Kevään lapsi

Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.

Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.

Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.

Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:

Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.

On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.

Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.

Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.

Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.

Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.

Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.

Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.

Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.

Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.

Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.

Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.

Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.

Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.

Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.

Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.

Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä. 

Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.

Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.

Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.

Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.

Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.

Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.

Olen selvinnyt mahdottomasta.  Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä. 

Ajatuksia keväältä

Hajanaisia ajatuksia maaliskuun puolivälistä huhtikuun lopulle, olkaa hyvä.

Jääpaloja. Monena maaliskuun iltana valutin jääpalapussiin vettä ja pistin sen yöksi pakastimeen, ihan vain voidakseni aamulla ennen töihin lähtöä hautoa silmäluomiani jääpalojen alla. Ainut epätoivoinen keino kätkeä melkein umpeen turvonneet silmät. Enää pariin viime vuoteen naama ei ole kestänyt itkemistä. Katson peilistä ja ajattelen olevani kuin pystyyn nostettu ruumis. Sanon mielessäni kirosanan, kuten joskus maratonin vaikeissa paikoissa ja lähden töihin ajatellen, että saan ajatella vain töitä. Ei kyyneltäkään työpäivän aikana. Kotona saan itkeä illasta aamuun, mutta työpäivän aikana ei yhtäkään kyyneltä. 

Ja sellaista ilmeisesti vain on elämä, että vaikka kotona itken taukoamatta, töissä saatan yhtenä hetkenä nauraa katketakseni. Parhaan ystäväni kuolemasta on kulunut vuorokausi, kun löydän itseni nauramasta hervottomasti työkavereiden jutuille, siitä huolimatta, että samaan aikaan olen aivan täysin tietoinen mieltä jäytävästä, helvetillisestä surusta.

Kotona itken joka asiaa. Esimerkkinä mainittakoon hammastahnapurkin korkista irtoava musta karva. Joka paikassa, missä koira on kulkenut, leijuu koiran karvoja vielä kauan sen jälkeen, kun hän ei enää siellä ole. Aina joku tarttuu johonkin. Muun muassa hammastahnapurkin korkkiin. Tiedostan, että normaalina päivänä ajattelisin jotain painokelvotonta karvoista, joita on joka paikassa. Sillä viikolla koirankarva hammastahnapurkin korkissa on mitä kallein muisto, tekisi mieli museoida se.

Reistaileva terveys. Vitutus. Miksi juuri minä, miksi aina minä, miksi voi miksi, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni, en mitään.
Ainoa "lohtuni" on, että monet ihmiset sairastuvat vielä paljon pahemmin ihan yhtä lailla ilman omaa syytään, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, huolimatta siitä, kuinka ovat itsestään huolta pitäneet.
Koiran kuolinviikolla puhun puhelun terveyskeskuksen edustajan kanssa. Puhelimen toisessa päässä on maailman ystävällisin ihminen, ja minä olen yksinomaan tympääntynyt. En jaksa, en kestä, lopeta jo, olisi tässä töitäkin tehtävänä ja kaikkea muuta. Olen itsekäs ja tyhmä, enkä ollenkaan ylpeä siitä. 

Muutto. Elämäni ensimmäinen sellainen asunto, jossa saan asua toistaiseksi. Aiemmin asunto oli sidottu opintoihin, ensin perus- ja sitten jatkotutkinto-opintoihin, sen jälkeen muuten vain väliaikaisuuteen. Nyt ensimmäistä kertaa asunto, jonka asuminen jatkuu toistaiseksi täysin määrittelemättömän kauden ajan.

Ensimmäinen kerta, kun ostan itselleni huonekaluja. Olen töissä käyvä, tienaava, kelvollinen aikuinen, joka sisustaa asuntoa.
Tarkoitus on ensin ostaa vain edellistä levyempi sänky, mutta tilanne eskaloituu. Sängyn lisäksi tuntuu yhtäkkiä pakolliselta ostaa uusi pöytä ja tuolit. Myöskään tavalliset lamput eivät kelpaa, yhtäkkiä ilmaantuu tarve koristeellisemmalle lampunvarjostimelle. Tilanne leviää käsiin. En tiedä, mitä tästä vielä seuraa, ei hyvältä näytä. Viimeisimpiä ostoksiani ovat uusi vessaharja ja uusi käsienpesuainepullo kylppäriin, sellaiset, että ne mätsäävät toisiinsa. Edellinen leikkuulauta ei enää kelpaa, pitäisi saada uusi, mieluiten ehkä kaksi. En edes puhu kaikista muista asioista, joita mielessäni pörrää. Jokainen mieleen juolahtava ajatus ja erityisesti jokainen ostettu asia on kerta kaikkiaan pakollinen: uuden asian keksittyäni ja sen ostettuani en pysty näkemään, miten selvitä tästä eteenpäin ilman sitä ja miten olen selvinnyt tähän asti.

Vanhemmat ja veljet, ainoat ihmiset, joihin aivan oikeasti tässä elämässä voin luottaa, tulevat muuttoapuun. Ylimääräisiä kyselemättä, vastapalveluksia pyytämättä. Lakipiste saavutetaan, kun veljeni aloittaa sen koristeellisen lampunvarjostimen kokoamisen. Siinä vaiheessa vihellän pelin poikki ja menen itse kokoamaan varjostimen loppuun. Muut ehtivät pistää puoli asuntoa kuntoon sillä aikaa. Veljeni tulee viereeni istumaan, varjostin on jo melkein valmis.

Hän: "No, ostatko vielä toisen kerran tollasen lampun?"
Minä: "Ostan. Mä ostan tästä lähin vaan tällasia lamppuja. Tai ei, ei tää kelpaa mulle. Haluan vielä vähän vaikeampia."

Myöhemmin mittailen epämuodostuneeksi kasattua lamppua katossa ja ajattelen korjaavani sitä joskus toisen kerran. Ja samassa ne taas sattuvat silmiin, pari mustaa koirankarvaa kirkkaassa valossa, lampunvarjostimessa, joka on ollut vähän aikaa matolla, samalla matolla, jolla koirakin on joskus ollut.

Pääsiäispyhinä pienin veljieni lapsista kyselee tasaisin väliajoin "missä Pietu on."
Hänelle on kerrottu, että Pietu on koirien taivaassa, mutta joko se ei pysy mielessä kuin vähän aikaa, tai sitten koirien taivaan merkitys ei oikein avaudu.  
Yhtenä hetkenä, kun piirrämme yhdessä lattialla, hän pyytää minua piirtämään koiran. Kysyn, mitä hän itse aikoo piirtää.
"Taivaan", hän sanoo.


 

Lähdön tunnelmaa

Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.


Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.


Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.


Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.


Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.


Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.


En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.


Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.


Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.


Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.


Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.


Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.


Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,


Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.


Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.


Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.


Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.

Kesän kynnyksellä

Säät eivät pitkään aikaan ole näyttäneet siltä, mutta tällä viikolla sitten vihdoin. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kohta on kesä.

Myös mielessäni oli viime viikonloppuna lyhyt kesäinen hetki. En nyt saanut tätä muotoiltua paremmin. Mutta siis niin, että hetken mielessänikin tunsin sellaisen kesäisen leppeyden, josta ollaan oltu todella kaukana viime aikoina ja taas viikonlopun jälkeen. Sanoin eilen ystävälleni, että en kestä sitä, minkälainen olo mulla koko ajan on, enkä etenkään sitä, minkälainen ihminen musta on sen olon seurauksena tullut. Oma huonontuulisuuteni kuvottaa. Itseäni ja kaikkia lähellä olevia.

Mutta siis, viikonloppuna muistin taas hetken ajan, miltä tuntuu olla iloinen, miltä tuntuu nauraa oikein kunnolla. Jo pelkkä sen muistaminen havahdutti (taas) pohtimaan, onko siitä tosiaan niin kauan, kun viimeksi nauroin tällä tavalla. Lisäksi viikonloppuna muistin taas, millaista oli joskus silloin, kun oli lapsi. En pidä itseäni kovin aikuismaisena, ja pystyn mielestäni hyvin muistamaan, minkälaisia tunteita mulla oli tiettyinä lapsuuden ikäkausina, mutta viime viikonlopun kaltaisina hetkinä aina kunnolla ymmärtää, että lapsenomaisia onnenhetkiä tulee enää harvoin, ja silloin kun tulee, niistä pitää ottaa kaikki irti. 

Ja sitten ehkä asiaan?
Ilon aiheuttajia olivat a) veljen perhe, b) kaikki muut perheenjäsenet ja c) trampoliini.
<3 <3 <3 

Tää on taas niitä hetkiä, jona sanat eivät vain jotenkin riitä.
Olen aina rakastanut pomppimista. Siis ihan maassakin, omalla ponnistusvoimalla. Mulle nauretaan aina kotona, koska pompin ympäriinsä jatkuvasti.
Olen rakastanut yli kaiken niitä harvoja elämäni hetkiä, joina olen päässyt trampoliinille. Muistan elävästi, kuinka 6-vuotiaana kulutin koko Visulahden reissun pelkästään trampoliinilla posket punaisina pomppien. Ja 9-vuotiaana Puuhamaassa. Ja joka paikassa, missä vain trampoliineja on ollut.

Yläasteen telinevoimistelu-temppuilu-liikuntatunneilla olisin aina halunnut mennä vain trampalle pomppimaan, mutta en kehdannut, koska se oli siellä vauhdin ottamista varten.
Olen aina, koko elämäni, haaveillut omasta trampoliinista, mutta tiennyt, että se ei ole mahdollinen.
Viime kesänä en enää välittänyt siitä, kehtaanko ja onko noloa, kun huomasin trampoliinin veljeni pihalla. Menin pomppimaan ja huomasin pian, että kaikki muut aikuiset tulivat perässä.
Siitä se ajatus sitten muistaakseni lähti. Hankitaan meillekin tällanen. 

Trampoliinin hommaamisesta vanhempieni kotipihalle alettiin puhua vakavissaan joskus tämän vuoden synttäreideni aikaan.
Pari viikkoa sitten olin mukana ostamassa sitä. Vielä siinä vaiheessa en oikein uskonut sitä todeksi.
Viime viikonloppuna se pistettiin porukalla pystyyn. Vielä siinäkin vaiheessa tuntui vaikealta uskoa.

Annoin veljen lasten mennä ensin pomppimaan, kun trampoliini viimein auringon laskiessa jökötti takapihalla.
Kävin salaa pomppimassa yksin, kun lapset lähtivät syömään.
Sen jälkeen mua ei enää saatu sieltä pois.

Ja yhtäkkiä siinä sitä sitten oltiin. Kaksi veljeäni ja minä ja kasa lapsia, pomppimassa kilpaa trampalla, ja muistin yhtäkkiä, miltä tuntui olla lapsi, silloin joskus, niinä lapsuuden hetkinä, jona oli oikein kivaa. Naurettiin vaan ja riehuttiin ja naurettiin lisää, eikä ketään kiinnostanut se, että isä tuli nurkan takaa karjumaan, että "siinä on 140 kg painoraja!!!"
(Tosin pidimme kyllä huolen siitä, että painorajat eivät ylittyneet, eli emme pomppineet kaikki yhtä aikaa. Älkää siis huolestuko.) 

Muistin yhtäkkiä, miltä tuntuu olla tosi iloinen, millaista on, kun on ihan tosi tosi kivaa, eikä haluaisi lopettaa ikinä.
Hypin vielä, kun kaikki muut olivat jo siirtyneet makkaranpaistonuotion ääreen pakoon yön kylmyyttä. Kuulin, kuinka joku sanoi, että "vielä aamulla kun herätään, niin se on siellä pomppimassa".

Seuraavana päivänä lasten lähdettyä juoksimme veljeni kanssa kilpaa trampoliinille, pois alta risut ja männynkävyt, nyt kun trampalla oli tilaa eivätkä painorajat paukkuneet.

Muistin, että just tällaistahan se oli joskus viisitoista vuotta sitten. Äiti ja isä sisällä telkkarin ääressä, minä ja kaksi vuotta vanhempi veljeni ulkona riehumassa. Loikimme ja nauroimme kilpaa. Teimme vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.
"Hypitään yhtä aikaa ylös ja alas."
"Sit tehään silleen, että sä hyppäät aina kun mä tuun alas."
"Sit tehään silleen, että hypitään tässä ympyrää, tahdissa."
"Sit tehään silleen, että mä makaan tässä keskellä trampoliinia ja sä pompit ympärillä."

Jäin pohtimaan, mikä siinä oli perimmäinen kiehtovuus.
Ehkä jonkinlainen rajattomuuden tunne. Normaalilla omalla hypyllä voi lentää korkealle ilmaan, melkein kuin lentäisi. Jos toinen hyppää vieressä samaan aikaan, lentää vielä korkeammalle, kun ei ole enää pelkästään oman ponnistusvoiman varassa. Vain turvaverkko on rajana. Jos ei jaksa itse enää hyppiä, saattaa saada ilmalentoja jo toisen hyppiessä vieressä. Lopulta vain toivoisi, että tramppa olisi vielä puolta isompi ja turvaverkko kaksi kertaa korkeampi, että mitään rajoja ei enää olisi.

Lihaskivusta päätellen se oli lisäksi ihan oikeaa liikuntaa. Miten joku niin kiva voi aiheuttaa niin kovan niska- ja jalkalihaskivun?!

Vielä lisää ilon pisaroita tihkui siitä, että Ismo Leikola oli lauantaina Neljän tähden illallisessa ja maanantaina postiluukustani kolahti uusi Ismo Leikola -paita! (En tosin kehdannut mennä se päällä illaksi töihin, vaikka aioin.)

Mutta kyllä Ismo Leikolakin jää auttamatta kakkoseksi, kun on mahdollisuus lentää turvaverkon rajoissa ilmaan. Näin on. 

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!

Kukoistus

Toukokuun tuoksu oli kielo, kesäkuun tuoksu on juhannusruusu. Olen haistellut sitä tänään. Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjan. Olen käynyt aamu-uinnilla suihkun sijaan. Maailma kukoistaa. Se tarkoittaa, että on kesä, paras aika kesästä. 

Tänään olen iloinen, sillä muudan suuri opiskeluihin liittyvä asia selvisi vihdoin. Tämän vuoden syksynä minun ei ensimmäistä kertaa ikinä tarvitse tuskailla kurssisuunnitelmien kanssa ja pohtia päätäni puhki sen suhteen, mitä opiskelisin ja mitä en opiskelisi. 
Kaikki on selvempää kuin ikinä. 

Saas nähdä mitä siitä sitten seuraa. 

Kesä, ja suklaajäätelö ovat tämän hetken ilojani.  

Crocseilla suohon

Tänään olen ollut kuin henkilö komediallisessa draamassa. 

Kävelin kaupungilla lyhyissä shortseissa, vaikka en ollut sheivannut säärikarvojani. Aika kamalaa, myönnän. 
Sitten kävin nyhtämässä äidin kanssa erästä kukkaa lammen rannalta pois, jotta se voitaisiin istuttaa toiseen kohtaan pihamaata. Taiteilin crocseilla rantaan, jossa äiti oli jo lapioimassa kukkaa irti maasta.

Ja yhtäkkiä maa petti toisen jalkani alta.
Toinen jalkani upposi kokonaan mutaan, ja kuului vain sellainen massahdus, kun mutavelli imaisi sen vielä syvemmälle. 
Yritin kiskoa ja reuhtoa jalkaani irti, mutta se oli toivotonta. Jalka tuntui juuttuvan vain sitä pahemmin, mitä rajummin riehuin. Kirosin ja huusin ja äyskin, mutta eihän se mitään auttanut.
Yritin saada tukea jostain, että saisin paremmin kiskottua itseäni ylös mudasta, mutta missään ei ollut kohtaa, jossa kädet olisivat pitäneet. Äitini vain nauroi vieressä. 

Lopulta sain tempaistua jalkani irti, crocsini jäi mutaan. Kaivoin sen sieltä kohta, puoliksi lapiolla ja puoliksi käsin.

Ja niin, se kasvikin sitten sieltä lopulta saatiin. 
Lopuksi olin yltä päältä mudassa. Aika vapauttavaa oikeastaan. 

Lenkkipolun varrella tuoksuvat kielot. 
Ihanaa!

Nimeni on

Mulla on tänään nimipäivä.
En ole koskaan oikein pitänyt omasta nimestäni. Suurin syy on se, että joudun aina selittämään, kuinka monta alkuvokaalia siihen tulee ja miten se kirjoitetaan ja miten sanotaan. Tiedän ainakin sen, että jos mun täytyy joskus antaa jollekin nimi, niin en takuulla anna sellaista nimeä, jossa olisi jotain ääntämis / kirjoittamisepäselvyyksiä. Toiseksi, nimessänihän on tietysti R-kirjain, joten aina löytyy joku, joka ei saa selvää R-vikaisesta sössötyksestäni. Itseni esitteleminen ihmisille on usein vaivaannuttavaa.

Nimeni on alkuperältään saksalainen ja merkitsee kanervaa. En ole saanut sitä kenenkään mukaan, vaan se on vain vanhempieni ehdottama nimi, jota vastaan kellään ei ollut mitään. Isoveljeni olivat kuulemma asettuneet poikkiteloin jokaista sitä ennen tullutta nimiehdotusta vastaan, sillä aina he tunsivat jonkun, jolla oli joku sama nimi ja joka oli niin tyhmä tyyppi, ettei sitä voi mulle nimeksi antaa. Minun nimisiäni ei kukaan tuntenut eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Äitini on sanonut, ettei hänelle nimenantohetkellä tullut mieleenkään, että nimeni ensimmäisen kirjaimen määrän suhteen voisi kellään olla mitään epäselvyyttä. 

Vasta aikuisena olen oppinut arvostamaan nimeäni vähän enemmän, kun aikaisemmin inhosin sitä yli kaiken. Aikuisena olen kuullut monelta, että se on kaunis nimi, ja että he eivät ymmärrä, miksi en itse pidä nimestäni. Vasta aikuisena olen myös törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tyytyväisiä omaan nimeensä. Olen päättänyt itsekin opetella. 

Nimipäivät ovat kuitenkin mielestäni verrattoman kivoja. Niihin ei liity samanlaista härdelliä ja stressausta kuin synttäreihin: on normaalia, että kukaan ei muista nimipäivää, joten kun kukaan ei onnittele, ei tarvitse ajatella, että musta ei pidetä eikä kukaan muista olemassaoloani. Saa vain juhlia kaikessa rauhassa itsensä ja niiden kanssa, jotka muistavat.

Tää on taas vaihteeksi niitä päiviä, joina mulla on voittajaolo. 
Olen syönyt kevään ensimmäistä raparperipiirakkaa. Olen koonnut monta palapeliä veljentyttöni kanssa. Olen harjoitellut jooga-asentoja ulkona auringossa. Olen heittänyt talviturkkini, jos sitä Gran Canarian uima-allasta ei lasketa. Olen voittanut veljeni tikanheitossa. Hetken jaksan taas uskoa olevani ihan hyvä ja selviäväni. 
Ai niin, ja sain vanhemmiltani nimpparilahjaksi laukun, juuri sellaisen, kuin olen halunnut jo pitkään!
Jee! 
Tähän on hyvä lopettaa. 

 

Ylistys toukokuulle.

Eilen kävin juoksulenkillä sellaisella reitillä, jolla en ole käynyt pitkään aikaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta pitkään, pitkään aikaan, kun juoksin sen lenkin valoisassa.
On jännittävää, miten erilaiselta paikat näyttävät, kun ne näkee. Toteamisen arvoista, eikö? Juoksin sen lenkin, jonka olen juossut tämän vuoden aikana kymmeniä kertoja, mutta aina pimeässä. Muistin, että viimeksi taisin juosta sen valoisassa eräänä viime marraskuun aikaisena aamuna.
Ihmettelin, miten erilaiselta kaikki näytti. Reitti tuntui kerta kaikkiaan aivan uudelta. Mutkat, maisemat, tututkin paikat, olivat ihan kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin.

Ajattelin. kuinka rakastankaan toukokuuta. Kuinka toukokuu on parasta aikaa vuodessa, juuri tämän takia. Järvi on sula, puut vihreinä, kasvit kukassa, maailma kukoistaa, ja jokainen väri loistaa juuri niin puhtaana, kuin vain keväällä ja alkukesästä on mahdollista. Kesän kuluessa ne värit hiljalleen haalistuvat ja muuttuvat erilaisiksi. Vain toukokuuhun kuuluu se jokin tietty kirkkaus ja puhtaus. Sitä ei kyllästy katselemaan.

Olin hetken aikaa niin iloinen kaikesta. Iloinen maailmasta ja itsestäni.
Ajattelin, että minä olen hyvä, ja minusta on vaikka mihin. Vaikka usein ei tunnu siltä.
Ylistin vähän aikaa itseäni. Kerroin itselleni, kuinka hyvä ja vahva olenkaan. Pystyn juoksemaan ja liikkumaan kevyesti ja kestävästi. Näen, kuinka kaunista ympärilläni on ja nautin siitä. Pystyn nauttimaan yksinolosta, itseni seurassa olemisesta, täysin rinnoin. Moni muu ei siihen pysty. Olen selvinnyt elämässäni monesta pienestä ja suuresta asiasta, vaikka olen luullut, ettei se olisi mahdollista. Minusta on johonkin, ja aika moneenkin asiaan.

On vain opittava antamaan itselleen arvoa. Ainakin vähitellen, opeteltava, vaikka se kävisi kuinka hitaasti.
On opittava antamaan itselleen anteeksi. Ainakin, ja varsinkin, ne asiat, joista kukaan muu kuin itse ei itseään syytä.
Ja on opittava olemaan ajattelematta ja välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ainakin sopivissa määrin.

Siinä päivän elämänviisausosio.
Sitten jaan kanssanne asian, joka on viime päivinä tehnyt minut valtavan onnelliseksi.
Olen löytänyt FilmTownin.

Kuulostaa ehkä oudolta ja tyhmältä, mutta koskaan aikaisemmin elämässäni en ole vuokrannut elokuvaa itse ja yksin. En ole koskaan oikein tajunnut ja huomannut, että olisi edes olemassa leffojenvuokrausmahdollisuus. Olen aikuisikäni ajatellut, että jos haluaa nähdä elokuvan, vaihtoehtoina on käydä elokuvissa tai ostaa se omaksi. Siksi elokuvien katseluni on jäänyt vähiin. Useimmiten en halua tuhlata rahojani leffalippuhin enkä niiden omiksi ostamiseen, varsinkin, kun usein haluan katsoa elokuvan vain kerran, ja sitten se jää hyllyyn pölyttymään ja viemään tilaa.

Tänä keväänä eräs ystäväni johdatti minut kotikaupunkini FilmTowniin, joka vielä sijaitsee aivan lähellä kotiani. Tietämättään hän johdatti minut uuteen maailmaan.
Olen siitä lähtien ollut ihan hurmiossa.
Näin paljon elokuvia, joita olen aina halunnut nähdä.
Aivan naurettavan halvalla.
Tällä viikolla olen katsonut kokonaista kaksi elokuvaa, jotka olen jo kauan halunnut nähdä. Ja mitä olen siitä maksanut? Kokonaisen euron ja viisikymmentä senttiä. Kahdesta elokuvasta. Kaksi loistavaa elokuvaa, kaksi ihanaa laatuaikailtaa itseni seurassa hyvän elokuvan parissa, yhteensä euro ja viisikymmentä senttiä. Vähemmän kuin opiskelijalounas.

Ja mikä kaikkein parhainta, siellä se FilmTown edelleen on, seinät tulvillaan ja turvoksissa elokuvia, jotka vain odottavat, että poimin ne käteeni ja katson ne. Mulla on edessä niin monta yhtä hienoa laatuaikailtaa, että pelkkä ajatus jo saa jonkinlaiseen hurmokseen.

Ei tällä erää muuta. Palataan!

Hyvästi jää

Onko täällä muita, joille hyvästien sanominen on kamalan vaikeaa? Muita, jotka eivät siedä eroseremonioita, oli kyseessä sitten loppuelämän mittainen tai vain muutaman päivän kestoinen ero?
Yksi ilmoittautuu täällä.

On taas se aika vuodesta, jona ihmiset hajaantuvat kuka minnekin. Kesälomille, kesätöiden pariin, kotipaikkakunnilleen, minne milloinkin. Edessä on pitkä ero, niin pitkä, että seuraavaa tapaamiskertaa on vaikea hahmottaa tulevaisuudesta. Pitää sanoa heippa. Pitää sanoa jotain. Toisin sanoen, pitää olla taas siinä tilanteessa, jossa minulla ei ole sanoja.

Vihasin eroseremonioita jo esikoulussa. Itkin, kun joku sellainen hoitaja, jonka kanssa en koskaan edes ollut jutellut, oli töissä viimeistä päivää. Itkin, kun sellainen poika, joka oli kiusannut minua ja jota siksi olin inhonnut, muutti pois ja hänelle pidettiin juhla viimeisen päivän kunniaksi. Itkin hillittömästi jo pelkkiä niitä sanoja: viimeinen päivä, ero. Emme koskaan enää tapaa. 
Edelleen, 10-vuotiaana itkin, kun eräs koulumme siivooja jäi eläkkeelle ja lauloimme hänelle Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun. Kun vuorotellen luimme hänelle läksiäiskirjeemme, minun ääneni tärisi ja murtui. Eikä mitään eroa edes ollut edessä; ainakin nämä kuluneet 13 vuotta olen tasaisin väliajoin nähnyt kyseistä ihmistä kylällä, moikannut ja joskus jutellutkin. 

Nyt aikuisena olen kehitellyt itselleni selviytymiskeinon. Olen etäinen, kylmä ja välinpitämätön. Sanon vain "heippa", "nähdään", "moikka" tai jotain muuta, heitän sen nopeasti, ennen kuin toiset ehtivät aloittaa mitään suurellisempaa, ja sitten juoksen pois, ennen kuin itse murrun. Se on ainoa keino. Jälkikäteen itkeskelen vähän aikaa itsekseni. Koen sen usein ainoaksi keinokseni. Toinen vaihtoehto on, että purskahdan itkuun, enkä osaa erota, en osaa lähteä, en silloinkaan, vaikkei ihminen edes olisi minulle erityisen tärkeä. Saati sitten silloin, kun kyseessä on tärkeä, rakas, hyvä ystävä. 

On mulla aikuisenakin ollut toisenlaisia eroseremonoita. Ei se aina yhtä coolisti mene. 
Viimeksi viime keväänä itkimme yhden ystäväni kanssa toisiamme vasten, itkimme, itkimme ja itkimmme, ja aina kun toinen lopetti, toinen aloitti alusta, ja siitä tuli oravanpyörä, josta ei ollut päästä millään irti. Nenäliinoja kului koko paketti, paitamme sekoittuivat kyyneliin ja räkään, emmekä saaneet soperrettua enää sanaakaan, kunhan vain itkimme, kaksi aikuista ihmistä, ja yritimme ripustautua toisiimme kiinni ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tämä kahden viikon eron vuoksi. 

Jep. 
En sitten tiedä, kumpi on parempi. Tuo, vai se kylmä ja välinpitämättömän oloinen etäisyys.
Nämä ovat taas niitä hetkiä, joina sitä vain toivoisi voivansa löytää jonkinlaisen keskitien kahden äärimmäisyyden välillä.

Päivän Muumijakso: Tervetuloa hattivattien saarelle
perustuu edelleen Taikurin hattu -teokseen
kertoo Muumien temästä seikkailuretkestä veneellä, jonka he edellisessä jaksossa löysivät rannalta ja kunnostivat. Kohteeksi ilmaantuu autioksi luultu saari, jossa Hemuli joutuu mykkien, kummitusmaisten hattivattien ahdistelemaksi. Ukkosmyrskyn yllättäessä Muumit päättävät jäädä saarelle.
Ukkosen ilmaantuminen hiukan ahdisti minua lapsena tässä jaksossa, sillä olen aina itse pelännyt ukkosta. Muuten tämä jakso ei herätä mitään ihmeellisempiä tuntemuksia. Mukava jakso, mutta ei mikään erityinen. 
Samaistun erityisesti tässä jaksossa Nipsuun, joka viime tingassa peruu lähtönsä matkaan, koska pelkää veneen uppoavan. Uimataidoton ja pelokas Nipsu on aivan kuin minä pienenä - sillä erotuksella, että minut olisi pakotettu mukaan, en olisi jäänyt rannalle yksin heiluttamaan. 

 

Muumikuun alku

 Aurinkoista toukokuuta!
Ajattelin toukokuussa ottaa täällä blogissa käsiteltäväksi minulle erittäin rakkaan ja tärkeän asian, nimittäin Muumit.
Ajattelin joka postauksessa tästä eteenpäin esitellä lyhyesti yhden Muumilaakson tarinoita -TV-sarjan jakson ja sen minulle tuoman henkilökohtaisen merkityksen. Käyn jaksot läpi järjestyksessä. Niistä jaksoista, joista mulla on eniten sanottavaa, saattaa paisua koko blogimerkinnän pituinen mittaus, mutta ajattelin enemmänkin pitää tän sellaisena postauksessa esiintyvänä "Päivän Muumijakso" -osiona. 
En oikeastaan välitä siitä, kiinnostaako ketään lukea Muumeista tai minun mielipiteistäni niitä koskien, sillä en usko, että tällä blogilla muutenkaan on mitään sankkaa lukijakuntaa. Aloitan tämän "Muumikuun" siksi, että A) Minua itseäni kiinnostaa ja B) Haluan edes vähän suunnata ajatuksiani ja kenties muidenkin ajatuksia johonkin muuhun kuin omaan elämääni ja sen vittumaisuuteen. 

Tänään, toukokuun ensimmäisenä päivänä, ihan ensimmäiseksi Muumikuun aloitukseksi, otan käsittelyyn "Muumipeikko ja pyrstötähti" -elokuvan, sillä sehän on periaatteessa "ensimmäinen Muumi-tarina". Sen tapahtumat sijoittuvat kaiken alkuun, ennen Muumilaakson tarinoita -TV-ohjelman alkua. Elokuva perustuu ja on mielestäni melko uskollinen Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjalle. Tuo kirja on vasta toinen Tove Janssonin kirjoittaman Muumi-kirjasarjan osa, ensimmäinen kirja on Muumit ja suuri tuhotulva, jossa Muumiperhe löytää tiensä Muumilaaksoon. Siitä ei ole televisioversiota. 

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa ja elokuvassa keskeistä on kaikkien odotusten mukaisesti pyrstötähden luoma uhka. Tarina alkaa siitä, että Muumiperhe asettuu asumaan Muumilaaksoon. Muumipappa rakentaa sillan joen yli, Muumimamma järjestelee kukkapenkit, Muumipeikko sukeltelee meressä ja Muumipeikon pikkuystävä Nipsu löytää rannalta ikioman luolan.

Turvallinen ilmapiiri särkyy, kun Muumit saavat vieraakseen joen törmässä asuneen filosofi Piisamirotan, jonka koti on tuhoutunut Muumipapan sillanrakennushössäkässä. Piisamirotta valistaa Muumiperhettä taivaalla näkyvän pyrstötähden vaaroista: Maapalloa lähestyessään se aiheuttaa pyörremyrskyjä, kuivuutta, heinäsirkkoja ja lopulta ihan oikean maailmanlopun huitaistessaan ohikulkumatkalla mukaansa koko maapallon Muumeineen kaikkineen.

Muumipeikko ja Nipsu, elokuvassa myös Pikku Myy, lähtevät vaellukselle kohti tähtitornia, aikomuksenaan selvittää, ovatko Piisamirotan puheet totta. Matka Yksinäisten vuorten takana sijaitsevalle tähtitornille on pitkä ja monien seikkailujen ja vaarojen sävyttämä. Matkalla he tapaavat vaeltaja Nuuskamuikkusen, josta tulee Muumipeikon paras ystävä, Niiskusisarukset, joista toisen ärhäkkä lihansyöjäkasvi on ahmaista suihinsa, sekä Hemulin, joka kadottaa pyörremyrskyssä postimerkkikansionsa. Tähtitornilla he saavat kuin saavatkin kauhukseen kuulla, että pyrstötähti lähestyy kovaa vauhtia, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu, kun se lopulta iskeytyy maahan. 

Ystävykset kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon, jossa suoritetaan jo kiivasta joukkopakoa. Muumiperhe ystävineen evakoituu Nipsun löytämään luolaan, jossa he viettävät viimeiset kauhunsekaiset hetkensä ennen pyrstötähden tuloa. 

Sekä elokuva että kirja päättyvät onnellisesti uuteen aamuun, jossa vaaraa ei enää ole. Aurinko paistaa, pyrstötähden luoma painostavuus ja uhka on pois pyyhkäisty. Meri tulee takaisin ja Muumiperhe ystävineen riemuitsee elämänilosta ja selviytymisestään. 

Boel Westinin Tove Janssonista kirjoittaman elämäkerran (Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä 2007) mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti kirjoitettiin toisen maailmansodan aikana, ja heijastaa niin ollen kaikkialla vallitsevaa kuolemaa, uhkaa, pelkoa ja maailmanlopullista tunnelmaa, joka kirjassa on keskeistä. Vasta aikuisena olen itse osannut yhdistää kirjan ja elokuvan hiljalleen lähestyvän uhan, kauhun ja hurjan pakenemisen sodan olosuhteisiin, jotka kirjan kirjoittamishetkellä ovat vallinneet. 

Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran joskus alle kouluikäisenä, 1990-luvun alussa, jolloin sitä esitettiin elokuvateattereissa. Olen kuulemma käynyt katsomassa sen veljieni kanssa, mutta itse en muista siitä juuri mitään - ehkä siksi että keskityin kuulemma pienenä elokuvissa lähinnä karkkien syöntiin sillä aikaa, kun muut tuijottivat elokuvaa. Kirjan olen lukenut ekaluokkalaisena ja samoihin aikoihin saanut lahjaksi myös Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjakuva-albumit. Sarjakuva on vielä paljon elokuvaa uskollisempi kirjalle: molempiin sisältyy esimerkiksi elokuvasta kokonaan poisjätetty kohtaus, jossa Muumipeikko ystävineen poikkeaa paluumatkalla tansseissa ja kaupassa. 

Näin elokuvan 8-vuotiaana ensimmäistä kertaa niin, että muistan sen. Ihmettelin silloin sitä ahdistavaa ja paikoin jopa kauhistuttavaa tunnelmaa, joka elokuvasta huokuu ja joka on mielestäni todella vierasta esim. "Muumilaakson tarinoita" -TV-sarjan jaksoille. Elokuva kuitenkin teki vaikutuksen ja oli koko ala-asteen ajan ehdoton suosikkielokuvani. Ainut mikä itseäni häiritsi lapsena, on se, että muutamalla hahmolla on elokuvassa erilainen ääni kuin TV-sarjassa.

En muista, onko Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva sallittu aivan kaikenikäisille, mutta mielestäni se ei ole pienten lasten elokuva. Muumeista kertovana elokuvana aikuiset saattavat luokitella sen kaikille sallituksi, mutta jo elokuvan taustamusiikit luovat tunnelmaa, jonka ainakin itse koin lapsena hyvin ahdistavana. 

Vuonna 2010 Muumipeikosta ja pyrstötähdestä tehtiin myös nukkeanimaatio, nimellä Muumi ja punainen pyrstötähti. Itse en ole koskaan välittänyt elokuvista tai TV-sarjoista, joissa seikkailee nukkeja, mutta Muumifanina kävin kuitenkin katsomassa myös sen. Piirroselokuva on mielestäni huomattavasti parempi, joten jos arvotte näiden kahden välillä, niin älkää edes harkitko nukkeanimaation katsomista. 

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen / repliikin, joka elokuvassa on ja josta erityisesti pidän.
Pyrstötähti syöksyy maata kohti. Muumit istuvat pimeässä luolassa, odottaen mitä tuleman pitää. Kova tuuli ja maanjäristykset irrottavat kiviä maasta ja kallioista, kivet singahtelevat holtittomasti ympäriinsä ja osuvat kylpyammeeseen, jolla Muumit ovat peittäneet luolan katossa olevan aukon.
"Jos amme halkeaa, meille tulee pulmia", Muumimamma toteaa huolestuneena.
"Niin... Ei enää pitkiä sunnuntaikylpyjä esimerkiksi", Muumipappa vastaa surullisesti.

Tässä oli postaukseni Muumipeikosta ja pyrstötähdestä, olkaa hyvä. Jatkoa seuraa huomenna, kenties lyhyemmissä merkeissä.  

Tulkoon vappu

Vappuaattoni alkoi tänä vuonna saksan tentillä kello kahdeksalta aamulla. Saa nähdä miten se jatkuu. Alku ainakin oli ihan kiva, sillä mähän tykkään saksan kielestä. On tosin vaikea sanoa, miten tentti meni, sillä mielestäni se tuntui vaikealta, vaikka kuinka olin lukenut ja harjoitellut. Saas nähdä.

Vaikka joku sellainen legenda tuntuu elävän, että "vappu on opiskelijan joulu", niin mun täytyy valitettavasti todeta, että en ole mikään vappuihminen. Vappu on kyllä mielestäni ihan mukava juhla, mutta ei kaiken sen hypetyksen arvoinen. Siihen vaikuttaa ehkä eniten se, että minä en vain ymmärrä suomalaista alkoholikulttuuria.

En ymmärrä sitä, että aina silloin, kun on tarkoitus pitää hauskaa porukalla juhlan kunniaksi, kuten vappuna, juhannuksena, synttäreinä yms. niin alkoholilla on niin valtava rooli. En ymmärrä sitä, että tunnutaan oikein kilpailevan siitä, kuka juo eniten, kuka juo vahvinta ja kuka on huonoimmassa kunnossa. Se on pääpuheenaihe kauan ennen juhlia ja kauan juhlien jälkeen. Se on tavoite, ja jokainen, joka sitä ei tavoittele, on tylsä tai nyhverö.
Juon itse alkoholia suhteellisen harvoin ja suhteellisen pieninä annoksina. Olen kuitenkin elämäni aikana juonut myös liikaa joinakin kertoina, ja mun mielestä siinä ei ole ollut koskaan mitään hienoa, ei mitään tavoittelemisen arvoista.
En halua moralisoida ketään ihmistä, jonka mielestä juominen on paras tapa juhlia. Jos jonkun (ja ilmeisesti aika monen) mielestä oikeasti on kivaa vetää kännit, oksentaa seuraavana päivänä puolet elimistöstään ulos ja olla muistamatta mitään, mitä edellisenä iltana on toilaillut, niin olkoon ihan rauhassa mun puolestani. Ihmiset saavat pitää hauskaa ihan miten haluavat.
Mutta mä en ymmärrä sitä kulttuuria, että varsinkin opiskelijoiden mielestä varsinkin tällaisina vappuina ynnä muina juhlapäivinä jotenkin pitäisi olla kaikkien mielestä helvetin hienoa juhlia, synonyymi sanalle olla järkyttävässä kunnossa. Ja jos on tällanen opiskelija kuin minä, jonka mielestä se nyt ei ole niin tosi hienoa ja tavoiteltavaa, niin sit mussa on jotain vikaa.
Ugh, olen puhunut.

Lapsena tykkäsin vapusta. Muistan, kuinka olen ihan pienenä, alle kouluikäisenä osallistunut kaksi kertaa vappunaamiaisiin. Ensimmäisellä kerralla, viisivuotiaana, pukeuduin prinsessaksi. En muista, mitä mulla oli päälläni, mutta muistan, että meille hankittiin kasvovärit, ja naamiaispäivän aamuna isäni meikkasi mut niillä kasvoväreillä, koska äiti ei ollut kotona. Mielestäni olin tosi kaunis. Muistan, että samoissa naamiaisissa eräs silloinen ystäväni oli myös pukeutunut prinsessaksi ja meille tuli siitä riita. Olimme molemmat sitä mieltä, että se toinen ei ole oikeanlainen prinsessa, ja että vain minä itse olen oikeannäköinen ja kaunis prinsessa. Se oli toistaiseksi ensimmäinen ja viimeinen elämäni kerta, jona olen ollut sitä mieltä, että olen paljon kauniimpi kuin joku toinen tyttö, ja vielä kehdannut sanoa sen ääneen ja ruveta riitelemään siitä. Muistan, kuinka olin vakaasti sitä mieltä, että minä olin tosi kaunis prinsessa ja se toinen oli ruma, ja sitten me riitelimme siitä verisesti.
Hienoa sentään, että mullakin on joskus ollut itsetunto kohdillaan.

Toisena vuonna, kuusivuotiaana, pukeuduin karhuksi, koska serkullani oli sellainen nallekarhupuku ja lainasimme sitä. Se puku ei muistaakseni aiheuttanut mitään riitaa eikä kellään muulla ollut samanlaista.

Toinen ihana lapsuusmuistoni vapusta liittyy ilmapalloihin. Muistan elävästi, kuinka iloinen olin, kun sain vappuna sellaisen ison ilmapallon. Mulla oli ainakin parina vuonna sellainen punainen, sydämen muotoinen ilmapallo, jossa oli 101 Dalmatialaista -kuva. Leikin niillä ilmapalloilla ainakin pari viikkoa vielä vapun jälkeenkin, niin kauan kuin niissä vain riitti ilmaa.
Ostaisin sellaisen ison ilmapallon itselleni edelleen joka vuosi, elleivät ne olisi niin kalliita. Parina viime vuotena olen nähnyt jossakin sellaisen minttulikööripulloilmapallon. Olen ajatellut, että se on ihan kuin mulle tehty, mutta en ole raaskinut ostaa sitä, eikä kukaan muu ole suostunut ostamaan sitä mulle, vaikka olen yrittänyt kinuta.
Sellaisia pusseissa myytäviä pienempiä ilmapalloja olen kyllä ostanut ja puhaltanut ja leikkinyt niillä, ne ovat kivoja.
Viime vuonna ostin itselleni sellaisen jutun, jolla voi puhallella saippuakuplia, ja sellaisen aion ostaa tänäkin vuonna. Saippuakuplat. <3
Serpentiineistä en niin välitä.

Tänään siis ehkä ylioppilaslakki päähän ja saippuakuplia puhaltelemaan!

P.S. Sitäkään en kyllä oikein ymmärrä, miksi vappu on muka ylioppilaiden juhla. Työväen juhlahan se on, eikä ylioppilaiden. What the f *ck?!!!

P.P.S. Vielä toukokuun ensimmäisellä viikolla minulle saa esittää kysymyksiä! Kyselkää kommenttiosiossa tai jotain muuta kautta, ihan mitä tahansa ja kuinka paljon tahansa! Jee.

Ankeus.

Nyt ollaan mun maaliskuumielialani ytimessä.
En ole koskaan oikein osannut sanoa, mikä on lempivuodenaikani. Kaikilla vuodenajoilla on mielestäni omat hyvät ja huonot puolensa. Sen osaan kuitenkin sanoa, että maaliskuun hyppäisin mielelläni yli. Helmikuu on yleensä vielä ihan kunnollinen ja mukava talvikuukausi, ja huhtikuu taas on mun syntymäkuukauteni, eli eihän siitä voida luopua. Kuitenkin, maaliskuu suxx. Vihaan, vihaan, vihaan näitä alkukevään kuraloskakelejä, joista yhtenä päivänä saattaa toivoa jo kevättä ja kesää ja seuraavassa hetkessä saattaa jo olla vuoden pahin räntä- ja lumimyrsky niskassa.

Kuten olen jo monta kertaa kertonut, en ole kaamosmasennusihminen. Syksy on mielestäni ihan mukavaa ja tunnelmallista aikaa. Mun kaamosmasennukseni sijoittuu maaliskuuhun. Maaliskuu on mulle kuoleman kuukausi.
Tänään on yksi surullinen päivämäärä.
Minä olen taas surullinen ja aikaansaamaton, eikä mikään jaksa kiinnostaa pätkääkään. Vaikka on valoisaa ja vaikka varmaan pitäisi olla iloinen. Nyt en vain ole, enkä tiedä mitä voisin tehdä, jotta olisin.
Ja sit muuten, sellainen asia, että seuraavan kerran, kun mä haluan mennä teatteriin, niin mä varaan ensi tilassa lipun itselleni, enkä kysy keneltäkään muulta mitään, en pyydä mukaani ketään. Tänään on jo toinen kerta, jolloin multa jää näkemättä näytös, jonka olisin todella halunnut nähdä, vain siksi, että yritän sovittaa aikataulujani jonkun toisen kanssa. Tästä lähin opettelen tekemään just sen, mitä mä haluan, viis muista. Elokuvissa olen jo harjaantunut yksinkävijä, nyt laajennan tän taitoalueen teatteriinkin. Muistuttakaa mua tästä, jos joskus yritän lipsua tästä päätöksestä. 

Onhan tietysti ilojakin. Kuten se, että Pietu kävi tänään luonani ja tänä viikonloppuna näen ehkä kavereita. Olen iloinen siitä, mutta tällä hetkellä olen yksin, kaikki tuntuu epävarmalta ja tuntuu siltä, kuin joku nakertaisi elimistöäni tyhjiiin.