotipihaan, alan taas itkeä. 

Teen lihaskuntoliikkeitä, harjaan koiran. 

Lähden American Car Show:hun, koska kumppanini niin toivoo. 

Autojen katsomisen jälkeen palkitsen itseni menemällä testaamaan tuoksuja Stockmannille. En löydä hyvää tuoksua. 

Illalla olen taas ihmisten seurassa. 

Ihmettelen ihmisten käytöstä ja sitä, onko vika minussa vai muissa, vai mitä täällä oikein tapahtuu. 

Ajan kotiin ja ajattelen (jälleen), että automaattivaihteinen auto on ehkä yksi ihmiskunnan parhaista keksinnöistä. Tuhat kiloa ajamisen stressistä on poissa, kun vaihteita ei tarvitse vekslailla. 

Sunnuntaina yritän ostaa itselleni pääsiäisen viimeisen suklaamunan, mutta kaupan hyllyt ovat kuin tyhjiksi nuoltuja. Iloitsen siitä, että vielä seuraavanakaan päivänä ei tarvitse mennä töihin. Istun koiran kanssa terassilla ja olen rauhassa. 

Maanantaina käyn lenkillä ja olen iloinen siitä, että on vapaapäivä. 

Käymme taas kahvittelemassa. Tällä kertaa olen aika paljon hiljaa, koska mitä sitä koko ajan lörpöttämään.

En ole erityisen pahoillani siitä, että työt alkavat taas. 

On ollut ihan hyvä pääsiäinen. 

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Juokse juokse juokse

Kymmenen maratonin virstanpylvään kohdalla vuonna 2014 luetteloin kaikki siihenastiset maratonini täällä blogissa. Tein silloin päätöksen, että en avaa koko juoksuharrastuksen aloittamisen pitkää historiaa, vaan keskityn pelkkiin maratoneihin.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä blogissa tunnontarkasti, ajattelin juhlan kunniaksi kirjoittaa tiivistetyn tai "tiivistetyn" historiikin lähtien siitä, mistä kaikki oikeastaan lähti.

Kaiken pahan alku ja juuri oli nimittäin Cooperin testi.
Matka, joka vielä nykyäänkin aiheuttaa minulle fyysistä pahoinvointia. Niin paljon mieluummin juoksen maratonin kuin Cooperin testin.
On edelleen täyttä helvettiä ja toisaalta ihmetystä herättävää ajatella, että yläasteaikana jouduin juoksemaan Cooperin testin kaksi kertaa vuodessa. Yläasteen seiskaluokalta lukion ensimmäiseen vuoteen joka ikinen kevät ja joka ikinen syksy meidät pakotettiin liikuntatunneilla nöyryytettäviksi urheilukentälle katsomaan, piteneekö 12 minuutissa juostava matka vaiko eikö. Se oli kamalinta ikinä ja vilpittömästi ihmettelen tänä päivänä, oliko se todellakin tarpeen ja millä perustein.

Seiskaluokan keväällä kuitenkin kyllästyin olemaan se hidas kömpelö köntys, joka aina puuskuttaa viimeisenä, on aina huonoin.
Aloin harjoitella.
Lähdin juoksemaan tietä, jonka varressa kotitaloni on. Otin juostavakseni tienpätkän, jonka tiesin suurin piirtein kolmen kilometrin mittaiseksi edestakaisena matkana.

Seiskaluokan keväällä, kuukautta vajaa 14-vuotiaana se alkoi: juoksin joka päivä kolme kilometriä niin lujaa kuin pystyin. Joka ikinen päivä.
Se oli helvetillistä.
Se onnistui vain siksi, että jo silloin olin itseni pahin vihollinen.
Ruoskin itseäni lujempaa kuin kukaan toinen koskaan. Pakotin itseni lähtemään lenkille joka helkkarin päivä, säällä kuin säällä, oli olotila millainen hyvänsä. Tiellä pakotin itseni juoksemaan, juoksemaan niin kovaa kuin pystyin, vaikka se teki fyysisesti kipeää.
En antanut itselleni yhtään armoa.

Siinä ei ollut mitään kaunista eikä mukavaa, mutta lopputulos oli, että seiskaluokan keväällä Cooperin testini meni paremmin, ja sen jälkeen tulos parani tasaisesti lukion alkuun asti.

Juoksemista oli jatkettava, sillä seuraava Cooper odotti aina nurkan takana.

Pian aloitettuani tuon juoksuhelvetin luin jostain nuortenlehdestä jutun lenkkeilyn aloittamisesta. Mieleeni jäi jutun väite, jonka mukaan "juokseminen kannattaa aloittaa, sillä juokseminen on mukavaa; itsensä tarvitsee raahata lenkille väkisin vain pari kertaa, ja sen jälkeen juoksulenkeistä jo tulee riippuvaiseksi".
Sanoin silloin ja sanon nyt, että this is shit, bullshit.
Ainakin minun kohdallani.
Minun kohdallani juokseminen oli täyttä hel-vet-ti-ä ensimmäiset neljä kuukautta. Onnistuin raahaamaan itseni lenkille vain, koska ruoskin itseni henkisesti verille, ja minun oli pakko ruoskia itseni lenkille joka päivä, sillä pelkäsin, että yksikin välipäivä olisi tie takaisin entiseen täydellisen luuserin turmioelämään. Cooperin testi siinsi mielessäni pääkallon kuvana.

Hauskinta jälkikäteen on, että ensimmäiset pari kuukautta juoksin tavallisissa vaatteissa. Tavallisessa takissa ja kengissä.
Minun kohdallani ei siis voi puhua välineurheilusta.
Ostin ensimmäiset juoksulenkkarini vasta, kun juokseminen oli juurtunut vakaammin osaksi elämää, kesällä parin kuukauden juoksemisen jälkeen. Nekin lenkkarit ostin vain vanhempien pakottamana, itse olisin ihan kelpuuttanut tavalliset kengät juoksukengiksi.

Muistan ensimmäiseltä juoksukesältä kirkkaimmin sen, kuinka jalat hikosivat kengissä kuumalla asfaltilla juostessa helteellä. Lenkin jälkeen tuntui aina, että jalat palavat. Otin tavakseni juosta suoraan tieltä pihalammikkoon, jossa otin kengät ja sukat pois.

Muistan, kuinka kerran söin englanninlakun juuri ennen lenkkiä ja tuli hirvittävän huono olo, lakritsin maku nousi kuvottavana suuhun. Opin, että koskaan ennen lenkkiä ei pidä syödä mitään, ei murustakaan.

Syksyllä kahdeksannen luokan alettua muistan ensimmäisen kerran nauttineeni juoksemisesta.
Kesän aikana olin jo kokenut joitakin vähemmän hirveitä lenkkejä, mutta yhtenä syysiltana, puoli vuotta aloittamisen jälkeen, vasta ensimmäisen kerran löysin sen tunteen, joka edelleen ajaa juoksemaan. Sen, jossa juokseminen on kevyttä ja tuntuu hienolta ja kaikki on hyvin.

Kahdeksannen luokan syksyllä ajauduin juoksemaan äidin kanssa, sillä äiti palautui ensimmäiseltä maratoniltaan juoksemalla ensin lyhyitä lenkkejä ja pidentäen niitä sitten pikkuhiljaa.
Juoksin hänen kanssaan ensin omaa kolmen kilometrin lenkkiäni, sitten neljän kilometrin lenkkiä.
Juoksimme neljän kilometrin lenkkiä yhdessä aika pitkään.
Kerran lähdettiin kuuden kilometrin lenkille.
Seuraavana kahdeksan.
Jossain vaiheessa, kun kuuden ja kahdeksan kilometrin lenkit sujuivat, siirryttiin kahteentoista.
Ja sitten yhtenä sunnuntaiaamuna aikaisin juostiin 26 km, en edes tiedä miksi. Se oli joku väärinkäsitys, minä olin luullut, että lähdemme ehkä 16 km lenkille ja sitten juostiinkin 26.

Se oli hirveää ja kamalaa, mutta selvisin siitä.
Pari päivää ennen 15-vuotissynttäreitäni juoksin äitini kanssa elämäni ensimmäisen puolimaratonin tapahtumassa. Oli tosi kivaa. Matka ei ollut liian pitkä, sillä olinhan selvinnyt 26 kilometristäkin, muistaakseni pari kertaa ensimmäisen koetuksen jälkeen. Tapahtumassa juokseminen sen sijaan oli hieno kokemus.

Muistan vuoden 2006 juoksemiseni kulta-aikana. Olin 15-vuotias ja elämäni kunnossa. Juoksin pitkiä lenkkejä, juoksin kovaa, tykkäsin juosta. Sain kehuja Cooperin testituloksistani, vaikka ne kammottivat kyllä edelleen ihan samaan vanhaan malliin, ellei pahemminkin kovenevien vaatimusten edessä. Minulle valaistui, että haluan joskus maratonille. Ajattelin tosin, että yksi maraton riittää minulle.

Lukion alussa juoksuinto sitten syystä tai toisesta kuoli väliaikaisesti. Epäonnistuin viimeisessä Cooperissa, en saanut parannettua tulostani enää. Muutenkaan juokseminen ei enää huvittanut, se oli ikään kuin jo nähty juttu.
Kokonaisen vuoden yritin tehdä jotain muuta, keksiä uuden liikuntaharrastuksen.
Kaikki tyssäsi siihen, että asuin tuppukylässä, korvessa metsien keskellä, eikä tarjolla oikein ollut mitään.
Lähdin aina välillä lenkille ihan vain siksi, että pakkohan sitä jotain oli tehdä. Ei kuitenkaan sytyttänyt, ja yritin keksiä kaikkea muuta.

Vuoden tauon jälkeen juoksuinto palasi taas. Muistan, kuinka eräänä kesäiltana lähdin lenkille ja muistin, että tällaistahan se tosiaan oli, tämä oli se, mitä rakastin, miksi olen joskus jättänyt tämän.

Lakkasin ruoskimasta itseäni, tai ehkä otin kymmenteräisestä ruoskasta muutaman terän pois. Juokseminen tuli elämääni sillä kertaa jäädäkseen, sillä enää ei tarvinnut kantaa huolta mistään. Ei tarvinnut juosta Cooperin testiä eikä mitään tai ketään muuta kuin itseä varten. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni omaa tahtiani, juoksin sellaista vauhtia ja sellaisia matkoja kuin itse halusin. Siinä se lopultakin oli, se juoksun ydin, joka oli minulle tärkein, ja jonka kenen tahansa toivoisi ottavan ensimmäiseksi lähtökohdakseen.

Abivuoden alettua lähdin sitten ensimmäiselle maratonille. Myöhemmin on huvittanut joidenkin kysymykset ja ajatukset siitä, kuinka ensimmäinen on aivan erityinen ja ensimmäiseen valmistaudutaan hulluna. Olihan se erityinen, mutta se oli kyllä niitä harvinaisia asioita elämässäni, joihin minä vain ajauduin, johon en itse määrätietoisesti pyrkinyt.

Maratonista alettiin puhua vitsillä, kun olin 14-vuotias ja juuri aloittanut juoksemisen. Vuosi vuodelta siitä puhuttiin vakavammin. 18-vuotiaana, iässä, jolloin maraton on sallittua juosta, ajatukseen oli jo tottunut. Kun kysyttiin, haluanko nyt lähteä, vastasin vain "joo", miettimättä asiaa sen enempää.

Ensimmäisestä maratonista jäi mieleen, että se oli epätodellinen ja hieno kokemus. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin, että yksi maraton riittää.
Vuoden päästä kuitenkin hiipi mieleen, että olisi kiva juosta maraton taas joskus, ja kuin tilauksesta tilaisuus tuli eteen.
Toisen maratonin jälkeen päätin, että ei tämä tähän jää, tästä se vasta alkaa.

Pääsin Roomaan maratonille, mikä oli hienointa ikinä.
Sitten halusin maratonille opiskelukaupunkiini, ja se oli ensimmäinen maraton, jonka juoksin ilman ketään tukijaa, jonne ilmoittauduin itsenäisesti ja jonka maksoin itse.
Sitten jostain pöllähti Ahvenanmaan maraton, ja siellä tein ennätykseni, joka pysyi peräti neljä vuotta.

Tykkäsin opiskelukaupunkini maratontapahtumasta, joten otin perinteeksi ilmoittautua sinne. Koska se oli aina syksyisin, halusin parin vuoden ajan ajoittaa vuoden toisen maratonin keväälle. Pidin kahden maratonin vuosivauhtia.

Näiden ensimmäisten vuosien aikana toteutui ainakin kaksi suurta haavettani maratonien suhteen: ensimmäinen oli, että haluaisin juosta täysmaratonin paikassa, jossa olin osallistunut elämäni ensimmäiseen puolimaratontapahtumaan. Se toteutui. Toinen haaveeni oli juosta maraton Turussa, kaupungissa, josta syystä tai toisesta pidän kovasti. Sekin toteutui.
Mitä tästä opimme? Salaisuus on osata pitää unelmansa itselleen sopivan kokoisina. Siten saa ne ehkä toteutettua. Extrana saattaa saada myös sellaista, mistä ei osaa edes haaveilla, kuten minä olen saanut.

Koska kympin jälkeiset maratonit on raportoitu täällä aiemmin, päätin nyt sanoa jokaisesta yhden asian, mikä näin jälkikäteen on jäänyt mieleen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, kun jälkikäteen ajattelee.

Syyskuu 2014, Finlandia: Tottumus. Yhdestoista maraton oli ensimmäinen, jota en jännittänyt. Reitti oli läpeensä tuttu ja maratonin juokseminen oli käynyt tutuksi. Olin kaikista edellisistä maratoneista poiketen suorastaan pitkästynyt.

Lokakuu 2014, Sastamala: Kuvotus. Oksettaa aina, kun ajattelenkin tätä. On normaalia, että maratonin jälkeen on huono olo, on suht normaalia oksentaa maratonin jälkeen, mutta minkään muun maratonin ajatteleminen jälkikäteen ei kuvota minua tällä tavalla. Tämä on ainut juoksemani reitti, jonne en vieläkään olisi valmis lähtemään toista kertaa. Voimakkain tähän liittyvä mielikuvani on oksentaminen paperipussiin autossa ABC:n pihassa, perheeni seuratessa elimistöni tyhjentymistä täysin tyynen rauhallisesti sivusta, ja kun pussi oli täynnä, he kysyivät vain, että ootko jo valmis, nyt mennään syömään.

Joulukuu 2014, Itsenäisyysmaraton: Mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kokea ensimmäinen talvimaraton. Oli kiinnostavaa, kuinka nopeasti jalat aina juostessa lämpenivät, kun oli astunut jäiseen vesilätäkköön, ei tullut kylmä. Oli ihmeellistä, miten paljon helpommalta maraton tuntui, kun ei tarvinnutkaan juosta yhtä tai kahta pitkää lenkkiä, vaan vain kahdeksan viiden kilsan kierrosta.

Tammikuu 2015, Uusikaupunki: Kiva. Tästä ei ole äärimmäisten tunteiden mielikuvia, mutta tästä tykkäsin. Oli kivaa juosta sisällä, sääolosuhteista tai liikenteestä välittämättä. Oli kivaa juosta lyhyttä kierrosta, joita oli kuitenkin vain 42. Oli kivaa, että ei ollut kylmä eikä kuuma. Tykkäsin reissusta Uuteenkaupunkiin, juostiin rauhallista tahtia, kaikki meni hyvin.

Elokuu 2015, Raatteen tie: Paras. Elämäni paras juoksukokemus, juoksun kannalta, niin maratoneilta kuin muualtakin. Pääsin aivan ihmeelliseen juoksufiilikseen ja reitti oli upea ja jalkapohjia hellivä.

Marraskuu 2015, Ateena: Tarunomainen. Sellainen, jota ei voi käsittää. Joka ei vain mahdu päähän. Muistan kirkkaimmin sen hetken, jona juoksin kohti maalia, ihmiset kannustivat ympärillä, aurinko paistoi kirkkaasti ja ajattelin, että jumalauta, olen maisteri ja olen Ateenassa, olen juossut maratonin historiallista reittiä, en voi ymmärtää tätä. Yhä vieläkin katsoessani kuvia Ateenasta vallitseva ajatukseni on, että voiko toi olla totta, olenko muka oikeasti ollut tuolla.

Helmikuu 2016, Pirkkahalli: Pokaali. Juoksu meni ennätyksellisen hyvin, mutta sekin jäi sen varjoon, että sain elämäni ensimmäisen pokaalin, ensimmäistä kertaa sain kilpailun ensimmäisen palkinnon. En ikinä unohda sitä korokkeelle nousemista.

Heinäkuu 2016, Varpaisjärvi: Kauneus. Mulla oli haave, että haluaisin juosta maratonin yöllä. Tiesin, että yömaratoneja järjestetään kesäisin. Ajattelin, että puitteet ovat kauneimmat mahdolliset, taianomainen juoksukokemus Suomen kesäyössä, jossa puut humisevat hiljaa leppeässä tuulessa, käki kukkuu jossain kaukana, sininen hämärä laskeutuu. Valmistauduin karumpaan todellisuuteen, kuten synkkään kaatosade-ukkosmyrsky-yöhön ja vähintään painajaismaisiin hyttysparviin. Juoksu osoittautui kuitenkin juuri niin kauniiksi kuin mielikuvissani ajattelin.

Syyskuu 2016, Espoo: Meri. Lähdin tälle reitille meren vuoksi, ja meri siellä todellakin oli. Mitään muuta ei oikein ollut, mutta meri oli. Meri oli kaunis. Merimaisemasta pisteet. Muuten ei sanottavaa.

Joulukuu 2016, Itsenäisyysmaraton: Ihmetys. Tästä nyt ei ole niin kovin kauaa, mutta revinpä silti jälkivaikutelman. Ihmettelin paljon asioita, kuten sitä, miten tuollaisella pakkasella voi selvitä maratonista. Voiko lenkkareihin laittaa villasukat, vai miten jalat saisi pysymään edes vähän vähemmän kalikkoina? Oliko urheilujuomaa pakko lämmittää? Miten järjestäjät tarkenivat ja jaksoivat vielä olla niin kannustavia? Miksi pesuhuonetta ei lämmitetty? Miksi maalissa ei ollut tarjolla mitään, ei edes proteiinipatukkaa? Miten ihmeessä minä sain pokaalin? Oliko tämä todellakin kahdeskymmenes?

Tästä lähdetään kolmannelle kymmenelle.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.