Ylistys toukokuulle.

Eilen kävin juoksulenkillä sellaisella reitillä, jolla en ole käynyt pitkään aikaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta pitkään, pitkään aikaan, kun juoksin sen lenkin valoisassa.
On jännittävää, miten erilaiselta paikat näyttävät, kun ne näkee. Toteamisen arvoista, eikö? Juoksin sen lenkin, jonka olen juossut tämän vuoden aikana kymmeniä kertoja, mutta aina pimeässä. Muistin, että viimeksi taisin juosta sen valoisassa eräänä viime marraskuun aikaisena aamuna.
Ihmettelin, miten erilaiselta kaikki näytti. Reitti tuntui kerta kaikkiaan aivan uudelta. Mutkat, maisemat, tututkin paikat, olivat ihan kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin.

Ajattelin. kuinka rakastankaan toukokuuta. Kuinka toukokuu on parasta aikaa vuodessa, juuri tämän takia. Järvi on sula, puut vihreinä, kasvit kukassa, maailma kukoistaa, ja jokainen väri loistaa juuri niin puhtaana, kuin vain keväällä ja alkukesästä on mahdollista. Kesän kuluessa ne värit hiljalleen haalistuvat ja muuttuvat erilaisiksi. Vain toukokuuhun kuuluu se jokin tietty kirkkaus ja puhtaus. Sitä ei kyllästy katselemaan.

Olin hetken aikaa niin iloinen kaikesta. Iloinen maailmasta ja itsestäni.
Ajattelin, että minä olen hyvä, ja minusta on vaikka mihin. Vaikka usein ei tunnu siltä.
Ylistin vähän aikaa itseäni. Kerroin itselleni, kuinka hyvä ja vahva olenkaan. Pystyn juoksemaan ja liikkumaan kevyesti ja kestävästi. Näen, kuinka kaunista ympärilläni on ja nautin siitä. Pystyn nauttimaan yksinolosta, itseni seurassa olemisesta, täysin rinnoin. Moni muu ei siihen pysty. Olen selvinnyt elämässäni monesta pienestä ja suuresta asiasta, vaikka olen luullut, ettei se olisi mahdollista. Minusta on johonkin, ja aika moneenkin asiaan.

On vain opittava antamaan itselleen arvoa. Ainakin vähitellen, opeteltava, vaikka se kävisi kuinka hitaasti.
On opittava antamaan itselleen anteeksi. Ainakin, ja varsinkin, ne asiat, joista kukaan muu kuin itse ei itseään syytä.
Ja on opittava olemaan ajattelematta ja välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ainakin sopivissa määrin.

Siinä päivän elämänviisausosio.
Sitten jaan kanssanne asian, joka on viime päivinä tehnyt minut valtavan onnelliseksi.
Olen löytänyt FilmTownin.

Kuulostaa ehkä oudolta ja tyhmältä, mutta koskaan aikaisemmin elämässäni en ole vuokrannut elokuvaa itse ja yksin. En ole koskaan oikein tajunnut ja huomannut, että olisi edes olemassa leffojenvuokrausmahdollisuus. Olen aikuisikäni ajatellut, että jos haluaa nähdä elokuvan, vaihtoehtoina on käydä elokuvissa tai ostaa se omaksi. Siksi elokuvien katseluni on jäänyt vähiin. Useimmiten en halua tuhlata rahojani leffalippuhin enkä niiden omiksi ostamiseen, varsinkin, kun usein haluan katsoa elokuvan vain kerran, ja sitten se jää hyllyyn pölyttymään ja viemään tilaa.

Tänä keväänä eräs ystäväni johdatti minut kotikaupunkini FilmTowniin, joka vielä sijaitsee aivan lähellä kotiani. Tietämättään hän johdatti minut uuteen maailmaan.
Olen siitä lähtien ollut ihan hurmiossa.
Näin paljon elokuvia, joita olen aina halunnut nähdä.
Aivan naurettavan halvalla.
Tällä viikolla olen katsonut kokonaista kaksi elokuvaa, jotka olen jo kauan halunnut nähdä. Ja mitä olen siitä maksanut? Kokonaisen euron ja viisikymmentä senttiä. Kahdesta elokuvasta. Kaksi loistavaa elokuvaa, kaksi ihanaa laatuaikailtaa itseni seurassa hyvän elokuvan parissa, yhteensä euro ja viisikymmentä senttiä. Vähemmän kuin opiskelijalounas.

Ja mikä kaikkein parhainta, siellä se FilmTown edelleen on, seinät tulvillaan ja turvoksissa elokuvia, jotka vain odottavat, että poimin ne käteeni ja katson ne. Mulla on edessä niin monta yhtä hienoa laatuaikailtaa, että pelkkä ajatus jo saa jonkinlaiseen hurmokseen.

Ei tällä erää muuta. Palataan!