Viikko 51: Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

 Tänä vuonna musiikillisesti koskettavin elämys oli Paula Vesalan kappale Kirje joulupukille. 

Siinä on tällainen kertosäe:

Tänä vuonna en toivo tavaroita

toivon että oltais kaikki terveinä.

Tänä vuonna toivoisin vain rauhaa

sekä toisistamme välittämistä. 

Siinä myös kysytään joulupukin jaksamisen tilaa ja sitä, voisiko laulaja tulla napapiirille joulupukkia auttamaan. 

Sanat tiivistävät tämän vuoden omia joulutunnelmiani.

Tänä vuonna en toivo tavaroita. Toivoisin vain rauhaa ja toisistamme välittämistä. 

Toivoisin maailmanrauhaa. 

Toivoisin, että nyt ja jatkossa voisin itse auttaa enemmän muita. 

Toivoisin lisää välittämistä ihmisten välille.

Toivoisin myös rauhaa niiltä sisäisiltä ääniltä, jotka viime aikoina ovat huutaneet minulle, kuinka huono olen. Etukäteen olen ajatellut olevani varmasti onnellinen tänä vuonna tähän aikaan, mutta en valitettavasti ole ollut kovin onnellinen. 

Juoksin tänä iltana lenkin pimeässä ja lumisateessa, otsalamppu otsalla ja nastalenkkarit jalassa ja kuuntelin Raskasta joulua -musiikkia. 

Aiemmin päivällä kävin viemässä kynttilän äitini äidin haudalle, kuten olen tehnyt viime vuosina joka joulu. Tänä vuonna tein sen jo nyt, sillä olen lähdössä jouluksi pois täältä. 

Hautausmaalla kävellessä lumimyrsky piiskasi vasten kasvoja ja kengät liukastelivat käytävällä hautakivien välissä. 

Hautakivi oli lumen peitossa niin, että jouduin vähän kaivamaan sitä esiin. Minulla ei tietenkään ollut mitään kaivuuvälineitä, joten pyyhin hautakiveä ihan vain käsilläni. Kurottelin hautausmaan käytävältä, yritin siivota lumia pois käsin, horjahtelin lumipenkalla ja nauroin vähän, koska tilanteessa oli jotain koomista. Tuntui siltä, että äitini äiti ehkä nauroi kanssani. 

Myrskytuulessa kynttilää oli vaikea saada syttymään. Lopulta se onneksi onnistui. Kynttilä jäi palamaan kiven viereen lumikuoppaan, hyvään tuulensuojaan. 

Käännyin vielä kauempaa katsomaan, ja kynttilän liekki paloi vakaasti. 

Ajattelin, että se oli ehkä paras jouluni hetki tänä vuonna. 

Viikko 40: Tarina polkupyörästä

 Kesällä 2011 kaaduin polkupyörällä. 

Vietin ensimmäistä kesää opiskelukaupungissani. Olin ollut allekirjoittamassa kesätyösopimusta ja menossa kesäopintoja varten sovittuun tapaamiseen yliopistolle. Olin vähän myöhässä aikataulusta, joten ajoin pyörällä niin kovaa kuin pääsin. 

Oli alamäki ja tiukka mutka, ja pyöräni oli pieni ja huono. Olin kaatunut sillä monta kertaa aiemminkin. Sen eturengas töksähti aina ikävästi jokaiseen pieneenkin kuoppaan tai korokkeen tapaiseen. Se oli varmaan liian pieni, veljeni vanha pyörä, jolla olin ajanut lapsesta asti.

Tuo mutka oli liikaa. Kaaduin mutkassa liian kovassa vauhdissa. Jouduin hakemaan läheisestä Citymarketista laastaria polviin ja kyynärpäihin, jotka kaikki suihkusivat verta. Putsailin haavojani Citymarketin vessassa ja onnistuin kadottamaan avaimeni sillä reissulla. Ne onneksi löytyivät myöhemmin Citymarketin infopisteeltä. Siihen opintoihin liityvään tapaamiseen en enää ehtinyt. Jouduin ilmoittamaan, että en enää mitenkään ehdi inhimillisessä aikataulussa. Mitä tästä opimme? Kiirehtiminen ei auta mitään. Kiirehtimisestä ei ole mitään hyötyä, siitä on pelkkää haittaa. 

Vanhempani olivat kertoneet pyörällä kaatumisestani mummilleni. Tapansa mukaan mummini ei jäänyt turhia päivittelemään, vaan lahjoitti minulle oman pyöränsä. Hänellä oli hyvä, vanhan klassikon mallinen pyörä. Kunnon mummopyörä, ei mikään kauhean tyylikäs, ajattelin, mutta hyvä sillä oli ajaa. 

Sain siis mummilta käyttöön pyörän, jolla oli todella hyvä ajaa verrattuna edelliseen pyörään. Ei tarvinnut enää pelätä jokaista kuoppaa ja koroketta. En juuri koskaan enää kaatunut pyörällä. Pyörällä ajo oli silkkaa nautintoa. 

Olin tyhmä maalaistyttö, joka ei tajua mitään kaupungin vaaroista. Vuosia myöhemmin olen ihmetellyt sitä, miten huolettomasti jätin pyörää ties minne. Minulla ei ollut mitään pelkoa siitä, että pyörä voitaisiin varastaa, kuka sen nyt varastaisi. Nykyisin ihmettelen vain, kuinka se säilyi varastamatta. Kerran lukkoa oli jotenkin peukaloitu, mutta pyörä jätetty paikalleen yliopiston kirjaston eteen. En tiedä, kuka on tehnyt ja mitä. 

Myöhemmin ajelin pyörällä minulle vieraalla paikkakunnalla, josta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Hikoilin kesähelteessä, pyöräilin ja katselin maisemia. Kävin uimassa, heitin kesämekon uikkarin päälle ja pyöräilin kotiin. Kävin pyörällä merenrantakuopalla uimassa kumppanini kanssa silloin, kun olimme juuri tavanneet. Kumppanini sanoi, että pyöräilyni seuraamisesta tulee hänelle mieleen yksi sketsivideo.

Ajoin mummilta saadulla pyörällä ensin opiskelukaupungissani, sitten ensimmäisen vakituisen työni työmatkoja. Tuolla ensimmäisen työpaikkani paikkakunnalla en pelännyt pyörän puolesta. Paikkakunta oli pieni ja hiljainen. Kuulin kyllä, että joskus jonkun pyörä oli varastettu jostain, mutta en pelännyt oman pyöräni puolesta. Kuka nyt vanhan, kolmivaihteisen rotiskon ottaisi, ajattelin. Jos joku ottaa, niin tarpeeseen ottaa, naureskelin jollekin. 

Ajoin pyörällä kotiin myös tehtyäni viimeisen työpäiväni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani. Pyörän tarakalla oli työkavereilta saatu kukka-amppeli. Harteillani oli laukku ja kassi, joissa oli kaikennäköistä viimeisenä työpäivänä mukaan otettua tavaraa. Matkanteko oli vähän huojuvaa. Pyörän eturengas töksähteli huonon pyörätien kuoppiin. Selvisin siitäkin nostalgisesta matkasta kuitenkin ongelmitta. 

Kesti vähän aikaa, että uskalsin alkaa kulkea pyörällä nykyisen työpaikkani työmatkoja. Pian nykyisessä työpaikassani aloitettuani luin sanomalehdestä, että asuinalueellani sattuu todella paljon pyörävarkauksia jatkuvasti. Pyöriä varastetaan, vaikka ne olisi lukittu sekä renkaasta että rungosta telineeseen kiinni. Juttua varten haastatellulta ihmiseltä oli varastettu useampi pyörä lyhyen ajan sisään. Ajattelin, että en voi tuoda pyörää työpaikkani pihaan. 

Sitten ajattelin, että ehkä juna-asema, josta lehdessä puhuttiin, on eri asia kuin työpaikkani piha. Työpaikkani edustalla on aina valtava määrä pyöriä. Minun pyöräni on siellä vanhimpia ja halvimpia. 

Aloin ajaa pyörällä töihin ja lukitsin sen eturenkaasta telineeseen. 

Tein niin yli neljä vuotta. 

Aina välillä mietin, voisiko joku varastaa pyörän, ja aina tulin siihen tulokseen, että ei, se on niin vanha, ei sillä ole mitään jälleenmyyntiarvoa. Ei etenkään verrattuna kaikkiin niihin pyöriin, joiden joukossa se on. 

Viime torstaina töissä mietin, että tänä iltana menen kahvakuulatunnille. Sain viestin siitä, että uusi passini on saapunut noudettavaksi, ja ajattelin, että en voi hakea passia heti, koska minulla ei ole vanhaa passia mukana, mutta haenpa passin sitten samalla reissulla, kun käyn kahvakuulatunnilla. Mietin, että pyörään pitää laittaa etuvalo, koska siihen aikaan illasta on jo säkkipimeää. Lamppu oli tarkoitus laittaa jo edellisenä päivänä, mutta en ollut muistanut. Ärsytti, että pitää laittaa lamppu, ärsytti, että en ollut muistanut sitä edellisenä päivänä ja ärsytti, että sitten pitää taas miettiä, irrotanko lampun joka kerta ja laitan sen taskuun, varastaako joku lampun pyörästä. 

Se torstai osoittautui myös rasittavaksi työpäiväksi. Iltapäivän kokous venyi. Koin, että yksi työkaveri aukoi mulle päätään niin paljon ja niin turhasta asiasta, että teki mieli jo ärjäistä takaisin oikein kunnolla. Kun olin lähdössä, toinen työkaveri tuli solkottamaan jotakin, aloittaen lauseen sanoilla "ootpa lähdössä tai et, niin mä kysyn sulta nyt tätä asiaa". Ärtymyskynnys oli reippaasti ylittynyt, kun viimein lähdin töistä. Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun vihdoin pääsin työpaikan ovesta ulos. Kaivoin avaimia ja kävelin pyörääni kohti. 

Paitsi että siinä, mihin olin pyöräni jättänyt, ei ollutkaan pyörääni. Telineessä oli jonkun toisen pyörä, mikä kaukaa katsoen oli hiukan muistuttanut minun pyörääni. Telineessä oli myös muita pyöriä. Minun pyörääni ei ollut. 

Pidin selvänä, että en vain näe pyörääni. Stressi tekee usein vaikeaksi havaita itsestään selviä asioita. 

Kävin pyörätelineen pyörät läpi moneen kertaan. 

Lopulta soitin kumppanilleni ja sanoin, että pyöräni ei ole täällä, missä sen pitäisi olla. Jokin osa minusta toivoi, että sille olisi looginen selitys. Jos vaikka kumppanini on jostain syystä hakenut pyörän. Ei ole mitään järkeä siinä, että hän olisi sen hakenut, mutta jospa hän vaikka olisi hakenut sen. 

Jouduin kuitenkin alistumaan siihen, että kumppaninikaan ei tiennyt pyörästäni yhtään enempää. Kävin pyörätelineen vielä kerran läpi ja lähdin sitten kävelemään kotiin. Päässäni takoi vain yksi ajatus: 

tämä ei voi tapahtua minulle. 

On kummallista, että vaikka olen tietoinen pyörävarkauksien yleisyydestä, enkä näe mitään syytä sille, miksi se ei voisi tapahtua myös minulle, sitä oli vaikea uskoa. Koko kotimatkan ajattelin, että jostain se pyörä vielä putkahtaa. Tälle on joku viaton selitys. 

Naputtelin rikosilmoituksen poliisin verkkopalvelussa samalla, kun kävelin kotiin. Tiesin, että siitä ei ole hyötyä, mutta niin ohjeistetaan tekemään. 

Kumppanini laittoi pyörän tiedot toiseen Facebook-ryhmään ja minä varmuuden vuoksi vielä toiseen. 

En mennyt kahvakuulatunnille, koska kiinnostus lähteä kävellen sinne oli miinus sata. 

Illalla iski hirveä suru siitä, että mummin pyörä, jonka kanssa minulla on niin monta hyvää muistoa, on viety minulta. En tiennyt, että polkupyörä voi olla rakas, mutta ilmeisesti se voi olla. 

Yritin ajatella vaikka mitä. Yritin ajatella, että tämä ei ole iso asia. Pyöriä saa uusia. Mummin muisto ei ole sidottu siihen pyörään, minulla on kaikki muistoni mummista myös ilman sitä pyörää. Tästä on nyt vain päästävä yli. Paljon pahempaakin olisi voinut sattua. Paljon arvokkaampiakin asioita olisi voitu varastaa, sellaista, mistä ihan oikeasti ei pääsisi yli tai olisi ainakin todella paljon vaikeampi päästä yli. 

Asiasta on silti vaikea päästä yli. Odottelen edelleen, että murhe ja vitutus helpottaisi edes vähän. 

Perjantaiaamuna teki mieli soittaa esimiehelle, että en tule töihin. Se, että minun pitäisi rämpiä töihin, kun pyörä on pöllitty, tuntuu viimeiseltä pisaralta viime aikojen tapahtumiin työrintamalla. Kamelin selkä on katkennut. 

Raahaudun silti töihin, tietenkin. 

Ajattelen, että jos mummini olisi ollut hengissä ja näkemässä tilanteen, hän olisi ottanut pyörävarkaan juosten kiinni ja mättänyt turpaan. 

Ajattelen, että pyörävaras saa olla varuillaan. Hän ei tiedä, kenen pyörän tuli ottaneeksi. Mummini hengen kosto tulee olemaan hirmuinen. 

Vain hetket kauneimmat muistaa

 Mummini, ainut biologinen isovanhempani, johon ehdin elämäni aikana tutustua niin kuin lapsenlapsen ja isovanhemman soisi tutustuvan, olisi täyttänyt tänään 89 vuotta. Jos tilanne olisi toinen, olisimme varmaan kokoontuneet piakkoin kohottamaan hänelle kuoharimaljat. 

Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että olemme piakkoin kokoontumassa hänen hautajaisiinsa. 

Mummi kuoli pari viikkoa sitten, helmikuun alun aamuna, jona minä olin sairauslomalla kotona, vedin muutaman tunnin välein särkylääkkeitä enkä pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla. 

Mummin kuoleman jälkeen mielessäni on risteillyt paljon osin ristiriitaisiakin ajatuksia. Kirjoitan niistä tänään. Tämä on kirjoitus mummin kunniaksi ja hänen muistolleen. Sanalla tämä on yksinomaan rajoittunut kirjoitus minun ajatuksistani ja siitä, mitä niistä saan tänään mahdutettua tähän postaukseen. 

Vietin lapsuudessani ja nuoruudessani paljon aikaa mummin kanssa. Asuimme aika lähekkäin. Olimme aikuisuuteeni asti tekemisissä vähintään viikottain. 

Silti olisi täysin kaunisteltua roskaa ja valhetta väittää, että välimme olisivat olleet todella rakastavat ja läheiset. 

Mummi oli ihminen, jonka kanssa olisin jossain nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni vaiheessa lähestulkoon halunnut lyödä välit poikki. 

Mummi oli elämässään, urallaan ja teoissaan menestynyt, kunnianhimoinen ja voimakas ihminen. Hänen kunnianhimonsa ulottui myös lapsenlapsiin sillä tavalla, että hän tuntui edellyttävän läheisiltään menestystä. Ajattelin, että hän pitää menestyksen määrää ihmisarvon mittana, eikä hänelle tässä riittänyt mikään tavanomainen menestys, esimerkiksi sellainen, että suorittaa korkeakoulututkinnon ja saa työpaikan. Hänen mielestään olisi pitänyt olla paras ja huipulla, ja jos ei ollut, niin sitten oli turha puhua mitään. En voinut etenkään nuoruudessani ja aikuisena hyväksyä tällaista arvomaailmaa. 

Koin, että en täytä millään mittapuulla mummin kriteereitä, ja pitkälle päälle parikymppiseksi luulin vakavissani, että mummi häpeää minua ja esimerkiksi kelvotottomia alavalintojani. Kun kävin katsomassa mummia, hän oli huolissaan myös siitä, eikö minulla ole itseni ikäisiä kavereita ja ennen kaikkea siitä, miksi vielä 25 ikävuoteen mennessä en ollut onnistunut pyydystämään miestä itselleni.

Vasta muutama vuosi sitten sain tietää, että koko tämän ajan mummi oli todellisuudessa kehunut minua paljon selkäni takana. Ei koskaan minulle, mutta muille. 

Samaan aikaan hänellä oli tapana kehua minulle muita.

Viimeisinä aikoinaan mummi oli pehmeämpi. Koskaan mummi ei kuitenkaan ollut sellainen vanhus, josta aina puhutaan, sellainen, joka toivoo, että häntä käytäisiin useammin katsomassa tai että hänen luonaan viivyttäisiin pidempään. Hän ei ripustautunut kehenkään. 

Mummin kuoleman myötä, oikeastaan jo ennen sitä, mutta erityisesti sen myötä, olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä perinteitä. 

Jos ihmisestä ei voi hänen eläessään ja hänelle itselleen puhua kauniisti ja hartaasti, miksi niin pitäisi tehdä kuolemankaan jälkeen?

Hautajaiset ovat jonkin näkemyksen mukaan "eläviä varten". Niitä kuitenkin sitovat tavat ja käytännöt, jotka todella moni tuntuu kokevan epämiellyttäviksi ja kamaliksi. Pitäisi lausua haudan äärellä runo, mutta ääni ei kanna. Pitäisi puhua, mutta sitä ei pysty tekemään itkemättä. Pitää jaksaa, vaikka ei jaksa. Hautajaiset ovat surujuhla, mutta ei ole soveliasta ilmaista liikaa surua, surun pitää ilmetä vain hillitysti, sopivissa rajoissa. 

Ketä varten hautajaiset ovat?

Suuri osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että kuolleista ei saa puhua pahaa. 

Miksi on enemmän oikein puhua pahaa elävistä? 

Mummin kuoleman jälkeen mieleeni on tullut ainoastaan hyviä asioita mummista, ja olen tuntenut surua hänen menetyksestään. Olen lupautunut sanomaan hautajaisissa jotain, mutta en tiedä, pystynkö sanomaan mitään. En tiedä, pystynkö käyttäytymään hautajaisissa siten, kuten kuuluu, eli hillitysti. Saattaa olla, että itken ihan liikaa. 

Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, että suhteeni mummiin oli niin ristiriitainen. 

Olen joskus tässä elämässä ajatellut, että vihaan häntä, enkä halua enää tavata häntä. Samaan aikaan hän on kuitenkin aina ollut lähellä, ja olemme olleet paljon tekemisissä. Olen aina tiennyt, että jos olisin joskus jossain tarvinnut apua, niin mummi olisi kyllä auttanut, mummi oli kaikista ihmisistä se, joka todella ja viimeiseen asti piti läheistensä puolta muita vastaan. Muistan monia, monia hetkiä vuosien varrelta, jolloin tein esimerkiksi pihatöitä mummin kanssa kahdestaan, ja silloin mummin kanssa oli aina mukavaa. Viimeisiin vuosiinsa asti mummilla oli myös aivan loistava huumorintaju. Mummi oli persoona, josta voisi kirjoittaa kirjan. 

Miksi hyvät asiat tulevat mieleen kuoleman jälkeen? Miksi ne eivät tule samalla tavalla ihmisen eläessä? Aiheuttaako kuoleman tapahtuma aina ihmisten surun, vai saako joskus jokin muu esimerkiksi hautajaisten tunnelmassa sen aikaan? 

Näinä parina viikkoina olen ajatellut esimerkiksi lapsuuttani ja todennut, että varhaisemman lapsuuteni ajalta minulla ei ole yhtäkään huonoa muistoa mummista. Huonot muistot alkavat vasta siitä ajasta, jolloin kouluikä oli ehtinyt jo pitkälle ja suorituksilla esimerkiksi lukuaineiden kokeissa, todistusnumeroissa ja myöhemmin esimerkiksi ylioppilaskokeissa oli suurempi rooli. 

Näinä parina viikkona en ole hetkeäkään ajatellut näitä vuosia. 

Olen ajatellut muun muassa seuraavia asioita:

Kun olin ihan pieni, hyppäsimme kerran ruutua veljeni kanssa mummin pihamaalla. Minun oli vaikea hypätä yhdellä jalalla, ja mummi auttoi siinä lempeästi. 

Pienenä minulla oli myös vaikeuksia laskeutua portaita alas vuoroaskelin. Olisin halunnut laskeutua portaat alas niin, että lasken ensin toisen jalan, sitten toisen jalan toisen viereen, ja siten siirryn portaalta toiselle. Minulle opetettiin, miten portaita laskeudutaan vuorojaloin. Muistan, miten mummi osallistui tähän opettamiseen, ja vaikka vuoroaskelin laskeutuminen oli minulle epämiellyttävää, eivät nuo opetustilanteet olleet mitenkään ikäviä, vaan niistä on jäänyt positiivinen muistikuva siitä, miten mummi auttoi minua. 

Olin ujo lapsi, enkä uskaltanut puhua juuri kellekään perheen ulkopuoliselle mitään. Pidin lapsena kuitenkin paljon mummista ja uskalsin jutella hänen kanssaan, etenkin, jos olimme kahdestaan. Nyt aikuisena oikeastaan ihmettelen sitä, että vaikka mummi oli räväkkä ja kova puhumaan itse, niin en muista, että hän olisi koskaan lapsuudessani keskeyttänyt minua tai puhunut päälle. Muistan päinvastoin, että hän jaksoi kyllä odottaa, että uskalsin sanoa jotain, ja hänen kanssaan minusta oli lapsena kiva jutella kaikista aiheista. 

Noin kuusivuotiaana kävin mummin kanssa kenkäkaupassa ja mummi osti itselleen juhlakengät tulossa oleviin sukujuhliin. Hän kysyi minun mielipidettäni siitä, mitkä olisivat hienot kengät. Valitsin kaupasta mielestäni hienoimmat kengät, mustat korkokengät, ja mummi osti ne. Sukujuhlissa olin ylpeä siitä, että mummilla oli jalassa minun valitsemani kengät. Aikuisen näkökulmasta tämäkin on ihmeellinen muisto. 

Nelivuotiaana minulle syntyi haave, joka on voimissaan edelleen tänäkin päivänä: haluaisin joskus uimaan delfiinien kanssa. Haluaisin edes nähdä oikeita delfiinejä. 

Mummi järjesti asian ukin kanssa aikanaan viemällä minut ja veljeni Särkänniemen delfinaarioon. Mummi myös toi minulle Espanjasta puhallettavan delfiinin kesäksi. 

Lapsuudessani mummi ja ukki viettivät talvet Espanjassa. Olin surullinen syksyllä, kun he lähtivät ja iloinen, kun he palasivat keväällä. Talven aikana kirjoittelin mummin kanssa kirjeitä. Yhtenä talvena pääsin käymään heidän luonaan Espanjassa. 

Muistoja on paljon. Ehkä niistä joskus vielä voi kirjoittaa enemmän. 

Kaiken kaikkiaan mummi oli se, joka toimi silloin, kun muut jäivät ihmettelemään, ja kysyi, jos oli kysyttävää, eikä turhaan jäänyt miettimään. Mummi oli sellainen voimanainen, jollaisista nykyään puhutaan, millä viitataan vahvaan, itsenäiseen, pärjäävään, tekevään, tavoitteita saavuttavaan naiseen. 

Kenties jokin osa hänen voimastaan jää elämään esimerkiksi minussa. 

Tällä viikolla, vajaat kaksi viikkoa mummin kuoleman jälkeen, eräänä iltapäivänä tullessani töistä kotiin, ulko-ovellani istui mustarastas. 

Kun tulin ovelle, se lähti hyppelemään oven vieressä katoksessa. 

Ihmettelin, miksi se ei nouse lentoon, ja samalla, kun kysymys tuli mieleeni, lintu lennähti aidalle ja siitä taivaalle. 

Pihallani on kyllä näkynyt lintuja aina, mutta ei koskaan ihan ulko-oven vieressä. 

Koko viikolla pihani läheisyydessä ei myöskään enää näkynyt muita lintuja. 

Olen melko varma, että se oli mummi, joka kävi vielä kerran tervehtimässä. 

Lopuksi haluan sanoa sanat, jotka olen kuullut aiemmin joissain toisissa hautajaisissa: 

Älä sure sitä, että yhteinen aika on ohi. Iloitse siitä, että se on ollut. 

Mielestäni se on pohjattoman viisas ajatus. Miksi me suremme sitä, mitä meillä ei enää ole, kun voimme juhlia sitä, mitä meillä on ollut? Samalla tavalla kuin eläessä tavoittelemme aina jotakin, mitä meillä ei vielä ole, tai mitä emme edes voi saada. Olisin esimerkiksi joskus toivonut, että mummi olisi ollut toisenlainen, mutta hän oli sellainen kuin oli, ja juuri sellaisena sain hänen kanssaan kaikki nuo hyvätkin muistot. 

Seuraavan kerran, kun kohotan kuoharimaljan, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina kohotin kuohareita mummin kanssa, ja olen iloinen kaikista niistä hetkistä ja kaikesta ajasta, joka minulla on hänen kanssaan ollut. 

Rauhaa

Tällä viikolla toteutin taas yhden haveen. Toisin sanoen asian, joka on maininnanarvoinen blogin kannalta. Postauksen paikka siis.

Lapsesta lähtien olen ihan hirveästi halunnut lomalle kylpylähotelliin. Suomeen tai ihan minne vaan, mutta hotelliin, jossa on kylpylä.
Uinti on nimittäin aina ollut yksi suosikkiasioistani, ja jostain syystä nimenomaan halliuinti. Tykkään kloorin hajusta, siitä huolimatta, että se aiheuttaa mulle päänsärkyä. (Tiedän jo, että en ole ihan järkevä ihminen.) Tykkään mahdollisuudesta päästä tavallisten altaiden lisäksi porealtaaseen, kylmäaltaaseen, kuuma-altaaseen, vesiliukumäkiin, hierontasuihkujen alle, koskialtaisiin, aaltoihin, mitä kaikkia näitä nyt missäkin on. Tykkään tietynlaisesta steriiliydestä, siitä, että vesi ei ole liian kylmää, että siellä ei ole liejuisia vesikasveja, iilimatoja tai muita epäilyttäviä eläväisiä tai pimeyttä tai mutapohjaa tai kivikkoa, että syvyys on hallittavissa ja että sauna on lähellä, turvallisen puhtaan kaakelimatkan päässä. Aikuisena olen nauttinut siitä, että uintimatka on selkeästi mitattavissa ja kelloa voi koko ajan vahdata seinältä.

Ylipäätään, uimahallit ovat aina olleet minulle mieluisia paikkoja. Ehkä ihan vain siksi, että kasvoin lammen rannalla, kahden järven välissä. Luonnonvesi oli ihan liian jokapäiväinen asia. Uimahallissa oli jotain hohtoa.

En voinut lapsena edes kuvitella mitään niin hienoa, kuin loma kylpylähotellissa. Että saisi uida hallitilassa ihan mielin määrin, ja sen lisäksi vielä lekotella lomailemassa.

Kylpyläloma oli kuitenkin lapsuudessani poissuljettu vaihtoehto, koska kukaan muu perheestämme ei ollenkaan ymmärtänyt sen hienoutta. Eihän siellä silmälaseja tarvitseva ihminen edes näe mitään. Ja luonnonvedet ovat niitä oikeita vesiä, niitä ensisijaisia vaihtoehtoja, halli on talvea varten ja niille, jotka eivät pääse mihinkään todellisten vetten ääreen.

Aikuisena olen yrittänyt vaivihkaa ehdotella paria yhteistä lomaa suunnitellessa joillekin ystäville, että "miten ois kylpylä", mutta vastaanotto on ollut yhtä ehdoton. Kylpylät on ällöttäviä, ei missään nimessä voi sellaiseen mennä ihminen.
Olen hiljaa haudannut unelman, jättänyt sen pois, en ole enää muistellut sitä. Ei ole tullut yksin lähdettyä, eikä ole ollut ketään, jonka kanssa lähteä.

Viime vuoden puolella, loppuvuodesta mulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä lomalle kylpylähotelliin. Saisin vapaat kylpylän- ja kuntosalinkäyttömahdollisuudet. Saisin ohjattua ohjelmaa, kuten erilaisia jumppia ja terveys- ja ravintotietoiskuja. Saisin kaksi lämmintä ruokaa ja aamupalan joka päivä. En joutuisi itse maksamaan mitään. Hotellissa olisi mahdollisuus myös omalla kustannuksella kaikenlaisiin hoitoihin, jalka- ja kasvohoitoihin ynnä muihin.
Ehto olisi se, että olisin siellä näkövammaisen isoäitini seuralaisena. Hän on fyysisesti sen verran hyvässä kunnossa, että ei tarvitse varsinaista avustajaa, mutta seuralaisen hän saa ottaa, näkövammaisille tarjottavalle lomalle. Majoittuisin hänen kanssaan samaan huoneeseen, osallistuisin ohjelmiin hänen kanssaan.

Kauniisti sanottuna, tilanne oli aika tavalla fifty-fifty. Painot molemmissa vaakakupeissa olivat täysin tasan, lähtöön asti.
Toisin sanoen, välit mummoni kanssa eivät ole viimeiseen kymmeneen vuoteen olleet erityisen lämpimät.

Päädyin lähtemään, koska a) ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa kauan kytenyt haave ja b) tilaisuuksia yhdessäoloon mummon kanssa tuskin on enää paljon. Oli se yhdessäolo sitten millaista hyvänsä, en halua katua kaikkea sitten, kun mahdollisuutta ei enää ole.

Lähtöön, viimeiseen hetkeen asti epäilytti ja ahdisti.
Tiesin etukäteen, millaiset puitteet siellä vallitsisivat. Näin jälkikäteen totean osuneeni oikeaan. Eli; hvinä hetkinä tunsi olevansa keskellä komediallista farssia. Vähemmän hyvinä hetkinä teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita ja kiitää ensimmäisellä kulkuvälineellä mahdollisimman kauas. Tässä järjestyksessä. Viiteen päivään mahtui muutama täydellinen hetki, joina ajattelin, että onneksi tulin, onneksi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Koska en halua tästä postauksesta ylimaallisen pitkää jaaritusta, yritän pilkkoa kokemuksen jonkinlaisiin paloihin.

Pala 1: Työnteko. Loppuvuodesta, ensimmäisestä lähtöpäätöksestä lähtien oli epävarmaa, pääsemmekö sittenkään lähtemään. Mummon terveys reistaili, ja minulle oli täysin epäselvää, missä olen milloinkin. Kuin ihmeen kaupalla juuri tähän väliin, moninaisten kiireiden keskelle kuitenkin järjestyi neljä ja puoli päivää, jotka eivät vaatineet ehdotonta läsnäolopakkoa missään. Töitä oli tehtävänä, mutta ne eivät olleet paikkasidonnaisia. Otin siis tietokoneen mukaani. Meille kehittyi kaikkien odotusteni vastaisesti mummoni kanssa hämmästyttävän toimiva yhteinen koodi: päivällä jokaisella puolen tunnin mittaisella tauolla ja illalla parin-kolmen tunnin ajan minä kaivoin tietokoneen esiin ja mummo kaivoi äänikirjojensa kuulokkeet esiin. Olimme yhdessä hiljaa. Työni, jonka edistymisestä olin etukäteen ollut lievästi sanoen huolissani, edistyi todennäköisesti paremmin kuin se olisi edistynyt normaaliympäristössä työpöytien äärellä. Sain sopivasti tauotetun työpäivän, päiväjumpat, valmiiksi laitetut ruoat ja iltauinnin saunalla höystettynä. Sain täydellisen hiljaisuuden päivän yhteisten ohjelmanumeroiden komediallisen farssihulluuden vastapainoksi, mikä oli käsittämätöntä ja upeaa.

Pala 2.: Hulluus. Mummoni on persoonallinen. Läheskään aina en haluaisi myöntää häntä lähisukulaisekseni. Melkein pahinta on fyysisen kunnon täydellinen säilyvyys: mummo saa kaiken hulluutensa toteutettua, koska hänellä ei ole minkäänlaisia liikunnan rajoitteita, hän on joiltakin osin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin minä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko porukka koostui pääosin vanhoista ihmisistä. Tein sen havainnon, että vanhoissa ihmisissä ja päiväkoti-ikäisissä lapsissa ei ole mitään muuta eroa, kuin että vanhukset ovat aikuisen koossa ja heidän fyysinen toimintakykynsä on usein vähän heikompi. Olen aina kunnioittanut heitä, joiden kärsivällisyys riittää työskentelyyn pikkulasten ja lasten kaltaisten kanssa. Oma kärsivällisyyteni ei siihen riitä, lähimainkaan. Onneksi tuollakin oli töissä ohjelmanvetäjiä, jotka selvästi tiesivät, mitä tekivät ja miten.

Kaikella hulluudella oli kuitenkin kiistattomat positiiviset puolensa.
Ensinnäkin sai nauraa. Paras hetki oli, kun joku siivooja luuli minuakin näkövammaiseksi ja alkoi huudella varoituksia ja opastuksia käytävän toisesta päästä yhtenä aamuna. En ihmettele sitä yhtään, sillä törmäilen ja haahuilen aina miten sattuu. Edellä esiin tullut yliolkainen suhtautumiseni on siis täysin turhaa, en juuri erottunut porukasta.
Toisekseen, sai kerran elämässä tuntea itsensä päteväksi. Normaalien ihmisten joukossa minä olen aina se törmäilijä-haahuilija. Tuolla olin järkevä opastaja, joka kuitenkin aina vähän paremmin tiesi, minne ollaan menossa seuraavaksi ja miksi.
Kolmanneksi, mielestäni se oli loistava elämän tarjoama opetustilanne. Koskaan ei ole liiaksi tilaisuuksia opetella kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, empaattisuutta, huomioonottavaisuutta, vaikeiden tunteiden sietämistä ja hyvän näkemistä asioissa ja ihmisissä.
Neljänneksi, tiedän, että minun on aivan turha irvailla ketään. Tuo on se piste, jonne me kaikki olemme matkalla. Kaikkia meitä se odottaa, kaikki me olemme päivä päivältä lähempänä sitä. He ovat siellä vain hiukan ennen minua, muuten he eivät ole yhtään vähempää ihmisarvoisia.

Pala 3. Vesiliukumäki. Toisena iltana menin kokeilemaan vesiliukumäkeä ensimmäistä kertaa vuosiin. Pelotti, kun syöksyin pimeään putkeen. Lopputulos, putkesta ulos putkahtaminen oli ihan tylsä, vauhti ei kiihtynyt lopulta sitten kuitenkaan nimekikään, eihän siinä mitään jännää ollut. En mennyt toista kertaa. Halusin säilyttää muiston siitä jännittävästä pelon häivähdyksestä, joka seurasi sen ymmärtämisestä, että ei helvetti olen pimeässä putkessa matkalla veteen, enkä ole enää lapsi, miten tässä käy.

Pala 3. Unelma. Se oli juuri sitä, mitä olin aina toivonut, mistä olin haaveillut. Yleensähän kaikki osoittautuu aina pettymykseksi latautuneiden odotusten jälkeen, ja varsinkaan näissä puitteissa en odottanut oikeastaan mitään. Se kuitenkin oli juuri sitä, mitä olin aina halunnut.
Aina aamun ensi tekona, herätyskellon soitua, vetäisin kylpytakin päälle ja kömmin huoneesta kylpylän puolelle vesijumppaan. Iltaisin työn tiettyyn pisteeseen asti saatettuani suljin koneen, vaihdoin vaatteet kylpytakkiin ja kävelin taas vain muutaman askeleen matkan huoneesta kylpylän puolelle. Uin iltalenkin kuntoaltaassa, nautiskelin vuoron perään kaikki pore-kylmä-kuuma-koski-hieronta-altaat ja menin sitten kaikessa rauhassa saunaan. Ajattelin, että tämän parempaa ei voi olla. Mummo ei useimmiten halunnut tulla enää iltauinnille, ja vaikka joskus tulikin, halusi mennä omia teitään. Iltaisin vajan tunnin ajan olin kerta kaikkiaan irti, irti jokaisesta elämän velvoitteesta. Ei kerta kaikkiaan ole mitään parempaa, kun istua henkisesti rankan päivän ja uintiurakan päätteeksi saunan hiljaisuudessa, usein yksin tai korkeintaan yhtä kanssaihmistä vastapäätä.

Pala 4. Täydellisyys. Annan nyt esimerkin yhdestä sellaisesta täydellisestä hetkestä, jollaisia mainitsin olleen seassa muitakin.
Toisena iltana, ensimmäisellä yksinäisellä uintikerrallani huomasin yhtäkkiä altaassa ollessani, kuinka kaksi ihmistä putkahti altaaseen jostakin, seinän läpi, tuosta noin vain.
Menin lähemmäs sitä seinää ja huomasin, että siinä olikin sellainen oven tapainen, josta pääsi menemään läpi.
Oven takaa paljastui tunneli, johon suhtauduin vähintäänkin epäilevästi. Minulla on lievä ahtaanpaikankammo, enkä tykkää yhtään mistään maan alla olemisesta, en edes ajatuksena. Koska takana kuitenkin oli äärimmäisellä tavalla hermoja kiristänyt päivä, suhtauduin tunneliin melko välinpitämättömästi. Uin vain sinne minne virta vei.
Päädyin ulkoaltaaseen. Olin tiennyt, että ulkona on allas, jonka vesi on 32 astetta lämmintä, mutta olin kuvitellut, että sinne pääsee vain ulkokautta. Olin ollut väärässä, sinne tultiin sisäaltaasta tunnelia pitkin.

Altaassa ei ollut ketään, siellä ei monena iltana ollut ketään muuta minun lisäkseni.
Siitä tuli paikka, jonne pääsemistä opin päivisin odottamaan.
Olin siellä, istuin altaan reunassa vedenalaisella penkillä, katselin talvista maisemaa ja vain olin, tiesin, että tämän enempää ihminen ei tarvitse. Hiljaisuus, jossa lumisade putoili veteen, höyry nousi, ympäröivät puut humisivat. Niitä hetkiä, joina maailma on yksiselitteisen kaunis.

Pala 5. Ruoka. Ruoka oli hyvää. En oikein pysty syömään aamuisin, mutta onneksi aamupalalla oli aina jotakin, mikä meni alas. Karjalanpiirakka, croissant tai vähintään jotain pientä makeaa. Kahvia sai mielin määrin, ja musta kahvi on periaatteessa ainut, mitä elimistöni aamuisin vaatii. Lounas ja päivällinen olivat täydellisen hyviä ja vaihtoehtoja oli aina muutama, niin että sai valita tai ottaa vaikka kaikkea vuorotellen.
Ainoa huono puoli oli, että lounaan ja päivällisen jälkeen ei saanut mitään hyvää. Jälkiruoaksi oli viimeistä iltaani lukuunottamatta joka kerta jotain marjahyytelöä-kiisseliä-rahkaa, joko sellaisia, joista en pidä yhtään tai jotka ovat vain semihyviä.
Viimeisenä iltanani siellä jälkiruoaksi tarjoiltiin kuitenkin suklaakakkua, ei enempää eikä vähempää kuin sitä parasta mahdollista. En ymmärrä, miten niin kävikin, sillä muille se oli vasta toisiksi viimeinen ilta, ei sen olisi pitänyt olla mikään poikkeuksellisen juhlan paikka.

Suklaanhimoni oli kaikkien paastopäivien edestä järjetön, sillä eihän mulla ollut edes mitään omia eväitä lomalla, johon sisältyi ruokatarjoilu. 

Voitte vain arvata, millaisella nopeudella ahdoin pääruoan naamaan ja ryntäsin kakkuvadille. Kakku oli leikattu siististi paloihin niin, että jokaiselle oli yksi pala. Pelkäsin koko pääruoan ajan, että palat loppuisivat, että joku ahmisi useamman palan kuin itselle kuuluu, tai että keittiöllä olisi sattunut laskuvirhe.

Kakkua oli kuitenkin melkein koko tarjottimellinen jäljellä, kun hain oman palani.
Lusikoin sen kiivaassa tahdissa, ja se oli n-i-i-n hyvää. 
Tiedostin sen olevan ihan tavallista kaupasta ostettavaa kakkua, mutta niiden päivien jälkeen, joina en ollut saanut yhtään mitään makeita herkkujani, en edes yhtä pientä suklaapalaa, se maistui aivan liian hyvältä, ja loppui aivan liian äkkiä.
Palan hotkittuani istuin keskellä salia, jossa melkein kaikki muut vielä nauttivat pääruokaansa, ja kärvistelin siinä ajatuksessa, että muille se kakkuelämys on vasta edessä, salin takaseinällä silmiini oikein ilkkuvasti loisti edelleen täysi tarjottimellinen kakkupaloja, enkä silti saisi hakea lisää.

Kehuin kakkua siinä ajatusteni virrassa ääneen, ja mummo, joka ei välitä makeasta, sai päähänsä, että hänenpä pitää myös hakea itselleen palanen.
Sanoin, että haluaisin hakea lisää, mutta niitä ei varmaan ole kuin yksi pala per ihminen.
Mummo sai oivalluksen, joka todisti minulle, että paljon järjestä on kuitenkin vielä tallessa kaiken komediallis-farssi-kuoren takana.
Hän haki itselleen palasen, leikkasi siitä naurettavan pienen siivun lusikalla itselleen ja työnsi loput pöydän yli minulle.
Harvinainen, kaunis, täydellinen yhteisyyden hetki, niitä on ollut harvassa sitten lapsuuteni.

Ahmin palasen, joka oli edelleen täydellisen hyvää, mutta synnintuntoni oli kestämätön. Tunsin, miten koko salintäysi syyttäviä silmäpareja porautui minuun. Tunsin, miten jokainen ajatteli, että tuo hirveä ahmatti kiskoo kohta koko tarjottimellisen kakkua, ottaa nyt vanhan isoäitinsä kakkupala. Järjellä tiesin, että tuskin niiden (näkövammaisten) seassa montaa oli, jotka siihen olisivat huomiota kiinnittäneet, mutta kun syyllisyydentuntoni kerran nousee, niin sille ei ole mittaa eikä määrää.

Vastapäätä mummoni, joka on aina pitänyt ruokavaliostaan ja linjoistaan huolen huomattavasti minua tarkemmin, alkoi jälleen kerran saarnata sokerin ja makean vaaroista.
Kanttini kesti, lusikoin kakkupalan numero 2  ja nautin siitä yllättävästi kaikesta tästä huolimatta.

Pala 6.Yhteinen aika. Viimeisenä iltana luovuin itsekkyydestäni ja laitoin tietokoneen pois reippaasti normaalia aiemmin, ihan vain antaakseni mahdollisuuden, no, sille, mitä oli tarjolla. On vaikea sanoa, mikä mummon näkökulma tähän olisi, mutta minä yritin antaa hänelle sen, mitä ajattelin hänen ehkä haluavan. Vapauden puhua niin paljon kuin haluaa ja niistä asioista, mistä hän haluaa, olla hänelle se ihminen, jota hänellä nykyään ei enää ole, se, joka on kiireettömästi läsnä ja esittää kysymyksiä niistä asioista, mitä hän nostaa esiin, kiinnostivat ne henkilökohtaisesti minua tai eivät. Se, mikä yleensä ärsyttää, mitä yleensä ei jaksa, mitä kohtaan normaalielämässä on lapsellisen kärsimätön ja kyllästynyt. Ei ole millään mittapuulla liikaa olla yhden illan ajan sellainen, kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olin saanut ja olen saanut, ei silläkään ehdolla, että en osaa sanoa, onko hän siitä iloinen tai kiitollinen. Ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Oma vilpitön yritys toisen kohtaamiseen on ainut, mitä ihmisten kesken on tehtävissä.

Tähän on hyvä lopettaa.

Äiti

Tänään on päivä kaikkien äitien kunniaksi.
Koska haluan osoittaa kunnioitukseni ja kiitollisuuteni omaa äitiäni kohtaan mieluummin kasvokkain kuin täällä blogissa, en omista tätä postausta omalle äidilleni. Omistan sen henkilölle, jolle en voi puhua kasvokkain, en millään muulla tavalla kuin hiljaa omassa mielessäni. Hänelle, jolle en koskaan ole voinut puhua kuin omassa mielessäni.

Äitini äiti kuoli kauan ennen minun syntymääni, vain vähän vanhimman veljeni syntymän jälkeen liikenneonnettomuuden seurauksena.
Olen joskus kuullut sanottavan, että sellaista ei osaa eikä oikein voi kaivata, joka ei ole koskaan ollutkaan osa elämää.
Olen eri mieltä. Olen sitä mieltä, että juuri sellaistahan ihminen nimenomaan kaipaa. Kaipaus kohdistuu nimenomaisesti aina siihen, mitä ihmisellä ei ole, mitä häneltä puuttuu, vaikka hänellä olisi miten paljon kaikkea muuta. Vaikka hänellä jonkun toisen silmissä olisi kaikki se, mitä ihminen vain voi toivoa.

Minä en ole koskaan saanut tavata äitini äitiä. En ainakaan kasvokkain. Hän on elänyt  ainoastaan niissä tarinoissa, mitä olen kuullut äidiltä ja äidin puoleisilta sukulaisilta. He ovat rakentaneet minulle jonkinlaisen kuvan, jota olen täydentänyt itse. Pienestä lapsesta lähtien olen kaivannut äitini äitiä ja surrut sitä, että se kaipaus ei ikinä pääty. Joka kerta, kun kuulen tarinan kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta jonkun kertomana, suren sitä menetystä uudelleen, yhä uudelleen sisälläni elää omituinen toive siitä, että tarina tällä kertaa päättyisi toisella tavalla. Että kaikki tähän asti kerrottu olisikin vain silkkaa väärinkäsitystä.

Jäljelle jää vain tyytyminen siihen lohduttomaan lohtuun, että kannamme häntä mukanamme. Ihminen ei ole kuollut niin kauan, kun on olemassa yksikin toinen ihminen, joka hänet muistaa. Muistoissa hän elää.
Äitini on sanonut, että minä muistutan hänen äitiään hetkittäin. Että joskus, välähdyksenomaisesti minussa on jotain hyvin paljon samaa. Ne ovat olleet kauneimmat sanat, jotka koskaan olen kuullut.
Tiedän, että äitini äidillä on ollut hymykuopat ja R-vika, aivan kuten minulla. Kuten ei kellään muulla meistä, sisaruksistani.

Lukion aloittaessani äitini sanoi, että hänen äitinsä olisi ylpeä minusta, kun kirjoitan ylioppilaaksi.
Lakkiaisjuhlissani ajattelin, että toinenkin mummoni oli läsnä. Sinä päivänä hän oli siellä, vaikkemme häntä nähneet. Myöhemmin sytytin kynttilän. Osoittaakseni, että edelleen kaipaan ja ajattelen. 
Nyt sytytän virtuaalisen kynttilän, muistomerkiksi täällä blogissa. Osoittaakseni, että yhä edelleen muistan ja kaipaan, ja että niin ollen hän on minulle elävä.