Viikko 16: Voittajafiilis

Eilen olin vuoden 2023 ensimmäisellä maratonilla. 

Alkuviikosta tuntui siltä, että saattaa tulla flunssa. Ajattelin, että ei, ei juuri nyt. Ensi viikolla voin sairastaa, mutta ei nyt. Ostin kaupasta pari (banaanivapaata) supersmoothieta ja join toisen niistä. Tiistaina kokeilin edesmenneen mummini vanhaa vinkkiä siihen, mitä tällaisissa tilanteissa tulee tehdä: tee jotain fyysistä, ja testaa, tuleeko huonompi vai parempi olo. Jos fyysisestä tekemisestä tulee parempi olo, olet terve. Jos olo huononee, olet oikeasti kipeä. 

Kävin siis lenkillä, ja olo parani. Kohdallani tuo mummin vinkki sairausasteen mittaamiseen on toiminut vuosien ajan hyvin, molempiin suuntiin. 

Lauantaiaamuna jännitti. Ihmettelin, miten voi jännittää näin paljon, vaikka maraton on minulle jo kolmaskymmenesneljäs. Tosin maratonuran alkuvaiheessa saatoin jännittää monta päivää etukäteen. Nykyisin jännitys rajautuu oikeastaan vain maratonpäivän aamuun. Fyysiset jännityksen oireet ovat aina yhtä ikäviä. On huono olo, joten on vaikeaa syödä, vaikka nimenomaan olisi tärkeää saada syötyä kunnolla. Pitää rampata vessassa. Tärisyttää. 

Tulossa oli aurinkoinen päivä. Olen jo monta kertaa havainnut, että auringossa juostessa kannattaa suojata pää. Silti ajattelin maratonpäivän aamuna vain, että no eipä mulla nyt ole mitään päähinettä, täytyy vain kestää taas. Kumppanini heitti minut autolla numerolapunhakupaikalle ja kävi lähimmällä Tokmannilla ostamassa lippiksen, viime tingassa. Hän osti myös aurinkolasit, mutta siinä olisi jo ollut liikaa. Pelotti lähteä maratonille lippis päässä, sillä olin varma, että se putoaa päästä tai ei jotenkin muuten toimi. Jos lisäksi olisi pitänyt stressata aurinkolaseistakin, niin en olisi voinut keskittyä juoksemiseen.

Hain numerolapun. Oli hauskaa, että siinä luki nimeni. Tosin kukaan ei valitettavasti päivän aikana hyödyntänyt mahdollisuutta käyttää nimeäni. 

Kuten aina, myös nyt pahin fyysinen jännitys oli hellittänyt lähtöpaikalla lähtöä odotellessa. Lähdin lompsottamaan. 

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan vain päästä läpi. Juoksen hiljaa, nautiskelen Tuusulanjärven kulttuurinähtävyyksistä, menen oman kunnon mukaan. 

Ensimmäisellä kierroksella, eli puoliväliin asti, juoksu tuntui kulkevan hyvin. Juoksin itselleni sopivaa vauhtia, eikä mitään merkittäviä ongelmia ollut. Kanssajuoksijoista oli jonkin verran haittaa: ensimmäisellä kierroksella aina joku juoksi edellä tai takana liian lähellä. Olen ihminen, joka haluaa juostessa reilusti omaa tilaa (vaikka haluan tapahtumissa kyllä myös, että näen välillä jonkun muunkin juoksijan, jotta tiedän olevani reitillä). Pistin merkille edellä juoksevan tavan näyttää suuntamerkkiä aina, kun hän vaihtoi tien laitaa. Hän juoksi välillä tien oikeassa laidassa ja välillä vasemmassa laidassa, ja aina, kun hän vaihtoi puolta, hän viittoi kädellään samalla tavoin, kuin pyöräilijöitä kehotetaan tekemään kääntyessään, mutta ehkä hieman vähäeleisemmin. Tämä suuntamerkin anto maratonilla oli minulle ennestään tuntematon asia. Enkä aio ottaa sitä itse käyttöön, vaikka se epäilemättä ihan hyvä, muut huomioon ottava käytäntö on. Miksi sitten en aio ottaa sitä käyttöön? No siksi, että en itse vaihtele juostessa puolta. Maratontapahtumissa valitsen sen puolen, mitä edellä juokseva tai suurin osa edellä juoksevista käyttää, jotta mahdollisten ohittajien, niin ihmisten, pyörien kuin mahdollisten autojenkin, olisi helpompi mennä meistä ohi, eikä heidän tarvitse mutkitella. Jos en näe edellä juoksevia, juoksen sitä puolta, jota jalankulkijoiden kuuluu käyttää, tai sitä puolta, jolla maratonin reittimerkinnät ovat. Yleensä ne ovat sillä puolella, jota jalankulkijat käyttävät, tai niitä ei ole ollenkaan. En ymmärrä, miksi eilinen edelläjuoksija vaihtoi jatkuvasti tien puolta. Ehkä hänellä oli siihen jokin mestarijuoksijan syy, ehkä reitti on lyhyempi tai helpompi, jos seuraa koko ajan tien kaartumista. Itselleni helpompaa on valita yksi tien laita ja pysyä siinä. 

Toinen muista ihmisistä aiheutunut harmi oli pyörien kellojen kilkutus. 

Tuusulanjärven maraton, jolla siis eilen olin, on, tai sen ainakin pitäisi olla, melko vakiintunut ja suorastaan historiallinen tapahtuma. Jo vuosikymmenten ajan sitä on juostu vuosittain suurin piirtein samaan vuodenaikaan. Silti Tuusulanjärven ympäri pyöräilevillä henkilöillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että Tuusulanjärven kiertäminen on ainoastaan pyöräilijöiden etuoikeus, ja he ovat siellä kuninkaita. No, tämä oli nyt yleistys. Iso osa on varmaan ihan asiallista porukkaa. Silti niin tänä vuonna kuin edellisinäkin vuosina olen tuolla reitillä juostessani kuullut aivan liikaa pyörän kellojen kilkutusta. Väistä, MINÄ olen tulossa täältä. Pelkkä pyörän kellon rimputus ei riitä kaikille, osa myös kommentoi jotain siitä, jos joku juoksija on heidän mielestään väärällä puolella tietä tai jos joku ei väistä heitä tarpeeksi rivakasti. Useampi ensin kurvaa pyörällään huolimattomasti juoksijoiden eteen ja mutisee sitten, että "hei oliks täällä tänään se joku tapahtuma." Näiden kokemusten perusteella olisin sitä mieltä, että pyöräilijöiden kulkua tuolla reitillä tuona päivänä pitäisi jotenkin rajata. 

No, tulin onnistuneesti puoliväliin. 

Sain siellä kuulla kuulutuksen, jonka mukaan olen oman sarjani kärjessä, hienosti menee! Hetkeksi tuli hirmuinen innostus. Mitä ihmettä, en ole ikinä kuullut tällaisia sanoja maratonin puolivälissä! Olen KÄRJESSÄ. Olen monen monta kertaa ollut mukana vitsailemassa siitä, miten "kärki pääsi karkuun" tai muuta kärjessä olemisen vinoilua, mutta nyt oikeasti olen KÄRJESSÄ. 

Aikaisemmin tällä maratonilla puolivälissä on ollut jotain lannistavaa. Olen juossut kamalan pitkän matkan, ja nyt pitäisi juosta toinen kierros ihan samaa reittiä. Tänä vuonna lähdin toiselle kierrokselle mahtavissa tunnelmissa. Olen kärjessä! Olen hyvä! Tämä menee hyvin!

Melko pian toisen kierroksen alettua tuli hirmuinen ahdistus. 

Tiesin, että siinä ei ole mitään järkeä, mutta tieto ei auttanut ahdistukseen.

Ohitseni saattaa milloin tahansa juosta joku sarjani kilpailija. Ja hyvin todennäköisesti juokseekin, sillä monet ihmiset juoksevat maratonin lopun paljon kovempaa kuin alun. Itse juoksen usein alun kovempaa, ja loppua kohden vauhtini hiipuu, ihan viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta, jolloin saatan ottaa pikku loppukirin. 

Nyt kun olen saanut maistaa kärjessä olemisen ihanuutta, joudun mitä varmimmin luopumaan siitä. 

Kun se tapahtuu, tulen tuntemaan itseni niin paskaksi, että en enää halua elää. 

Mieleeni palaa erityisesti yksi lapsuuteni tapahtuma, joka sijoittuu koulujen pakolliseen urheilukilpailuun. Tiedän, että kyseessä on tapahtuma, jossa minä en tehnyt mitään väärää, ja jota minun ei järjellä ajatellen pitäisi hävetä - mutta jonka aiheuttama vaurio ei poistu varmaan koskaan. Paikkailen sitä edelleen, olen ihan kuin jotain velkaa, ja niin kauan, kun ajattelen tällaisia ajatuksia, se vaurio ei ole poistunut mielestäni. 

Kun toista kierrosta on kulunut muutama kilometri, kuulen kannustusjoukoiltani, että toinen sarjani kilpailija on "kymmenen minuuttia" minusta jäljessä. 

Joillekin ihmisille tuo tieto ei merkitsisi mitään. Toisia pieni kilpailun tunne voisi motivoida. 

Minulle se tuo musertavan tunteen siitä, että haluaisin keskeyttää. 

Olen aikanaan löytänyt maratonin lajikseni ja jatkanut sitä, koska pidän pitkänmatkanjuoksua yhtenä keinona stressin purkamiseen. 

Näin ollen en halua, että siitä tulee yksi stressin aihe. Toisin sanoen en halua alkaa harrastaa sitä tavoitteellisesti, niin että alkaisin treenata veren maku suussa tiettyihin aikoihin tai voittoihin pyrkien. Silloin se ei enää täyttäisi tarkoitustaan. 

Kohdallani voi puhua kouluaikojen kilpailullisten liikuntatuntien ja jatkuvien pakollisten kilpailujen aiheuttamasta traumasta. Olen lapsena ollut aina liikuntaan liittyvissä asioissa huonoin, hitain, kömpelöin ja viimeinen. Surkimus, paska, jota kukaan ei halua parikseen tai joukkueeseensa. 

Olen kokenut maratoonailun minulle sopivaksi harrastukseksi, koska siinä pääsee liikkumaan ja pitämään liikuntaharrastusta ja kuntoa yllä, mutta siihen ei liity samanlaista kilpailullisuutta kuin moneen muuhun lajiin. Täysmaratonia voi pitää suorituksena, vaikka sen juoksisi kuinka hiljaa. Täysmaraton on suoritus, vaikka sen konttaisi läpi. Bonuksena maratoneilla on tutustunut mahtaviin ihmisiin ja saanut kokea aivan ainutlaatuista yhteishenkeä. 

Maratonharrastus on jollain tapaa korjannut koululiikuntatraumojani. 

Jos joudun maratonilla miettimään sijoitustani, kaikki romuttuu. 

Ei ole kyse siitä, että en jaksaisi juosta, mutta kaikki halu siihen on nyt mennyt. 

Jatkan nyt hammasta purren. Yritän juosta ja aluksi toivon, että se toinen ei mene ohitseni. Olisihan hienoa päästä kärjessä maaliin asti - vaikka todennäköistä se ei ole. 

Lopulta lopetan hammasta purren juoksun ja siirryn itkien juoksuun. Se on hankalaa, koska hengitys on jo muutenkin epätahtista. 

Sitten vain yritän taapertaa maalia kohti ja ajattelen, että ihan sama. 

En ole vielä maininnut, että koko juoksun ajan on lämmin. On Luojan lykky, että minulla on se lippis päässäni. Onneksi on jokunen varjopaikka ja jokunen tuulenpuuska. Illalla ihoni on kärventynyt. Kaipaisin viilentävää suihkua. Aurinkolaseille olisi käyttöä, sillä pari ötökkää lentää silmiin. Juosta taaperran silti, eteenpäin, eteenpäin. 

Tuntuu todella, todella hyvältä saada kannustusta. Olen juossut monta maratonia, jossa hitaat maratoonarit ovat jääneet vaille kannustusta, koska liikenteenohjaajat ynnä muut ovat jo ihan leipiintyneitä. Maalia ja muita tykötarpeita on jo oltu keräämässä pois, kun olen tullut maaliin. Täällä kuitenkin, tänä vuonna, kannustus on hyvää: "tosi hieno suoritus!" liikenteenohjaaja sanoo noin 40 kilometrin kohdalla ja nostaa minulle peukkua, ja siitä tulee tosi hyvä mieli. 

Loppuvaiheessa mieleni on jo vähän virkistynyt. En enää itke enkä pure hammasta, sillä ihan sama miten tämä menee, pääsen täältä kohta pois, ja se tuntuu hyvältä. Saan jostain kaivettua vähän voimaa, jonka luulin olevan jo kokonaan käytetty, ja saan askeleisiini vähän virtaa viimeiselle kilometrille. 

Kun matkaa on jäljellä enää ehkä puoli kilometriä, rekisteröin, että takanani juoksee vauhtiaan kiristäen joku nainen, joka voisi kuulua samaan sarjaan kanssani. Iskee refleksinomainen paniikkiajatus: perkele jos toi on nyt se, joka on ollut mun perässä, ja jos se nyt ihan viime metreillä menee minusta ohi. 

Paniikki nostattaa vähän lisää juoksuvauhtiani. Olo on huono ja tuntuu, että vauhtia ei kannattaisi nostaa, mutta paniikki on suurempi kuin huoli omasta terveydestä. Juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä tapahtumassa vielä viime kilometrillä on muutama kunnon ylämäki, jotta varmasti kaikki tulee puristettua juoksijoista ulos. Niihin on ihan pakko hidastaa vähän, sillä tuntuu, että jalat muuten kramppaavat tai katkeavat kokonaan. Onneksi nainen takanani on jäänyt taakse, eikä ole kiristänyt vauhtia, vaikka minä olen niin tehnyt. 

Vihdoin, vihdoin, se maali tulee sieltä näkyviin, kaikkien helkkarin ylämäkien jälkeen. 

Tulen maalialueelle ja näen, että maalille on matkaa ehkä noin sata metriä, vähintään useampi kymmenen metriä.

Minulla on huoli siitä, pystynkö juoksemaan sinne asti.

Vielä suurempi on kuitenkin huoli siitä, jos vaikka putoan loppusuoralla kärkipaikalta. 

Niinpä juoksen vain, vaikka pelkään, että kuolen. 

En uskalla vilkaistakaan taakseni.

Ja sitten saan kuulla ne sanat.

Minun nimeni, ja sen, että tässä tulee nyt täysmaratonin naisten yleisten sarjan voittaja. 

Se on kirkkaasti yksi maratonurani hienoimpia hetkiä. 

Olen monen monta kertaa juossut paljon paremman ajan kuin nyt, 

ja olen ennenkin voittanut jonkun pokaalin,

mutta en muista, onko minua koskaan kuulutettu maaliin näillä sanoilla. 

Tulen maaliin täysmaratonin naisten yleisen sarjan voittajana ja ihmiset molemmin puolin tietä hurraavat minulle. Kaikkein rakkaimmat läheiseni ovat odottamassa heti maalialueen lähellä, näen heidät. Tällaista hetkeä ei unohda koskaan. Tämä on sellainen hetki, että tämän soisi jokaiselle ihmiselle. 

Kun pysähdyn maaliintulon jälkeen, tuntuu siltä, että tulee ehkä oksennus.

Järjestäjä tulee heti opastamaan, että pitää tulla hakemaan pokaali. "Ihan rauhallisesti", hän sanoo. 

Minulle tulee onnitteluja, "tosi hieno suoritus"-sanoja. Luulen, että olen tehnyt jonkun hienon ennätyksen, ja vasta myöhemmin saan tietää, että aika huonon ajan juoksin, mutta ajalla ei ole väliä, tein silti todella hienon suorituksen. 

Tällaiset hetket ovat maratonharrastuksen parhaita hetkiä, joita aina joskus, hyvin harvoin, saattaa tarjoutua. Kuinka ne voivatkin limittyä pahimpien hetkien kanssa. 

Sivumennen sanoen, sitä naista, jonka loppuvaiheessa näin takanani, ei näy vähään aikaan. Hän ei ole ollut kintereilläni maalialueella. Eikä hän ole samassa sarjassa kanssani. 

Mitä ajatuksia tämänkertainen maratonmatkan kuvaus sinussa herättää?

Kolmekymmentä maratonia

Koska viimeisin maratonini oli minulle kolmaskymmenes, on taas tullut aika perinteen mukaisesti muistella viimeistä kymmentä maratoniani. Koska olen kertonut melkein kaikista pitkästi täällä blogissa ne juostuani, muistelen näitä jo aiemmin kerrottuja vain tuokiokuvina, päällimmäisiä mieleen jääneitä asioita. Muutamaa aiemmin selostamatta jäänyttä hiukan pidemmin. Olkaa hyvä:

21. Rovaniemi, heinäkuu 2017

Muistan Jätkänkynttilä-sillan, joka mielestäni oli tosi hieno, Erityisen hienoa oli, että joulupukki ampui lähtölaukauksen. Juostessani puolivälin kohdasta ohi, joulupukki päivysti maalialueella vähän leipiintyneen näköisenä. Ihan parasta oli, että maalissa oli tonttujoukko vastaanottamassa. Tontut tulivat tuomaan mehua ja komensivat istumaan, vaikka koetin kieltäytyä, ja tulivat ystävällisesti yhteiskuviin. Tämän reissun jälkeen ajattelin, että jätän urani yliopistolla ja rupean itsekin tontuksi.

Lisää Rovaniemen reissusta voi lukea täältä.

22. Moskova, syyskuu 2017

Lähdin tälle reissulle surullisena yhden ihmissuhteen päättymisen jälkeen. Mukana oli myös minimaalisesti pelkoa, sillä juuri ennen tätä maailmalla oli esiintynyt useita terrori-iskuja ja Moskovaa povattiin hyvinkin mahdolliseksi seuraavaksi kohteeksi. Terrori-iskua ei kuitenkaan tapahtunut. Päällimmäisenä muistan, että kolmen hengen porukallamme oli todella mukava yhteinen reissu. Toisena mieleeni ovat jääneet Moskovan kaupungin henkeäsalpaavan kauniit rakennukset ja arkkitehtuuri. On mahdoton kuvitella sitä taitavan ihmiskäden työmäärää, joka kaiken sen toteuttamiseen on tarvittu. Suosittelen ihan jokaiselle tututustumista!

Lisää voit lukea täältä.

23. Kuopio, Itsenäisyysmaraton, 2017

Halusin ja sain osallistua maratonille sen vuoden itsenäisyyspäivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.

Päällimmäisenä muistan, että tuon maratonin jälkeen olen ollut kaikista kolmestakymmenestä maratonistani pettynein omaan suoritukseeni.

Kuopiossa juostaan kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta. Juoksin tuolloin ehkä ensimmäiset viisi kierrosta hyvin, mutta viimeisillä kierroksilla vauhtini hyytyi täysin. Pystyin kyllä juoksemaan, mutta juoksin hitaasti ja voimani tuntuivat olevan täysin poissa. Tämä saattoi johtua siitä, että olin minulle hyvin epätyypillisesti sairastanut vatsatautia muutaman maratonia edeltävän päivän ajan, ja vaikka maratonpäivä oli ensimmäinen täysin vatsaoireeton päivä vähään aikaan, elimistöni oli kuitenkin tyhjentynyt ihan kiitettävästi.

En kuitenkaan tuolloin antanut yhtään armoa itselleni. Vaikka yleensä olen tyytyväinen päästyäni maratonilta maaliin, tuolloin olin ainoastaan vihainen itselleni. Mielessäni oli ainoastaan, että epäonnistuinpa surkeasti.

Lisää Suomen satavuotispäivän maratonkokemuksestani täällä.

24. Färsaaret, kesäkuu 2018

On aivan selvää, mitä täältä on jäänyt päällimmäiseksi mieleen: maisemat. Näin täällä aivan ehdottomasti kauneimmat maisemat, jotka olen ikinä nähnyt, kuvat ja televisiokuvat mukaan luettuna. En usko, että tulevaisuudessakaan tulen koskaan juoksemaan maisemissa, jotka miellyttäisivät minua enempää kuin Färsaarten maisemat. Puhdas luonto, vuoret ja kalliojyrkänteet, vesiputoukset, kesäpäivän auringossa välkehtivä aava valtameri. Jokaisen pitäisi saada kokea se.

Tarkemmin ja vähän myös kuvitetusti tästä uskomattomasta matkasta täällä.

25. Itämeri-maraton, Hanko, lokakuu 2018

Vuonna 2018 juoksin vain kaksi maratonia, ehkä siksi, koska samaan vuoteen mahtui elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ja niin ikään elämäni ensimmäisen vakavan seurustelusuhteen aloitus. Ensimmäinen maraton, jota parisuhteen toinen osapuoli tuli katsomaan, oli tämä maraton. Ehkä siksi pystyin siellä vähän parempaan kuin olin olettanut.

Lisää voit lukea täältä.

26. Helsinki, toukokuu 2019

Lähdin tänne ihan vain siksi, koska halusin juosta maratonin mahdollisimman lähellä silloista kotipaikkakuntaani. En halunnut matkustaa kauas. Silloinen kotipaikkakuntani oli kaukana vähän kaikesta, joten Helsinki oli niitä lähimpiä mahdollisuuksia. Lisäksi halusin ensimmäisen kerran kokea Helsinki City Running Dayn: aiemmin olin juossut Helsingissä maratonin kahdesti, elokuussa vakiintuneena maratonpäivänä. Parina viime vuonna tuo elokuun päivä on kuitenkin siirretty toukokuulle ja siitä on tehty paitsi maraton-, myös puolimaraton- ja lyhyempienkin juoksureittien päivä. Siksi se on Helsinki City Marathonin sijasta Helsinki City Running Day, ja sainpa senkin kokemusvarastooni!

En ole kirjoittanut tästä omaa postaustaan. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että päivä oli kaunis, osallistujia oli paljon eikä siis tarvinnut pelätä eksymistä, ja oli hauskaa, että numerolapussani luki nimeni, joten tuntemattomat ihmiset saattoivat kannustaa minua nimeltä mainiten. Monet tekivät niin, ja aluksi ihmettelin, keitä he oikein olivat. Olin erityisen otettu myös siitä, että tuntemattomien lisäksi tuttujakin oli katsomossa, ja juoksuni päätyi myös yhteen instagram-stooriin!

27. Hämeenlinna, elokuu 2019

Jo vuosia olin miettinyt Hämeenlinna-maratonille osallistumista, ja tuolloin se sitten toteutui. Olen tyytyväinen aina, kun olen vuosia miettinyt jotain, ja saan sen sitten toteutettua. Olen tyytyväinen myös siitä, että haaveeni pysyvät sopivan kokoisina toteutettaviksi.

Tuolta valitettavasti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt eksyminen, ja sen jälkeen yritys kysyä liikenteenvalvojalta apua, kuitenkaan saamatta sitä. Haluaisin tässä vielä kerran yleisesti ja yhteisesti korostaa: maraton on sen mittainen matka, että puolivälin jälkeen juoksija ei ole kaikkein skarpeimmassa olotilassa. Maratonilla olisi siis ensiarvoisen tärkeää olla mahdollisimman selkeät opasteet ja / tai ohjaajat. Ja jos jompikumpi tai molemmat näistä pettävät, niin kyllä edes järjestäjätiimiin kuuluvan pitäisi osata opastaa kysyttäessä. Ja jos tämäkin osoittautuu mahdottomaksi, niin sanoisin vielä sen, että ystävällisyys ei maksa mitään. Ystävällinen voisi edes yrittää olla, vaikka ei osaisi neuvoa.

Tuo oli minulle ensimmäinen (mutta ei viimeinen) maraton, jolla tein vähän ylimääräistä lenkkiä, mutta juoksin silti itseäni tyydyttävän ajan. Lisäksi olen ylpeä siitä, että onnistuin eksymistilanteessa välttämään paniikkiin joutumisen, vaikka paniikki on minulle inhottavan tavanomainen reaktio. Hämeenlinna tuli koettua, mutta ei ole minkäänlaista halua lähteä sinne uudestaan.

Tarkemmin siitä voit lukea täältä.

28. Kullervo-maraton, Joutseno, lokakuu 2019

Tämä oli minulle juhlamaraton, sillä jo joskus maratonharrastukseni alussa olin asettanut itselleni tavoitteen, että jospa joskus saisin juostua oman ikäni verran maratoneja. Tuolloin se sitten toteutui. Olin 28-vuotias, juoksin kahdennenkymmenennenkahdeksannen maratonini, ja jonkin kosmisen yhteensattuman seurauksena myös juoksunumeroni oli 28.

Tämä oli pitkästä aikaa yhteinen maratonreissu kummisetäni kanssa.

Täällä opasteet ja ohjaus olivat todella selkeitä, ja tällä olen myöhemmin lohduttautunut miettiessäni, onko aivoissani jotain vialla, kun eksyn maratonreiteillä ja muillakin reiteillä. En sentään aina joka paikassa eksy, siitäkään huolimatta, että ympäristö oli minulle täällä täysin vieras.

Tämän jälkeen oli hyvä mieli!

29. Paloheinä, Helsinki, kesäkuu 2020

Jatkumonhan piti olla sellainen, että olisin juossut kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kotipaikkakunnallani 29-vuotissyntymäpäivänäni, mutta korona tuli väliin.

Koronakevään jälkeen oli pakko päästä juoksemaan jonnekin, ja kun oikeastaan muuta ei ollut tarjolla, tartuin tarjoukseen lähteä hardcore-tasolla maratoneja harrastavien reitille Paloheinän ulkoilumaastoon. Ei olisi ehkä kannattanut, mutta tulipahan tehtyä. Tästäkään en ole kirjoittanut omaa postaustaan, ihan vain siksi, että olen oikeastaan halunnut vain unohtaa tämän.

Jos Hämeenlinnassa aloitin eksymisen eksymällä vähän, niin täällä harrastin eksymistä enemmän kuin juoksemista. Koska tämä oli pienen harrastajajoukon maraton, täällä ei ollut opasteita. Täällä oli ainoastaan muita, jotka tiesivät, minne pitää juosta. Täällä oli myös ihan joka mutkassa mahdollisuus juosta harhaan. Ja voin kertoa, että minä käytin ihan jokaisen mahdollisuuden.

Puoliväliin asti juoksin muiden perässä ja sitten ajattelin, että kyllähän tämä nyt jo täytyy osata. Jossain kahdenkymmenen maratonin jälkeen minulle on muodostunut tärkeäksi saada juosta omassa rytmissä, ilman että tarvitsee lisätä tai vähentää vauhtia jonkun toisen mukaan ainakaan koko maratonin ajan. Lähdin siis juoksemaan omaan tahtiin.

Täälläkin juostiin kahdeksan noin viiden kilometrin kierrosta, ja se eksyminen alkoi, kun olin juossut puoli kierrosta itsekseni puolivälin jälkeen. Kun olin eksynyt ensimmäisen kerran ja ehtinyt jo pelätä, että en enää ollenkaan löydä takaisin, kun olin kysynyt usealta ulkopuoliselta ja kun minua oli etsitty ja huudeltu ympäri Paloheinää, jaksoin vielä olla vihainen ja juosta kovaa, ajatella, että nyt otan kiinni ainakin osan siitä eksymisestä.

Seuraava yksin juostu kierros uusine eksymisineen taas tappoi juoksemisen halun ennenkokemattomalla tavalla. Kun olin tulossa kuudennelta kierrokselta, olin päättänyt, että nyt menen sanomaan tuolle järjestäjälle, että keskeytän tähän. Keskeyttämisen ajatus ei ollut koskaan aikaisemmin maratoneilla käynyt edes mielessäni, mutta tuolla juoksemishaluni oli täysin ennenkokemattomasti tapettu. Olin kunnossa, ei ollut kipuja, ei ollut mitään muuta syytä keskeyttää, mutta pitkien turhien lenkkien juokseminen tuntui niin pahalta, niin perin juurin turhauttavalta, että en enää halunnut juosta askeltakaan.

Tullessani kuudennelta kierrokselta järjestäjä kuitenkin kysyi minulta itse, aionko vielä jatkaa. Kuulin itseni vastaavan, vastoin omia ajatuksiani, että aion jatkaa. Järjestäjä kehui. Lähdin seitsemännelle kierrokselle, ja toiset maratoonarit lähtivät juoksemaan kanssani samaan tahtiin, heidän viimeistä ja minun toisiksi viimeistä kierrostani. Selvisin sen kierroksen heidän avullaan eksymättä ja jos on jäljellä enää viimeinen kierros, niin siitä kyllä aina selviää.

Juoksin pari kertaa harhaan vielä viimeiselläkin kierroksella, mutta pääsin kuitenkin maaliin.

Kotiin tullessani itkin, enkä ole ikinä sillä tavalla itkenyt maratonin jälkeen.

30. Tuusulanjärvi, elokuu 2020

Kolmaskymmenes maraton, juhla.

Ensimmäinen maraton vuosiin, jolle pääsin lähtemään täysin huolettomasti, sillä kotioveltani oli lähtöpaikalle niin lyhyt matka, ja jonka jälkeen pääsin kotiin suihkuun. 

Rankin maraton maratonieni historiassa. Liiallinen kumuus, kamalat itseä soimaavat mielen täyttävät ajatukset omasta huonoudesta. Tietysti pieni eksyminen kuului tähänkin, kotimaisemissa juostavaan maratoniin, kai se sitten vain kuuluu asiaan.

Mutta se oli kolmaskymmenes! Ja siellä minä juoksin, samoilla teillä joilla äitini ja äitini äiti ovat kulkeneet. Juoksin kotini ohi ja työpaikkani ohi, ja torin poikki, jolla hengailevat ihmiset eivät vähäisen osallistujamäärän vuoksi varmaan edes tienneet, että tässä tulee maratoonari henkihieverissä, ja kannustusjoukot.

Juoksin / matelin tuolla huonoimman aikani, mutta siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni päästyäni maaliin, sillä olin ollut varma, että en selviä tästä.

Jos haluat vielä kerrata tätä viimeksi juostua, voit tehdä sen täällä.

Lopputulos ja ajatukseni nyt tästä kokonaisuudesta:

Kun olin saanut juostua kymmenen maratonia, olin hyvin onnellinen.

Kun olin saanut juostua kaksikymmentä maratonia, oloni oli juhlava ja onnellinen.

Nyt, kun olen saanut juostua kolmekymmentä maratonia, olen ihan tyytyväinen virstanpylvään saavuttamisesta, mutta aikaisempien virstanpylväiden suuri ilo on poissa.

Tällä hetkellä oloni on sellainen, että monet maratoneistani ovat epäonnistuneet ja itse olen epäonnistunut ja huono. En pysty juoksemaan hyviä aikoja, eli olen huono juoksija. En pysty edes pysymään maratonreitillä, eli aivoissani on varmaan jotain vikaa.

Kuten joskus aikaisemminkin, olen jälleen joutunut puntaroimaan, onko maratonien juoksemisesta minulle edes mitään iloa.

Olen miettinyt, mitä muuta matkaa kuin maratoneja voisin juosta, sillä haluaisin kuitenkin juosta. En ole keksinyt sitä. Puolimaraton on minulle liian kevyt, ellen ala juosta kovempaa vauhtia, ja sitä taas en halua, en usko sen ainakaan parantavan tätä asiaa. Täysmaraton tuntuu pituudeltaan minulle ihan maksimimatkalta. En tiedä mikä olisi välimuoto.

Olen huomannut, että maratonmatkasta selviytyminen ei tuota minulle enää iloa. Vaadin itseltäni parempaa aikaa ja onnistumista, eli koko maratonharrastukseni perusta on järkkymässä. Olen harrastanut pitkänmatkanjuoksua juuri siksi, että juokseminen on ollut minulle rentoutumiskeino, ei tapa lisätä suorituspaineita elämään. Maraton on ollut vain se matka ja tavoite, joka saa lähtemään tavallisille juoksulenkeille päivästä toiseen ja ajasta aikaan.

Olen huomannut, että oikein mikään ei riitä. Edessä odottaa aina seuraava ja seuraava ja seuraava, lisää lisää lisää, ja tiedän, että mikään ei tule kuitenkaan koskaan täysin riittämään.

Lopputulos näissä ajatuksissani on kuitenkin, että

jatkan tästä vielä.

Jos joskus tulee neljäskymmenes maraton, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että en tiedä haluanko jatkaa, niin sitten voin taas puntaroida mahdollisuuksiani.

Kiitos jokaiselle, joka on ottanut osaa maratonieni ilojen ja surujen hetkiin! <3

Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Moskovan valot

Ajattelin, ja varmaan moni muukin ajatteli, että blogi ei enää päivity.
Päällimmäisiä syitä on kai kaksi.
1) Bloggailu ei ole kiinnostanut, enkä ainakaan ole missään määrin priorisoinut sitä viime kuukausina.
2) Aihe, josta on pitänyt kirjoittaa, ja josta nyt aion kirjoittaa, on aivan liian suuri.

Seuraa siis jonkinlainen säälittävä, sanoiksi typistetty versio. Koittakaa kestää.

Syyskuun loppupuolella lähdin matkaan, maratonreissulle jonnekin ihan muualle kuin pohjoiseen, siis eri ilmansuuntaan kuin heinäkuussa.
Pitkään aikaan en ole lähtenyt matkaan niin huonoilla fiiliksillä kuin silloin. Takana oli noin viikon verran kyyneleitä ja toisen viikon verran itsesyytöksiä ja sekalainen määrä muita negatiivisia tunteita, syistä jotka eivät liittyneet millään tavalla matkaanlähtöön.

Viimeiseksi ennen matkaanlähtöä alkoi vähän pelottaa, sillä oltiin menossa maratonille Moskovaan, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Näin ja kuulin korvissani viime viikkojen uutiset pommiuhista ja evakuoinneista. Ajattelin, miten otollinen kohde suurkaupungin maratonin lähtöpaikka on sille, jos joku päättää ajaa rekalla väkijoukkoon.
Tiesin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, mutta onhan se lottovoittokin mahdollinen.

Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Lentokone nousi. Ja lentokone laski. Laskuvaiheessa luulin, että pääni räjähtää. Sekin oli kuitenkin turha pelko.

Haettiin juoksunumerot. Päällimmäisenä mieleeni jäi ihmisten ystävällisyys.
Syötiin burgerit. Jumalauta, että oli hyvää.

Ajeltiin metrolla. On kulunut mittava aika siitä, kun viimeksi ajoin metrolla, ja silti siinä on jonkinlainen perimmäinen tuttuus. Riippumatta kaupungista ja maasta. Kummallinen tunne siitä, että metroasemissa ja metroissa on jopa täsmälleen sama tuoksu, riippumatta niiden maantieteellisestä sijainnista. Metrossa ollessaan ei voi päätellä, missä on. Ihmiset istuvat puhumatta, toisiaan juurikaan katsomatta, ne jotka eivät istu, tarttuvat kuin hengen hädässä kiinni johonkin kädensijaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Pysähdys asemalla, automaattinen ovenavaus, automaattiääni ilmoittamassa aseman nimen, voimakas nykäys taas liikkeelle lähtiessä. Vauhdin hurma, tunne siitä, että olen elossa kuitenkin, vaikka olenkin jossain ahdistavan kaukana maan alla. 

Seuraavana päivänä käveltiin Kremlin muurin ja Punaisen torin laitamilla. Ihmeteltiin mahtipontisia, viimeisen päälle koristeellisia rakennuksia, liioittelematta kauneimpia linnojen ja kirkkojen torneja, jotka olen koskaan nähnyt, mukaanlukien kuvitetut satukirjat,  ja leveitä katuja.
Mulla ei ole kuin yksi kuvaava sana, ja se on henkeäsalpaava. 

Käsittämätön, historiallinen kaupunki, jonka katseleminen salpaa hengen.
En vaivautunut ottamaan kuvia, koetin keskittyä käsittämään sen, mitä katselin ilman kameran linssiä.

Illalla ne kuuluisat Moskovan valot. Jostain syystä ilotulitus, koskaan ei kai selvinnyt, miksi. Jutellaan hotellihuoneessa, ja yhtäkkiä havahdun ihmettelemään, mitä tuo pauke on. Ensimmäinen ajatus: no nytkö siellä kadulla jo ammutaan? Seuraava ajatus: ei, kyllä toi on ilotulitus. Ikkunasta, korkean rakennuksen takaa näkyy jotakin,  joka vahvistaa jälkimmäisen epäilyn todeksi.

Maratonpäivän aamu, aikainen aamupala hotellilla valmiiksi jo juoksuvaatteissa, hiukset letitettyinä. Mieleeni porautuu sinä aamuna minulle sanotut sanat:
"Näytät ihan 15-vuotiaalta urheilijatytöltä."

Jännittävä ajatus: kun olin 17-vuotias (ja mielestäni siitä ei ole kovin pitkä aika), loukkaannuin aivan verisesti, kun joku määritteli minut "tosi nuoren näköiseksi". Olisin silloin halunnut lyödä kyseistä ihmistä.
Nyt nuo aamupalapöydän sanat olivat korviani hivelevää musiikkia, kaunein kohteliaisuus aikoihin.

Maratonin lähtöpaikalla, lähtöön ei ole tuntiakaan.
Ajattelen, että en ole nauranut viikkoihin yhtä paljon kuin näiden kuluneiden parin päivän aikana yhteensä.
Ajattelen, en ensimmäistä kertaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen ja nämä ihmiset ympärilleni. Miksi minulle annetaan nämä hetket, miksi juuri minulla on etuoikeus kokea tämä kaikki.
Ajattelen, että tämä(kin) hetki näine ajatuksineen täytyy painaa mieleen niitä lukuisia menneitä ja tulevia hetkiä varten, joina en näe merkitystä.

Valumme muun väkijoukon mukana lähtöviivalle, taustalla soi Venäjän kansallislaulu.

Ajattelen ilmapiirin ystävällisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Lähtöä edeltäneiden hetkien jälkeen en ole pelännyt kertaakaan, pientäkään asiaa.

Maratonin puolivälissä pelkään ensimmäisen kerran, ja silloin pelkään tosissani.
Sitä, että koko matkalla huoltopisteillä ei ole tarjottu urheilujuomaa. Mitä jos sitä ei tarjota kertaakaan?
Olen nähnyt maratoneilla kaikenlaista. Joskus tarjolla ei ole suolakurkkuja, joskus ei ole rusinoita, joskus joka huoltopisteellä ei ole vettä, joskus on suklaata ja keksejä ja hedelmiä ja ties mitä, ja joskus on pelkkää urheilujuomaa, mutta tähän mennessä urheilujuomaa on ollut aina. En ole vielä koskaan juossut noin pitkää matkaa ilman pisaraakaan urheilujuomaa. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että jossakin todellakin voitaisiin vielä pitkälle puolivälin jälkeen tarjoilla pelkkää vettä ja banaania

Elimistöni ei siis toisin sanoen saa pisaraakaan sitä, mitä se on tottunut maratonilla saamaan. Elimistöni on tyhjä, täysin tyhjä. Ei ole edes nälkä, on vain pelkkä tyhjyys. Katu alkaa kallistua silmissä, ja ollaan vasta puolivälissä.
Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia tällä menolla päästä tästä läpi.
Yksiselitteinen ajaukseni, ei enää edes pelko vaan fakta: nyt tuli se maraton, jonka joudun keskeyttämään. En tule ikinä selviämään loppuun.
Miten paska juttu, joutua nyt vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä tähän tilanteeseen, nuo kaksi joutuvat jatkamaan maaliin ilman minua.

Onneksi toisen kanssajuoksijan taskussa on muutama geeli, ja vaikka kaikenlaiset geelit yleensä aiheuttavat minulle yökkäysrefleksin, nyt otan ne vastaan kuin kauneimmat lahjat. Niiden avulla selviän kolmeenkymppiin, ja siellä aletaan tarjoilla urheilujuomaa, jumalauta, urheilujuomaa vihdoinkin! En olisi ikinä uskonut, että voisin ilahtua niin valtavasti sen karsean litkun näkemisestä ja maistamisesta.

Siitähän ei sitä paitsi ole kuin pieni matka maaliin. Pitkin Moskovanjoen vartta, ihaillen Kremlin muuria, ihaillen koko reitin maisemia sen verran kuin siinä tuskassa pystyi. Ihmetellen katujen siisteyttä ja leveyttä, ensimmäinen suurkaupunkimaraton, jossa mahtuu kevyesti juoksemaan kolme rinnakkain. Suomi-paidoissa kaikki, Suomi tulee kadun täydeltä.

Maaliin, ja maalista kiireellä hotellille suihkuun, sieltä kiireellä sirkukseen.
Olen koko elämäni aikana ennen tätä ollut sirkuksessa vain kerran, yhden pienen sirkuksen telttakatoksessa yhdellä hiekkakentällä yhtenä kesänä.
Nyt olen Moskovan sirkuksessa, ja se on aivan yhtä henkeäsalpaava kuin koko kaupunki.
Katossa keinuvat, riippuvat, lentävät, leijuvat ihmiset, tiikerit, leijona, sarvikuono, toisiaan nuolilla lävistävät ihmiset. Käsittämätön, häikäisevä esitys.

Sirkuksesta kaupan kautta hotellille. Istun pöydän ääressä, syön kaupasta ostettua, vielä lämmintä maksapihviä, jota pidän kädessäni, jaksamatta tapella kertakäyttöhaarukan kanssa, ja mietin ääneen, "mitäköhän henkilö X nyt ajattelisi, jos näkis mut nyt." Muistutus: ihminen voi matkustaa ilmojen halki, meren yli, juosta maratonin, nähdä Moskovan, haltioitua ja iloita ja nauraa, nähdä jopa Moskovan sirkuksen, ja silti hänen mielessään pysyy se, joka siellä on ollut viikkokaudet kotonakin.

Seuraavana iltana lentokentälle, lentokentällä vasta postikorttien ostoon, sillä jostain kummallisesta syystä Moskovan keskustassa ei näkynyt matkamuistoja eikä postikortteja.
Lentomatkalla kotiin pohdimme serkkuni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa, mitä kumpikin muistaa yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta vaaristamme. Kumpikaan ei muista juuri mitään. Jopa nämä melkein olemattomat muistot on kuitenkin mahdollista tavoittaa siinä vaiheessa, kun Moscow Marathon on taittunut yhdessä.

Sopii vain odottaa, mitkä ulottuvuudet tulevaisuudessa ovat mahdollisuuksien rajoissa. 

Tie pohjoiseen

On taas tullut aika raportoida maratonista. Ollaan siis yhden suosikkiaiheistani äärellä.
Saan ehkä joskus puettua jonkinlaisiksi bloginkestäviksi sanoiksi sen, miksi blogi oli kesäkuun hiljaa, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole edes toivoa. Kirjoitan siis vain raportin siitä, mikä sai alkunsa huhtikuussa. Mainitsin silloin ilmoittautuneeni heinäkuussa järjestettävälle maratonille, paikkaan, jossa juokseminen oli haaveenani jo viime vuonna, pohjoisimpaan paikkaan, jossa olen juossut.

Jos joku ei vielä arvannut, niin kyseessähän oli Rovaniemi. 

Viime viikon perjantaina pakkasin kasan kirjoja toiseen kassiin ja kaikki muut tykötarpeet toiseen ja hyppäsin odottavan auton kyytiin.
Seuraavana iltana saavuttiin määränpäähän.
Seuraavana aamuna, maratonpäivän aamuna, hain juoksunumeron. Kävellessäni kirjekuori kädessä kisakanslian ovesta ulos kuulin, kuinka joku takanani sanoi, että "otetaanpa uusi kuva". Olin siis onnistunut kävelemään jonkun kameran edestä juuri, kun joku tärkeänä poseerasi numeronsa kanssa.

Laittauduin juoksuvaatteisiin ja vähän ahdisti, kun keli oli niin kuuma ja kaupunki ihan vieras, siitepöly tukki keuhkot ja lihaksia jomotti valmiiksi syystä jota en tiedä. Tuntui ihan kuin olisin jo tehnyt jonkun urheilusuorituksen, vaikka olin levännyt ihan samalla tavalla kuin ennen muitakin maratoneja. Mietin, että eksyyköhän tuolla, kun muita maratoonareita on suhteellisen vähän. Ajattelin, että kai siellä on opasteet. Ja kai joku minut joskus sieltä korjaa, jos en osaa seurata opasteita.

Tuppauduttiin lähtöviivalle. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli hyvä pyykinkuivatusilma.
Joulupukki tuli ampumaan lähtölaukauksen. Jäin juuri sillä tavalla muiden taakse, että en nähnyt häntä. Näin kuitenkin onneksi joulumuorin, joka tuli lähtöviivalla toiselle puolelle porukkaa huutelemaan kannustuksia.

Lähdettiin.
Suurin piirtein ensimmäisen kymmenen kilometrin ajan yritin paniikissa pysytellä muiden perässä, että en eksyisi reitiltä. Sen jälkeen totesin, että muiden juoksutyyli ei sovi mulle. Useat juoksivat liian kovaa suhteessa omaan vauhtiini tai heidän vauhtinsa vaihteli epätasaisesti. Oli myös ärsyttävää jumiutua aina huoltopisteellä jonkun taakse tai joidenkin väliin. Päätin siis laskea sen varaan, että osaan itsenäisesti seurata opasteita tai sitten asiat järjestyvät jotenkin muuten.

Opasteet olivat mielenkiintoisia ja välillä tulkinnanvaraisia. Onneksi kaikkein epäselvimmissä kohdissa oli liikenteenohjaajia, jotka sitten opastivat oikeaan suuntaan. Onneksi ne liikenteenohjaajat osasivat myös pari kertaa kuuluvalla äänellä karjua ohjeita perään, kun meinasin kääntyä väärään suuntaan. Eikä edes hävettänyt, sillä pääsin myös aitiopaikalta todistamaan, miten joku vähän minua kovempaa juokseva oli kääntynyt reitiltä väärään suuntaan ja juossut ihan reilun matkan väärään suuntaan. Tuli todettua, että vielä parinkympin ja kolmenkympin välissä jollakin oli kuntoa karjua kirosanoja koko keuhkojen täydeltä niin, että kukaan parin kilometrin säteellä ei välttynyt kuulemasta, kun hän sitten oli huomannut virheensä ja palasi takaisin reitille.

Reitti oli mäkinen ja epätasainen, ja tuntui, että koko ajan piti olla kääntymässä johonkin. Toisin sanoen joka hetki piti yrittää pysyä skarppina opasteiden kannalta. Jalankulkijat, hupihölkkääjät ja pyöräilijät kulkivat kaikessa rauhassa maratoonareiden joukossa vailla ajatustakaan, että heidän pitäisi jotenkin varoa tai väistää.

Noissa asioissa sinänsä ei vielä olisi mitään vikaa.
Kaikkein pahinta noihin yhdistettynä oli kuitenkin aurinko.
Mielestäni olen juossut yhtä kuumassa tai kuumemmissakin lämpötiloissa aiemminkin. Ajattelin siis vielä lähtiessä, että kuumuus ei varmasti muodostu ylivoimaiseksi, vaikka se nyt ei varsinaisesti kivaa olekaan.
Tuolla aurinko kuitenkin porotti koko matkan, alusta loppuun, suoraan naamaan. Kasvoihin ja päähän.
En olisi uskonut, että se on mahdollista tapahtumassa, joka alkaa klo 12 ja jonka läpi rämpimiseen minulta menee vähintäänkin yli neljä tuntia. Luulisi, että aurinko vaihtaisi paikkaa jossain vaiheessa.
Mutta ei.
Pitkiä suoria, 42 km, alusta loppuun aurinko kärvensi päätä niin, että valehtelematta elämäni ensimmäisen kerran toivoin, että mulla olisi hattu päässäni. Päätä alkoi särkeä ja tuli huono olo. Ajattelin, että nytkö tulee auringonpistos. Ärsytti, että juuri viime aikoina olen syystä tai toisesta kärsinyt siitepölyallergiaoireista erityisen paljon, vaikka pitkäksi aikaa ne ovat taas painuneet taka-alalle. Ärsytti, että jalat olivat edelleen jotenkin tönköt ja jähmeät, en päässyt kunnon juoksufiilikseen missään vaiheessa.

Mut olihan siellä toki hienot maisemat. Erityisesti Jätkänkynttilä-sillalla. Ensimmäisellä kahdesta kierroksesta jaksoin ihan kunnolla ihailla näkymiä korkealta sillalta, äärettömän veden yli mahtavien siltapilarien juurelta.

Oli myös hauskaa, että puolivälin kohdalla, lähtö- ja maalipaikan lähellä, sitten näin sen joulupukin, joka lähtöviivalla oli jäänyt näkemättä. Siellä se päivysti vähän pitkästyneen näköisenä edelleen. 

Valtaosin ajattelin juoksun olevan kuin kuva elämästäni tällä hetkellä. Vastenmielistä ja tuskaista rämpimistä, jossa vaihtoehtoina on joko jatkaa tai luovuttaa, ja toistaiseksi olen valinnut jatkamisen. Vaikka se luovuttaminenkin kyllä välähteli mielessä.

Rämmin kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, tuskaisesti askel kerrallaan.
Sitten joku tienvieruspenkillä istuva nuori mies huusi mulle, että "hyvin menee, kello on vartin yli neljä, pääset alta viiden tunnin kevyesti."

Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta. Tämä ei voi päättyä näin. Surkea juoksu ei v-o-i loppua näin paskasti.
Tiesin, että viimeisen neljän kilometrin aikana mitään ei voi enää pelastaa, mutta häpeän voi sentään yrittää minimoida.

Lähdin juoksemaan reippaasti kovempaa.
En osaa selittää, mistä sellaiset ilmiöt johtuvat, joita maratoneilla joskus tapahtuu.
Esim. sellainen, että aivan vilpittömästi ja varmasti ajattelee tietävänsä, että ei pysty juoksemaan kovempaa, tämä on aivan maksimivauhti, tämän enempää en pysty, en oikeastaan tiedä, pystynkö tähänkään, pystynkö saavuttamaan maalia ollenkaan...
... ja sitten kuitenkin jostain tulee valtaisa aggressio, jonka myötä löytyy voima, jollaisen olemassaolosta ei sekuntia aiemmin ollut mitään aavistusta
ja sen ansiosta juokset niin, että kilometri taittuu huomaamatta ja oikeastaan seuraavakin
ja mielessäsi kiroat koko maailman ja ennen kaikkea itsesi alimpaan helvettiin
ja luetteloit mielessäsi tasaisena virtana kaikki tuntemasi kirosanat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Jostain löytyy hengitysrytmi
jostain löytyy jotakin, mitä äsken vielä ei ollut.
Kun äsken vielä ajatteli, että matka maaliin on aivan liian pitkä,
niin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti tiedostat sen yksinkertaisen tosiasian,
että matka maaliin taittuu nopeammin, jos vain juokset vähän nopeammin.

Ja sitten juokset, juokset, juokset.

Kahden kilometrin jälkeen, kun matkaa on jäljellä vielä kaksi kilometriä, suurin aggressio haihtuu ja jäljelle jää vain turhautuminen.
Rämpiminen eteenpäin, sama ikuinen tuskainen rämpiminen, mutta sentään rämpiminen vihaisena, kirosanat edelleen päässä soiden.

Ja tuleehan se maali sieltä, perkele.

Maalissa on joukko iloisia tonttuja, yksi niistä ripustaa mitalin kaulaani ja halaa onnitellakseen. Samalla se kysyy, haluanko istua hetkeksi. Vastaan, että ei tarvitse kiitos, mutta tonttu ei välitä siitä, vaan ohjaa väkisin istumaan penkille maalin viereen. Samalla se huutelee jollekin, että minulle pitää tuoda vettä, ja pelästyn, että näytänkö todellakin noin huonolta. Onneksi myöhemmin huomaan, että sama kohtelu seuraa ihan jokaista maaliintulijaa. Täällä vain satutaan palvelemaan sen sijaan, että yleensä maratontapahtumissa pusketaan maalialueen läpi kuin liukuhihnalla, kielletään jäämästä mihinkään hidastelemaan, ellei ole ihan pakko.
Juon kaksi lasia vettä ja tontuilla on aikaa jutella, sillä juoksijoita on vähän. Joku niistä kysyy, oliko juoksu rankka ja vastaan painokkaasti, että oli. He kertovat uskovansa sen.

Sitten lopultakin menen maalialueen läpi aidan takana odottavien vanhempieni luo ja yritetään ottaa perinteistä maaliintulo-mitali-kuvaa. Vielä siinäkin vaiheessa joku tulee tyrkkäämään mehulasia käteen, eli nestehukkaan täällä ei ainakaan joudu. Jompikumpi vanhemmistani keksii, että voisin mennä jonkun tontuista kanssa kuvaan. Epäröin, en kehtaa, sillä onhan nyt tontuilla muutakin tekemistä kuin tulla kuvaan minun kanssani. Saan kuitenkin aikaiseksi mennä arasti kysymään siltä yhdeltä kaikkein ystävällisimmältä, joka auttavaisimmin tarjoili juomista.

Yllättäen koko tonttuporukka kokoontuu ympärilleni kuvaan, kuin se olisi heistä hauskaa. He sanovat tulevansa mielellään kuvaan ja vaikuttavat oikeasti siltä. Heillä on aikaa olla siinä, kun kuvia räpsitään kymmenen kappaletta, jotta edes yksi sitten onnistuisi. Heidän iloinen tunnelmansa tarttuu. Hymyilen ehkä ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana.

Lopulta sitten päästän heidät jatkamaan tonttuhommiaan ja lähden itse syömään maratoonareille tarjottavaa savujuusto-poro-keittolounasta.

Päivän toinen kohokohta on, kun istun Rovaniemen keskustassa kadun varressa vanhempieni välissä numerolappu rinnassa hikisissä vaatteissa toisessa kädessä keittopakki ja toisessa ruisleipä, ja äitini kuiskaa korvaani, että "kuka toi näyttelijä on, joka tossa meidän edessä nyt on."
  Aluksi en huomaa ketään, koska en koskaan huomaa ketään, ja julkkikset saavat huoletta kävellä silmieni edestä ilman, että huomioin heitä. Lopulta sitten huomaan naisen, joka kävelee hitaasti ohitsemme ja kääntyy vielä oikein katsomaan meitä.
  "Se oli Klikkaa mua -sarjassa", sanon varmaan ääneen, koska en ikinä osaa kuiskata oikeissa tilanteissa. "En muista nimeä, mut se näytteli sitä alkoholistia." 

Julkkis bongattu, jee. Se on aina kivaa. Erityisesti, kun se on joku suosikkisarjaani kuuluva. 

Yhteenveto:
Tontut = <3 x 100000
Kaikki muu = Kuin elämäni tällä hetkellä, eli ei välttämättä edes kertomisen arvoista. Kerrottu nyt kuitenkin.

Kaksikymmentäkertainen maratoonari

Taas on aika palata yhteen bloggailuni vakioaiheista, nimittäin maratonien raportointiin. 
Uskokaa tai älkää, itse en oikein tahdo uskoa, mutta viimeisin maratonini oli järjestyksessään kahdeskymmenes.
Olen nyt juossut maratonin kaksikymmentä kertaa.

Ajattelin virstanpylvään kunniaksi kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa jonkinlaisen asioita suuremmin yhteen summaavan tarinapostauksen juoksuhistoriastani.
Aloitan nyt kuitenkin omalla yksittäisellä tarinallaan, taas yhdellä niistä monista yhtä aikaa toistensa kaltaisista ja kuitenkin niin omanlaisistaan, tarinalla numero kaksikymmentä.

Yhtenä iltana viime viikolla sain (taas yhden) huonon illan päätteeksi piristävän whatsapp-viestin. Viestissä kysyttiin, kiinnostaisko lähteä itsenäisyyspäivänä maratonille. Vastasin, että kiinnostaa. Tunnin sisällä ilmoittautuminen oli hoidettu, tarvitsi enää vain saapua paikalle ja juosta.
Oli hauska havaita saapuneeni elämässäni jo sellaiseen pisteeseen, missä voin ihan tuosta noin vain juuri ajattelematta ilmoittautua maratonille alle viikon varoitusajalla.
Siis oikeasti, alle viikon varoitusajalla.

Totta puhuakseni se oli mahdollista lähinnä siksi, että olin itsekseni miettinyt maratonille ilmoittautumista muutaman kerran viime aikoina. Tiesin, että seuraava maratonini on juhlava kahdeskymmenes, ja ajattelin, että olisi kiva juosta se vielä tämän vuoden puolella. Vaihtoehtoja ei ollut ihan kauhean paljon. Tuntui hienolta ajatukselta juosta se itsenäisyyspäivänä, sillä minussa on koko annos isänmaallista paloa. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi itse ilmoittautua sinne, koska viimeisen parin viikon aikana olin erinäisistä syistä saanut aikaiseksi surkean vähän. Tarvitsin jonkun apua, tönäisyä, että pääsisin liikkeelle taas. Onneksi, voi onneksi apu on joskus lähellä, yhden whatsapp-viestin päässä.

Innostuin aluksi kauheasti. 
Itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana itkin, koska viime aikoina olen itkenyt kaikkia asioita. Nyt itkin, koska olin varma, aivan täysin täydellisen kuolemallisen varma, että maraton menee pilalle, varmasti menee. Mulla oli joku omituinen yskä, joka oli jatkunut jo pari viikkoa, mutta ei yltänyt flunssaksi asti, ei kovin paha mutta yskä kuitenkin, eikä silloin varmaan ole kovin järkevä lähteä pakkaseen maratonia juoksemaan. Pakkasta oli luvassa huomattava määrä, en ollut vielä koskaan juossut maratonia sellaisessa kylmyydessä.
Itkin ja vaikeroin, että eikö niitä epäonnistumisia ole jo viime ajoille kerääntynyt tarpeeksi, pitääkö nyt ehdoin tahdoin laittaa itsensä vielä maratonillekin epäonnistumaan.

Tiesin kuitenkin, että lähden. Jos olisi joku kunnon sairaus, kunnon flunssa, en lähtisi. Kun on vain epämääräisiä oireita, voin lähteä. Todennäköisesti ne helpottavat, kun pääsee juoksemaan, sillä mitä ilmeisimmin olen alkanut reagoida psyykkiseen stressiin fyysisillä oireilla. Jos oireet pahenevat juostessa, voin aina keskeyttää. Mutta lähden.

Maratonpäivän aamuna, kuten tähän mennessä aina, viimeisen illan paniikki oli muuttunut omanlaisekseen rauhaksi. Sellaiseksi kummalliseksi, yhtä aikaa nöyryyden ja voiman tunteeksi, että nyt lähden, enkä muuta voi. Teen parhaani ja loppuosuus on tuuria ja jotain muuta, kokonaisuuden osat ovat lopulta jonkun muun kuin itseni kädessä, oli se sitten kohtalo tai jumalallinen voima tai silkka arpapeli.

Vanhempani lähtivät huoltojoukoiksi, kuten melkein aina.
Matka alkoi peruuttamalla kotipihasta ylämäkeä ylös tielle, koska iso auto ei noussut lumista ja liukasta mäkeä muuten.
Kuski pyysi minua vahtimaan takaikkunasta, tuleeko tieltä autoja vai ei.
Sanoin, että tässä on nyt kaikki katastrofin ennusmerkit.

Yhtään autoa ei tullut, missään ei näkynyt edes kaukaisia auton valoja, pääsimme tielle onnellisesti ja lähdimme matkaan. Ajattelin, että siinä oli hyvä merkki.
Koko matkan katselin ikkunasta ulos, sillä talviaamu oli niin kaunis. Kauneimpia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (Ehkä myös siksi, että harvoin olen katselemassa maisemia tuollaisiin aikoihin.)
Tunteeni siitä, että kaikki on hyvin, sai vahvistusta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne, että näin kuuluu olla, juuri tällaisena aamuna jos koskaan minun kuuluu lähteä kahdennellekymmenennelle maratonilleni.

Tultiin ajoissa paikalle, hain juoksunumeron, vaihdoin juoksuvaatteet.
Puoli tuntia ennen starttia hermoilin ihan samaan tyyliin kuin aina ennenkin ja olin huoltojoukoiksi tulleille ihmisparoille ihan samalla tavalla perinteisen vittumainen kuin aina. Olin vihainen ja hermostunut muun muassa siitä, että en kuitenkaan sitten pysty juoksemaan ja ei mulla ole tarpeeksi vaatetta mukana ja vaatteeni eivät ole oikeanlaisia ja ei ylipäätään kenenkään ole terveellistä lähteä maratonille 16 asteen pakkasella.

Lähtöpaikalle kuitenkin selvittiin, ja siellä kajautettiin Maamme-laulu (tosin melko vaimeasti).
Ja sitten lähdin.

Reitti oli minulle tuttu ja siinä mielessä hyvin miellyttävä, että siinä juostiin sama reilun viiden kilometrin lenkki kahdeksan kertaa.
Siis melko lyhyt lenkki, vain kahdeksan kertaa. Niin lohdullista verrattuna kaikkiin niihin loputtoman pitkiin taipaleisiin, joista maratonit useimmiten koostuvat.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin liian kovaa ja tiesin koko ajan juoksevani liian kovaa.
En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä ensinnäkin halusin pitää näköpiirissäni muut maratoonarit ainaisen eksymisen pelkoni vuoksi. Reitti oli minulle tuttu kahden vuoden takaa ja viimeistään ensimmäisen kierroksen jälkeen se normi ihmiselle tulisi vielä tutummaksi, mutta minun eksymiselläni ei ole mitään rajoituksia. Vasta kolmen kierroksen jälkeen uskaltauduin luottamaan siihen, että nyt osaan itsekseni, opasteisiin nojaten, ja voin juosta omaan tahtiini. Silloin myös kylläkin päätin, että mieluummin eksyn kuin jatkan tätä vauhtia enää.

Toinen syy alun liian kovaan vauhtiini oli jalkojeni kylmeneminen.
Koko maratonin aikana minulle ei tullut kylmä muuten, päälläni oli tarpeeksi vaatetta muuten, mutta jalat, lenkkareiden sisällä olevat jalat olivat alussa ja lopussa pelkät jääkalikat. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa, vaikka olen juossut kovillakin pakkasilla pitkiä harjoituslenkkejä. Jostain syystä jalkani olivat ensimmäisen 15 kilometrin ajan tunnottomat jääkalikat, jotka sitten viimein alkoivat lämmetä, kun yritin liikutella niitä normaalia kovempaa. Viimeisten kymmenen kilometrin ajan ne sitten taas olivat jääkalikat ihan vain siksi, että olin juossut pakkasessa niin kauan. Mietin, menevätkö ne nyt kuolioon. Eivät onneksi menneet. Mietin, mitä asialle voisi jatkossa tehdä, onkohan olemassa mitään juoksulenkkareihin mahtuvia villasukkia tai vastaavia.

Kolmas syy alun liian kovaan juoksemiseeni oli se uudelainen itsevarmuus, jonka olen alkanut löytää itsestäni viimeisimpien maratonien myötä.
Ennen olin varovaisempi.
Nyttemmin olen uskaltanut välillä irrotella, koska tiedän pystyväni siihen. Tiedän, että pystyn läpäisemään maratonin, vaikka vähän riskeeraisinkin, vaikka juoksisin vähän kovempaa kuin mihin luulen pystyväni.
En tietenkään voi tietää sitä koskaan satavarmasti, ei kukaan voi, mutta tietoisuuteni on erilainen kuin ennen, erilainen kuin missään muualla elämässäni. 

Puoliväliin asti meni mielestäni kivasti.
Puolivälin jälkeen alkoi tuskaisuus.

Reitti kulki jonkin matkaa täysin aukeaa järven rantaa ja tuuli puhalsi järveltä päin. Normaalisti tuulen tunteminen maratoneilla ainakin jossain määrin piristää minua. Taistelutahtoni nousee vastatuulessa. Tuntiessani tuulen kasvoillani tunnen olevani erityisellä tavalla elossa.
Tässä tuulessa ei kuitenkaan, varsinkaan pidemmän päälle, ollut mitään tuollaisia positiivisia elementtejä. Nyt tuuli oli erilainen kuin millään aikaisemmalla maratonilla.
Se oli vastatuuli, kova, riepottava, jäätävän kylmä, raaka. Välillä tuntui vaikealta pysyä pystyssä. Useamman kerran tuli mieleen, että tällaisissa olosuhteissa ei todellakaan pitäisi juosta maratonia, eihän tämä voi olla millään mittapuulla terveellistä.

Pakkanen tai tuuli ei kuitenkaan ihme kyllä käynyt yhtään hengitykseeni, mikä oli kummallista ja rohkaisevaa.

Purevan tuulen lisäksi kunnon talvi toi omat haasteensa reitin lumisuuden ja liukkauden suhteen. Reitillä oli epätasaisuuksia, hiekoittamattomia kohtia ja lumikokkareita. En kompastunut kertaakaan (kehitystä on siis tapahtunut), mutta noin sata kertaa olin vähällä kompastua. Useamman kerran ajattelin haluavani juosta vähän rennommin, antaa oman juoksurytmin ruveta rullaamaan, mutta en voinut tehdä niin, sillä tärkeämpää oli pysyä varuillaan liukastumisen ja kompastumisen estämiseksi.

Ensimmäiset kolme kierrosta juoksin siis liian kovaa, että lämpenisin. Neljäs kierros meni vielä ihan hyvin.
Viides, kuudes ja seitsemäs kierros olivat helvetillisiä.

Teki mieli itkeä. Ajattelin, että en jaksa juosta. Pakkanen söi yllättävät määrät energiaa. Tiedostin, että on liian kylmä ilma juosta neljää tuntia putkeen vaikka päällä olisi mitä, pitäisi päästä lämmittelemään. Teki mieli yrittää juosta kovempaa lämmittelyn vuoksi, mutta jäsenet tuntuivat kankeilta ja kangistuneilta, liikkeet olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Sain pidettyä yllä suht kelvollista juoksuvauhtia kuitenkin. Välillä teki mieli kävellä, koska ei jaksanut juosta, mutta en uskaltanut kävellä, koska tuntui, että sitten kaikki olisi mennyttä, olisin pelkkä jääpatsas.
Ihmettelin moisia ajatuksia, sillä eihän siellä nyt mikään ylimaallisen kylmä kuitenkaan ollut. Ihmettelin, miten järjestäjät ja huoltopisteiden ihmiset pystyivät olemaan paikoillaan ja vielä sitten kannustamaan meitä juoksijoita.

Aina välillä sain jostain energiaa, jonka avulla tsemppasin eteenpäin. Parhaita energian lähteitä olivat tietysti kierroksen vaihdokset, koko ajan vähenevä kierrosten määrä. Järjestäjät kannustivat todella ystävällisesti. Kanssajuoksijat tukivat. Vastaantulijoissa oli tuttuja naamoja, tuttujen ihmisten kannustushuutoja, mikä piristi erityisesti.

Minulle oli uutta, että urheilujuoma oli lämmitettynä huoltopisteillä. Kai se oli kaksi vuotta sittenkin, mutta en muistanut enää. Ihmettelin, miksen ikinä maratoneilla osaa juoda urheilujuomaa sivistyneesti, tai edes niin kuin lapsena on opetettu mukista juomaan. Aina muka tuhannen kiireessä kaadan juomaa kurkkuun niin, että osa valuu pitkin naamaa. Tuolla se sitten kostautui, urheilujuomat naamalle jäätyneinä sai juosta.

Koko maratonia leimasi ennenkokematon, outo ja vähän pelottava epätodellisuuden tunne.
Juoksen helvetin kylmässä, juoksen ja juoksen vain, kaiken sen yskän ja kröhimisen ja pelon jälkeen, ja tuuli on kammottava ja olen täällä yksin ja matka on liian pitkä, mutta silti vain juoksen juoksen juoksen, pystyn aina vain jatkamaan juoksemistani, pystyn jopa pitämään ihan soveliasta vauhtia. Kuka tässä nyt oikein juoksee, en se voi olla minä. 

Viimeinen kierros oli hitain, mutta se oli vii-mei-nen, eikä sitä tunnetta voi kuvata sanoin.

Maali oli urheilukentällä ja kentälle oli kolattu yhden ihmisen mentävä käytävä maalisuoraksi.

Urheilukenttää, maalialuetta, lähestyessäni havaitsin edelläni kaksi naista, jotka juoksivat yhdessä, jotka ehtisivät käytävälle ennen minua.
Tiesin, että en pääsisi heidän ohitseen, sillä käytävälle mahtui todellakin vain yksi ihminen kerrallaan, enkä todellakaan kehtaisi ruveta väkisin tunkemaan heidän ohitseen.
Ajattelin hidastaa tahtiani, että he ehtisivät reilusti edelleni ja saisin tulla maaliin omaan tahtiini, joutumatta tarpomaan heidän vanavedessään.
Tein niin, mutta ilmeisesti he olivat vielä hitaampia. Saavuimme maalisuoralle yhtä aikaa. Jäin heidän taakseen köpöttelemään ja ajattelin, että kai nyt yhden loppukirittömän maratonin tässä elämässä voin kestää.

He juoksivat peräkkäin.
Edelläni juokseva nainen kääntyi minuun päin, siirtyi sivuun, toinenkin siirtyi. "Mene vaan!" he ilmoittivat. Kiitin ja menin. Mielessäni kiitin ja ylistin koko sydämestäni; voi, miten vielä kuitenkin löytyy ihmisistä puhdasta hyväntahtoisuutta.

Otin kunnon loppukirin, kuten tykkään ottaa.
Tunne oli edelleen epätodellinen.
Katsomossa, siellä urheilukentän sivulla, joku alkoi taputtaa, läpyttää käsiään yhteen ihan hulluna, ja huutaa kovaan ääneen "hyvä hyvä hyvä, hieno loppukiri, hienoa, hyvä!" Vasta pitkän aikaa maaliintulon jälkeen havahduin kysymään maalilla katsomassa olleilta vanhemmiltani, kuka siellä oikein huusi, kuka kannusti niin sydämellisesti. Joku järjestäjistä se kuulemma oli. Kysyin, kannustettiinko siellä kaikkia noin paljon. Kuulemma kannustettiin, mutta ehkä minua erityisesti loppukirini vuoksi. Sanonpa vain, että sellaista kannustusta kuulee harvoin.

Maaliviivan ylitettyäni kaksi ihmistä kätteli, onnitteli, ojensi mitalin ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää.
Kylmyyden vuoksi ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa jäädä rupattelemaan. Astelin rivakasti maalin lähellä olleelle huoltopisteelle ottamaan mukillisen kuumaa mehua ja suuntasin sitten pikaista tahtia suihkuun.

Olin ehtinyt kuoriutua pukuhuoneessa ensimmäisestä vaatekerroksestani ulos, kun joku tuli sanomaan jotain jostain pokaalista. Joku ilmaantui jostakin ja kysyi, onko täällä sen nimistä henkilöä kuin (minun nimeni), tuolla olis pokaali tarjolla.  Sumuisen epätodellinen oloni ei siitä ainakaan hälventynyt.  Olin ihan pihalla, kun tyyppi kysyi, haluanko ensin käydä suihkussa vai tulla hakemaan pokaalin heti. Lähdin heti hakemaan sitä. Onneksi olin ehtinyt kuoriutua vain ensimmäisestä vaatekerroksesta, sillä muuten olisin varmaan siinä sumuisuuden tilassa lähtenyt vaikka ilman vaatteita hakemaan pokaalia.

Lähdin yhden toisen kanssa hakemaan pokaalia. Tiesin, että toinen meistä on hopeasijalla ja toinen pronssilla. Ajattelin ilman muuta olevani kolmossijalla.
Pokaalia joutui odottelemaan, luulin jo, ettei sitä tulekaan.

Kun nimeni huudettiin, nostin vain häpeällisesti käteni ylös ja sanoin olevani tässä, ennen kuin hoksasin, että pokaali pitää mennä virallisesti hakemaan. Astelin salin eteen, kättelin pokaalin antajaa, salamavalot räpsähtelivät.
Olinkin hopeasijalla, voi jumankekka. Voitin pronssille tulleen jollain minuutilla. 

On koomista, että koko aiemmassa elämässäni mulla ei ollut pokaaleja yhtään, ja nyt yhtäkkiä, tänä muuten niin epäonnistuneena vuonna, niitä on yhtäkkiä kolme.
Vielä koomisempaa on, että ensimmäinen pokaali oli minulle maailman hienoin, paras, upein spektaakkeli, toinenkin oli todella hieno ja upea asia, ja nyt sitten jo olin suhteellisen välinpitämätön. Siinä seisoin pokaali kädessä ja ajattelin, että kato tällanen taas tuli, täähän on mulle jo ihan arkipäivää.

Pokaali oli totta kai uskomattoman hieno juttu, mutta mielessäni se jäi kirkkaasti sen varjoon, että olen nyt juossut kak-si-kym-men-tä maratonia. Minä, joka opin kävelemään 2-vuotiaana. Joka koko lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni ajan olin täysin kömpelö köntys ja sohvaperuna. Joka inhosin koululiikuntaa enemmän kuin mitään muuta aina lukioaikoihin asti, jolloin viimeinen pakollinen liikunnankurssi saatettiin loppuunsa ja elämässäni koitti sitä myöten häikäisevä vapaus. Minä, joka en ole koskaan ollut mikään urheilija, joka en vieläkään kuvailisi itseäni urheilulliseksi, en välttämättä edes liikunnalliseksi, sillä en vain vieläkään osaa liittää sitä osaksi minäkuvaani.


En ole tehnyt tätä yksin, en todellakaan. En olisi ikinä kyennyt tähän yksin, enkä olisi halunnut tehdä tätä yksin.
Suurin kiitokseni kuuluu heille, jotka tämän ovat mahdollistaneet, toivoakseni he tietävät, keitä he ovat.
Kaikkinainen apu ja tuki on ollut korvaamatonta, eikä siitä voi koskaan kylliksi kiittää.