Pääsiäisiloa

Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".

Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.

Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.

Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.

Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.

Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.

Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.

Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.

Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.

Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.

Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.

Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.

Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.

Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.

Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.

Maailmanlopun meininki

Maaliskuu, vuonna 2020 pahempana kuin koskaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että maaliskuu on kuoleman kuukausi.
Tänä vuonna maaliskuu on kuitenkin tarjoillut ihmisille tilanteen, jonka kaltaista minä ja monet vuosikymmeniä vanhemmatkaan eivät ole koskaan kokeneet.

Tilanteen, jossa mistään ei enää uskalla vitsailla, koska kuluneiden viikkojen ja päivien sisällä jokainen vitsi on muuttuut kammottavalla tavalla todellisuudeksi.

Maaliskuun alussa nauroin katketakseni, kun työkaveri tokaisi, voikohan hän tässä tilanteessa lähteä Tampereelle koulutukseen. Toinen työkaveri kysyi työpaikkapalaverissa ulkomaanmatkakiellon jälkeen, saako kuitenkin lähteä vapaa-ajalla Turkuun bändin keikalle. Nauroin yhdessä työkavereiden kanssa miettiessäni, mitä hamstraisimme ruokakaupasta, että tämän tilanteen yli selvitään. Kerroin naureskellen, että isäni on aina huolehtinut, että meillä lapsilla on omille muutettuamme ollut vähintään säilykelihaa aina kaapissa. Vähintään yksi purkki sellaista ruokaa, mikä säilyy ja mitä voi syödä, jos sattuu tulemaan sellainen tilanne, että ei pääse kauppaan tai ei saa ostettua kaupasta ruokaa.

No, nytpä ei enää naurata mikään.
K o r o n a.

Joukkotuho. Tuhannet ovat kuolleet ja tuhannet tulevat kuolemaan.
Kukaan ei tiedä mitä lopulta tulee tapahtumaan.
Joukkohautoja kaivetaan.
Ensin rajattiin massatapahtumiin osallistumista,
sitten kaikkea osallistumista, kuten elokuvateattereihin, teattereihin tai muihin julkisille paikoille menoa.
Kukaan ei saa mennä mihinkään, missä joutuisi kosketuksiin muiden kanssa,
eikä varmaan kohta enää minnekään, missä edes ei joudu.

Kukin reagoi tavallaan.

Minulla on esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kavereita, jotka nauttivat kirjoittamisesta ja oman mielipiteensä ilmaisusta.
Someni täyttyy julkaisuista ja kommenteista.
Jokainen haluaa kertoa mielipiteensä. Joku huumorin sävyttämästi, toinen miettien, miten voisi auttaa ympäröiviä ihmisiä ja yhteiskuntaa, kolmas ahdistustaan purkaen, seuraavat kuka mitenkin.
Jossain vaiheessa lakkaan lukemasta. Jokaisella on periaatteessa sama pohja-ajatus, vaikka kukin pukee sen omanlaisikseen sanoiksi. Toivotaan, että tämä ei olisi niin kovin vakavaa, että tämä menisi ohi ja että tästä selvittäisiin.

Korona tukkii uutiskanavat ja määrittää ihmisten keskinäiset keskustelut. On ylellisyyttä, jos joku muu puheenaihe pilkahtaa esiin.
Tämä aiheuttaa jo lyhyen ajan jälkeen turhautumisen ja väsymisen. En jaksa enää kuunnella. Menen vain päivän kerrallaan yrittäen selvitä hengissä. Katson maksimissaan yhdet uutiset päivässä siltä varalta, jos jostain radikaalista pitää olla tietoinen. Olen vittuuntunut, kun oikein minnekään ei voi mennä ja kaikki sellainen on kiellettyä, mikä kohentaisi mielenlaatua.

Ajattelen seurannaisvaikutuksia. Asioita, jotka väistämättä seuraavat kaikesta tästä.
Ihmisillä ei ole ulospääsyä kodeistaan, ei normaalin maailman pakoreittejä, kuten kulttuuria ja yhteisyyttä. Koulutukseen, urheiluun, liikuntaan, yhteyteen, kaikkeen, liittyvä on peruttu.
Toivokaamme, että tämä ei suista ihmisiä loputtomaan epätoivoon kodeissaan, yksin ja pienissä yksiköissä.

Itse itkin yhden illan, koska maraton, jota olin odottanut melkein vuoden, joka olisi tänä vuonna sattumalta juostu 29-vuotissyntymäpäivänäni ja se olisi myös ollut minulle kahdeskymmenesyhdeksäs maratonini, siirrettiin syksyyn.

Asiaa ei auttanut se, että yksi somekaverini oli juuri ennen sitä hehkuttanut kaikille, kuinka hän on saanut pääsiäiseksi suunnitellun Pariisin-matkan maksutta siirrettä lokakuulle. Lokakuu sopiikin hänen aikatauluihinsa paremmin kuin pääsiäinen, olipa onnenpotku että tuli tämä korona!

Kysyin itkien puhelimessa läheiseltä ihmiseltä, että jos joku saa Pariisin-huvimatkan järjestettyä, niin enkö minä olisi ansainnut päästä maratonille kotinurkilleni syntymäpäivänäni. Sanoin, että ymmärrän kyllä, että minun asiani ei todellakaan ole nyt tärkeä. On ihmisiä, joilta peruuntuu ihan oikeasti ainutkertaisia asioita, kuten ehkä häät, vuosia odotettu matka, ensimmäinen maraton, ylioppilasjuhlat (?), joku sellainen juttu, joka ei ihan oikeasti tapahdu kuin yhden kerran. Minun murheeni on naurettavan pieni. Itkin, mutta onneksi pääsin siitä yli yhdessä illassa.

Kaikkein eniten tässä tilanteessa, sydänjuuriani myöten, on kuvottanut ihmisten itsekkyys.
Ihmiset ryntäävät kiilto silmissä kauppaan tyhjentämään hyllyt. Mieleen on tatuoitunut vain yki sana:
m i n ä.
minäminäminäminä.

Itsekkyydessään vellovat ihmiset haluavat viimeisen päälle varmistaa, että vahingossakaan vain juuri hän tai hänen perheensä ei jäisi ilman mitään.
Ei mitään väliä kellään muulla.
Ei mitään väliä sillä, että kauppojen hyllyjä kyllä täytetään.
Kauppojen hyllyt eivät tyhjenisi, jos hullut hamstraajat eivät niitä tyhjentäisi.
Ilman kuvottavan itsekkäitä ihmisiä kaikille meille riittäisi aivan normaaliin tapaan.

Hamstraajien ansiosta ne, jotka pääsevät kauppaan vain joskus ja kenties ilman autoa, ilman mahdollisuutta kantaa mukanaan kaikkea painavaa kerralla, jäävät ilman paljosta, mitä tarvitsisivat.

Kaikkein kuvottavin asia ja reagointityyli tässä tilanteessa on joidenkin ihmisten oman itsekkyyden korostuminen normaalista.

Yksi somekaverini, joka normaalitilanteessakin päivittää jokaisen elämänkäänteensä someen, käyttää nähtävästi suurimman osan elämästään arkensa ja oman naamansa sommittelemiseen kuvauskelpoisiksi ja someen laitettavaksi, tekee kaikkea sitä vielä moninkertaisesti enemmän, kun kaikki muut ympärillä puhuvat koronasta.

Kun ihmiset pohtivat koronaa kuka mistäkin näkökulmasta, hänen näkökulmansa on vain hän itse, ei kukaan muu.
Koronan ansiosta hän on joutunut muuttamaan työskentelytapojaan. Tässä kuva etätyöstudiosta, jonka hän on rakentanut kotiinsa. Tässä kuva hänen hymyilevästä naamastaan siellä kotona. Tässä kuva hänen aamupalastaan ennen töiden aloitusta. Tässä kuva hänen ikkunansa ulkopuolisesta maailmasta, jota hän töiden lomassa katselee. Tässä kuva hänen lenkkinsä maisemista. Koronan ansiosta muutetut työtavat ovat selventäneet hänelle, miten upea ja muuntautumiskykyinen työntekijä hän on. Hän on ylitunnollinen, kunnollinen puurtaja, joka antaa työlleen aivan kaikkensa. Tässä taas kuva hänen täydellisistä kasvoistaan. Kertoiko hän muuten jo, että hän pääsee sittenkin lähtemään sinne Pariisiin, vaikka ei nyt heti pääsiäisenä lähdekään? Kertoiko hän jo, että hän on todellisuudessa hyvin epävarma itsestään, vaikka hän tietääkin oikeasti olevansa todella hyvä? Tämä koronatilanne on muuten erityisen vaikea hänen ammattikunnalleen, esimerkiksi hän itse miettii koko ajan, miten korona vaikuttaa häneen. (Hän ei ole hoitoalalla.) Hän on erityisen kovilla, mutta hän pitää silti positiivisen asenteensa yllä, koska hän on niin positiivinen ihminen. Tässä kuva hänen positiivisesta naamastaan positiivisuusfiltterillä.

Pitkään aikaan en ole tuntenut vastaavaa kuvotusta somen äärellä.

Tähän lopuksi haluan jakaa ne "neuvot", tai neuvontapaiset, jotka minä haluan jakaa tähän koronan täyteiseen maailmaan juuri nyt. Teille kaikille ja juuri sinulle.

1. Pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli muista. Älkää kokoontuko yhteen yli 10 hengen ryhmiksi, välttäkää muutenkin sosiaalisia kontakteja, jos se vain on mahdollista. Pidä erityisen tarkka etäisyys riskiryhmiin kuuluviin. Huolehdi hygieniasta. Pese käsiä usein, saippualla.
Itse esimerkiksi en ole erityisen huolissani itsestäni. Mutta haluan viimeiseen saakka varmistaa, että kukaan minulle rakas ihminen ei saa tartuntaa minulta.

2. Pidä kuitenkin mielenterveydestäsi huolta. Mene ulos paikoissa, joissa ei ole väkijoukkoa. Liiku, pitäen kuitenkin etäisyys muista. Tartu toista ihmistä kädestä, vaikka sitten kertakäyttöhansikas kädessä. Katso elokuvia, komediapätkiä, televisiosarjoja, joita voit katsoa kotona. Lue hyviä kirjoja, kuuntele musiikkia. Syö herkkuja. Lähetä sähköposti, tekstiviesti, postikortti, kirje, tai soita. Valitse käsisaippua, joka mielestäsi tuoksuu hyvältä ja on sopiva sinun ihollesi. Käytä aikaa pienimpiinkin, henkistä ja fyysistä hyvinvointia tukeviin valintoihin, joihin et mahdollisesti normaaliarjessa ehdi paneutua.

3. Elä päivä kerrallaan. Suitsi uhkakuvat, joita mieleesi vyöryy. Näe tämä päivä ja hetki, ja kanna siihen liittyvä huoli, ei yhtää enempää. Näe kaikki kaunis ja normaali hyvä, mikä on läsnä tässä tilanteessa samalla tavalla kuin muissakin tilanteissa. On kevät, on valoisaa, on ihmisiä jotka auttavat toisiaan, on mahdollisuuksia tuntea iloa.

4. Käännä huomiosi toiseen ihmiseen. Mieti, miten voisit auttaa muita. Mitä voisit tehdä toisen ihmisen hyväksi tässä tilanteessa? Mitä voit tehdä pitääksesi yllä yhteyttä sinulle tärkeiden ihmisten kanssa?
Ajattele toista ihmistä aina, jos tuntuu siltä, että oma pelko tai oma ahdinko on viemässä omaa mieltä liian syvälle.

5. Kerro minulle, jos on mitä tahansa, jossa minä voisin auttaa sinua. Toistaiseksi olen itse terve ja hyvässä kunnossa. Toistaiseksi rajoitukset eivät haittaa minun liikkumistani kohtuuttomasti. Ainut reagointitapa, jonka haluan keksiä, on muiden auttaminen. Älä epäröi viestiä, jos minusta voisi olla sinulle mitä tahansa apua.