Korkeuksissa

 Viikko sitten, lauantaina kesäkuun 19. päivä, toteutin suurimman haaveeni. 

Hyppäsin tandemhypyn. Se oli ollut suurin haaveeni 12 vuotta.

Kuten jo aiemmin olen todennut, kaikki lentämiseen ja ilmailuun liittyvä on lapsesta lähtien kiinnostanut minua. Sen vuoksi olen hypännyt benji-hypyn ja lentänyt tuulitunnelissa. 

Jo lapsena ajattelin, että laskuvarjohyppy olisi suuri haaveeni. 

Olen kuitenkin ajatellut ja ajattelen edelleen, että rohkeuteni ei riitä siihen. 

Maksimaalinen asia, johon rohkeuteni riittää, on tandemhyppy. Eli laskuvarjohyppy niin, että itse ei tarvitse osata juuri mitään. Selässä roikkuu tandemhyppymestari, tuhansia hyppyjä kokenut laskuvarjohyppääjä, joka huolehtii kaikesta osaamisesta vaativasta. 

Tällä hetkellä ajattelen ainoastaan, että haluaisin mennä tekemään tandemhypyn uudestaan. Ja uudestaan. Ajattelen, että jos minulla olisi mahdollisuus tehdä tandemhyppy monta kertaa, voisin joskus olla valmis avaamaan laskuvarjon itse. Mutta en osaa sanoa, montako tandemhyppyä siihen vaadittaisiin, ja riittäisikö oikeasti mikään. 

Tiedän myös, että ei tarvitse.

Olen jo tehnyt sen, mitä kaikkein eniten halusin.

Hyppäsin tandemhypyn. Toteutin sen. Uskaltauduin siihen.

Ja nyt aion kertoa siitä. Juurta jaksaen. 

Sain ensimmäistä kertaa idean tandemhypystä 12 vuotta sitten, kun veljeni sai sellaisen syntymäpäivälahjaksi. Aloin leikilläni sanoa kaikille, että kun täytän 30, haluan tandemhypyn lahjaksi. Vuosien varrella aloin jostain syystä odottaa, että niin tapahtuu, että joku tai jotkut maksavat minulle tandemhypyn 30-vuotislahjaksi. 

Tänä vuonna täytin 30.

Kuukautta ennen sitä, yhtenä maaliskuisena iltana, mieleeni juolahti uusi, häikäisevä ajatus. 

Miksi ihmeessä odotan, että joku ostaisi minulle tandemhypyn, kun voin ostaa sen itse itselleni. 

Aloin googlettaa, löysin lupaavan sivun. Avasin varauskalenterin. 

Varasin ajan syntymäpäiväviikonlopulleni, päivälle, jona olin viimeistä kertaa iältäni jotain numerolla 2 alkavaa.

Olin valtavan iloinen ja ylpeä itsestäni. 

Oli ihmeellisen voimauttavaa havahtua huomaamaan, että kauan elättelemänsä unelman voi ihan itse toteuttaa, ihan tuosta noin vain. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollista. Siihen ei tarvita ketään toista. Sen voi tehdä itse. 

Sen lisäksi olin aivan uskomattoman onnellinen siitä, että haaveeni on nyt käymässä toteen. 

Olen oikeasti menossa tekemään sen. 

Ihan oikeasti. 

Se tapahtuu. 

Kaksi viikkoa ennen H-hetkeä sain viestin, että valtakunnallisen koronatilanteen vuoksi hyppykauden alkua täytyy siirtää myöhemmäksi. Varaamani aika on peruttu ja minun täytyy varata itselleni uusi aika myöhemmäksi ajankohdaksi, aikaisintaan toukokuun lopulle. 

Olin aivan hel-ve-tin pettynyt. 

Päästyäni pahimman yli purin hammasta ja varasin uuden ajan. En ottanut ensimmäistä tarjolla ollutta aikaa toukokuulta, koska en luottanut sen toteutumiseen. Valitsin sellaisen ajan, joka oli sopivan pitkällä, kesäkuun puolivälin jälkeen. Jospa sitten olisi päästy koronan osalta parempaan tilanteeseen, ja vain sää voisi asettua esteeksi. Huonossa säässä tandemia ei pääsisi hyppäämään. 

Odotuksen ilo oli karissut pois. En odottanut juuri muuta kuin uutta pettymystä. Jotain tulisi kuitenkin: hyppy peruuntuisi sään vuoksi tai jostain muusta syystä, tai jotain sellaista sattuisi, että itse en pääsisi paikalle. 

Kesäkuun alussa aloin ensimmäistä kertaa hienoisesti pelätä. 

Mihin ihmeeseen olen oikein lupautunut?

No, jospa se vaikka peruuntuu. Toivottavasti se peruuntuu, ja minun ei tarvitsekaan tehdä sitä. 

Kun tandemhyppyyn oli aikaa tasan viikko, näytti siltä, että se ei ollut peruuntumassa.

Hyppykausi oli polkaistu käyntiin, korona ei enää estänyt sitä. Sääennuste lupasi hyvää. Kaiken osalta näytti siltä, että voisin hyvinkin päästä hyppäämään. 

Pelko voimistui hienoisesta kohtalaiseksi, kun tämä asia alkoi valjeta minulle. 

Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa kolme päivää, aloin olla huonovointinen. 

Siihen voi kuolla. 

Olen vapaaehtoisesti osallistumassa johonkin, mikä on oikeasti vaarallista. 

Mitä tahansa voi sattua. 

Miksi en ole ajatellut yhtään?

Kolme päivää olin huonovointinen ja levoton, ja yritin turhaan paeta kaikkien muiden, ihan minkä tahansa tylsien asioiden ajattelemiseen. 

Laitoin viestejä äidilleni, soitin isälleni, halasin suosikki-ihmistäni joka päivä ylimääräisiä kertoja ja ilmaisin, että hän on minulle tärkeä. 

En sanonut sitä heille, mutta mielessäni ajattelin, että näin täytyy tehdä. Heidän täytyy tietää rakkauteni heitä kohtaan, jos lauantai onkin elämäni viimeinen päivä. Viimeisten sanojeni heille täytyy olla jotain hyvää. 

Yhtenä yönä mielessäni välähti hetken aikaa vakava pohdinta siitä, että minun olisi pitänyt laatia testamentti. 

Hyppypäivää edeltävänä iltana olin vähän aikaa iloinen, ensimmäistä kertaa vuorokausiin. 

Olen menossa tekemään sen, olen todellakin, se on ollut kaikkein suurin haaveeni niin kauan, ja se toteutuu. Kävi miten kävi, olen nyt menossa tekemään sen. 

Hyppypäivän aamuna olin huonovointisempi kuin minään muuna päivänä. En pystynyt syömään juuri mitään, ja silti vatsaani väänsi hullun lailla. 

Veljeni soitti minulle, ja sain vain juuri ja juuri pidätettyä hysteerisen itkun. 

Ajomatka hyppypaikalle kesti puolitoista tuntia. Lähdimme matkaan kahta tuntia ennen sovittua saapumisaikaa. 

Minusta tuntui, että en saa kunnolla happea. Jouduin keskittymään hengittämiseen ja toistuvasti soveltamaan ohjeita, joita olen joskus kuullut ja lukenut tietoisesta hengittämisestä stressitilanteissa. Pitkä ja rauhallinen sisäänhengitys nenän kautta. Kun olet vetänyt keuhkot hitaasti aivan täyteen, laske kaikessa rauhassa viiteen. Tämän jälkeen puhalla mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti ulos suun kautta. Aloita sitten alusta. 

Keskityin hengittämiseen koko matkan. 

Mietin, onko tämä normaalia. Voinkohan mennä tekemään sitä hyppyä ollenkaan. Hypylle ilmoittauduttuani olin saanut täytettäväksi terveydentilavakuutuksen, jossa vakuutin, että minulla ei ole terveydellistä estettä hypyn tekemiselle. Tällaisia esteitä olisivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes, jokin vakava luunmurtuma joka estäisi valjaiden kiinnittämisen jostain kohtaa, tai vakavat psykoottiset tilat. 

Olin vakuuttanut lomakkeessa, että minulla ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi este tandemhypylle, mutta matkalla hyppypaikalle aloin kuitenkin epäröidä, täytänkö niitä vaatimuksia. 

Mitä jos en pysty tähän, enhän ole pystynyt moneen muuhunkaan sellaiseen asiaan, mikä normaalille ihmiselle on itsestäänselvyys. Voiko hypätä tandemhypyn, jos ei saa happea sitä odottaessaan? Mitä jos pelkoni tästä yltyy niin suureksi, että saan jonkun kohtauksen? Mikä lasketaan psykoottiseksi tilaksi?

Saavuimme ajoissa paikalle. Olin vielä viimeiseen asti pelännyt, että meille tapahtuisi jotain. Joutuisimme kolariin tai auto hyytyisi, emme pääsisikään hyppypaikalle ajoissa. Tai menisimme johonkin väärään paikkaan. 

Pelkäsin siis vuorotellen hysteerisesti sitä, että joutuisin hyppäämään ja että en pääsisikään hyppäämään.

Paikalla olivat suosikki-ihmiseni ja minun lisäksi vanhempani, kummilapseni ja hänen serkkunsa. 

Kummilapseni tuli ensimmäiseksi kysymään, mitkä fiilikset mulla nyt on. 

Sanoin, kuten asia oli, että "musta tuntuu ihan hirveeltä". 

Siinä hetkessä, kun minulle valkeni, että nyt olimme täällä oikeasti ja nyt tämä tästä vain etenisi suuntaan tai toiseen väistämättä, sisälleni laskeutui omituinen tunnekylmyys. 

Sanoin ihmisille, että "tuolla pitää varmaan käydä ilmoittautumassa" ja kävin ilmoittautumassa. 

Ilmoittautumisen jälkeen jouduin odottamaan 15 minuuttia. 

Kaikista eniten olin pelännyt sitä, että paikan päällä joutuisi odottamaan pitkiä pätkiä. Tuntui, että hermoni eivät yksinkertaisesti kestäisi sitä. 

15 minuutin odottamisen jälkeen tandemhyppymestari huusi meidät, minut ja kolme muuta tandemhyppääjää, koolle. Lähdimme kouluttautumaan. 

Kouluttautuminen kesti kymmenisen minuuttia. Kävimme nopeasti läpi, kuka kukin oli. Muut olivat selkeästi minua vanhempia miehiä, ja he kertoivat, että heitä ei jännitä yhtään. Ei kuulemma osaa jännittää. 

Kerroin rehellisesti, että olen jännittänyt tätä monta päivää. 

Muut olivat saaneet hypyn lahjaksi. Minä olin ainut, joka olin ostanut itse itselleni lahjan. Tuntui, että sitä arvostettiin. 

Kävimme läpi perusasiat tandemhyppäämisestä, siihen tarvittavat varusteet, toiminnan lentokoneessa, asennot jotka meidän tulisi missäkin vaiheessa hyppyä ottaa ja miten hyppy etenee. 

Ne asiat oli yllättävän ripeästi käyty läpi. Tuntui, että olisin halunnut harjoitella ja kerrata kolme kertaa enemmän, mutta tapahtumat etenivät kuin juna. Marssimme rakennukseen, jossa meille puettiin varusteet päälle. Haalarit, valjaat, lasit. Valjaat tarkistettiin moneen kertaan ja niitä kiristettiin, tarkistettiin ja kiristettiin, niin että lopulta tunsi olevansa aivan köytettynä jokaisesta kohdasta. Alkoi pikkuhiljaa tuntua turvalliselta. 

Ja siitä sitten seuraavaksi ahtauduimme lentokoneeseen. 

Olin aivan virheellisesti luullut saavani yksityiskuljetuksen lentokoneessa hyppykorkeuteen. Olin ajatellut, että istun lentokoneessa vain tandemhyppymestarin, koneen ohjaajan ja kenties jonkun muun kanssa, ja että meidän pitäisi siinä sitten keskustella jotakin, ja että siinä ajassa ehtisi ahdistua huippulukemiin. Olin etukäteen sanonut kumppanilleni, että "toivottavasti ne siellä tandemhypyssä mukana olevat on sitten edes mukavia ihmisiä. Ajattele, jos joutuu siihen tilanteeseen joidenkin kusipäiden kanssa." Olin ajatellut, että minulla olisi lentokonematkan aikana runsaasti aikaa havainnoida lentokorkeutta ja omaa tilaani. Olin ajatellut, että vielä lentokoneen ovella viimeisellä sekunnilla ennen hyppyä alas katsoessani saattaisin joutua paniikiin ja ilmoittaa, että en voikaan hypätä. 

Totuus oli toinen. 

Siinä vaiheessa, kun olimme alkaneet pukea valjaita, ja kaikki epävarmuustekijät siitä, toteutuuko hyppy tänään vai ei, olivat poissa, pahin oli ohi. 

Se tapahtuu nyt. Siinä käy hyvin, tai siinä käy huonosti, mutta se tapahtuu. 

Jos siinä käy huonosti, se huono asia voisi tapahtua missä tahansa muuallakin. Sitä on siis turha jäädä pohtimaan.

Toisiksi pahinta koko hyppyprosessissa oli lentokoneessa olo. 

Se ei todellakaan ollut mikään minulle järjestetty yksityistilaisuus. 

Järjestäydyimme lentokoneeseen kahdelle pitkälle penkille, kahteen vierekkäiseen jonoon, siihen ennalta määrättyyn järjestykseen, jossa hyppäisimme. Hyppääjät ja heidän selkänsä takana hyppymestarit.

Minä olin hyppyjärjestyksessä viimeinen ja istuin viimeisessä nurkassa. 

Lentokoneeseen astuessa kolhaisin pääni lentokoneen oveen ja penkillä istuessa kolhaisin itseni eteeni istuvan laskuvarjoon. 

Kun kone nousi ilmaan hienoisesti huojuen, jouduin taas keskittämään ajatukseni muualle. 

En voinut ajatella koneessa olemista ja sitä, että oli olemassa myös riski koneen putoamisesta. Ainut riski ei ollutkaan laskuvarjon pettäminen, matka saattaisi katketa jo ennen sitä. Meitä oli koneessa juuri sen verran, kuin meitä sinne mahtui, ja koneen noustessa ilmaan mietin, mahtaisiko kone jaksaa kannatella meidät kaikki.

Kone humisi niin, että sain vain vaivoin selvää asioista, viimeisistä ohjeistuksista, joita tandemhyppymestari minulle antoi, jotka hän toisin sanoen huusi korvaani. Olimme valjailla kiinni toisissamme, hän tarkasti valjaat ja niiden kiristyksen vielä koneessa pariin kertaan. Kun hän selitti minulle asioita vielä kerran, yritin parhaani mukaan painaa niitä mieleeni, mutta en ollut varma, onnistunko siinä. Kun hän kysyi, onko kaikki hyvin, pystyin vain nyökkäämään. 

Ajattelin, että jos olisin halunnut perua hypyn lentokonematkan aikana, siihen olisi tarvittu joko hysteerinen kohtaus tai helvetinmoinen tahdonvoima. Se olisi vaatinut, että minun olisi pitänyt huutaa keuhkojeni täydeltä, että minut kuultaisiin, ja rimpuilla voimieni takaa, että minut ymmärrettäisiin. 

En onneksi enää halunnut perua hyppyä. Tapahtumat vain etenivät, olin nyt täällä ja tämä kaikki tapahtui. 

Maisema ikkunan takana oli muuttunut postikortiksi, hahmottamatta jääväksi korkeudeksi, niin kuin aina lentokoneessa. 

Kun saavuimme neljän kilometrin tavoitekorkeuteen, kone pysähtyi. Koneen humina peitti edelleen kaikki äänet alleen.

Hyppäsimme vuorotellen, ja taas tapahtumat vain vyöryivät eteenpäin. Hivuttauduimme kukin vuorollamme pitkää penkkiä eteenpäin kohti ovea, josta hyppäsi ensin ensimmäinen, kohta hänen jälkeensä toinen, sitten kolmas...

...ja sitten minä tein, kuten oli opastettu, eli nousin penkiltä ylös ja kävelin viimeiset pari askelta lentokoneen ovelle. Olin etukäteen ajatellut, että se tuntuisi kamalalta, mutta se tuntui vain asialta, joka siinä vaiheessa aivan väistämättä tapahtui, sen kuului tapahtua. 

Ovi oli auki, ja tandemhyppymestari ohjeisti, kuten koulutuksessa oli kerrottu, ujuttamaan ensin jalat koneen ovesta ulos. Jalat roikkumaan lentokoneen alle.

Tein niin, otin koulutuksessa opetetun otteen valjaista, yritin muistaa oikean pudottautumisasennon ja tein sitten kuten täytyi tehdä, eli pudottauduin koneen ovesta kokonaan ulos. 

En katsonut enkä nähnyt maisemaa sen tehdessäni. Näin pelkän kirkkauden, aurinko häikäisi silmät täysin suojalaseista huolimatta. Koneen jyrinä täytti korvat. Ilmavirta tuli vastaan. 

Seurasi pisin vapaa pudotus, jonka olen ikinä kokenut. Benjihyppy 150 metristä ei ollut tähän verrattuna mitään. Tämä jatkui, ja jatkui, ja vain jatkui. Tuntui, että en saa henkeä. Tuntui, että se ei lopu koskaan. Jossain vaiheessa tandemhyppymestari taputti minua sovitusti olkapäälle sen merkiksi, että voisin vaihtaa asentoani lentoasentoon, levittää kädet ja ojentaa lantiota eteenpäin, itse asiassa aivan kuin tuulitunnelilennollakin oli opetettu. 

Jossain vaiheessa pudotus viimein katkesi. Jäin roikkumaan valjaiden varassa. Katsoin alas. Maisema oli edelleen kuin postikortti, siellä leijuin korkella taivaalla laskuvarjon varassa. Pelkäsin enää vähän. Oloni oli tukevien valjaiden ja pudotuksen loppumisen ansiosta suorastaan omituisen turvallinen. 

Täällä nyt todellakin olen. Olen tässä. Elän tämän hetken. Tämä tapahtuu minulle juuri nyt. 

Huomasin, että tandemhyppymestari yrittää huutaa minulle jotain, ja että korvani ovat niin lukossa, että en kuule, mitä hän sanoo. 

"Korvat meni lukkoon", huudan niin kovaa kuin pystyn ja uskallan.

"Mitä?" hän huutaa takaisin.

"Korvat meni lukkoon!" huudan uudestaan.

"Koitapa vähän availla niitä", hän huutaa takaisin. Kuin ihmeen kaupalla korvani avautuvat sen verran, että kuulen vähän paremmin.

Saan kuulla, että tällä hetkellä meillä on korkeutta vielä noin tuhat metriä. Saan vähän ohjailla laskuvarjoa, minun pitää ohjata oikealle. 

Ensin pitäisi saada ohjaamislenkit käsiin. Se on jostain syystä hankalaa, en saa käsiäni työnnettyä oikeista lenkeistä, jotka hyppymestari pudottaa minulle ja yrittää ohjeistaa, en ymmärrä, miksei se onnistu. Lopulta saan ainakin oikean käteni työnnettyä oikeasta lenkistä ja saan taivutettua kättäni niin, että se lasketaan kai jonkinlaiseksi ohjailuksi. 

Harjoittelemme siinä hetkessä kaikessa rauhassa laskeutumistakin. Minun pitää ojentaa jalkani suoriksi eteenpäin ja nostaa ne suorakulmassa ne niin ylös, kun vain saan. En saa osua maahan laskeutuessa ennen tandemhyppymestaria. 

Sitten leijailemme alas rauhalliseen tahtiin. 

Päässäni tuntuu samanlainen paine kuin joskus lentokoneessa laskeutumisvaiheessa. Paineen tunne päässä hälvenee vasta seuraavana päivänä. 

Katson maisemia, tunnen ilmavirran, nautin hetkestä. 

Otan laskeutumisasennon. Maa lähestyy, ja otan laskeutumisasennon ajoissa. 

Kukaan ei ole vastaanottamassa, vaikka jonkun kuulemma pitäisi olla. Luulen, että maakosketus tulee, luulen että se tulee, ja tunnen maan vasta paljon sen jälkeen, kun olen sitä odottanut. Laskeutuminen on jonkinlainen hallittu heittäytyminen keskelle peltoaukeaa, ja sitten joku juoksee jostain kauempaa auttamaan ja irrottamaan laskuvarjoa. 

Olen siellä peltoaukealla, kannustusjoukkoni ovat jossain kaukana, ja haluan heidän luokseen. 

Nousen ylös heti, ja tandemhyppymestari auttaa irrottamalla valjaat, jotka yhdistävät meidät toisiinsa. 

Juttelemme pari sanaa siitä, miltä tämä tuntui,

vaikka sellaiseen tilanteeseen ole sanoja. 

Osaan sanoa vain, että se tuntui tosi hyvältä. Aivan todella hyvältä. Nyt olen tehnyt sen. 

Ja se on tosi laimeasti sanottu. 

On turha yrittää jaaritella mitään. 

Tandemhyppymestari lähtee irrottamaan laskuvarjoaan ja minä lähden viemään varusteitani takaisin sinne, mistä ne otin. 

Rämmin pellon yli helteessä hyppyhaalari päällä. 

Matka ei ole pitkä, mutta se tuntuu pitkältä. Tuntuu, että kävellä löntystän ikuisuuden. 

Pääsen varustevarastolle ja joku tulee auttamaan valjaat päältäni. Vien vielä haalarin pois ja sitten olen lopullisesti ulkona niistä rakennuksista, pääsen omien ihmisteni luokse. 

Pian sen jälkeen tandemhyppymestari tulee vielä viimeisen kerran moikkaamaan ja juttelee pienen hetken kanssamme. 

Etukäteinen pelkoni siitä, että joutuisin sellaiseen tilanteeseen jonkun ikävän tyypin kanssa, oli täysin turha. On ihmeellistä, miten mukavia ihmisiä kohdalle voi joskus osua juuri oikeana hetkenä. Hetki ei ole pitkä, mutta siinä on kaikki ja enemmän. 

Hipaisemme tandemhyppymestarin kanssa nyrkeillämme toistemme nyrkkejä, tuo koronan aikana ilmaantunut tervehtimis- ja hyvästelymuoto. En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt sydämeeni iäksi. 

Ilo on moninkertaisesti hyppyä edeltävän pelon kokoinen. 

Edellisenä päivänä olen hakenut Alkosta kaksi pulloa kuoharia siltä varalta että jään henkiin, ja vanhempani tuovat yllätyksekseni vielä yhden. Rakkaat ihmiseni kokoontuvat luokseni, yksi tuo kukkia, yksi tuo lahjan, kilistelemme kuoharilaseja, tässä ovat ne kolmekymppiset joita koronan vuoksi en saanut, tässä on tandemhypystä iloitsemisen juhla, tämä on elämän juhla. 

Elämä itsessään on juhla. 

Lopuksi haluaisin heittää ilmoille pari pohdittavaa asiaa. 

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää. Tämä on Tove Janssonin tekstistä lainattu sitaatti, yksi mahdollinen vastaus kysymykseen siitä, mitä on rohkeus. Yksi rohkeuden määritelmä voisi olla se, että uskaltautuu tekemään asian, vaikka pelkää. Eri ihmiset pelkäävät eri asioita, eli saman asian tekeminen edellyttää toisilta rohkeutta, mutta toisilta taas ei. 

Joku voi pitää minua rohkeana tandemhypyn tekemisen jälkeen. Ajattelen itsekin, että siihen liittyi rohkeutta, koska pelkäsin ennen tekoa. Ajattelen kuitenkin myös, että olen elämässäni pelännyt joitakin asioita paljon enemmän kuin tandemhyppyä, ja pelostani huolimatta minun on ollut pakko tehdä ne. Ne asiat ovat voineet olla sellaisia, joita joku muu ei pidä yhtään pelottavina. Esimerkiksi henkilöauton ajokoe on asia, johon en halua enää ikinä uudestaan, mutta tandemhypylle haluan. En usko, että kaikki muutkin ihmiset valitsisivat mieluummin tandemhypyn kuin inssiajon, jos heidän olisi pakko mennä jompaankumpaan joko ensimmäistä tai toista kertaa. 

Pelon voittaminen tuo kokemukseen mukaan sen, että se tuntuu joltakin. 

Säälin niitä, joita tandemhyppy ei jännittänyt ollenkaan. En oikeastaan ymmärrä, miksi he tulivat sen tekemään. 

Miksi minä tein tämän?

Benjihyppy, tuulitunnelilento ja tandemhyppy ovat kaikki samalla kaavalla tapahtuneita asioita: olen haaveillut niistä kauan, olen toteuttanut ne, etukäteen olen pelännyt kamalasti ja tapahtuman jälkeen oloni on ollut euforinen. 

Teen ne ehkä siksi, että tiedän, että jälkikäteen oloni on hyvä. 

Vuosien varrella mieleeni on kuitenkin tullut, että takana on ehkä ennemmin jotain muuta. 

Jonkinlainen halukkuus todistaa itselle ja muille. 

Olen koko elämäni ajan kuullut muilta, missä kaikissa asioissa olen jotain liikaa tai jotain liian vähän, ja millaiseksi minun pitäisi muuttua ollakseni parempi. Minun olisi esimerkiksi pitänyt kouluaikoinani toisaalta pärjätä paremmin, mutta toisaalta stressata vähemmän. Ihmisenä olen aina ollut liian ujo ja hiljainen, minun pitäisi olla rennompi, rohkeampi ja puheliaampi. Etenkin aikuisena olen ollut aivan liian tylsä ja estynyt pingottaja, minun pitäisi irrotella enemmän ja olla huolettomampi ja rennompi, sellainen, että kanssani olisi mukava olla. 

Tandemhypyn kaltaisen asian tekemällä yritän kai ravistella tyhmien ihmisten käsityksiä. Olen jonkun mielestä hiljainen nyhverö, joka kuluttaa elämänsä lukemalla kirjoja, ja jonka elämässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta hahaa, teinpä jotain, mitä joku rohkeammalta ja kiinostavammalta näyttävä ihminen ei ehkä olisi tehnyt. 

Ja tässähän tunnetusti astun suohon. 

Jos elämä perustuu muille ihmisille näyttämiseen, siitä ei tule loppua koskaan. Mikään ei koskaan riitä. Kaikilla on omat kompleksinsa.

Onneksi tiedän, että lopullinen syy oli kuitenkin itsessäni. Erästä kirjaa lainaten: tandemhypyn tehtyäni voin ottaa omakseni tämän päivän, olen elänyt tämän hetken, eikä mikään voi koskaan viedä sitä pois. Tulkoon tämän jälkeen mitä tahansa, olen elänyt tämän hetken ja sen vuoksi olen onnellinen. 

Vielä viimeinen pohdinnan aihe:

Ihmiset pitävät laskuvarjohyppyä hulluutena, jonain äärimmäistä rohkeutta vaativana asiana, vaikka todellisuudessa kuolema ja vakava vammautuminen vaanii joka päivä ihan jossain muualla. Paljon todennäköisempää kuin ilmailuonnettomuudessa kuoleminen on kuolla liikenneonnettomuudessa tai kaatua kotinsa portaissa. Ihmisten pitäisi siis siirtää extremeurheilua kohtaan tuntemansa pelko arkipäiväänsä, jos he haluavat ruveta pelkäämään. 

Esimerkiksi tandemhypyllä on mukana ammattilaisia, joiden pohjana on laaja koulutus ja kokemus. Kaikki etenee tietyllä kaavalla, jossa turvallisuusasiat tsekataan viimeisen päälle moneen kertaan. Inhimilliset virheet ovat tietysti aina mahdollisia...

... mutta esimerkiksi liikenteessä kulkee paljon muitakin kuin ammattilaisia, ja heidän virhemahdollisuutensa ovat paljon suuremmat. Joku voi ajaa päihteiden vaikutuksen alaisena, joku voi ajaa vaikka ei olisi edes ajokorttia, ja vaikka itse ajaisi täydellisesti, jonkun toisen virhe voi johtaa kuolemaan. Moottoritiellä vauhti on melkein sama kuin laskuvarjohypyllä, eikä kuolema ole kuin silmänräpäyksen mittaisen inhimillisen virheen päässä, mutta jostain syystä ihmiset silti kokevat olevansa enemmän turvassa autossa kuin valjaiden varassa kilometrin korkeudella. 

Ei oikein ole sanoja, mitä voisin kirjoittaa tähän loppuun. 

Jos sinulla on jokin haave, jonka haluaisit toteuttaa, ja sen toteuttaminen olisi mahdollista, tee se. 

Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos jokin on, niin tartu siihen. 

Jos olet ajatellut, että haluaisit kokea tandemhypyn, voin antaa siihen vahvan suositukseni. 

Mitä enemmän pelkäät, sitä paremmalta sinusta tuntuu, kun pääset tekemään sen. 

Lentoon

 

Elokuun viimeisellä viikolla tapahtui jotain suurta.

Sellaista, jota tapahtuu harvoin.

Asia, joka tuottaa harvinaislaatuista iloa, inspiraatiota, hurmautumisen tunnetta. Aikuisen elämässä, ainakin minun havaintojeni ja kokemusteni mukaan, tällaiset hetket ovat niin harvinaisia, että niihin suhtautuu kuin lapsuudessa kuultuihin tarinoihin jostain kerran vuosisadassa kukkivasta, erityislaatuisen kauniista kukasta.

 Toteutui yksi vuosia elättelemistäni haaveista.

Ja ei, en lähtenyt toteuttamaan sitä samalla hurmoksella, jota tunsin sen jälkeen, ja jolla aloitin tämän blogitekstin. Kokemuksen hienous avautui minulle koko todellisuudessaan vasta, kun se oli ohi, kun olin kokenut sen, ja tiesin, tiedän, että en osaa kuitenkaan kirjoittaa siitä, ei sellaisista asioista osaa kirjoittaa, ja silti juuri nämä ovat sellaisia asioita joista on aivan pakottava tarve kirjoittaa.

 En tiedä, mistä aloittaisin, joten aloitan ihan alusta.

Jo ihan pienestä asti olen haaveillut lentämisestä. Maan alle tai syvänmerensukelluksille minua ei saisi, mutta kaikki lentämiseen liittyvä on aina kiehtonut minua valtavasti.

 Muistan, kuinka ihan pienenä olin sisäistänyt tässä maailmassa hoetun sanonnan siitä, kuinka ”ihan mitä tahansa voi oppia, jos oikein kovasti opettelee”.

Tuhlasin tämän vuoksi aika pitkän ajan hyppimällä olohuoneen sohvalta alas, räpyttelemällä käsiäni ja uskomalla, että opin kyllä lentämään, kun vain tarpeeksi kauan tätä teen, kun vain hypyn jälkeisellä ilmassa olon hetkellä löydän oikean tavan pysytellä ilmassa.

 Jossain vaiheessa elämääni olen luovuttanut, ja kuten ehkä joskus aiemminkin olen todennut, sellaiset sloganit kuin ”ihminen pystyy ihan mihin vaan” tai ”sinä pystyt ihan mihin vain haluat” aiheuttavat minussa joko huvittuneisuutta tai aggressiota, riippuen päivästä. Mutta ei mennä nyt siihen.

 Lentämishaaveissani olen ensin haaveillut benji-hypystä ja tehnyt sen, ja sen jälkeen haaveillut tandem-hypystä ja olen iloinen, kun ajattelen, että joskus vielä voin ehkä tehdä sen. Olen haaveillut myös laskuvarjohypystä, mutta toisin kuin nuo muut, se on uskallukseni rajalla. Haaveilen siitä, mutta en ole ihan varma, uskaltaisinko oikeasti yrittää sitä. Tähänkin aiheeseen voin palata tarkemmin joskus toiste.

Muutama vuosi sitten, yliopisto-opiskelujeni loppuvaiheessa, näin telkkarissa tuulitunnelilentoa.

Ensin en yhtään ymmärtänyt, mikä juttu se oli. Ihmeellinen tunneli, jossa ihminen pääsi lentoon ja kieppumaan ilmassa ilman mitään näkyviä apuvälineitä. Ei varjoa, liidintä, lentokonetta, mutta siellä tunnelissa ihminen vain pääsi ilmaan, lentämään.

Tiesin heti, että tuota minun on joskus päästävä kokeilmaan.

 Luulin alkuun, että se on joku sellainen juttu, mihin kuka tahansa tavallinen ihminen ei voi noin vain päästä. En yhtään tiennyt, mistä siinä oli kyse, en kuullut silloin edes sitä sanaa ”tuulitunnelilento”, joten en tiennyt, mistä hakisin tietoa siitä. Näin vain jonkin poikkileikkauksen, lyhyen väläyksen jostakin tuulitunelilentäjästä, ja jäin ihmettelemään, mikä ihmeen juttu tuo oli.

 Joskus myöhemmin minulle selvisi, että se on sellainen juttu, mihin oikeasti voi päästä kuka vaan, maksamalla vähän rahaa.

Paikkoja, joissa tuulitunnelilento on mahdollinen, on kuitenkin harvassa, eikä minulle muutenkaan ollut oikein selvää, miten sinne mennään ja mitä sellainen vaatii.

 Puolisentoista vuotta sitten suosikki-ihmiseni osti minulle syntymäpäiväksi lahjakortin, joka oikeutti kahteen minuutin kestoiseen lentoon. Suosikki-ihmiseni toimi niin kuin hänellä on tapana toimia: osti minulle ensimmäisenä yhdessäoloaikamme syntymäpäivänäni juuri sen lahjan, josta olin niin suuresti haaveillut.

 Ajattelin, että nyt se toteutuu...

.. ja kun aloin varata aikaa lennolleni, en päässytkään nettisivulle. Yrityksen nettisivu oli kaatunut lahjakortin ostoa seuraavana päivänä, ja puhelimeenkaan he eivät vastanneet. Kuukauden kuluttua, kun olimme yrittäneet monta kertaa uudestaan sekä nettivarausta että puheluita, tuli tieto, että yritys on menyt konkurssiin. Saimme selville, että voisimme toki ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, mutta oikeastaan ei vain oikein kannattaisi ostaa lahjakortteja. Lahjakortti on kuulemma vähän kuin ostaisi sian säkissä. Jos yritys myy lahjakortin ja menee konkurssiin heti sen jälkeen, ei ostaja vain sitten saa mitään.

 Lentohaluni menivät joksikin aikaa. Päätin, että joskus vielä ostan itse itselleni tuulitunnelilennon ja menen sellaiselle, mutta ainakaan ihan heti en jaksa lähteä minnekään yrittämään.

 Kului reilu vuosi, ja edessäni oli loppukesälle jätetty yksittäinen lomaviikko, eikä sinne ollut mitään suunnitelmia.

Jostain ajatus tuli mieleeni: nytpä minä menen sinne tuulitunnelilennolle.

 Ja minä etsin tuulitunnelilentopaikan ja varasin itselleni ajan heti lomaviikkoni alkuun.

 Odotin viimeiseen asti, että kyllä se peruuntuu, koska se ei toteutunut viime yritykselläkään. Yritys menee konkurssiin, tai lopettaa toimintansa väliaikaisesti koronan takia, tai sitten itse saan joitain flunssan oireita, enkä voi lähteä minnekään. Siksi en oikein uskaltanut sen enempää iloita kuin ottaa asioista selvääkään ennen kuin vasta lentoa edeltävänä iltana.

 Lentoa edeltävänä iltana viimein surffasin lentopaikan nettisivuille ja luin tarkemmat ohjeet. Täytin vastuuvapautuslomakkeen, jonka voi täyttää joko paikan päällä tai jo etukäteen. Siinä vaiheessa aloin kunnolla pelätä, sillä lomakkeessa minulle kerrottiin, että osallistuessani tähän toimintaan minun tulee olla tietoinen, että seurauksena saattaa olla vakava loukkaantuminen tai jopa kuolema. Näin itseni mätkähtämässä maahan monesta metristä, kun jotain odottamatonta sattuisi. Näin itseni vammautuneena tai kuolleena, vain siitä syystä, että itse vapaaehtoisesti olin tällaiseen osallistumassa. Vähintäänkin näin, että en osaakaan mitään, yksinkertaisintakaan asiaa, ja kaikki ohjaajat ja muut osallistujat vain nauravat, kun minä kiepun holtittomasti tuulitunnelissa ja näytän typerältä, enkä osaa enkä ymmärrä yhtään mitään. Ohjeissa sanottiin jotain sen tapaista, että lennon todellinen kesto riippu siitä, kuinka nopeasti lentäjä pääsee tunneliin. Näin itseni jumiutumassa loputtomasti jonnekin välitilaan, pääsemättä edes itse asiaan. Kenen tahansa ei tarvitse sellaista pelätä, mutta ajattelen, että minulle on kaikki tuollainen mahdollista.

 Lentoreissulle lähtiessä en siis ollut iloinen. Olin ainoastaan peloissani ja stressaantunut. Asiaa ei auttanut se, että matkaan piti lähteä ensin junalla ja heti perään metrolla, maskit naamalla.

Perille kuitenkin päästiin, ja oltiin aivan ajoissa. Kävin ilmoittautumassa ja sain kuulla, että koska olin jo täyttänyt lomakkeen, voin tässä nyt vain odotella vielä puoli tuntia, ennen kuin lentokoulutus ja sen jälkeen varsinainen lento voi alkaa.

 Sittenpä odoteltiin, minä ja suosikki-ihmiseni, joka jälleen kerran oli tullut mukaan ja sai kuunnella kaikki stressipurkaukseni.

 Lopulta kouluttaja tuli kysymään meiltä odottajilta, olemmeko lähdössä lentämään. Minä ja muutama muu odotustilassa odottava nousi ylös. Menimme laittamaan vaatteita päälle. Kouluttaja kysyi, oliko lentäminen ollut oma idea, vai kuten yleensä, joltakulta saatu lahja. Minä osoittauduin ainoaksi itse ilmoittautuneeksi.

 Ensin laitoimme päällemme haalarit ja nauhakengät, sitten kypärämyssyt ja viimeiseksi kypärät.

Sitten käytiin läpi muutama perusasia: jokainen lentää ensin vuorollaan yhden kerran, sitten toisen kierroksen jokainen vuorollaan yhden kerran. Tuulitunnelin ovella sisään pitäisi vain kaatua, ei tarvitse osata muuta. Ohjaaja on jokaisen kanssa koko ajan tunnelissa ja pitää kiinni tarvittaessa. Kädet pitää pitää vartalon edessä, jalat vähän koukussa, koko vartalo vähän jäykkänä, ei liian jäykkänä mutta ei liian rentonakaan. Sopiva asento on jokaiselle vähän yksilöllinen. Tunnelissa ei voi puhua, sillä tuulelta ja tuulen vuoksi korviin laitettavilta tulpilta ei kuule mitään. Kommunikoimme käsimerkein. Muutama käsimerkki, kuten ”leuka ylös”, ”jalat enemmän koukkuun”, ”jalat suoremmiksi” ja ”rentoudu” käytiin läpi, ja ne pitäisi yrittää muistaa. Muuten yritettäisiin vain ymmärtää toistemme merkkejä. Toisella lennolla lentäisimme ohjaajan kanssa, ja silloin meidän ei itse pitäisi tehdä mitään. 

Ohjaus oli todella selkeää, sujuvaa ja ystävällistä. Kiitin erityisesti siitä jälkikäteen.

 Sitten pakkauduimme ensin kaikki lentäjät tunnelin odotustilaan, ja sen jälkeen lensimme jokainen vuorollamme.

 Kun oma vuoroni tuli, yritin viritellä itseni opeteltuun lentoasentoon tuulitunnelin ovella ja muistelin dramaattista kaatumistani sadanviidenkymmenen metrin korkeudesta benji-hypyssä vuosia sitten. Ohjaaja tuli kiskaisemaan minut käsivarresta sisään tunneliin, ennen kuin olin ehtinyt hioa asentoani mihinkään. Ei siis ollut pelkoa ainakaan siitä, että olisin jäänyt jumiin heti aluksi.

 Olin pelännyt, että tunneliin päästyäni lähtisin vain kieppumaan holtittomasti korkeuksiin, mutta ei.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että suosittelisin tätä elämystä jokaiselle. Se sopii mielestäni hyvin esimerkiksi korkeanpaikankammoiselle, joka kuitenkin haluaisi kokea tällaisen elämyksen, sillä se oli koko ajan lempeä ja turvallisen tuntuinen. Benji-hyppy oli aikanaan vähän epämukava putoaminen kohti meren pintaa, mutta tämä lentäminen oli turvallinen pudottautuminen leijailemaan. Ensimmäisellä lennollani en noussut kovin ylös, vaan palasin jatkuvasti lattiatasoon ja vartaloni tuntui lähtevän helposti pyörimään ympyrää. Tunsin itseni painavaksi, en noussut ylös, vatsani viisti melkein lattiaa. Välillä lähdin pyörimään ympäri tuulen mukana, mutta korkeuksiin en päässyt. Ohjaaja näytti minulle kaikki mahdolliset käsimerkit, mutta ensimmäinen lento meni kyllä ihan vain ihmetellessä. Ohjaaja tuli auttamaan parhaansa mukaan. 

Päästyäni ensimmäiseltä lennolta ulos yksi vuoroaan odottavista kanssalentäjistä hymyili minulle kannustavasti. Se oli ainut hetki, jona mielessäni kävi ainainen ajatukseni jokaisessa tilanteessa, että olen huono ja kaikki näkevät, kuinka huono olen. Itse tuulitunnelissa ollessa ei ehtinyt ajatella, mitä muut ajattelevat.

 Olin alkuun ahdistunut siitä, että tunneliin pitäisi mennä kahteen kertaan, mutta ensimmäisen kerran jälkeen havaitsin, että se olikin hyvä ja toimiva ratkaisu. Tunnelissa lennetty minuutti meni yllättävän nopeasti, ja vasta toisella lentokerralla ehti ajatella vähän sitä, miten tunnelissa pitäisi olla. Ensimmäisen kerran jälkeen sain katsoa videolta omaa lentoani ja tein mielessäni havaintoja siitä, miten voisin toimia seuraavalla kertaa.

 Toinen lentokerta oli paljon edellistä hienompi kokemus. Tiesin, miten tunneliin mennään: pääsin pudottautumaan lempeän tuulen kannateltavaksi. Tiesin jo vähän, miten minun pitäisi toimia: pitää itseni rennompana kuin ensin olin ajatellut, pitää jalkani suorempina kuin ensin luulin, keskittyä pitämään leukani ylhäällä.

Tuulen voimakkuutta oli kai lisätty toiselle lennolle, koska nyt pääsin kohoamaan vähän korkeammalle. Ymmärsin paremmin ohjaajan käsimerkkejä, vaikka kaikkea en vieläkään osannut tai ehtinyt tulkita. 

Ja sitten tuli se paras osuus: ohjaaja otti minusta kiinni ja pääsin lentämään korkeuksiin. Kolme tai neljä kertaa lensimme tunnelissa ihan ylös ja laskeuduimme alas. Vaikka siinä sai kokea vapaan pudotuksen tunteen, missään vaiheessa ei kuitenkaan pelottanut eikä tuntunut ikävältä. Koska korkealle lentoja kuitenkin oli useita, kohoamisen ja liitämisen tunne tuli useamman kerran, siinä oli myös tarpeeksi yhdelle kerralle. Ei jäänyt sitä tunnetta, kuin minulle joskus huvipuistossa kivan laitteen jälkeen jää, että tämä loppui ennen kuin ehti edes alkaa. Täällä ehdin päästä vähän nautiskelemaan. 

 Tultuani tunnelista ulos toisen lennon jälkeen jalkani tärisivät vähän, mutta voittajafiilis oli sitäkin suurempi.

Kun kaikki olivat lentäneet kaksi kertaa, ohjaaja piti meille lentonäytöksen, jossa hän teki hurjia syöksyjä ja temppuja ilmassa. Se oli valtavan hienon näköistä, mutta sitä en kuitenkaan haluaisi ikinä itse kokeilla.

 Kun olin lentänyt, ajatus vasta iskostui kunnolla mieleeni.

Nyt olen tehnyt sen. Haaveeni on toteutunut. Olen lapsesta asti toivonut voivani lentää, ja nyt olen lentänyt. Ja se oli juuri niin hienoa, kuin olin aina ajatellut. Tai oikeastaan paljon hienompaa. 

Lentäminen jätti myös ennenkokemattoman inspiraation tunteen. Tämä oli minun juttuni enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu ikinä. Tätä on saatava lisää. 

Minulle tämä kokemus ei näyttäytynyt sellaisena elämyksenä, jonka haluaa kokea yhden kerran ja sitten suunnata kohti jotain uutta. Sen sijaan tästä tuli sellainen olo, että tämän oppisi vasta, kun sitä opettelisi kärsivällisesti pidempään. Vasta toisella lentokerralla aloin hahmottaa perusasioita, mutta oikeasti jotain voisi oppia, jos lentäisi monta kertaa ja keskittyisi siinä samalla kouluttautumiseen. 

Mikä parasta, se on mahdollista. Voin varata uuden lentokerran, voin varata uusia lentokertoja monta kertaa. Voisin varata kokonaisen lentokurssin. Voisin opetella lentämään. Saisin siitä lentolupakirjan. 

Sillä ei tekisi mitään, sillä minnekään lentotemppujen SM-tasolle en tähtää. Siitä ei olisi käytännön elämässä mitään hyötyä. Siinä oppisin vain tekniikoita, miten hallita itseäni ja ohjata omaa toimintaani tuulitunnelissa, noustakseni omin avuin korkeammalle ja kääntyilläkseni siellä eri suuntiin. 

Siinä ei päällisin puolin kuulosta olevan mitään järkeä, 

mutta jo pelkkä ajatus tuottaa minulle suunnatonta iloa. 

Vielä en ole varaillut sen enempää jatkolemtoa kuin kurssejakaan, koska haluan miettiä eri vaihtoehdoista itselleni parhaan ja varata aikataulut niin, että pääsen sinne mahdollisimman todennäköisesti ilman, että sattuu alun kaltaisia vastoinkäymisiä. 

Jatko on siis avoin, 

mutta jatkoa seuraa, aivan varmasti, jos se vain minusta on kiinni. 

Suosittelen lentämistä jokaiselle, jota se vähänkään kiinnostaa,

ja ennen kaikkea toivon näitä kuvaamiani ilon ja oman jutun löytämisen tunteita jokaisen koettavaksi tähän elämään.