Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.
Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni.
Niin ei käynyt, kiitos koronan.
Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne.
Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä.
Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla.
Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin.
Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata.
Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa.
Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille.
Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen.
Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.
Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.
Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.
No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.
Lähdin juoksemaan muiden perään.
Huomasin
heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä
lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen:
jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro,
jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.
Muutaman
kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen
hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En
enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin
luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät
opasteet.
Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin
maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä
juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen
kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen
myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni.
Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä,
tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta
ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin
todella hyvät ja selkeät.
Olen
juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä
olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset
puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin
olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta
ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On
mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole
tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole
oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt
kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka
ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin
kaunis.
Kahdentoista
kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta.
Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu
”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä
ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä
säällä se alkoi olla maksimi.
Neljäntoista
kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että
en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään
varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko
porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy,
tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin,
millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai
jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.
Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.
Päätin,
että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo
lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei
pysty lähtemään, en lähde.
Jollain
ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen
loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti
siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että
lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen,
mutta pakko on ainakin yrittää.
Ainut
kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen
kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle.
Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta.
Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin
opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan.
Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan
puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen
opasteiden mukaan.
Ajattelin,
että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin
kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä
niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.
Puolivälin
kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut
kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan
samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että
”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En
jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin
uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa
tarkemmin, mihin pitäisi mennä.
Tulin
taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää
lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin
joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin
viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan
yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti,
tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.
Ainut
minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin
sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt
pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti
äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat
ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen
aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden
ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää
juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole
mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin
tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen
tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä,
kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan
maratonreittiä siinä tilanteessa.
Pahimmalla
epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta
huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.
Auto
pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan
ohjeita.
”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”
Katsoin
toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä
ikinä tajunnut.
”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.
Myöhemmin
sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla
liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie,
mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä
tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun
tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin
pitää mennä.
Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.
Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.
Ajattelin,
että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut.
Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä
täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää
tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin,
sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi,
että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että
se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä
keksinyt.
Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.
Toinen
kierros oli tuskien taival.
Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.
Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.
Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.
Useimmiten
en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes
kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni
tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien
luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään
terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten
kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty
mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.
Nyt
kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti
hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää
pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.
On
huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä
ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet
mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa
ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta
oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt
ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos
erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.
Olin
suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen
maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin
ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä
ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan.
Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa
päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien
lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen
Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat
juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin
märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset
tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä,
mutta ei sillä nyt enää ole väliä.
Olin
varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin,
konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne
kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa
saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain
pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan,
kävelen.
Sain
vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni,
että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo,
olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä
pääset maaliin”.
Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.
Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.
Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.
Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.
Asiaa
ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään
muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen
verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan
jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin
olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että
mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita.
Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.
Nyt
en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen
olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä,
tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin,
että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös,
että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään
tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.
Jälkikäteen
olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset.
Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä
epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti
ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin
juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki
jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin
huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä
oot huono.
Ja
ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun
pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden
maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi
paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.
On
kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen
kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit
kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin
tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista
irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin
työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain
keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan,
ei mihinkään muuhun.
Järjestäjät
tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten
menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi
heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että
”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan
määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.
Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.
Kun
maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan
joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata.
Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että
jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se
kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.
Tuntui
oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja
tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen
joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt
vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en
tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja
ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt
matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.
Saapuessani
keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi
autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa
vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla
ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat
ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa
vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi
nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja
kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten
elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu
ei ole näkemässä.
Sain
juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä
ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset
jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin
loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen
ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja
huusin alkukantaisesti.
Sitten
tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä,
missä helvetissä on maali.
Sitten
näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni
siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.
”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.
Sitten
se oli ohi.
Nykyisin
olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti,
mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli
mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut
sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin
siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.
Tämä
oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes
maraton.
Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.
Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3
Hieno kuvaus siitä millainen Maratoni on joskus.
VastaaPoistaOnneksi olkoon maaliin määräajassa pääsystä!
Kiitos :)
VastaaPoista