Onko täällä muita, joille hyvästien sanominen on kamalan vaikeaa? Muita, jotka eivät siedä eroseremonioita, oli kyseessä sitten loppuelämän mittainen tai vain muutaman päivän kestoinen ero?
Yksi ilmoittautuu täällä.
On taas se aika vuodesta, jona ihmiset hajaantuvat kuka minnekin. Kesälomille, kesätöiden pariin, kotipaikkakunnilleen, minne milloinkin. Edessä on pitkä ero, niin pitkä, että seuraavaa tapaamiskertaa on vaikea hahmottaa tulevaisuudesta. Pitää sanoa heippa. Pitää sanoa jotain. Toisin sanoen, pitää olla taas siinä tilanteessa, jossa minulla ei ole sanoja.
Vihasin eroseremonioita jo esikoulussa. Itkin, kun joku sellainen hoitaja, jonka kanssa en koskaan edes ollut jutellut, oli töissä viimeistä päivää. Itkin, kun sellainen poika, joka oli kiusannut minua ja jota siksi olin inhonnut, muutti pois ja hänelle pidettiin juhla viimeisen päivän kunniaksi. Itkin hillittömästi jo pelkkiä niitä sanoja: viimeinen päivä, ero. Emme koskaan enää tapaa.
Edelleen, 10-vuotiaana itkin, kun eräs koulumme siivooja jäi eläkkeelle ja lauloimme hänelle Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun. Kun vuorotellen luimme hänelle läksiäiskirjeemme, minun ääneni tärisi ja murtui. Eikä mitään eroa edes ollut edessä; ainakin nämä kuluneet 13 vuotta olen tasaisin väliajoin nähnyt kyseistä ihmistä kylällä, moikannut ja joskus jutellutkin.
Nyt aikuisena olen kehitellyt itselleni selviytymiskeinon. Olen etäinen, kylmä ja välinpitämätön. Sanon vain "heippa", "nähdään", "moikka" tai jotain muuta, heitän sen nopeasti, ennen kuin toiset ehtivät aloittaa mitään suurellisempaa, ja sitten juoksen pois, ennen kuin itse murrun. Se on ainoa keino. Jälkikäteen itkeskelen vähän aikaa itsekseni. Koen sen usein ainoaksi keinokseni. Toinen vaihtoehto on, että purskahdan itkuun, enkä osaa erota, en osaa lähteä, en silloinkaan, vaikkei ihminen edes olisi minulle erityisen tärkeä. Saati sitten silloin, kun kyseessä on tärkeä, rakas, hyvä ystävä.
On mulla aikuisenakin ollut toisenlaisia eroseremonoita. Ei se aina yhtä coolisti mene.
Viimeksi viime keväänä itkimme yhden ystäväni kanssa toisiamme vasten, itkimme, itkimme ja itkimmme, ja aina kun toinen lopetti, toinen aloitti alusta, ja siitä tuli oravanpyörä, josta ei ollut päästä millään irti. Nenäliinoja kului koko paketti, paitamme sekoittuivat kyyneliin ja räkään, emmekä saaneet soperrettua enää sanaakaan, kunhan vain itkimme, kaksi aikuista ihmistä, ja yritimme ripustautua toisiimme kiinni ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tämä kahden viikon eron vuoksi.
Jep.
En sitten tiedä, kumpi on parempi. Tuo, vai se kylmä ja välinpitämättömän oloinen etäisyys.
Nämä ovat taas niitä hetkiä, joina sitä vain toivoisi voivansa löytää jonkinlaisen keskitien kahden äärimmäisyyden välillä.
Päivän Muumijakso: Tervetuloa hattivattien saarelle
perustuu edelleen Taikurin hattu -teokseen
kertoo Muumien temästä seikkailuretkestä veneellä, jonka he edellisessä jaksossa löysivät rannalta ja kunnostivat. Kohteeksi ilmaantuu autioksi luultu saari, jossa Hemuli joutuu mykkien, kummitusmaisten hattivattien ahdistelemaksi. Ukkosmyrskyn yllättäessä Muumit päättävät jäädä saarelle.
Ukkosen ilmaantuminen hiukan ahdisti minua lapsena tässä jaksossa, sillä olen aina itse pelännyt ukkosta. Muuten tämä jakso ei herätä mitään ihmeellisempiä tuntemuksia. Mukava jakso, mutta ei mikään erityinen.
Samaistun erityisesti tässä jaksossa Nipsuun, joka viime tingassa peruu lähtönsä matkaan, koska pelkää veneen uppoavan. Uimataidoton ja pelokas Nipsu on aivan kuin minä pienenä - sillä erotuksella, että minut olisi pakotettu mukaan, en olisi jäänyt rannalle yksin heiluttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti