Joulun alla

Tänä vuonna joulu tuli yllättäen.
Aiempina vuosina olen ollut ihan virittäytyneenä jouluun viimeistään marraskuusta lähtien, mutta tänä vuonna jäljelle jäi vain ihmetys, mihin se aika meni. Mihin meni syksy, mihin oikeastaan koko kulunut vuosi? Kuinka voi olla mahdollista, että tämäkin vuosi on kohta kulunut, joulu rysähtää niskaan ihan tuossa tuokiossa.

Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa ilman joulukalenteria.
En voi käsittää sitä vieläkään. Kuinka se on mahdollista?

Viime vuoden tapaisesti harkitsin BodyShop -joulukalenteria ainakin puolittain tosissaan. Ihailin tavallisia, vanhanaikaisia, kauniita suklaakalentereita, joita mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Joulukalenteri on niin mua varten tehty: olen ihminen, joka aina aamupalan jälkeen haluaa jotain pientä makeaa, ja ihminen, joka rakastaa joulua ja jouluperinteitä.

Ajattelin ostaa joulukalenterin, mutta en sitten ostanut.
Seuraava ajatukseni oli ostaa kalenteri joulukuun alussa alennuksesta, mutta sekin jäi sitten tekemättä,
Mitä ihmettä?
En vain raaskinut, jaksanut, viitsinyt. En ehkä sitten halunnut sitä tarpeeksi.

Ihmettelin yliopistoliikunnan joulujumppia ja niissä soivaa joulumusiikkia, ihan vilpittömästi ihmettelin. Ja sitä, että minne ikinä menikin, ihmiset ympärillä toivottivat hyvää joulua, lomaa ja kyselivät joulusuunnitelmia.
Söin ensimmäisen jouluaterian vain siksi, että muuta ei ollut tarjolla yliopistoruokalassa, ja pipareita en ole leiponut vieläkään, mitä suuresti ihmettelen.

Ostin ensimmäisen joululahjan eilen. Tosin sillä ajatuksella, että tänä vuonna joululahjaostot saavat jäädä vähän vähemmälle.

Vähän ennen valmistujaisiani sain lopulta ryhdistäydyttyä ja raahauduttua kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Siksi, että tänä syksynä olen ottanut elämäntehtäväkseni tehdä asioita sen sijaan, että vain harkitsisin niiden tekemistä. Aiempina vuosina olen ajatellut meneväni, tänä vuonna menin.

Ja siksi, että halusin käydä nykyisen kotikaupunkini kirkossa, en ole siellä vielä koskaan käynyt.
Ja siksi, että halusin päästä mukaan ymmärrykseen siitä, että kohta on joulu.

Tällä viikolla kirjoitin kiireessä vanhempieni joulukortit. Olen kirjoittanut ne 15 vuoden ajan, mutta sen lisäksi lähetin viime vuonna omat joulukortit. Tänä vuonna en jaksanut, siipeilin vain ihan törkeästi vanhempieni korteilla. Korttien kirjoittamisessa tuli valmistujaishässäkän takia kamala kiire, kirjoitin ne pikavauhtia kuin joku liukuhihnatehtaan sarjatyöläinen: meidän nimet, vastaanottajan nimi plus osoite, postimerkki paikalleen. Pahoittelut virheistä, jos niitä on; saattaa hyvinkin olla.

Nyt ajattelin ruveta sisäistämään sitä, että joulu on tulossa.
Että ehdin iloita siitä edes vähän, ennen kuin se on mennyt.
Ja ehkä joku joulutarinan tapainenkin sieltä sitten tulisi, jokavuotisen perinteen tapaan. 

Uskon, että kaikesta huolimatta yksi ei muutu koskaan.
Jouluaattoaamuna kahdeksalta parkkeeraan kahvin ja riisipuurolautasen kanssa Joulupukin kuumanlinjan ääreen.
Se on hetki, jota kannattaa odottaa vaikka koko vuosi. 

Levottomuus

Jostain se tuli taas. Aivan karsea stressi ja ahdinko. Kaikki on huonosti ja kaikkea kamalaa varmasti tapahtuu ihan näillä näppäimillä.

Päätin, että tässä postauksessa käsittelen ensin negatiivisia asioita, ja sen jälkeen, jos vielä energiaa riittää, saatan kertoa jotain positiivistakin. Aloitetaan ensin vaikka siitä, mikä viime aikoina on jälleen kerran ärsyttänyt. 

Tämä on asia, tai siis oikeammin ihmistyyppi (yllätys!) joka on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt. En osaa tarkalleen sanoa, olenko joskus jo kirjoittanut tästä. En muista, että olisin. Ihmettelen sitä, jos ja kun en ole, sillä niin paljon ikäviä tunteita heidänlaisensa ovat aiheuttaneet. Nyt kerron millaisista henkilöistä puhun.
Sellaisista, jotka aina julistavat, kuinka vähän he tekevät, vaikka saavatkin aina kaiken. 
Joo, olen aiemmin kertonut inhoavani niitä, jotka koko ajan julistavat, mitä kaikkea he aikovat tehdä, mutta eivät koskaan tee. Tässä toinen äärimmäinen inhoamani tyyppi, ja heitä on valitettavan paljon. Heitä alkoi ilmaantua viimeistään yläasteaikana, heitä oli lukiossa ja heitä, raivostuttavaa kyllä, on paljon myös yliopistossa. Ne, jotka aina ensimmäiseksi kokeisiin tai tenttiin tullessaan kertovat, että eivät muuten ole lukeneet tähän kokeeseen yhtään. Ylioppilaskokeisiin he tulivat porukkana vertaillen sitä, kuka on lukenut vähiten. Yliopisto-opintojen alettua eri ihmisistä koostui täsmälleen samanlainen porukka vertailemaan sitä, kuka luki vähiten pääsykokeisiin. Tätä ihmistyyppiä edustavat, yliopistossa esiintyvät yksilöt tykkäävät myös tässä yhteydessä korostaa, etteivät he oikeastaan edes halunneet tänne opiskelemaan. He nyt vain sattuivat pääsemään, tekemättä mitään. 

 Eikä se tietenkään riitä. Vielä vuosia myöhemmin nämä ihmiset pitävät huolen siitä, että kaikki tietävät heidän kirjoittaneen häikäisevät ylioppilaspaperit ja selvittäneen tiensä yliopistoon ja onnistuvan siellä kaikissa tenteissä, vaikkeivät he tee yhtään mitään ja vaikkeivät he oikeastaan ole edes halunneet sitä, minkä ovat saaneet.

On psykologinen fakta, että ihmiset vähättelevät omaa työntekoaan etukäteen voidakseen myöhemmin sitten sillä selittää itselleen ja muille mahdollisen epäonnistumisensa.
Lisäselitys tähän on, että nämä ihmiset kai yrittävät olla jotenkin vaatimattomia. He luulevat, että on jotenkin coolia, kenties jopa yleisesti hyväksyttävien sosiaalisten normien mukaista kieltää nähneensä minkään eteen vaivaa.
Todennäköisesti kyseiset ihmiset vain haluavat kehuja. He haluavat esittää itsensä luonnonlahjakkuuden valossa, sellaisina neroina, joiden ei kerta kaikkiaan tarvitse tehdä mitään. Heidän mielestään on kai paljon hienompaa olla luonnostaan lahjakas kuin ahkera.

Saattaa olla, että ärsyynnyn niin paljon kyseisen tyyppisistä ihmisistä vain siksi, että itse olen kaikkea muuta kuin luonnostani lahjakas, älykäs tai nerokas. Joudun tekemään helvetisti töitä ja näkemään vaivaa ihan kaiken eteen, mitä ikinä teen. Ja siitäkin huolimatta saatan joskus saada todella huonoja tuloksia ja epäonnistua. Olen oppinut siihen, että kaiken eteen, ihan pienimmänkin asian eteen, joutuu tekemään töitä, menemään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minkäänlainen vaivannäkö välttämättä takaa onnistumista.
Saattaa siis olla, että olen katkera siitä, että jotkut onnistuvat aina ilman että tekevät koskaan mitään.

Toisaalta minun kyllä käy heitä sääliksi. Eihän mikään saavutus tunnu miltään, jos sen eteen ei ole tehnyt töitä. Eikä ikinä opi miettimään, mitä oikeasti haluaa ja mitä kohti tähtää, jos ei joudu näkemään vaivaa. Haluaisin lisäksi uskoa, että ahkeruuden ja tunnollisuuden itsestäänselvyytenä oppimisesta on paljon enemmän hyötyä niin sanotusti pitkässä juoksussa, kuin siitä, että oppii kehumaan, kuinka vähän tekee.

Oli miten oli, yksi asia on selvä.
Minun mielestäni kuvaamani kaltaiset ihmiset ovat määriteltävissä ainoastaan yhdellä sanalla, ja se sana on tyhmä. 
Minun silmissäni ihminen ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin aivan hel-ve-tin tyhmä, jos hän tulee ylioppilaskokeisiin lukematta. Siis niihin kokeisiin, joita varten on opiskeltu lukiossa kolme vuotta ja joiden tulokset antavat aika paljon suuntaa sille, mitä ihminen tekee tulevaisuudessa. Jos vielä kehtaa ääneen kehuskella, ettei ole lukenut, niin.... Excuse me? Minkä ihmeen takia tulit lukioon? Miksi kävit sitä kolme vuotta? Miksi vaivauduit?

Kuulin viime viikolla, kuinka tyyppi X kertoi tyyppi Y:lle olleensa alamme pääsykokeissa.
Neljä vuotta yliopistossa viettäneen tyyppi Y:n kommentti tähän oli hymyillen lausuttu kysymys: "Luitko sä niihin pääsykokeisiin?"
Mitä hel-vet-ti-ä?!
Ja tietenkin perään: "Itsehän en silloin aikanani lukenut yhtään." 
Miksi sitten hait? Kannattiko todellakin?
Ja ennen kaikkea: kuinka kehtaat julistaa ääneen sen, että sulla ei ilmeisesti juuri ole järkeä päässä? 

Eli: Jos olette todellakin olleet niin älyvapaita, että menette johonkin elämän kannalta merkittäviin kokeisiin lukematta, niin älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan tunnustako sitä ääneen. Se ei tee teistä minun silmissäni mitään muuta kuin ihan uskomattoman hölmöjä ja noloja.

Toinen negatiivissävytteinen asia, joka on samalla myös itseeni liittyvä tunnustus: Toivon usein tällaisille ihmisille pahaa. Toivon, että heidän tiehensä tulisi joku mutka. Toivon, että he eivät saisi sitä, mitä ovat hakeneet julistaen, etteivät ole nähneet vaivaa. Olen pahanilkinen ihminen, joka niinä hetkinä todella toivoo, että heille kävisi jotain sillä tavalla ikävää, että he sitten kenties oppisivat edes hippusen verran arvostamaan sitä, mitä saavat.
Puolustuksekseni voin sanoa, että todellisuudessa en sitä kuitenkaan ehkä toivo. En muista koskaan iloinneeni kenenkään pienestä tai suuresta epäonnistumisesta. Kun kuulen jollekin sattuneen jotain ikävää, toivon että sitä ei olisi tapahtunut.

Sitten vähän muita asioita palan painikkeeksi.


Olen tehnyt sellaisen havainnon, että etuajassa oleminen on kiusallista. Monet ihmiset eivät voi sietää myöhästelijöitä, ja saattavat sanoa tähänkin, että on aina parempi olla etuajassa kuin myöhässä. Minäkin olen aiemmin ajatellut niin, mutta enää en ole varma. Olen usein etuajassa, varsinkin minulle tärkeissä ja jännittävissä tapauksissa, ja lähes aina se on ollut pelkästään huono asia. On syystä tai toisesta kamalan noloa kuulla toisen sanovan, että "en ole vielä valmis, voisitko odottaa hetken". Tänään viimeksi koin tällaisen tilanteen. Luulisin, että sekä etuajassa että myöhässä ollessa häpeä on suurin piirtein yhteismitallinen.


Eilen tilasin 58 kuvaa Ifolorilta. Latasin ne, ja sitten tapahtui jotain, ja jouduin napsuttelemaan ja lataamaan kaikki 58 uudelleen. Karjuin siinä välissä raivosta vain aika vähän, mikä oli minulta hieno suoritus.
Ja nyt ne kuvat ovat hienosti tilauksessa. 

Tänään sain syödä yliopistolla täysjyväpastaa ja täyteläistä herkkusienikastiketta. Tuntui, kuin toiveeni olisi kuultu jonkun korkeamman voiman toimesta. En olisi voinut kuvitella parempaa ruokaa. <3

Ensi viikolla on loma!!!!  Ja mikä kaikkein parasta, pääsen hetkeksi pois näistä maisemista, joissa aina olen. Olen odottanut sitä hartaasti, ja ehkä juuri siksi pelkään niin älyttömän paljon, että jotain vielä tapahtuu, että tulee joku este. Tällä hetkellä en osaa iloita yhtään, sillä a) tuntuu, että en sittenkään ole muutamankaan päivän lomaa ansainnut ja b) jotain kamalaa kuitenkin tapahtuu.

Mutta odotellaan. Ja toivotaan. Lohduttaudun sillä, että mulla on aina tällaisessa odotteluvaiheessa tällainen pahinta pelkäävä olo.

Joulu on tulossa!!!

Siltä varalta, jos joku ei vaikka vielä ole huomannut. 

En ole mikään erityinen kesän fani. En intoile vapun takia. En pidä juhannuksesta. En ole kaamosmasentuja. Vihaan tammikuuta. Mutta jouluihminen olen henkeen ja vereen. Joulun odotus on paras aika vuodesta. Sanotaan vaikka, että se aika marraskuun lopusta joulukuun puoliväliin. Nyt aletaan kohta lähestyä stressipaniikkihysteriaa, joka toivottavasti laantuu viikonloppuun mennessä. Ainakin yritän saada kaiken hoidettua siihen mennessä. Sit se on enää pelkkää nautintoa, kunnes tulee tammikuu ja loppiainen ja siinä sitä taas ollaan. 

Mutta joulu!!! 
On ihanaa, kun...
... jouluvalot loistavat pimeydessä 
... kynttilät luovat tunnelmaa
... saa valita itselleen joulukalenterin ja availla sen luukkuja päivä kerrallaan
..... kaupoissa on kaikkea jouluhörhellystä, joulusuklaata, joulukahvia, kaikkea, mikä on kuin minulle tehty. Ainut miinuspuoli on väkijoukko, mutta se on pienellä taktikoinnilla väistettävissä. 
...... joka puolella soi joululaulut
... postiluukusta kolahtaa kirja- ja lelumainoksia. Lelumainokset katson nostalgisoinnin vuoksi ja kirjakaupan mainoksista raksitan kaiken, minkä haluan. 
(Tosin raksittaminen on lähinnä omaa hupia.)
... saa syödä vastaleivottuja pipareita. Vasta tänään leivoin pari pellillistä. Tosin niistä tuli maailmanhistorian rumimpia ja epämuodostuneimpia, ja kaiken kukkuraksi ne kärähtivätkin, mutta ajatus on tärkein?! Katsotaan, onko huominen kahvittelemaan tulija samaa mieltä. 
... saa juoda glögiä. 
... on itsenäisyyspäivä. Mielestäni itsenäisyyspäivässä on jotakin ihan erityistä. Olen iloinen, että tämän vuoden itsenäisyyspäivänä sain olla maratonilla. 
... saa paketoida lahjoja. En osaa tehdä kovin kauniita paketteja, mutta paketoiminen on kivaa. 
... mielessä liikkuu keskimääräistä enemmän hyviä ja positiivisia ajatuksia. 
... saa sokerilla ja kanelilla kuorrutettua riisipuuroa. 
... saa kirjoittaa ja postittaa joulukortit. Laskin, että tämä vuosi on ainakin kolmastoista, jona minä olen vastuussa perhekuntani joulukorttien kirjoittamisesta. Mulla on omituinen mielihalu kirjoittaa korttiin ainakin useimmiten jokaisen vastaanottajaperheenjäsenen nimet, mikä saattaa osoittautua haasteelliseksi sellaisten kohdalla, joihin ei niin kamalasti muuten ole yhteyksissä. Ainakin yhtenä jouluna muistan onneksi ajoissa huomanneeni, että olin kirjoittanut kahden samoihin aikoihin vasta syntyneen ja kastetun lapsen nimet väärien perheiden kortteihin. Toivottavasti noita virheitä ei ihan joka välissä ole sattunut, mutta jos kauheita virheitä ilmenee, niin reklamoinnit ja oikaisut sitten tähän osoitteeseen, kiitos. 

Parasta on, kun...
... jouluaattoaamuna herää ajoissa katsomaan Joulupukin kuumaalinjaa ihanine lastenohjelmineen. Olen katsonut sitä niin kauan kuin muistan. En voisi kuvitella joulua ilman sitä. Odotan jo sitä hetkeä, kun jouluaattoaamuna taas raahaudun väkisin ylös, käytän koiran ulkona toivottavasti valkeassa maisemassa ja hörpin sitten kahvia ihanassa hiljaisuudessa, parhaassa tapauksessa riisipuuroa syöden television edessä. Kuulen jo korvissani kuuman linjan tunnusmusiikin. 

Tänä vuonna odotan ja toivon eniten sitä, että saisin vain olla rauhassa ja onnellinen. 
En uhraa ajatustakaan yhdellekään opiskelujutulle, enkä varsinkaan gradulle. 
Kaikkein tärkein asia, ja kaikkein vaikein toteuttaa, on tietenkin onnellisena oleminen. Mitään muuta en toivo lahjaksi. 

Suoraan sanoen tällä nimenomaisella hetkellä joulu tai sen onnellisuus tuntuu vielä aika kaukaiselta tän viimeisen viikon paineen keskellä. Mutta toivotaan, toivotaan, toivotaaaan, että vaikka jo tän viikon perjantaina olisi vähän toinen ääni kellossa.