Tuusulanjärven kärsimysnäytelmä

 Pitkästä aikaa haluan kirjoittaa vanhan kunnon maratonpostauksen. Olkaa hyvät.

Jo viime vuoden puolella aloin odotella kotiseudullani syntymäpäivänäni juostavaa maratonia. Näin liikuttuneena mielessäni, miten juoksen samoissa maisemissa, joissa äitini ja äitini äiti ovat asuneet, ja että juoksen kahdennenkymmenennenyhdeksännen maratonini kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä syntymäpäivänäni. 

Niin ei käynyt, kiitos koronan. 

Ei kuitenkaan toteutunut myöskään se pelkoni, että maraton jätettäisiin tältä vuodelta väliin kokonaan. Sen sijaan se siirrettiin elokuulle. Ilmoittauduin siis sinne. 

Vajaata viikkoa ennen maratonia ajattelin, että "ihanaa, ihan kohta pääsen juoksemaan sen odottamani maratonin". Minulle harvinaiseen tapaan nautin ajatuksesta ja ihmettelin, miksi en jännitä sitä, kuten yleensä. 

Muutamaa päivää ennen maratonia aloinkin sitten jännittää ja kunnolla. 

Pari päivää ennen maratonia ilma lämpeni ja pysähtyi paikalleen. Maratonia edeltävänä iltana tutkailin säätilaa huolestuneena. Kuumassa ei ole hyvä juosta. En koskaan lähde harjoituslenkeille liian kuumassa. Kylmässä vielä pystyy juoksemaan, mutta kuumuus on kaikkein pahin. 

Yritin heikosti lohduttautua sillä, että ei sentään ole luvassa ukkosmyrskyä. Kaikki muut säät vielä menettelevät, mutta ukkosta pelkään, enkä halua olla ukkosella ulkona. Lisäksi ajattelin, että olen ennenkin selvinnyt maratoneista kuumassa säässä. Muistan esimerkiksi elämäni toisen maratonin Helsingissä olleen painostavan kuuma, ukkosta enteilevä seisova ilma, ja että jalkani, jotka yleensä eivät kranppaa, meinasivat silloin krampata. 

Ja loppujen lopuksi, mikä on tullakseen, se tulee. En peru maratonille osallistumistani säätilan vuoksi. Täytyy vain yrittää, ja katsoa, mihin se johtaa. 

Maratonpäivän aamuna liikutuin kyyneliin saadessani kaksi tsemppiviestiä maratonille. 

Kävin hakemassa juoksunumeron ja ajattelin, että ilma on liian lämmin edes ulkona olemiseen, saati sitten juoksemiseen. 

Mutta edelleen, mikä on tullakseen, tulee. Jos on tarkoitettu, että selviän siitä, selviän siitä.

Lähtöpaikalla oli vain vähän porukkaa. Järkevät ihmiset olivat lähteneet ”hitaampien juoksijoiden lähdössä” tuntia ennen varsinaista lähtöä. Itse olin lähdössä varsinaisessa lähdössä ensinnäkin siksi, koska luulin, että siinä olisi enemmän porukkaa ja sitä myöten pienempi eksymisen riski. Toisekseen ensimmäisen lähdön juoksijat olivat joutuneet huolehtimaan huollostaan itse ensimmäisen juoksutunnin ajan, enkä halunnut sitä.

Varsinaisessa lähdössä oli kuitenkin niin vähän porukkaa, että eksymisen riski oli ihan samanlainen kuin monta kertaa ennenkin.

No, en kuitenkaan ollut ainut juoksija.

Lähdin juoksemaan muiden perään.

Huomasin heti, että keli on liian kuuma, juuri sellainen, johon en ikinä lähtisi juoksulenkille. Alussa olin kuitenkin vielä positiivinen: jospa keli vaikka yhtäkkiä jäähtyisi, jospa tulisi sadekuuro, jospa tämä ei olekaan niin paha kuin pelkään.

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin omaan juoksurytmiini, jonka olen hiljalleen löytänyt vuosien ja kymmenien maratonien myötä. En enää välittänyt siitä, missä muut juoksijat ovat. Päätin luottaa siihen, että tunnen nämä paikat ja täällä on hyvät opasteet.

Tuntui hyvältä kerrankin tuntea paikat ja maisemat, joissa juoksin maratonin. Juoksin samaa tietä, jota niin monet kerrat jo olen sekä juossut että pyöräillyt. Näin kulttuurinähtävyydet, joista olen kuullut ja lukenut ja joissa tänä vuonna ensimmäisiä kertoja olen myös vieraillut. Tiesin, missä olen, ja osasin paikantaa itseni. Tiesin, että en voi ainakaan ihan totaalisesti eksyä reitiltä, tiedän suurin piirtein, missä reitti menee enkä voi juosta ainakaan montaa kilometriä harhaan. Myös opasteet olivat valtaosin todella hyvät ja selkeät.

Olen juossut Tuusulanjärven ympäri ennen tätä neljästi: alaikäisenä olen juossut siellä elämäni ensimmäiset ja toistaiseksi viimeiset puolimaratontapahtumani. Kaksi kierrosta sisältävän täysmaratonin olen juossut aikaisemmin yhden kerran. Tällä kertaa kuitenkin vasta ensimmäisen kerran tietoisesti näin Tuusulanjärven. On mahdollista, että olen nähnyt sen ennenkin reitillä, mutta en ole tietoisesti katsonut sitä, eikä se ole jäänyt mieleeni: en ole oikein kunnolla sisäistänyt juoksevani järven lähellä. Nyt kuitenkin näin, että tuolla on Tuusulanjärvi, se järvi jonka ympäri nyt olen juoksemassa, ja aurinkoisella kelillä se on niin kaunis.

Kahdentoista kilometrin paikkeilla aloin saada tarpeekseni kuumassa juoksemisesta. Kaksitoista kilometriä on harjoituslenkkinä minulle niin sanottu ”perusmatka”, sen olen juossut vuosien ajan säässä kuin säässä ja tiedän selviäväni siitä, mutta nyt huomasin, että tällä säällä se alkoi olla maksimi.

Neljäntoista kilometrin kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran vakavissani, että en ehkä selviä tästä. On liian kuuma, eikä yhtään varjopaikkaa. Pelkkiä pitkiä teitä ja aukeaa, johon aurinko porottaa estottomasti ja asfaltti polttaa. Tuulenvirekään ei käy, tai ainakaan se ei helpota. Tarvitsisin vähintäänkin jotakin, millä edes vähän viilentäisin itseäni, märän rätin tai jotakin, mutta sellaisia ei ole saatavilla.

Tiesin kammottavalla varmuudella, että neljäntoista kilometrin kohdalla ei pitäisi tuntua tältä. Nykyisin ajattelen, että puolimaraton sujuu minulta kevyesti, täysmaratonin vaikeudet alkavat vasta puolivälin jälkeen. Neljätoista kilometriä ei pitäisi tuntua vielä missään, eikä missään tapauksessa siltä, että maaliin ei ehkä selviä.

Päätin, että yritän väkisin kestää puoliväliin asti. Siihen on helppo lopettaa: jos ihan oikeasti tuntuu, että toiselle kierrokselle ei pysty lähtemään, en lähde.

Jollain ihmeellisellä tavalla pääsin puoliväliin, ensimmäisen kierroksen loppuun, ja huomasin siinä vaiheessa kellosta, että aikakin näytti siinä vaiheessa paremmalta kuin olin pelännyt. Päätin, että lähden yrittämään toista kierrosta. En tiedä, pystynkö siihen, mutta pakko on ainakin yrittää.

Ainut kohta, jossa juoksin harhaan, oli toiselle kierrokselle lähtemisen kohta. Juoksin puolivälin kohtaan ja lähdin toiselle kierrokselle. Tuli kohta, jossa en tiennyt, mihin suuntaan nyt pitää juosta. Kokeilin lähteä siihen suuntaan, joka tuntui loogiselta. Huomasin opastenuolen ja ajattelin, että ilmeisesti lähdin oikeaan suuntaan. Jatkoin juoksemista, ja yhtäkkiä huomasin lähestyväni uudestaan puolivälin kohtaa. Olin siis juossut ensimmäisen kierroksen opasteiden mukaan.

Ajattelin, että no ei tässä ole suurempaa hätää, siellä puolivälin kohdallahan on järjestäjiä ja huoltopisteen porukkaa. Voin kysyä niiltä neuvoa ja ne voivat opastaa, mihin pitää juosta.

Puolivälin kohdalla oli kyllä porukkaa, mutta kukaan niistä ei vastannut kysymyksiini. He ainoastaan ihmettelivät, miksi tulin uudestaan samaan paikkaan. Kun yritin kysyä, he kysyivät vastaan, että ”etkös sä juossut tästä jo, mitä sä taas siinä teet?” En jaksanut jäädä jankuttamaan heidän kanssaan, vaan lähdin uudestaan uudelle kierrokselle ja päätin katsoa tällä kertaa tarkemmin, mihin pitäisi mennä.

Tulin taas samaan kohtaan, missä viimeksi en tiennyt, mihin pitää lähteä, eikä asia ollut minulle sen selvempi nytkään. Katsoin joka suuntaan ja harkitsin taas lähteväni samaan suuntaan kuin viime yrityksellä, mutta onneksi muistin, että tuohon suuntaan yritin äsken ja se vei vain taakse päin. Ajattelin, että helvetti, tähänkö jäin nyt ympyrää juoksemaan.

Ainut minkä katsoin järkeväksi tehdä, oli pysähtyä paikalleen. Yritin sanoa itselleni, että tässä ei ole mitään syytä paniikkiin, nyt pitää vain rauhoittua ja miettiä vähän. Takaraivossani tykytti äskeisten huoltopisteiden ihmisten reaktiot ja omat kammottavat ajatukseni: miksi, miksi, miksi olen tällainen aivovammainen paska? Miksi aivoni eivät pysty samaan kuin muiden ihmisten aivot? Miksi en tiedä, mihin suuntaan tästä pitää juosta? Miksi helvetissä eksyn joka maratonilla, jolla joku ei ole mukana opastamassa? Ekstranoloa tietysti oli, että tiesin tarkalleen, missä paikassa olin: se oli paikka, jonka ohi kävelen tai pyöräilen joka ikinen arkipäivä, ihan työpaikkani vieressä, kotini lähellä. Mutta ei se auttanut yhtään hahmottamaan maratonreittiä siinä tilanteessa.

Pahimmalla epätoivon hetkellä näin tutun asuntoauton ja lähdin helpotuksesta huutaen syöksymään sitä kohti. Luojan kiitos.

Auto pysähtyi keskelle tietä ja isäni kurottui ikkunasta huutamaan ohjeita.

”Sun pitää mennä tolle toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen kääntyä tonne oikeelle!”

Katsoin toiselle puolelle tietä ja ajattelin, että no sitä en olisi kyllä ikinä tajunnut.

”No onpa aivan helvetin hyvin opastettu”, huusin kovaan ääneen, äänellä, jolla en ikinä kehtaisi huutaa muualla kuin maratonilla. Juoksin toiselle puolelle tietä ja sen jälkeen pysyin onnekseni reitillä loppuun asti.

Myöhemmin sain kuulla, että tässä kohdassa olisi kyllä pitänyt olla liikenteenohjaaja sanomassa, että olisi pitänyt ylittää tie, mutta hän ei vain sattunut olemaan siinä juuri silloin, kun minä tulin kohdalle. Eikä häntä näkynyt missään silloinkaan, kun tulin kohdalle toista kertaa ja jäin siihen ihmettelemään, mihin pitää mennä.

Suutuin tästä välikohtauksesta niin paljon, että sen voimalla sain juostua muutaman kilometrin vähän kevyemmin.

Juoksuiloani laimensi vähän lisää se, että pian puolivälin jälkeen minua vastaan pyöräili tapahtumanjärjestäjä, joka kysyi, osaanko reitin nyt, kun lähden jo toista kertaa samalle kierrokselle. Hän on liikenteenohjaaja, mutta hän ajatteli nyt lähteä pois, kun ei täällä ole enää oikein ketään.

Ajattelin, että no, johan tässä on tosiaan kaksi ja puoli tuntia kulunut. Kyllähän siinä ajassa normaalin ihmisen pitää pystyä täysmaraton juoksemaan, eikä liikenteenohjaajia sen jälkeen enää tarvita. Sanoin, että en kyllä pysty takaamaan, että osaan reitin, sillä juuri äskettäin juoksin harhaan. Liikenteenohaaja neuvoi, että ”seuraat vaan noita nuolia ja opasteita”. Ajattelin, että se oli kyllä paras kuulemani neuvo, sitä en olisi itse ikinä keksinyt.

Pian tämän jälkeen toinen järjestäjiin kuuluva tuli kysymään minulta, aionko tosiaan lähteä vielä toiselle kierrokselle.

Toinen kierros oli tuskien taival.

Tästä maratonista muodostui kamalin, rankin ja hirvein, minkä olen koskaan juossut.

Kuumuus ei helpottanut, se vain jatkui ja jatkui. Pienintäkään helpotusta siihen ei tullut. Aurinko jatkoi paahtamistaan, ei pienintäkään varjopaikkaa missään.

Vanhempani alkoivat tuoda minulle kylmään veteen kastettua pipoa ja tiskirättejä. Juoksin pipo päässä ja pyyhin räteillä naamaani, niskaani ja huoltopisteillä lähmääntyviä käsiä ja käsivarsia.

Useimmiten en kävele maratoneilla, yritän viimeiseen asti pitää yllä edes kaikkein hitainta ja kevyintä mahdollista hölkkää. Sisimmässäni tykyttää jokin sellainen pelko, että jos kävelen, niin saman tien luovutan ja keskeytän, se on lopun alkua. Minulla ei ole mitään terveydellisiä tai muita hyviä syitä kävellä välillä, joten kävelen vain jos ihan lopullisesti tuntuu, että nyt en pysty mihinkään muuhun. Jos olen kävellyt, olen yleensä kävellyt muutaman askeleen viimeisten kilometrien aikana.

Nyt kuitenkin toisen kierroksen aikana aloin säännönmukaisesti hidastaa kävelyyn. Ihan vain siksi, koska tuntui, että en enää pysty juoksemaan. On liian kuuma, on liian tuskaista, tuntuu kaikin tavoin liian pahalta.

On huoltopisteitä, mutta mikään määrä nestettä ja niitä ravinteita, jotka yleensä riittävät, eivät nyt riittäneet mihinkään. Vanhempani toivat juotavaa ja uudelleen kasteltua pipoa ja rättejä. Ajattelin, että nyt me kyllä vaihdetaan koronavirusta oikein huolella. Join kaiken minkä sain, eikä vatsani täyttynyt ollenkaan, vaikka yleensä mahassani alkaa hölskyä heti, jos erehdyn juomaan mukillisen liikaa helteisessä juoksutapahtumassa.

Olin suunnitellut asustukseni, kuten aina suunnittelen ennen maratontapahtumia. Yleensä en pidä itseäni kovin ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, en nauti vaatteiden katselusta enkä ostelusta ja vedän töihin päälleni vaatteet, jotka käsiini saan. Maratontapahtumiin koetan kuitenkin vähän panostaa. Tällä kertaa päälläni oli ainaisten mustien juoksutrikoiden ja sinimustien lenkkareiden seurana lempiväriäni edustava, kirkkaansininen Helsinki City Marathon -paita ja paidan kanssa sävy sävyyn olevat juoksukat. Ajattelin, että koko tyyli oli menetetty, kun kiskoin märän pipon pääni suojaksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset tuijottavat, ihmettelevät ja nauravat, kun juoksen se päässä, mutta ei sillä nyt enää ole väliä.

Olin varma, että en pääse maaliin. Olin varma, että vaikka kävelisin, konttaisin tai ryömisin väkisin maaliin, en ainakaan pääse sinne kuuden tunnin määräajassa, jossa maraton pitää suorittaa saadakseen mitalin. Minun pitäisi pystyä juoksemaan, mutta en vain pysty. Juoksen pieniä pätkiä, kävelen, pakotan itseni juoksemaan, kävelen.

Sain vähän lohtua, kun yksi liikenteenohjaaja sanoi ohi kävellessäni, että ”sun askelhan näyttää hyvältä”. Vastasin, että joo, olen tällainen hidas maratoonari. Hän sanoi, että ”mutta sä pääset maaliin”.

Huoltopisteiden henkilökunta oli myös hyvin ystävällistä.

Joku parivaljakko pyöräili ohitseni ja heidän ohi mentyään kuulin, miten toinen sanoi toiselle, että ”tää on kyllä varmasti rankka keli juosta”.

Vanhempani ajoivat koko toisen kierroksen autolla perässäni varmistamassa, että en enää juokse harhaan ja tuomassa uudelleen kasteltuja pipoja ja rättejä. Suurimman osan ajasta olin kiitollinen siitä, jossain vaiheessa hermostuin, koska ei nyt ihan joka mutkaan tarvitse pysähtyä kannustamaan.

Äiti käveli kanssani Järvenpään keskustassa ja huusin itkunsekaisesti, että en pääse maaliin enkä jaksa juosta. Siinäpä viattomat sivulliset Järvenpää Soi -festivaalikansa mukaanlukien sai nähdä, mitä maraton voi olla.

Asiaa ei helpottanut se, että toisella kierroksella en nähnyt yhtäkään muuta juoksijaa. Olin luullut, että tämä maratontapahtuma on sen verran suuri, että ainakin joitain muita näkisi koko maratonin ajan jossain, mutta tänä vuonna toisella kierroksella tuntui, kuin olisin ainut osallistuja. Sivulliset tuskin edes havaitsivat, että mitään juoksutapahtumaa olikaan. Kun ei näe muita juoksijoita, ei säily myöskään minkäänlainen kokonaiskuva: ei tajua sitä, että muillakin on ehkä vaikeuksia tai että näin pitkällä matkalla muillakin on erilaisia vaiheita. 

Yleensä saan vähän voimaa päästyäni 30 kilometriin. Yleensä siinä vaiheessa ajattelen, että tästä mä kyllä pääsen maaliin; kun olen tähän asti päässyt, niin kyllä pääsen maaliin.

Nyt en ajatellut niin. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla ja sen jälkeen olin yhtä varma kuin kauan aikaisemminkin, että tästä en selviä, tällä kertaa en selviä, en ainakaan määräajassa. Vaikka tiesin, että periaatteessa jäljellä oleva matka on lyhyt, tiesin myös, että tässä kuumuudessa se oli liian pitkä. Mikään tsemppaaminen, mikä normaalisti auttaisi, ei nyt auttanut.

Jälkikäteen olen ajatellut, että pahimpia ovat omat mieleen tunkevat ajatukset. Kun voimat ovat vähissä, mieli täyttyy aivan hirvittävästä epätoivosta. Ajattelin, että jokainen ihminen täällä varmasti ajattelee, että kylläpä toi on paska juoksija, miten se voikin juosta noin huonosti. Ajattelin, että varmasti kaikki jälkikäteen kysyvät, että miten ihmeessä sä nyt juoksit noin huonosti, yleensähän sä oot juossut paljon paremmin. Kylläpä sä oot huono.

Ja ajattelin, että minä olen maailman huonoin juoksija, ja mun pitää lopettaa maratonien yrittäminen. Kaikki tämän vuoden maratonit ovat menneet huonosti. Kuntoni on huonontunut. Olen täysi paska, eikä musta ole yhtään mihinkään.

On kummallista, että vaikka pidän itsetuntoani heikkona, olen kuitenkin tähän mennessä pystynyt läpäisemään maratonit kaikista näistä kamalista ajatuksista huolimatta. Tässäkin tilanteessa pystyin aina lopulta pääsemään näistä ajatukisista irti, vaikka ne yrittivät tulla uudestaan ja uudestaan. Pystyin työntämään ne pois ja sanomaan itselleni, että nyt on vain keskityttävä juoksemiseen, eteenpäin menemiseen, askel kerrallaan, ei mihinkään muuhun.

Järjestäjät tulivat vajaata kymmentä kilometriä ennen maalia kysymään, miten menee, ja kehottamaan, että sano vaan, jos tarvit jotakin. Yksi heistä tuli vähäksi aikaa kanssani kävelemään, ja sanoi, että ”sä selviät kyllä tästä, kyllä sä pääset maaliin ihan määräajassa”. Se tuntui tosi hyvältä.

Tulin omiin lenkkimaisemiini ja oman kotini kohdalle, jo toista kertaa. Tiesin, että maaliin on enää lyhyt matka, mutta en tiennyt, selviänkö siitä.

Kun maaliin oli kymmenisen kilometriä jäljellä, onnistuin juoksemaan joitakin pidempiäkin pätkiä, ja jalkani alkoivat krampata. Ensimmäisen kerran elämässäni jalkani kramppasi niin, että jouduin sen takia lopettamaan juoksemisen vähäksi aikaa. Onneksi se kuitenkin meni kävelemällä ohi, ja pystyin jatkamaan juoksemista.

Tuntui oudolta juosta oman kodin ohi, nähdä naapuri postilaatikolla ja tietää, että maaliin on suurin piirtein sama matka, jonka kuljen joka arkipäivä. Arkipäivässäni se on pieni, lyhyenlyhyt vilahdus, joka ei tunnu missään. Nyt se oli matka, josta en tiennyt, selviänkö. Yleensä olen maratoneilla saanut voimaa ja ottanut loppukirin tietäessäni, että maaliin on enää lyhyt matka: nyt pari kilometriäkin tuntui aivan liian paljolta.

Saapuessani keskustaan, viimeiselle kilometrille ennen maalia, äiti hyppäsi autosta tielle ja lähti juoksemaan kanssani, tavallisissa vaatteissa, farkuissa ja sandaaleissa. Juoksimme torin läpi, jolla ihmiset istuivat syömässä jäätelöä. Ihmiset katsoivat ihmeissään, kun toinen tulee edellä hölkäten tavallisissa vaatteissa ja toinen henkihieverissä perässä. Yksi pikkulapsi nauliutui seuraamaan meitä, osoitti edellä juossutta äitiä ja kuulutti: ”toi voittaa!” Ajattelin, että nyt olen sitten elänyt tällaisenkin hetken. Toivottavasti aivan kamalan moni tuttu ei ole näkemässä.

Sain juostua melkein koko viimeisen kilometrin, mutta pari viimeistä ylämäkeä oli vielä pakko kävellä. Ajattelin, että tällaiset jyrkät ylämäet ovat varsin mukava lisä aivan maratonin loppuvaiheeseen tällaisena päivänä. Että vahingossakaan ihminen ei pääsisi liian helpolla livahtamaan maratonista läpi. Juoksin ja huusin alkukantaisesti.

Sitten tultiin viimeiseen mutkaan, ja ihmettelin, kuinka monta mutkaa vielä, missä helvetissä on maali.

Sitten näin sinisenä lepattavan ”Maali”-lipukkeen, naulitsin katseeni siihen ja lähdin juoksemaan sitä kohti.

”Juokse tonne iskän luokse”, äiti sanoi ihan samalla tavalla kuin elämäni ensimmäisissä juoksukilpailuissa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin, ja jättäytyi pois matkasta maalisuoralla. Juoksin sinisen lipukkeen luokse ja viime tingassa ymmärsin, että piti vielä osata tähdätä jalkansa sellaiselle korokkeelle, joka mittasi loppuajan. Useimmiten se on maalipaikalla sellainen leveä matto, mihin ei voi olla osumatta maaliin tullessa, mutta täällä siihen piti osata tähdätä.

Sitten se oli ohi.

Nykyisin olen aina pettynyt, jos olen juoksu on mielestäni mennyt huonosti, mutta tällä kertaa olin vain ja ainoastaan onnellinen. Juoksu oli mennyt ajallisesti todella huonosti, mutta olin ollut sataprosenttisen varma, että en selviä siitä, ja silti selvisin siitä. Ajattelin, että tätä tunnelmaa mikään ei voi pilata.

Tämä oli kertomus siitä, millainen oli elämäni kolmaskymmenes maraton.

Niin, että kyllä maaliin tulo oli juhlan paikka.

Kiitos maratonieni matkassa mukana olleille! <3

Itämeren äärellä

Ollaan taas kestoaiheeni äärellä.

Maratoonailu, aihe, josta kertomisen tarve on aina yhtä kyltymätön.

Tällä kertaa erilainen kuin mikään muu aiemman elämäni maraton.

Samanlainen kuin edellinen, siinä mielessä, että taas oltiin meren äärellä.

Tällä kertaa vähän pienemmässä mittakaavassa.

Oli vähän toista juosta Itämeren rantamilla lokakuussa kuin Atlantin äärellä kirkkaana alkukesän päivänä.

Joskus muutama vuosi sitten aloin saada sellaisia maratonmainoslehtisiä kotiin kannettuna. Joku maratonien kuluttajien hallinnoija oli sitä mieltä, että minun ennakoidut osallistumismaksuni korvaavat saman verran tai enemmän kuin yksi ilmainen maratonmainoslehtinen vuodessa. Lehdessä esitellään Suomessa järjestettäviä ja suomalaisten suosimia maratoneja ympäri vuoden ja nostetaan esiin myös ehkä vähemmän tunnettuja, pieniä tapahtumia.

Itämeri Marathon Hangossa lokakuun alussa oli yksi tällainen.

Kun mainitsin siitä vanhemmilleni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, vastaus oli yksiselitteisesti, että eihän nyt kesän jäljiltä tyhjentyneeseen Hankoon kannata lähteä juoksemaan lokakuun tuulissa ja tuiskuissa.

Tänä vuonna kokemani hengenahdistusoireet viittasivat kuitenkin siihen suuntaan, että syksyinen meri-ilma voisi tehdä ihan hyvää.

Maratonia edeltävinä päivinä koin taas aivan helvetillistä tuskaa siitä, että en varmaan pysty juoksemaan. En varmaan pysty enää koskaan juoksemaan. En varmaan enää koskaan tunne sellaista tunnetta, mikä juoksemisessa ja maratonissa on parasta. Hengityselimistöni on varmaan lopullisesti tukossa, ja muutenkin elämäni on keinulauta, joka uhkaavasti kallistuu alaspäin juuri nyt.

Maratonpäivän aamuna aloin kaikessa rauhassa yksin kotonani vaihtaa vaatteita ja samalla havainnoin ulkoa kuuluvasta kolahduksesta, että terassilleni kömpi mies. Jumalauta, miten aluksi pelästyin.

Sitten menin avaamaan terassin oven puolipukeisena ja sanoin, että ”tavataan kulkea etuoven kautta.”

Hän sanoi soittaneensa ovikelloa turhaan. Ovikellokaan ei siis enää toiminut, sinetti oli selvä. Hän oli ajatellut, että hänelle ei täällä enää ovi aukene. Sellainen käsitys voi tulla, jos minun kanssani sanoo vääriksi tulkittavissa olevia sanankäänteitä maratonia edeltävänä yönä. Siinä hän kuitenkin oli, paikalla ja ajoissa, vaikka en ollut enää odottanut, niiden sanankäänteiden jälkeen. Takaoven kautta, kun etuovesta ei päässyt.

Minä vaihdoin vaatteet ja hän keitti sillä aikaa itselleen kahvia ja sitten matkailuauto kurvasi hakemaan minut ja koko juoksuretkelle tarvittavan kuorman, kuten niin monta kertaa ennenkin. Ainut ero oli, että mukana kuormassa oli yksi ylimääräinen henkilö.

Kohta oltiin Hangossa pelipaikoilla. Kisatoimiston ovella toivoteltiin ”tervetuloa välkommen” ja opastettiin juoksunumeroita hakemaan kummallakin kotimaisella kielellä. En osannut sanoa oikein mitään, vaikka minun pitäisi jo olla tottunut ruotsin kieleen arkipäivässäni, eikä minua siksi varmaan osattu oikein opastaa, vaikka kuinka yritettiin. Jokaisella maratonilla on omat käytänteensä, ja tuolla käytäntönä oli, että oma numero olisi pitänyt ymmärtää katsoa nimitaulusta etukäteen, ja enhän minä sellaista ymmärtänyt, joten heti jouduttiin sekaannuksiin. Sain kuitenkin lopulta numerolapun ja hakaneulat, ja mikä tärkeintä, paidan. Ainut pettymys oli, että paita ei ollut sininen.

Sitten seurasi yhden tunnin verran silkkaa paniikkia ja vähän matkailuautokahvittelua ja äidin leipomia mokkapaloja, joita en ollut saanut pitkään aikaan, ja vielä vähän lisää paniikkia ja paniikkia siitä, että oli paniikkia.

Lopulta sai mennä lähtöviivalle.

Järkytyin siitä, miten vähän lähtöviivalla oli porukkaa. Tiesin heti, että eksyn täällä. En tunne Hankoa, ja mehän kadotaan tänne omille reiteillemme kaikki.

Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kuin lähteä.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä juoksin aivan liian kovaa, vaikka koko ajan tiesin, että juoksen aivan liian kovaa. Juoksin liian kovaa jopa perusjuoksulenkilleni, saati sitten maratonia ajatellen. Ainut syy, miksi juoksin kovaa, oli epätoivoinen yritys pysyä muiden perässä, että en eksyisi. Heti alussa tein sen havainnon, että täällä ei ole tarpeeksi opasteita, ei tarpeeksi minulle. Ei kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettuja kylttejä ja nuolia, joissa lukisi tapahtuman nimi, kilometrimäärä ja suunta. Kaikki muut edelläni vain juoksivat ja kääntyivät ties mistä mutkista, näyttivät minun silmääni ilman opasteita vain tietävän, minne pitää mennä, enkä ymmärrä, mistä he sen voivat tietää. Kaikki muut myös tuntuivat juoksevan todella kovaa. Minun ainut yritykseni oli pysyä heidän perässään.

Päässäni takoi myös ajatus, jota en olisi halunnut tunnustaa, mutta joka oli totta.

Yritin juosta vähän liian kovaa, koska en tiennyt, miltä normaali maratonvauhtini näyttäisi sen ylimääräisen mukana olevan henkilön mielestä. Ajattelin, että en kestäisi kuulla enkä tietää hänen kommenttejaan ja ajatuksiaan siitä, jos hidastaisin vauhtia. Halusin juosta kovaa, vähän kovempaa kuin oikeasti pystyisin. Että hän ajattelisi minusta mahdollisimman ihailevasti.

Viisitoista kilometriä riitti, sen jälkeen totesin, että ei tätä näin voi tehdä.

Aloin juosta omaa vauhtiani, siinä vaiheessa se rullasi hyvin. Oma tutuksi käynyt, niin monet monet kerrat juostu vauhti, kuin jostain selkäytimestä automaattiohjauksella virtaava, sellainen, että sitä ei tarvitse ajatella, mitään ei tarvitse ajatella. Olen alkanut hahmottaa suuntamerkit, seuraan niitä parhaani mukaan. Jos eksyn, kyllä joku minut täältä korjaa. 

Ihmeellistä, ei edes hengitysvaikeuksia. Niitä on ollut tänä vuonna joka päivä, jokaisella lenkillä ja jokaisena lepopäivänä, nyt niitä ei ole. Jostain tuli sellainen juoksuvauhti, joka joskus oli minun, joka vei minua parhaimpina hetkinä, sieltä se viimeinkin tuli, viimeisen epätoivon tällä puolen.

Viimeistään puolivälin jälkeen alkoi myös armollinen välinpitämättömyys.

Minä vain juoksen, minä vain juoksen, ja näin on hyvä. Ei ole väliä sillä, mitä kukaan ajattelee. Ei edes sillä, mitä se yksi henkilö ajattelee. Ei mitään väliä. 

Ja mikä parasta, jossain vaiheessa mieleni läpäisevä ajatuksen häivähdys, ei oikeastaan edes tietoisesti rakennettu ajatus, vaan tieto jostain, mitä en oikeastaan tiennyt ennen ja siinä hetkessä kuitenkin tiesin.

Ihmisille, jotka tänään ovat täällä mukanani, olen aivan yhtä arvokas, riippumatta siitä, juoksenko kovempaa vai hiljempaa tai juoksenko ollenkaan. Ei minun tarvitse tehdä mitään arvoani lunastaakseni.

Henkilö, joka täällä tänään katselee maratonjuoksuani ensimmäistä kertaa, arvostaa sitä aivan yhtä paljon, juoksin sitten hiljaa tai kovaa. Eikä hän ole täällä maratonsuoritusta arvostelemassa, vaan koska tämä on minulle tärkeä juttu.

Jossain 25 kilometrin kohdalla näin meren. Siihen asti olin nähnyt mäntymetsää ja asvalttitietä, eli mikään ei kielinyt siitä, että täällä ollaan nyt merimaratonilla. 25 kilometrin jälkeen oli kuitenkin kalliota ja merta, voi hyvänen aika, ai että. Meri vaahtosi harmaana kallioihin, niin kaunis on Itämerikin, syksylläkin, voi kun siihen voisi pysähtyä.

Ja sitten ajatus: miksi lähteä kauniisiin maisemiin maratoneille, kun niitä ei tässä voi pysähtyä ihailemaan. Eikä niistä tässä vaiheessa edes jaksa nauttia samalla tavalla, kuin muutoin nauttisi.

Siinäpä vasta kysymys, ikuisuuskysymys. Tiedän, että mietin sitä seuraavallakin kerralla.

Vähän ennen kolmeakymppiä alkoi tuntua tosissaan pahalta. Niin paljon matkaa takana, mutta niin loputtomasti kuitenkin vielä edessä. En ymmärtänyt, en ikinä oikein jälkikäteenkään ymmärrä, miten sen voi ihminen jaksaa. Eikä sitä kuitenkaan tähän mennessä ole voinut muuta kuin jaksaa, kilometri kerrallaan. Vain kilometri kerrallaan, ajatuksissa ei saa olla muuta niinä hetkinä, joina epätoivo on suuri. Askel kerrallaan, etappi kerrallaan.

Ihmettelin, miksi ihmiset toisensa jälkeen huutavat ”heja heja”, muistin yhtenä väläyksenä Ahvenanmaan maratonin vuosia sitten. Me ollaan Suomessa, mutta kuten muualla Suomessa, täällä ei huudeta ”hyvä hyvä”. Paras hetkeni oli, kun jossain kolmenkympin paikkeilla vastasin vaistomaisesti ruotsiksi huoltopistetyypille, joka puhui minulle ruotsia. Jotain minuunkin on kuluneen vuoden aikana juurtunut.

Kolmenkympin jälkeen ajattelin, että en jaksa enää hymyillä kannustusjoukoilleni, jotka pysäyttelivät joka käänteessä huutamaan kannustuksia.

Ja jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen epätoivoiseen, loppuun rutistettuun mieleeni virtasi jostain uusia ajatuksia.

Juoksin siinä vauhtia, jota olin juossut monella maratonilla tässä vaiheessa ennenkin. Ajattelin, että minun on pakko töpötellä näin, juosta typerännäköisen hitaasti, sillä en minä nyt muuhun pysty. En vain pysty.

Jostain tuli omituinen ajatus.

Kyllä pystyt, pystyt parempaan. Maaliin ei ole enää edes kymmentä kilometriä, pystyt parempaankin. Sinussa on voimaa, kun vain otat sen käyttöön.

Kokeilin, ja olihan sitä. Pystyin vähän ryhdistämään juoksuvauhtiani. Vaikka vanhoissa, vähän liian paljon juostuissa lenkkareissani alkoikin jo pohjissa tuntua. En pystynyt juoksemaan varsinaisesti kovaa, en varsinaisesti nauttinut, mutta pystyin vähän ryhdistämään itseäni. Otin huoltopisteeltä toisensa jälkeen rusinoita ja suolakurkkua, ja jaksoin jaksoin jaksoin jaksoin. Loputtoman pitkän matkan vain ajatellen, että en ehkä jaksa, mutta pakkohan minun silti on.

Ja sieltä se taittui, ihmeellistä, neljänkympin kilometrimerkki tuli vastaan. Vaikka matka kolmestakympistä tänne oli ollut ikuisuuden mittainen.

Neljänkympin merkki ei tuonut iloa eikä voitonriemua, mutta kyllä se jonkin verran helpotusta toi.

Näin kannustusjoukkoni viimeisen kerran ja tiesin, että seuraavaksi he kurvaavat maalille, ja siellä he odottavat, että minä ilmestyn maalisuoran päähän.

Ryhdistin itseäni taas, lähdin taittamaan viimeistä kahta kilometriä, ja vielä viimeisellä kilometrillä itkin, itkunparahdukset purkautuivat ulos, joskin onneksi aika vaimean kuuloisina, ja kukaan ei niitä kuullut, kun ei siellä juuri ketään ollut. Itse vain tiesin antaneeni kaikkeni, kun itkukin vain tulee niin, että sen huomaa vasta, kun se tulee. Jokainen elimistön osa huutaa.

Maalia lähestyessäni jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkinä ja näin jo mielessäni, miten saakeli vielä joutuisin kaiken tämän jälkeen nöyrtymään kävelemään tai konttaamaan maaliin, jos jalat eivät kanna. Hidastin vähän tahtia ja yritin vähän lisätä tahdonvoimaa.

Ja sitten tulin maalisuoralle, ja sen päässä olivat minun ihmiseni. He olivat odottamassa heti maaliviivan takana, täällä ei ollut sellaisia aitoja, karsinoita tai väkijoukkoja, kuin jossain muualla.

Juoksin niin kovaa kuin vain uskalsin. Näin mielessäni sen hetken, kun minulle ojennetaan mitali, aivan kohta, ja sitten coolisti otan sen vastaan ja olen niin kuin tässä ei olisi mitään tehtykään, mitähän toi yksi ihminen minusta sitten ajattelee.

Juoksin maaliviivan yli ja vähän ohi sen, että varmasti olisin maalissa. Sellaistakin kun joskus sattuu, että ei tarkalleen tiedä, missä maaliviiva on.

Minua tultiin onnittelemaan. Tuli epätietoisuuden hetki, olin menossa halaamaan ensin vanhempiani, niitä, joita olen tottunut tässä tilanteessa ensin halaamaan, mutta he vetäytyivät sivummalle tarkkailemaan. Jäin itse ihmettelemään tilannetta.

Uudella ihmiselläni oli itsevarmuutta olla ensimmäinen halaamaan tulija.

Ja siinä hetkessä väliimme työnnettiin mitali.

Onneksi olkoon, kädet irti.

Mieleni teki sanoa, että saakeli, mitali annetaan joko heti maaliviivan jälkeen tai sitten odotetaan hienotunteisesti vähän aikaa, mutta tämä oli viimeinen tilanne, johon mitalia sopii tulla väkisin ojentelemaan. 

Otin mitalin ja herkkä hetki jatkui, ja seuraavaksi väliimme tungettiin urheilujuomamuki.

”Juotavaa”, urheilullisen näköinen maalialuevalvoja sanoi. Tiuskaisin hänelle ”kiitos” ja lähdin suihkuun. 

Loppuyhteenvetona: paras aika melkein kahteen vuoteen, vaikka en lähtenyt aikaa hakemaan enkä sitä osannut odottaa. 

Aivan kaikkein parhain tunne siitä, että minun ihmiseni olivat siellä, rakkaat ihmiset.  

Paras tunne siitä, että kaikki ei ole menetetty.  

Kaikki voi alkaa juuri silloin, kun luulee, että kaikki on loppu.

Moskovan valot

Ajattelin, ja varmaan moni muukin ajatteli, että blogi ei enää päivity.
Päällimmäisiä syitä on kai kaksi.
1) Bloggailu ei ole kiinnostanut, enkä ainakaan ole missään määrin priorisoinut sitä viime kuukausina.
2) Aihe, josta on pitänyt kirjoittaa, ja josta nyt aion kirjoittaa, on aivan liian suuri.

Seuraa siis jonkinlainen säälittävä, sanoiksi typistetty versio. Koittakaa kestää.

Syyskuun loppupuolella lähdin matkaan, maratonreissulle jonnekin ihan muualle kuin pohjoiseen, siis eri ilmansuuntaan kuin heinäkuussa.
Pitkään aikaan en ole lähtenyt matkaan niin huonoilla fiiliksillä kuin silloin. Takana oli noin viikon verran kyyneleitä ja toisen viikon verran itsesyytöksiä ja sekalainen määrä muita negatiivisia tunteita, syistä jotka eivät liittyneet millään tavalla matkaanlähtöön.

Viimeiseksi ennen matkaanlähtöä alkoi vähän pelottaa, sillä oltiin menossa maratonille Moskovaan, ja minulla ei ollut aavistustakaan, mitä siitä seuraisi. Näin ja kuulin korvissani viime viikkojen uutiset pommiuhista ja evakuoinneista. Ajattelin, miten otollinen kohde suurkaupungin maratonin lähtöpaikka on sille, jos joku päättää ajaa rekalla väkijoukkoon.
Tiesin, että lottovoitto olisi todennäköisempi, mutta onhan se lottovoittokin mahdollinen.

Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Lentokone nousi. Ja lentokone laski. Laskuvaiheessa luulin, että pääni räjähtää. Sekin oli kuitenkin turha pelko.

Haettiin juoksunumerot. Päällimmäisenä mieleeni jäi ihmisten ystävällisyys.
Syötiin burgerit. Jumalauta, että oli hyvää.

Ajeltiin metrolla. On kulunut mittava aika siitä, kun viimeksi ajoin metrolla, ja silti siinä on jonkinlainen perimmäinen tuttuus. Riippumatta kaupungista ja maasta. Kummallinen tunne siitä, että metroasemissa ja metroissa on jopa täsmälleen sama tuoksu, riippumatta niiden maantieteellisestä sijainnista. Metrossa ollessaan ei voi päätellä, missä on. Ihmiset istuvat puhumatta, toisiaan juurikaan katsomatta, ne jotka eivät istu, tarttuvat kuin hengen hädässä kiinni johonkin kädensijaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Pysähdys asemalla, automaattinen ovenavaus, automaattiääni ilmoittamassa aseman nimen, voimakas nykäys taas liikkeelle lähtiessä. Vauhdin hurma, tunne siitä, että olen elossa kuitenkin, vaikka olenkin jossain ahdistavan kaukana maan alla. 

Seuraavana päivänä käveltiin Kremlin muurin ja Punaisen torin laitamilla. Ihmeteltiin mahtipontisia, viimeisen päälle koristeellisia rakennuksia, liioittelematta kauneimpia linnojen ja kirkkojen torneja, jotka olen koskaan nähnyt, mukaanlukien kuvitetut satukirjat,  ja leveitä katuja.
Mulla ei ole kuin yksi kuvaava sana, ja se on henkeäsalpaava. 

Käsittämätön, historiallinen kaupunki, jonka katseleminen salpaa hengen.
En vaivautunut ottamaan kuvia, koetin keskittyä käsittämään sen, mitä katselin ilman kameran linssiä.

Illalla ne kuuluisat Moskovan valot. Jostain syystä ilotulitus, koskaan ei kai selvinnyt, miksi. Jutellaan hotellihuoneessa, ja yhtäkkiä havahdun ihmettelemään, mitä tuo pauke on. Ensimmäinen ajatus: no nytkö siellä kadulla jo ammutaan? Seuraava ajatus: ei, kyllä toi on ilotulitus. Ikkunasta, korkean rakennuksen takaa näkyy jotakin,  joka vahvistaa jälkimmäisen epäilyn todeksi.

Maratonpäivän aamu, aikainen aamupala hotellilla valmiiksi jo juoksuvaatteissa, hiukset letitettyinä. Mieleeni porautuu sinä aamuna minulle sanotut sanat:
"Näytät ihan 15-vuotiaalta urheilijatytöltä."

Jännittävä ajatus: kun olin 17-vuotias (ja mielestäni siitä ei ole kovin pitkä aika), loukkaannuin aivan verisesti, kun joku määritteli minut "tosi nuoren näköiseksi". Olisin silloin halunnut lyödä kyseistä ihmistä.
Nyt nuo aamupalapöydän sanat olivat korviani hivelevää musiikkia, kaunein kohteliaisuus aikoihin.

Maratonin lähtöpaikalla, lähtöön ei ole tuntiakaan.
Ajattelen, että en ole nauranut viikkoihin yhtä paljon kuin näiden kuluneiden parin päivän aikana yhteensä.
Ajattelen, en ensimmäistä kertaa, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kokemuksen ja nämä ihmiset ympärilleni. Miksi minulle annetaan nämä hetket, miksi juuri minulla on etuoikeus kokea tämä kaikki.
Ajattelen, että tämä(kin) hetki näine ajatuksineen täytyy painaa mieleen niitä lukuisia menneitä ja tulevia hetkiä varten, joina en näe merkitystä.

Valumme muun väkijoukon mukana lähtöviivalle, taustalla soi Venäjän kansallislaulu.

Ajattelen ilmapiirin ystävällisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. Lähtöä edeltäneiden hetkien jälkeen en ole pelännyt kertaakaan, pientäkään asiaa.

Maratonin puolivälissä pelkään ensimmäisen kerran, ja silloin pelkään tosissani.
Sitä, että koko matkalla huoltopisteillä ei ole tarjottu urheilujuomaa. Mitä jos sitä ei tarjota kertaakaan?
Olen nähnyt maratoneilla kaikenlaista. Joskus tarjolla ei ole suolakurkkuja, joskus ei ole rusinoita, joskus joka huoltopisteellä ei ole vettä, joskus on suklaata ja keksejä ja hedelmiä ja ties mitä, ja joskus on pelkkää urheilujuomaa, mutta tähän mennessä urheilujuomaa on ollut aina. En ole vielä koskaan juossut noin pitkää matkaa ilman pisaraakaan urheilujuomaa. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että jossakin todellakin voitaisiin vielä pitkälle puolivälin jälkeen tarjoilla pelkkää vettä ja banaania

Elimistöni ei siis toisin sanoen saa pisaraakaan sitä, mitä se on tottunut maratonilla saamaan. Elimistöni on tyhjä, täysin tyhjä. Ei ole edes nälkä, on vain pelkkä tyhjyys. Katu alkaa kallistua silmissä, ja ollaan vasta puolivälissä.
Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia tällä menolla päästä tästä läpi.
Yksiselitteinen ajaukseni, ei enää edes pelko vaan fakta: nyt tuli se maraton, jonka joudun keskeyttämään. En tule ikinä selviämään loppuun.
Miten paska juttu, joutua nyt vieraassa maassa vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä tähän tilanteeseen, nuo kaksi joutuvat jatkamaan maaliin ilman minua.

Onneksi toisen kanssajuoksijan taskussa on muutama geeli, ja vaikka kaikenlaiset geelit yleensä aiheuttavat minulle yökkäysrefleksin, nyt otan ne vastaan kuin kauneimmat lahjat. Niiden avulla selviän kolmeenkymppiin, ja siellä aletaan tarjoilla urheilujuomaa, jumalauta, urheilujuomaa vihdoinkin! En olisi ikinä uskonut, että voisin ilahtua niin valtavasti sen karsean litkun näkemisestä ja maistamisesta.

Siitähän ei sitä paitsi ole kuin pieni matka maaliin. Pitkin Moskovanjoen vartta, ihaillen Kremlin muuria, ihaillen koko reitin maisemia sen verran kuin siinä tuskassa pystyi. Ihmetellen katujen siisteyttä ja leveyttä, ensimmäinen suurkaupunkimaraton, jossa mahtuu kevyesti juoksemaan kolme rinnakkain. Suomi-paidoissa kaikki, Suomi tulee kadun täydeltä.

Maaliin, ja maalista kiireellä hotellille suihkuun, sieltä kiireellä sirkukseen.
Olen koko elämäni aikana ennen tätä ollut sirkuksessa vain kerran, yhden pienen sirkuksen telttakatoksessa yhdellä hiekkakentällä yhtenä kesänä.
Nyt olen Moskovan sirkuksessa, ja se on aivan yhtä henkeäsalpaava kuin koko kaupunki.
Katossa keinuvat, riippuvat, lentävät, leijuvat ihmiset, tiikerit, leijona, sarvikuono, toisiaan nuolilla lävistävät ihmiset. Käsittämätön, häikäisevä esitys.

Sirkuksesta kaupan kautta hotellille. Istun pöydän ääressä, syön kaupasta ostettua, vielä lämmintä maksapihviä, jota pidän kädessäni, jaksamatta tapella kertakäyttöhaarukan kanssa, ja mietin ääneen, "mitäköhän henkilö X nyt ajattelisi, jos näkis mut nyt." Muistutus: ihminen voi matkustaa ilmojen halki, meren yli, juosta maratonin, nähdä Moskovan, haltioitua ja iloita ja nauraa, nähdä jopa Moskovan sirkuksen, ja silti hänen mielessään pysyy se, joka siellä on ollut viikkokaudet kotonakin.

Seuraavana iltana lentokentälle, lentokentällä vasta postikorttien ostoon, sillä jostain kummallisesta syystä Moskovan keskustassa ei näkynyt matkamuistoja eikä postikortteja.
Lentomatkalla kotiin pohdimme serkkuni kanssa elämäni ensimmäistä kertaa, mitä kumpikin muistaa yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleesta vaaristamme. Kumpikaan ei muista juuri mitään. Jopa nämä melkein olemattomat muistot on kuitenkin mahdollista tavoittaa siinä vaiheessa, kun Moscow Marathon on taittunut yhdessä.

Sopii vain odottaa, mitkä ulottuvuudet tulevaisuudessa ovat mahdollisuuksien rajoissa. 

Tie pohjoiseen

On taas tullut aika raportoida maratonista. Ollaan siis yhden suosikkiaiheistani äärellä.
Saan ehkä joskus puettua jonkinlaisiksi bloginkestäviksi sanoiksi sen, miksi blogi oli kesäkuun hiljaa, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole edes toivoa. Kirjoitan siis vain raportin siitä, mikä sai alkunsa huhtikuussa. Mainitsin silloin ilmoittautuneeni heinäkuussa järjestettävälle maratonille, paikkaan, jossa juokseminen oli haaveenani jo viime vuonna, pohjoisimpaan paikkaan, jossa olen juossut.

Jos joku ei vielä arvannut, niin kyseessähän oli Rovaniemi. 

Viime viikon perjantaina pakkasin kasan kirjoja toiseen kassiin ja kaikki muut tykötarpeet toiseen ja hyppäsin odottavan auton kyytiin.
Seuraavana iltana saavuttiin määränpäähän.
Seuraavana aamuna, maratonpäivän aamuna, hain juoksunumeron. Kävellessäni kirjekuori kädessä kisakanslian ovesta ulos kuulin, kuinka joku takanani sanoi, että "otetaanpa uusi kuva". Olin siis onnistunut kävelemään jonkun kameran edestä juuri, kun joku tärkeänä poseerasi numeronsa kanssa.

Laittauduin juoksuvaatteisiin ja vähän ahdisti, kun keli oli niin kuuma ja kaupunki ihan vieras, siitepöly tukki keuhkot ja lihaksia jomotti valmiiksi syystä jota en tiedä. Tuntui ihan kuin olisin jo tehnyt jonkun urheilusuorituksen, vaikka olin levännyt ihan samalla tavalla kuin ennen muitakin maratoneja. Mietin, että eksyyköhän tuolla, kun muita maratoonareita on suhteellisen vähän. Ajattelin, että kai siellä on opasteet. Ja kai joku minut joskus sieltä korjaa, jos en osaa seurata opasteita.

Tuppauduttiin lähtöviivalle. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli hyvä pyykinkuivatusilma.
Joulupukki tuli ampumaan lähtölaukauksen. Jäin juuri sillä tavalla muiden taakse, että en nähnyt häntä. Näin kuitenkin onneksi joulumuorin, joka tuli lähtöviivalla toiselle puolelle porukkaa huutelemaan kannustuksia.

Lähdettiin.
Suurin piirtein ensimmäisen kymmenen kilometrin ajan yritin paniikissa pysytellä muiden perässä, että en eksyisi reitiltä. Sen jälkeen totesin, että muiden juoksutyyli ei sovi mulle. Useat juoksivat liian kovaa suhteessa omaan vauhtiini tai heidän vauhtinsa vaihteli epätasaisesti. Oli myös ärsyttävää jumiutua aina huoltopisteellä jonkun taakse tai joidenkin väliin. Päätin siis laskea sen varaan, että osaan itsenäisesti seurata opasteita tai sitten asiat järjestyvät jotenkin muuten.

Opasteet olivat mielenkiintoisia ja välillä tulkinnanvaraisia. Onneksi kaikkein epäselvimmissä kohdissa oli liikenteenohjaajia, jotka sitten opastivat oikeaan suuntaan. Onneksi ne liikenteenohjaajat osasivat myös pari kertaa kuuluvalla äänellä karjua ohjeita perään, kun meinasin kääntyä väärään suuntaan. Eikä edes hävettänyt, sillä pääsin myös aitiopaikalta todistamaan, miten joku vähän minua kovempaa juokseva oli kääntynyt reitiltä väärään suuntaan ja juossut ihan reilun matkan väärään suuntaan. Tuli todettua, että vielä parinkympin ja kolmenkympin välissä jollakin oli kuntoa karjua kirosanoja koko keuhkojen täydeltä niin, että kukaan parin kilometrin säteellä ei välttynyt kuulemasta, kun hän sitten oli huomannut virheensä ja palasi takaisin reitille.

Reitti oli mäkinen ja epätasainen, ja tuntui, että koko ajan piti olla kääntymässä johonkin. Toisin sanoen joka hetki piti yrittää pysyä skarppina opasteiden kannalta. Jalankulkijat, hupihölkkääjät ja pyöräilijät kulkivat kaikessa rauhassa maratoonareiden joukossa vailla ajatustakaan, että heidän pitäisi jotenkin varoa tai väistää.

Noissa asioissa sinänsä ei vielä olisi mitään vikaa.
Kaikkein pahinta noihin yhdistettynä oli kuitenkin aurinko.
Mielestäni olen juossut yhtä kuumassa tai kuumemmissakin lämpötiloissa aiemminkin. Ajattelin siis vielä lähtiessä, että kuumuus ei varmasti muodostu ylivoimaiseksi, vaikka se nyt ei varsinaisesti kivaa olekaan.
Tuolla aurinko kuitenkin porotti koko matkan, alusta loppuun, suoraan naamaan. Kasvoihin ja päähän.
En olisi uskonut, että se on mahdollista tapahtumassa, joka alkaa klo 12 ja jonka läpi rämpimiseen minulta menee vähintäänkin yli neljä tuntia. Luulisi, että aurinko vaihtaisi paikkaa jossain vaiheessa.
Mutta ei.
Pitkiä suoria, 42 km, alusta loppuun aurinko kärvensi päätä niin, että valehtelematta elämäni ensimmäisen kerran toivoin, että mulla olisi hattu päässäni. Päätä alkoi särkeä ja tuli huono olo. Ajattelin, että nytkö tulee auringonpistos. Ärsytti, että juuri viime aikoina olen syystä tai toisesta kärsinyt siitepölyallergiaoireista erityisen paljon, vaikka pitkäksi aikaa ne ovat taas painuneet taka-alalle. Ärsytti, että jalat olivat edelleen jotenkin tönköt ja jähmeät, en päässyt kunnon juoksufiilikseen missään vaiheessa.

Mut olihan siellä toki hienot maisemat. Erityisesti Jätkänkynttilä-sillalla. Ensimmäisellä kahdesta kierroksesta jaksoin ihan kunnolla ihailla näkymiä korkealta sillalta, äärettömän veden yli mahtavien siltapilarien juurelta.

Oli myös hauskaa, että puolivälin kohdalla, lähtö- ja maalipaikan lähellä, sitten näin sen joulupukin, joka lähtöviivalla oli jäänyt näkemättä. Siellä se päivysti vähän pitkästyneen näköisenä edelleen. 

Valtaosin ajattelin juoksun olevan kuin kuva elämästäni tällä hetkellä. Vastenmielistä ja tuskaista rämpimistä, jossa vaihtoehtoina on joko jatkaa tai luovuttaa, ja toistaiseksi olen valinnut jatkamisen. Vaikka se luovuttaminenkin kyllä välähteli mielessä.

Rämmin kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, tuskaisesti askel kerrallaan.
Sitten joku tienvieruspenkillä istuva nuori mies huusi mulle, että "hyvin menee, kello on vartin yli neljä, pääset alta viiden tunnin kevyesti."

Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta. Tämä ei voi päättyä näin. Surkea juoksu ei v-o-i loppua näin paskasti.
Tiesin, että viimeisen neljän kilometrin aikana mitään ei voi enää pelastaa, mutta häpeän voi sentään yrittää minimoida.

Lähdin juoksemaan reippaasti kovempaa.
En osaa selittää, mistä sellaiset ilmiöt johtuvat, joita maratoneilla joskus tapahtuu.
Esim. sellainen, että aivan vilpittömästi ja varmasti ajattelee tietävänsä, että ei pysty juoksemaan kovempaa, tämä on aivan maksimivauhti, tämän enempää en pysty, en oikeastaan tiedä, pystynkö tähänkään, pystynkö saavuttamaan maalia ollenkaan...
... ja sitten kuitenkin jostain tulee valtaisa aggressio, jonka myötä löytyy voima, jollaisen olemassaolosta ei sekuntia aiemmin ollut mitään aavistusta
ja sen ansiosta juokset niin, että kilometri taittuu huomaamatta ja oikeastaan seuraavakin
ja mielessäsi kiroat koko maailman ja ennen kaikkea itsesi alimpaan helvettiin
ja luetteloit mielessäsi tasaisena virtana kaikki tuntemasi kirosanat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Jostain löytyy hengitysrytmi
jostain löytyy jotakin, mitä äsken vielä ei ollut.
Kun äsken vielä ajatteli, että matka maaliin on aivan liian pitkä,
niin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti tiedostat sen yksinkertaisen tosiasian,
että matka maaliin taittuu nopeammin, jos vain juokset vähän nopeammin.

Ja sitten juokset, juokset, juokset.

Kahden kilometrin jälkeen, kun matkaa on jäljellä vielä kaksi kilometriä, suurin aggressio haihtuu ja jäljelle jää vain turhautuminen.
Rämpiminen eteenpäin, sama ikuinen tuskainen rämpiminen, mutta sentään rämpiminen vihaisena, kirosanat edelleen päässä soiden.

Ja tuleehan se maali sieltä, perkele.

Maalissa on joukko iloisia tonttuja, yksi niistä ripustaa mitalin kaulaani ja halaa onnitellakseen. Samalla se kysyy, haluanko istua hetkeksi. Vastaan, että ei tarvitse kiitos, mutta tonttu ei välitä siitä, vaan ohjaa väkisin istumaan penkille maalin viereen. Samalla se huutelee jollekin, että minulle pitää tuoda vettä, ja pelästyn, että näytänkö todellakin noin huonolta. Onneksi myöhemmin huomaan, että sama kohtelu seuraa ihan jokaista maaliintulijaa. Täällä vain satutaan palvelemaan sen sijaan, että yleensä maratontapahtumissa pusketaan maalialueen läpi kuin liukuhihnalla, kielletään jäämästä mihinkään hidastelemaan, ellei ole ihan pakko.
Juon kaksi lasia vettä ja tontuilla on aikaa jutella, sillä juoksijoita on vähän. Joku niistä kysyy, oliko juoksu rankka ja vastaan painokkaasti, että oli. He kertovat uskovansa sen.

Sitten lopultakin menen maalialueen läpi aidan takana odottavien vanhempieni luo ja yritetään ottaa perinteistä maaliintulo-mitali-kuvaa. Vielä siinäkin vaiheessa joku tulee tyrkkäämään mehulasia käteen, eli nestehukkaan täällä ei ainakaan joudu. Jompikumpi vanhemmistani keksii, että voisin mennä jonkun tontuista kanssa kuvaan. Epäröin, en kehtaa, sillä onhan nyt tontuilla muutakin tekemistä kuin tulla kuvaan minun kanssani. Saan kuitenkin aikaiseksi mennä arasti kysymään siltä yhdeltä kaikkein ystävällisimmältä, joka auttavaisimmin tarjoili juomista.

Yllättäen koko tonttuporukka kokoontuu ympärilleni kuvaan, kuin se olisi heistä hauskaa. He sanovat tulevansa mielellään kuvaan ja vaikuttavat oikeasti siltä. Heillä on aikaa olla siinä, kun kuvia räpsitään kymmenen kappaletta, jotta edes yksi sitten onnistuisi. Heidän iloinen tunnelmansa tarttuu. Hymyilen ehkä ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana.

Lopulta sitten päästän heidät jatkamaan tonttuhommiaan ja lähden itse syömään maratoonareille tarjottavaa savujuusto-poro-keittolounasta.

Päivän toinen kohokohta on, kun istun Rovaniemen keskustassa kadun varressa vanhempieni välissä numerolappu rinnassa hikisissä vaatteissa toisessa kädessä keittopakki ja toisessa ruisleipä, ja äitini kuiskaa korvaani, että "kuka toi näyttelijä on, joka tossa meidän edessä nyt on."
  Aluksi en huomaa ketään, koska en koskaan huomaa ketään, ja julkkikset saavat huoletta kävellä silmieni edestä ilman, että huomioin heitä. Lopulta sitten huomaan naisen, joka kävelee hitaasti ohitsemme ja kääntyy vielä oikein katsomaan meitä.
  "Se oli Klikkaa mua -sarjassa", sanon varmaan ääneen, koska en ikinä osaa kuiskata oikeissa tilanteissa. "En muista nimeä, mut se näytteli sitä alkoholistia." 

Julkkis bongattu, jee. Se on aina kivaa. Erityisesti, kun se on joku suosikkisarjaani kuuluva. 

Yhteenveto:
Tontut = <3 x 100000
Kaikki muu = Kuin elämäni tällä hetkellä, eli ei välttämättä edes kertomisen arvoista. Kerrottu nyt kuitenkin.

Glad påsk!

Bloggailu ei oikein napannut ja pyhien vuoksi ei ollut sunnuntaina sunnuntaiolo, joten postauksen julkaiseminen venyi.

Lyhyesti: hajanaisia paloja pääsiäisviikolta, ei välttämättä mitään hienoa, fiksua tai inspiroivaa, mutta kuitenkin elettyä elämää.

Tiivistyksenä: viikko oli kiva, sillä olen aina tykännyt pääsiäisestä. Viikon aluksi kiinnitin magneetilla jääkaapin oveen postin mukana tulleen "Hyvää pääsiäistä / Glad påsk!" -kortin ja hoin itselleni koko viikon, miten kivaa on, että pääsiäinen on ovella. Vaikka viikko muuten olikin ihan samaa saakelin rämpimistä, kuin kaikki muukin elämä. 

Tiistaina kohtasin nopeasti ihmisen, jota vielä vuosi sitten ajattelin lähestulkoon puolijumalana. Nyt moikattiin kuin paremmatkin tutut ja vaihdettiin muutama sana ilman että olisin ajatellut tai jännittänyt sitä mitenkään ihmeemmin. Hän puhutteli minua etunimellä mainiten. Vasta jälkikäteen huomasin, miten vajaassa vuodessa onkin tapahtunut ihme. Pysähdyin taas kerran ajattelemaan tarkemmin sitä, mitä on ihailla jotakin ihmistä, vähän niin kuin silloin, kun Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä pohdin fanittamisen syvempää olemusta.

On ensinnäkin hämmentävän hienoa huomata pystyvänsä lähes kaverilliseen kommunikaatioon sellaisen ihmisen kanssa, jonka on joskus asettanut itsestään katsoen jonnekin taivaan rajalle. On ihan mahtava tunne valaistua siitä, että sellaista tapahtuu, mitä ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut kuvitella tapahtuvaksi.
Samalla siinä kuitenkin aina menettää jotakin.
Samalla tavalla kuin katoaa jäykistävä jännityksen tunne, katoaa myös jokin osa ihailun ihanuudesta. Sillä toista kohtaan tunnettu ihailu on yksi ihanimmista tunteista, vaikka se aiheuttaa myös kunnioituksen tuomaa tietynlaista pelkoa. Kun pystyy suhtautumaan ihmiseen rennommin, ei myöskään saa niin täysimääräisesti nauttia ihailusta. Ei anna enää aivan samanlaista painoarvoa sen ihmisen sanomisille ja tekemisille. Joutuu hyväksymään sen, että ihailtu ihminen on kaikkien meidän muiden kaltainen inhimillinen ihminen inhimillisine heikkouksineen. Joutuu päästämään irti ehkä jostakin yleisluontoisesta illuusiosta, jonkin korkeamman tavoittelusta noin yleensä. Pahimmassa tapauksessa joutuu kohtaamaan sen, että ihailun kohde ei ole ollenkaan sellainen kuin on ajatellut, että hän saattaa tehdä jotakin sellaista, mikä minun mielestäni on ihan typerää. Niin käy kaiketi väistämättä, mikäli ihailun kohteen kanssa saa / joutuu olemaan enemmän ja pidempään tekemisissä.

Keskiviikkona lähetin pääsiäiskortit.
Menin myös syömään yliopistoruokalaan kiireessä ennen sovittua tapaamista. Näin siellä ihmisen, jota luulin yhdeksi sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa olisin halunnut mennä juttelemaan. Näin ihmisen vain takaa päin ja sivuprofiilista, joten en ollut aivan satavarma, onko se hän, joksi häntä luulen. Koska me molemmat söimme yksin, mietin, pitäisikö minun kuitenkin uhkarohkeasti siirtyä hänen luokseen, koska halusin mennä juttelemaan hänen kanssaan.
Päätin kuitenkin, että en mene, sillä a) en ole aivan varma, onko se hän, b) mulla oli kiire sovittuun tapaamiseen, joten en olisi kuitenkaan ehtinyt  jutella juuri mitään syömisen lomassa ja c) jos olisi käynyt kuten minun kohdallani on luultavaa, eli en olisi keksinytkään mitään juteltavaa, niin siitä tilanteesta olisi ollut helkkarin hankala liueta pois. Noin yleensä sattumalta kohdatessa voi huoletta pysähtyä juttelemaan ja häipyä koska tahansa minkä tahansa tekosyyn varjolla, jos siltä tuntuu. Täyden ruokatarjottimen kanssa sellaista ei noin vain tehdäkään. Jos ei juttua riitä, niin siinäpä sitten oltaisiin istuttu tarjottiminemme vastakkain hiljaa.
Seuraavana päivänä näin saman tyypin kirjastolla. Koska kirjasto on maailman paras paikka ihmisten kyyläämiseen, käytin tilaisuuden hyväkseni. Kävelin neljä kertaa hänen ohitseen, ollen muka kirjoja katselevinani. Neljännellä kerralla hän kääntyi katsomaan minua, ja sain todeta, että se ei ollut hän joksi häntä luulin, vaikka etäisyyden päästä olikin hämmästyttävän samannäköinen.

Torstaina aloitin pääsiäisen vieton. Ensin tein iltapäivään asti töitä, jotka on pakko tehdä. Illalla kävin kiirastorstai-iltalenkillä. Söin jälkiruuaksi äidin minulle lahjoittaman suklaapupun. Pahoitin mieleni siitä, että kivan ja iloisen näköinen pupu pitää syödä, että ensin haukkaan siltä pään poikki ja sitten muutkin raajat. Meinasin jo melkein jättää syömättä, sillä mielikuva oli niin surullinen. Suklaanhimo kuitenkin voitti. Yöllä kirjoitin vähän lisää yhtä tekstiä, joka pitää saada valmiiksi ja joka ahdistaa helvetisti.

Pitkänäperjantaina olin laittanut kellon soimaan aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä saada aamulla vielä aikaiseksi jotain sen tekstin kanssa.
En kuitenkaan helvetti soikoon jaksanut nousta ylös. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut, en jak-sa-nut. Nousin ylös vasta puoli kymmeneltä aamulla, luin sanomalehden aamukahvin kanssa, lykkäsin työtä myöhemmäksi. Sanomalehdessä oli erään äidin tarina tyttärestään, joka kuoli viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman että mitään olisi voitu tehdä. Tyttö haudattiin vanhojentanssipuvussaan, sillä hän oli pari kuukautta ennen kuolemaansa ehtinyt tanssia vanhojentanssit ja iloita puvustaan. Mulla oli hirvittävän paha mieli koko päivän ja seuraavan päivän ja on oikeastaan vieläkin. Miksi tällaista pitää tapahtua, miksi joillekin ihmisille tapahtuu näin kamalia, ja kuitenkin niin monet ihmiset, minä mukaanlukien, valittavat kaikista turhista asioista.

Iltapäivällä vein veljen lapset leffaan, koska halusin paistatella hetken siinä, miten hyvä täti (muka) olen. Ja halusin toki sen leffankin nähdä. Ja halusin viettää aikaa niiden kanssa.
Yöllä aloin panikoida sitä, miten vähän olen saanut aikaiseksi siihen nähden, mitä mun olisi mielestäni pitänyt saada aikaiseksi. Sydän löi epätahtia miettiessäni sitä, miten selviän kaikesta siitä, mistä lähitulevaisuudessa pitää selvitä. Tuuli pauhasi ulkona kuin talvisina myrskyöinä. Hectorin "Tuulisina öinä" sai päässäni uudet, tosin täysin rytmiin ja riimeihin sopimattomat sanat. Tuulisina öinä kun en saa unta / en mee ulos rantoja mittaamaan / kun paljon kivempaa on maata sisällä ja olla ahdistunut. 

Lauantaina jatkui se yliherkkyys, jota elämässäni esiintyy kausittain, siis sellainen herkkyys, joka on ylimitoitettua jopa minun luonteelleni. Äiti luki lehdestä ääneen 6-vuotiaasta tytöstä, joka oli kuollut syöpään ja jonka viimeinen toive oli ollut joulupukin näkeminen, ja se toive oli toteutunut. Viimeisen elinviikon toive oli ollut päästä uimaan, mutta uimahalliin ei tytön huonon kunnon vuoksi voinut mennä, joten tytön isä haki lelukaupasta uima-altaan ja.... Tässä kohtaa huusin äidilleni, että hän ei saa lukea enempää ääneen, en kestä kuulla enempää. En kerta kaikkiaan kestä kuulla, on kuin tuntisin fyysistä kipua. En halua enkä jaksa itkeä yhtään, en nyt jaksa. Häpesin sitä, sillä ajattelen niin, että jos jonkun ihmisen pitää kestää tuollaisen eläminen läpi, niin täytyyhän muiden ihmisten pystyä se kuulemaan. Mutta silti ajattelin, että ei minun ole pakko.
Ajattelin, että en jaksa itkeä, joten aloin jostain kumman syystä nauraa, ja samalla kyyneleet alkoivat valua. Loppupäivän ajan alkoi joka kerta naurattaa, kun ajattelin joko sitä kuollutta 17-vuotiasta tyttöä tai sitä kuollutta 6-vuotiasta tyttöä tai jotain muuta surullista. Millään kerralla naurussa ei ollut pilkahdustakaan mistään ilosta tai hauskuudesta. Joka kerta silmistäni valui samalla vesiputoukset.

Lauantai-iltana en jaksanut tehdä mitään, joten katselin vaan Ruudusta VinoShow-improvisaatio-ohjelman vanhoja jaksoja. Eero Ritala & Minttu Mustakallio = <3 Oloni muuttui niin paljon paremmaksi, että sitä on vaikea edes kuvata.

Tänään sain sitten taas aikaiseksi sitä mitä pitikin, ja olen siitä iloinen. Oikeastaan tosin olisin halunnut pitää lomaa koko pääsiäisen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Jostain syystä olisin tänä vuonna myös ensimmäisen kerran elämässäni halunnut mennä kirkkoon pääsiäisyön messuun, mutta sekään ei ollut mahdollista, joten tällaista tästä nyt tuli, tänä vuonna. Haluan uskoa, että tämä pääsiäinen, nämä päivät muiden päivien joukossa, jäävät muistoihin arvokkaina juuri siksi, että ne ovat tällaisia, kuin ne ovat olleet.

Lopuksi katkelma kirjasta. Tänään se on Ulla-Lena Lundbergin kirjasta Kökarin Anna. Luin tämän kirjan viime syksynä, ja tämä kohta toi silloin ja tuo edelleen yhtäaikaa sekä toivottomuutta että lohtua.

Jos Axelina jonkin filosofian tahtoi jättää Annalle perinnöksi, niin siihen sisältyi, että mitä hyvänsä ihmiselle tapahtuukin, tapahtuu vasta sitten kun hän jollakin tavalla jaksaa sen kestää. Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muotoutumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattu ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Annan tavoin tuntuisikin että se repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.

Med vänlig hälsning

Takana on viikko, jonka aikana vietimme ystävänpäivää.
Tänä vuonna tässä viikossa oli jotakin taianomaista.
Yleensä liitän kaiken taikuuden kaltaisen jouluun. Odotan joulun aikaan taikoja tapahtuvaksi, ja kun niitä ei koskaan oikein tapahdu, en ole siitä hirveän pettynyt. Joulussa on tarpeeksi taikaa itsessään.

Tänä vuonna ystävänpäiväviikko oli kummallinen, omituinen, ihmeellinen. Kukin itse valitkoon mielekkäimmän sanan sen perusteella, mitä kerron. Ystävänpäivän kunniaksi pari ystävällistä ajatusta.

Olen ensinnäkin itse löytänyt itseni tekemästä asioita, joita en olisi ajatellut tekeväni.
Uskallan sanoa, että tunnen itseni suhteellisen hyvin. Tiedän missä olen hyvä ja missä huono, mitä osaan ja mitä en osaa, ja mitä niin ollen teen tai en tee, mitä voin ehkä saavuttaa kovalla työllä ja mitä ei ehkä kannata edes lähteä yrittämään.
Elämäni taapertaa useimmiten tylsästi eteenpäin juuri noiden kaavojen mukaan.

Muutaman vuoden välein kuitenkin tapahtuu jotain ihmeellistä.
Kuulen sanovani jotakin, mitä en olisi vielä sekuntia aiemmin yhtään uskonut sanovani.  Ajaudun sillä tavalla mukaan johonkin, mikä vielä saman vuorokauden puolella on tuntunut täysin utopistiselta, tekaistulta, jota olisin pitänyt maailmankaikkeuden suurimapana vitsinä.

Kuten tämän viikon torstaina. Puoli tuntia aiemmin kauhistelin mielessäni, että "kuka hullu tollaseen nyt lähtee." Seuraavaksi joukolta, johon kuuluin, kysyttiin, lähtisikö joku meistä. Kuulin sanovani hiljaisuuden päätteeksi, että "olen käytettävissä." 

Tällaisina hetkinä mietin, tahdon uskoa ja ehkä uskonkin jonkun korkeamman voiman olemassaoloon. En puhu mistään tietystä jumalasta tai jumaluudesta, vaan jostakin salaperäisestä jostakin. Jotakin itsen ulkopuolistahan täytyy olla sellaisissa tilanteissa, jossa itse vain löytää itsensä tekemästä jotakin. Tällä hetkellä tällaisia, (onneksi) suhteellisen harvoja hetkiä elämässäni ajatellessani huomaan, että aikaisemmin niillä on ollut voimakkaan positiiviset seuraukset. Niiden ansiosta olen löytänyt itsestäni sellaista voimaa, josta ei ole ennen tiennyt. Voisiko siis olla joku muu kuin minä, joku korkeampi, johon sittenkin voisi jollakin tavalla turvata, joka tuuppaa eteenpäin aina silloin tällöin, aina jonnekin?

Toisekseen, ihmiset. 
Viime aikoina olen pohtinut paljon ihmissuhteitani ja sitä, mitä niiltä haluan.
Koska kriiseily on elämäntapani, myös viime aikoina olen kokenut sellaisia helvetillisiä hetkiä, joina olen yksiselitteisen vakuuttunut omasta kelvottomuudestani ja merkityksettömyydestäni. Sekä ihmisten kesken että oman elämäni kannalta.
Olen myös ikävöinyt niitä ihmisiä, jotka ovat poissa. Niitä, jotka ovat kaukana. Niitä, jotka ovat lopullisesti poissa. Niitä, jotka ovat olleet vasta jonkin aikaa poissa, ja niitä, joita en ole saanut edes tavata, mutta jotka olisin halunnut tavata, joiden kanssa olisin halunnut jakaa monta elämäni hetkeä.

Viime viikolla postitin taas ystävänpäiväkortteja, koska korttien lähettely on niin kivaa. Jouduin miettimään sitäkin, kelle niitä lähetän. Kävin läpi myös sen ajatuksen, että kuka nyt minun ystävänpäivätervehdyksestäni välittää.
Tällä viikolla saamani kiitokset ja ystävänpäivätoivotukset saivat taas kysymään itseltäni, miksi edes mietin mitään sellaista, miksi olen niin kiittämätön, miksi tavoittelen aina sitä mitä en ole saanut tai voi saada. Ja ennen kaikkea, miksi juuri minä sitten kaikesta huolimatta olen ansainnut tällaisia ihmisiä elämääni.
<3

Sydämet. Ennakoin ystävänpäivää ottamalla varuilta takkini taskuun muutaman suklaasydämen. Sellaisen pienen, suklaatäytteisen, sydämenmuotoisen, punaiseen paperiin käärityn. Ajattelin, että voin antaa ne joillekin, jotka viikon aikana kohtaan.

Kävi niin, että en kohdannut oikein ketään. Tai jos kohtasin, en juuri siinä hetkessä muistanut sydämiä taskussani. Jälkeenpäin aina sitten ärsytti. Auringon laskiessa ystävänpäivän päätteeksi ajattelin, että ojennan ne joillekin tuntemattomille vastaantulijoille. Sekään ei sitten kuitenkaan tuntunut oikealta.

Ystävänpäivän jälkeisenä päivänä ja erityisesti illalla ajattelin monesta syystä, että mistään ei tule mitään ja haluan kaivautua jonnekin maan alle. Ajattelin, kuinka kovasti toivoisinkaan, että seuraavana päivänä tapahtuisi jotakin kivaa, odottamatonta, jotakin hyvää muutaman kurjan päivän jälkeen.
Siitä seuraavan päivän iltana piti taas pysähtyä pohtimaan, onko olemassa joku korkeampi voima, joku, joka kuulee toivomukset ja heittää tapahtumia ja ihmisiä eteen, ei koskaan silloin kun juuri niitä toivoisi tapahtuvaksi, vaan vain silloin, kun juuri niitä ei odota, mutta toivoisi ja tarvitsisi jotain.

Alle vuorokausi ajattelemani toiveen jälkeen, kaksi päivää ystävänpäivän jälkeen kohtasin ihmisen, jonka kohtaamista muutama kuukausi sitten kaikkein eniten odotin ja toivoin. Jota en ole nykyisessä elämässäni enää ajatellut, odottanut enkä toivonut. Jonka ohi nytkin olisin vain mitään huomaamatta kävellyt, ellei hän olisi ensin pysähtynyt. Sekunnin suora katsekontakti, ensimmäinen kohtaaminen, puoli vuotta viimeisen kohtaamisemme jälkeen, kuukausia kaiken tapahtuneen jälkeen.
Molempien täydellinen pysähtyminen, molemminpuolinen yllätys ja jopa ilo odottamattomasta kohtaamisesta. Molempien kiireiden keskelle tiivistetyt parin minuutin kuulumiset, puolittain yhteen ääneen, ja taas vasta jälkikäteen ihmettelen, miksi olen tuon ihmisen kanssa kuin jonkun läpeensä tutun kanssa, vaikka emme oikeastaan tunne.

Koska molemmilla on kiire, sen parin minuutin jälkeen pitää lähteä eri suuntiin. Hetkeä ennen lähtöä muistan ne sydämet.
Kaivan yhden sydämistä takkini taskusta, en sentään kaikkia, vaikka sitäkin hetken harkitsen. Annan sen hänelle, ja tiedän, että tämän takia en kohdannut ketään muuta. Tämän hetken juuri piti tulla, juuri nyt, juuri hänen kanssaan. Tämän hetken vuoksi emme kohdanneet aikaisemmin, emme koskaan silloin kun sitä toivoin.

Samassa hetkessä muistan, miten kovasti silloin puoli vuotta sitten olisin halunnut halata häntä, edes yhden kerran, ja kuinka silloin annoin tilasuuksien lipua käsistäni. Koska halaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan ole ollut oikein minun juttuni.
Nyt minun ei tarvitse pysähtyä kysymään itseltäni kertaakaan, tiedän, että tässä on nyt se hetki, jonka pitikin tulla.

"Saanko mä halata sua", kysyn sydämen annettuani ja ystävänpäivät toivotettuani, ja samalla se halaus jo tapahtuu, hän ennakoi sanatonta ajatusta, kehon kieltä, tulee eleellään vastaan ennen kuin ehdin oikeastaan edes kysyä.
Onneksi sen jälkeen on hirveä kiire, en joudu minkäänlaisiin ahdistaviin eroseremonioihin tai vaivautuneisiin "joo palataan nähdään joo katellaan joo heippa" -vuoropuheluihin, joita vihaan yli kaiken. Pikaisen halauksen jälkeen kirjaimellisesti juoksen pois paikalta ehtiäkseni sinne, minne alun perin olin menossa, ja hän lähtee omaan suuntaansa. Viimeiset sanamme ovat "Nähdään", vaikka en tiedä, missä me nyt nähtäisiin. Ehkä taas puolen vuoden kuluttua jossakin.

Kolme vuotta sitten joku tuntematon ojensi mulle ystävänpäivänä odottamatta kadulla paperiin käärityn karkin, jossa roikkui lappu, ja lapussa teksti: "Be realistic, expect miracles."
Tämän jälkeen ehkä uskon tuohon lauseeseen taas hippusen verran enemmän.

Valoa valoa valoa

Tällaisina aikoina, joina kurjan ihmisen mieli on yhtä synkkä kuin maisema ikkunan takana, tarvitaan valonpilkahduksia. Niistä aion nyt koostaa tämän blogipostauksen.

Kuluneena viikonloppuna tapahtui kaksi elämäni mittakaavassa isoa juttua.

1. Pääsin kummilapseni kanssa Linnanmäelle. Niin kauan, kun olen ollut täti, olen odottanut ja toivonut, että minua kysyttäisiin mukaan jonnekin, missä pääsisin huvipuistolaitteisiin epäitsekkäistä syistä. Tuntuuhan se nyt tällaisessa yli parinkympin kunniakkaassa iässä paljon hienommalta uhrautua aikuisseuraksi sitä tarvitsevalle lapselle hurjimpiin laitteisiin, kuin mennä vain ihan itsekseen niihin hurvittelemaan.

Reilu vuosi sitten pääsin yhden veljentytön kanssa tivoliin.
Tänä vuonna kummilapseni alkoi kärttää, että sen pitäisi päästä mun kanssa Linnanmäelle kahdestaan.
Vaikka olin ajatuksesta ihan suht innoissani, niin jotenkin kesä meni niin, että ei tullut tilaisuuksia. Aina jommallakummalla oli jotain.
Luultiin jo, että no tämä jäi nyt ensi kesään. (Hyvä sinänsä, sillä silloin hän vasta pääsisi niihin kunnon laitteisiin, eikä kyllä varmaan silloinkaan, mutta ehkä.) (Tosin siinä tapauksessa hän ei enää tarvitsisi minua sinne epäitsekkääksi aikuisseuraksi, mutta ihan sama.)
Sitten keksittiin Valokarnevaali.

Eilen se toteutui.
Upealla tavalla valaistu Linnamäki, välkkyvät värikkäät puut, pimeässä loistavat ja säihkyvät maailmanpyörät ja viikinkilaivat. Ihan hurjan hienoa. Ja se hattaran ja vohvelin tuoksu.

Enkä minä muistanut, kuinka fiiliksissä voi ihminen olla huvipuistosta.
Ikuinen suosikkini, puinen vuoristorata, nostalginen kummitusjuna, pyörittävä kieputinlaite, jossa ihme kyllä ei tullut huono olo, ja nykyaikaan päivitetty Linnunrata, johon oli minun nuoruuteni jälkeen lisätty 3D-lasit. Vekkula, jossa pääsin kaikki liikkuvat portaat ylös ja liukuvien lattioiden poikki vaikeuksitta ja jossa viimeiseksi sai laskea ison liukumäen, mikä oli ihan parasta.

Kaikkea sellaista voi kutsua adjektiivilla "paras" jo itsessään, saati sitten, että mukana on kummilapsi.
Plus aikuisen itsevarmuus: lapsena mukana oli riemun lisäksi aina ainakin pieni hippunen pelkoa, ellei peräti suoranaista kauhua. Nyt pystyin ihan coolisti pitämään tarvittaessa vain yhdellä kädellä kiinni ja keskittymään kaikkeen iloiseen ja hienoon.

2. Teatteri. Ennen Linnanmäen reissua toinen valtaisa haaveeni toteutui, kun a) pääsin Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle katsomaan Moliéren Luulosairas -näytelmän, ja kun b) näin siellä näyttämöllä ihailemani Minttu Mustakallion (Klikkaa mua!!!! <3 ) livenä.
Olen laskeskellut, että enää pitäisi nähdä Eero Ritala, niin sitten olisin nähnyt livenä kaikki ne kolme, joiden näkemisestä olen haaveillut. Jätän nokkelimpien arvattavaksi, kuka se kolmas Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion lisäksi mahtoi aikanaan olla.

3. Kirjoittaminen silloin, kun ei ole pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, että arkisessa elämässä ihan paras asia on lukeminen, sellaisten kirjojen lukeminen, joita ei ole pakko lukea. Tykkäsin myös opiskelukirjojen lukemisesta usein, mutta ihan parasta on lukea vapaa-ajalla. Vasta tällä viikolla muistin kunnolla ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ehkä vuosiin, että on toinenkin yhtä paras, ellei parempikin asia: sellaisten tekstien kirjoittaminen, joita ei ole pakko kirjoittaa.

Asia on unohtunut ehkä siksi, että elämä täyttyy pakollisesta kirjoittamisesta. Opiskelujen takia piti kirjoittaa koko ajan, ja tykkäsin siitäkin usein, mutta en aina. Tällä hetkellä elämääni hallitsee kaksi tekstilajia, joita joudun jatkuvasti pakon edessä kirjoittamaan ja joista kummastakaan en tykkää, vaan olen ihan hajalla niiden takia. Niiden lisäksi elämä täyttyy kaikesta sellaisesta kirjoitettavasta sälästä, jota ei oikeastaan ajattele niinkään pakkopullaksi, mutta joissa silti on jotakin pakollisen, vähintäänkin sovinnaisuuteen pyrkimisen, makua. Tällaisia ovat esim. sähköpostit, kommunikoinnit ihmisten kanssa Facebookissa ja puhelimella, ja jossain määrin tällaisia ovat myös blogikirjoitukset. Kriisini blogin suhteenhan käsittelevät jatkuvasti esim. sellaisia kysymyksiä, kuin "mitä haluan ja voin blogissani kirjoittaa", "kuinka usein haluan kirjoittaa blogiini", "miten kirjoittaa niin, että periaatteessa kuka tahansa voisi sen lukea", "haluanko kirjoittaa sellaisia tekstejä", "haluanko, että periaatteessa kuka tahansa lukee tekstejäni", "haluanko siis kirjoittaa blogia", "pitäisikö blogi lopettaa, miksi, miksi ei, jos ei, niin miten suhtautua näihin edellä mainittuihin kysymyksiin" yms yms. Tuollaiset kysymykset syövät jotakin kirjoittamisen vapauttavuudesta.

Muistin vasta tällä viikolla pitkästä aikaa, kuinka joskus entisaikoina kirjoitin ilokseni, kirjoittamisen riemusta.
Nykyisessä elämässäni olen oikeastaan huomaamatta ajautunut siihen, että kirjoittamisella pitää olla joku merkitys. Ei voi kirjoittaa siksi, että kirjoittaminen on kivaa, ei voi tuhlata kallista aikaa sellaiseen. Kun tarpeeksi kauan pyörittelee tällaista ajatusmallia, vaikka ihan täysin tiedostamattakaan, niin kirjoittaminen estyy väistämättä, sillä se vaatii jonkun kimmokkeen. Jonkunlaisen pienenkin luvan sille, että nyt keskityn kirjoittamaan.

Tällä viikolla olo oli taas ihan paska, ja ajattelin, että en halua enkä jaksa tehdä mitään. Syitä oli monia, mutta kyllä varmaan perustavanlaatuisin syy oli yksi ihminen.
Se oli se kimmoke.
Mieleen juolahti, että jospa yrittäisin kirjoittaa. Eihän se mitään auta eikä tee mitään millekään, mutta jos ei jaksa mitään muutakaan, niin eihän siinä mitään häviä.

Aloin kirjoittaa, kuten aina, ensin kompuroimalla, ja sitten yhtäkkiä tekstin imussa.
Muistin taas, millaista se on.
Abstraktit, mielessä jumittavat asiat muuttuvat tekstiksi, joksikin kokonaisuudeksi, sellaiseksi, mistä voi hahmottaa jotakin kaunista, jotain itseä suurempaa.
Kolme tuntia elämästäni katosi johonkin. Aloitin iltaviideltä, iltakahdeksalta nousin ylös tietokoneen edestä, koska huomasin, että eiköhän tässä ollut tarpeeksi pelottavasti kadonneita, kliseisesti sekunneilta tuntuneita tunteja tälle illalle.
Kävelin läpi iltavalaistun kaupungin ja näin vaikka mitä sellaista, mihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Tuntui siltä, kuin sarja lukkoja olisi avautunut, ihan niin kuin joskus, kun joku hieroo oikein jumissa olleita hartioita.

Parasta oli se, että tunsin olevani tavalla tai toisella taas, pitkästä aikaa, jotenkin kiinni tässä elämässä. On joku asia, mitä osaan tehdä, mitä osaan tehdä hyvin, tiedän, että olen siinä hyvä, ja vaikka en olisikaan, niin on kuitenkin joku asia, mikä aiheuttaa mulle tällaisen olotilan. Se on minussa itsessäni, en tarvitse siihen ketään tai mitään ulkopuolista. On joku merkitys. En ole vain joku ihan mitätön, mielivaltaisesti turhanaikaisesti maailmankaikkeudessa roikkuva hiukkanen.

Muistin siis, että myös kirjoittamiselle ilman pakkoa on hyvä välillä järjestää aikaa.

Lopulta tekstin ja kirjoittamisen ajatteleminen kiersi ympyrän ja päätyi tähän blogiin.
Sellaisten tekstien takia, jota tällä viikolla kirjoitin, päädyin aikanaan bloggaajaksi. Kirjoitin tarpeekseni niitä ja päätin, että on uskallettava yrittää kirjoittaa myös sellaisia tekstejä, joita joku muu voisi lukea. Loppujen lopuksi se on tärkeämpää.

Niin että tässä tulee nyt uhkarohkea vaatimus: minulle saa ilmoittautua, jos haluaa blogistani innostuneena lukea myös sen tämän viikkoisen tekstin.

Näillä puheilla, toivotan vähintään vastaavanlaisia valonpilkahduksia koko lukijakuntani elämään!

Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.