Sinistä valoa, harmaata valoa

Sinistä valoa, harmaata valoa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sattumuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sattumuksia. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. joulukuuta 2016

Jouluviikolla

Perinteisesti kirjoitan jotakin vielä näin viimeiseksi ennen joulunviettoon laskeutumista.
Palasia ajatuksistani kuluneelta viikolta, olkaa hyvä.

Joulumieli tulee joka vuosi. Kaikki muu on sattuman varassa, joulumieli ei. Ainakaan tähänastisessa elämässäni joulumieli ei ole pettänyt missään elämänvaiheessa.
Olen ihminen, jolle iskee säännöllinen tammikuumasennus. Tänä vuonna se jäi tulematta.
Olen ihminen, joka ei kärsi kaamosmasennuksesta. Tänä vuonna kaamosmasennuksen merkkejä oli havaittavissa ensimmäistä kertaa ikinä.
Olen jouluihminen. Joulunalusaika on mielestäni parasta aikaa vuodesta. Joulua edeltää aina ihan omanlaisensa ilon tunne.
Monena vuonna olen milloin mistäkin syystä pelännyt, että mitä jos jouluilo ei tänä vuonna tulekaan. Voin hyvin kuvitella, että jos elämässä tapahtuu jotain kamalaa, joulu on pahinta aikaa, juuri siksi, että sen pitäisi olla ilon ja valon juhla.

Viimeiseksi tänä vuonna olin aivan varma, että joulun lähestyminen oikein alleviivaisi henkisesti kurjaa olotilaani.

Huomasin, että niin ei käynyt. Monena päivänä ennen joulua nousin uuteen päivään henkisesti ihan pohjamudissa, ja iltaan mennessä jotain oli aina tapahtunut. Joka paikassa soivat joululaulut, valkeaksi muuttunut maisema, pikkujoulut ja joululounaat eivät vain voineet olla vaikuttamatta mielentilaan. Sen sijaan, että joulu olisi pelkoni mukaisesti irvaillut olotilaani, se teki sen ihan väkisin ainakin tuuman verran valoisammaksi. Pysähdyin oikein ihmettelemään sitä.
(Tosin pakko sanoa, että valkean maan muuttuminen mustaksi jääksi syö hyvän osan joulumielestä.)

Tänä vuonna sain sitä paitsi ennätysmäärän joulukortteja, vaikka itse olin (jälleen) patalaiska, enkä lähettänyt yhtään. Sydämellinen kiitos teille kaikille! <3

Joulun lisäksi mielessäni on tällä viikolla pyörinyt muitakin asioita.
Viimeiset pari viikkoa ovat koostuneet monista suurista tunteista. Kaikenlaisista tunteista.

Eilen mieleeni juolahti tiivistys: tämä on kuin Google Maps.
Olen aina ollut todella huono suunnistamaan. Minulle ei ole mikään ongelma eksyä tutummallakaan reitillä, ja koska pahaksi onneksi harrastan pitkänmatkanjuoksua, ei myöskään ole mikään ongelma kävellä tuntikausia vääriin suuntiin, ennen kuin jaksaminen loppuu.
Elämääni tuli olennainen helpotus tämän vuoden alussa, kun otin käyttöön älypuhelimen. Sen avulla pystyn aina paikantamaan itseni ja suunnistamaan oikeisiin määränpäihin. Koska en oikein ymmärrä karttoja, ei Google Maps -palvelukaan ole minulle täysin ongelmaton, mutta on se silti olennaisesti helpottanut elämääni.
En tiedä pystyykö kukaan samastumaan tähän, mutta koetan silti sanallistaa sen: se ihana tunne, kun oot eksyksissä ja avaat Google Mapsin puhelimella ja koetat hahmottaa, mihin suuntaan sun pitäis sen ohjeiden mukaan lähteä, ja sitten se sua esittävä pallukka siinä ruudussa lähtee etenemään oikeaan suuntaan, pitkän harhailun jälkeen.

Keksin eilen illalla, että se on kuin kuva elämästäni tällä hetkellä.
Olen se puhelimen Maps-palvelun omaa sijaintia esittävä pallero, joka on harhaillut pitkään tuskissaan, ja joka nyt viimein on lähtenyt hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, haluamaansa suuntaan. En tiedä, missä ja kuinka tuskaisen taipaleen päässä on määränpää, mutta suunta on nyt oikea.
Vihdoin.

Kirjoitan tämän tänne ihan vain siksi, että jaksaisin jatkossa, tulevissa vaikeuksissa, aina muistaa sen ja palauttaa sen mieleeni.

Tällä viikolla suunnistin taas kerran yhteen paikkaan puhelimen Mapsin avulla. Tuijotin puhelinta niin keskittyneenä, että en huomannut tien allani muuttuvan hiekoittamattomaksi ihan tosta noin vaan. Liukastuin, ennen kuin ehdin ajatella tai tehdä mitään. Täysin vaistomaisesti kuitenkin nostin korkealle ilmaan sen käden, jossa puhelin oli, ja otin itseni toisella kädellä vastaan. Kolautin itseäni vähän, puhelinta varjelin viimeiseen asti. Onneksi meille kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Jälkikäteen ihailin omien vaistojeni viisautta ja olin iloinen siitä, että kokonainen paikallisbussilastillinen porukkaa oli kadun toisella puolella todistamassa tätä taidonnäytettäni.

Suurin (tai no ehkä kuitenkin toiseksi suurin) ilonaiheeni viime aikoina on ollut Ylen Joulukalenteri - Jäätävä seikkailu -ohjelma. Eksyin sen äärelle yhtenä viikonloppuna ihan vahingossa, kun isäni oli jättänyt telkkarin päälle jonkun urheilujutun jälkeen, ja satuin istumaan olohuoneessa. Vilkaisin ruutuun, ja aloin kiljua ilosta. Siellä oli Eero Ritala!!!! Yksi niistä kolmesta suomalaisesta julkkiksesta, jotka haluaisin nähdä livenä, ainut heistä, jota en vielä ole nähnyt.
Ja kukas ruutuun seuraavana astelikaan, ellei kyseiseen kolmikkoon kuuluva numero 2, Minttu Mustakallio. <3
Sen jälkeen Joulukalenterin katsominen on ollut jokapäiväinen iloni, ylin riemuni.
Olen myös tietoinen siitä, että mulla on joku ongelma tän todellisuuden kanssa, kun taas on tultu pisteeseen, jossa ruudun tavoittamattomalla puolella oleva mies kiinnostaa minua huomattavasti enemmän kuin kukaan samalla puolella kanssani oleva.
Mutta ehkä nyt on parempi niin.
Henkilökohtainen tavoitteeni tuleville ajoille on siis täyttää haave, joka ei ole vielä toteutunut. Tämä on nyt yleinen tiedotus: Jos tiedätte Eero Ritalan olevan julkisesti jossain nähtävillä, ilmoittakaa minulle. (Tarkoitan nyt lähinnä teatterilavoja, en mitään museon lasikaappia, vaikka tästä voisi sellaisenkin kuvan saada.)

Näihin tunnelmiin,
lämmintä joulua juuri sinulle.







tiistai 22. maaliskuuta 2016

Hiljaisella viikolla

Otteita kuluneilta päiviltä, olkaa hyvä.


Tänään aamulla työskentelin yliopistolla tietokoneella miesten vessan vieressä. Siivooja tuli viereen kolistelemaan ja häiriköimään. Lopulta se kaatoi moppinsa minua päin. Päätin olla vähimmissäkään määrin hermostumatta, koska a) työtäänhän se vaan teki ja b) jokaiselle sattuu mokia. Vähän hermostutti kuitenkin. Samaan aikaan viereisestä vessasta kuului epämääräisiä ääniä, ihan kuin joku olisi ensin törmännyt koko (suhteellisen mittavalla) painollaan seinään, kimmonnut siitä toiseen seinään ja lopuksi vielä täräyttänyt lavuaarin irti ja pudottanut sen. Lopuksi kuului huomattavan kovia yökkäysääniä. Pitkän ajan kuluttua vessasta tuli ulos yksi mies. Siivooja pyöri edelleen ympärilläni mokailemassa. Tilanteessa oli jotain absurdia. Yritin olla nauramatta ja hermostumatta, ensimmäinen onnistui, jälkimmäinen oikeastaan ei.


Kävin lounaalla hiljaisessa yliopistoruokalassa. Ihmettelin, että jos koko iso sali on täynnä isoja tyhjiä pöytiä, niin miksi erään kanssaihmisen, tuntemattoman sellaisen, piti ängetä viereeni?
Eikä siinä vielä kai mitään ylivoimaista, mutta huomasin jälleen kerran, että en voi sietää ruokaansa maiskuttavia ihmisiä. Kyllä, asia on suht turha, mutta ei, valtaosan aikaa elämäni ruokailuista en kiinnitä lainkaan huomiota toisten ihmisten syömisestä kuuluvaan ääneen. Raja on hyvin häilyvä: on ihan normaalia, että syömisestä kuuluu jotain ääntä, mutta taivas varjele, kun se ylittää tietyn rajan, kun maiskutus on ihan millin verran liian kovaäänistä. Yökötys tulee heti, ja sellainen kummallisen voimakas inhon ja peräti vihan tunne: painu nyt helvettiin siitä mässyttämästä.

Löysin tälle ilmiölle joskus tieteellisen selityksen, mutta en jaksa etsiä enkä kaivaa sitä, sillä muistelisin, että jotenkin sitten kuitenkaan en ihan pystynyt samastumaan jutussa olleen ihmisen traumaan koskien ruuan maiskuttamista. En ollut ihan niin herkkä kuin hän, vaan mulla on just tuo äsken mainitsemani häilyvä raja.


Joka tapauksessa, tuntematon ihminen tuli viereeni, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin, omaa tyhjää tilaa, melkein oma pitkä pöytä jokaiselle sillä hetkellä salissa olleelle. Ja ihminen maiskutti vieressäni niin, että en pystynyt enää syömään, ruoka meni hukkaan ja vieläkin kuvottaa. Ihmettelin, miksí en pystynyt nousemaan ja vaihtamaan paikkaa, mielestäni se olisi ollut jotenkin liian noloa ja epäkohteliasta.


Pari viikkoa sitten katsoimme isäni kanssa vanhat, vuosia katsomatta olleet videot wanhojentansseistani. Mielestäni se oli luonnollinen jatkumo sille, että uudenvuoden aikoihin katsoimme yhdessä Puhdistus -leffan telkkarista, kahdestaan. En silloin pitänyt tätä niinkään ihmeellisenä, mutta kun kerroin tämän kaverilleni, hänen kommenttinsa oli, että "me ei kyllä mun isän kanssa olla tollasella tasolla, että pystyttäis katsomaan yhdessä Puhdistus".


Ja siis nyt viikko pari sitten katsottiin yhdessä mun wanhojentanssivideot, mikä mielestäni vaikuttaa ihan hyvältä jatkumolta.
Huomasin ihanan lohdullisen ajatuksen.


Katsoin ne videot viimeksi vähän wanhojentanssien jälkeen, ja koin niiden katsomisen tuskalliseksi, sillä mielestäni olin ruma ja lihava ja tanssin huonosti ja tangon taivutus meni meiltä ihan metsään.


Nyt näin itseni ihan nättinä, en yhtään lihavana ja lopulta ihan hyvin joukkoon sulautuvana. Tanssitaidoiltani en enää mielestäni juuri erottunut porukasta, enkä nähnyt mitään vikaa tai porukasta erottuvaa edes tangon taivutuksessa. Videoiden katsominen näin vuosien jälkeen oli siis todella lohdullinen kokemus.


Tämä tarkoittaa sitä, että ehkä joskus seitsemän vuoden kuluttua pystyn olemaan nykyiselle itsellenikin vähän armollisempi. Ehkä. Kaikki ei ole ja jää aina sellaiseksi, kuin sillä hetkellä tuntuu.


Tämän viikon paras lohdullinen ajatus on, että sellainen asia, joka viime viikolla tuntui ylivoimaiselta ja jäi syystä tai toisesta hoitamatta ja olin ihan murskana sen vuoksi, onnistui ja hoitui tällä viikolla ilman mitään tragediaa. Eikä sen hoitamisessa edes tullut mikään kiire, vaikka viime viikolla se tuntui maailmanlopulta. Näin se elämä vaan soljuu eteenpäin välillä tuhannen kilon painolastia perässä vetäen ja välillä vain viidensadan kilon lastia perässä vetäen.


Eilen ja tänään kävin kirjastossa, pysähdyin hyllyjen väliin ja ajattelin, en suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta jälleen yhtäkkiä taas kirkkaasti muistaen, että tässä se on, elämäni suurin rakkaus. Kirjat ja kirjallisuus, rakkauteni ja rakastettuni, on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaan.


Elämäni ei siis voi olla ihan pilalla, kun olen onnistunut hoitamaan itseni tällaiseen pisteeseen. Että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä tekemään elämäntyöni suurimman rakkauteni parissa, sellaisissa tehtävissä, joista nautin eniten, sellaisissa paikoissa, joissa on hyvä olla.


Olen saanut tuotua itseni tähän pisteeseen, joten kai saan vietyä itseni tästä eteenpäinkin.


Ja kun kerta osaan vielä lisäksi vaikka mitä muuta, kuten juosta, harrastaa muutakin liikuntaa, tehdä työtä asioiden eteen, opiskella, oppia, opettaa, tutkia, kiinnostua, ihmetellä, kirjoittaa, kuunnella muita, jutella, puhua, ajatella, pohtia, sanoa suoraan, olla mukava, olla rohkea ja mennä asioita päin, niin ehkä tilanne ei ole ihan toivoton.













maanantai 11. toukokuuta 2015

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!





tiistai 16. syyskuuta 2014

Syksyn kuulumisia

Vuorossa on pitkästä aikaa turhien löpinöiden päivitys, eli mulla ei oo mitään asiaa. Kunhan kirjoitan. 

Tänä syksynä olen alkanut toden teolla pelätä pyöräilijöitä. Erityisesti yliopistolla, mutta ylipäätään kaupungilla. Varsinkin yliopistokampuksella parveilee hulluja pyöräilijöitä, jotka kaahaavat salamavauhtia ja viuhahtelevat ohitse mitä ahtaimmista väleistä mutkitellen niin, että jalankulkija saa pelätä henkensä puolesta. 

Kimmoke tälle kammolleni oli se, että elokuun lopussa todellakin jäin pyörän alle. 
Kävelin kaikessa rauhassa yliopistoruokalasta kirjastolle päin seesteisen aurinkoisena iltapäivänä, kun yhdessä silmänräpäyksessä mutkan takaa kaarsi turbovauhdilla pyöräilijä, täysin yllättäen. Minä en ehtinyt väistää, hän ei ehtinyt väistää. Jouduimme täystörmäykseen, jonka seurauksena minä lensin selälleni asfalttiin, pyörän ajaja lensi sarvien yli ja kaiken kukkuraksi fillarin etupyörä irtosi. Pyörää ohjannut mies oli nopeasti auttamassa minua ylös, pyytelimme anteeksi puolin ja toisin ja juoksin pois paikalta kiireen vilkkaa. Vihaan tuollaisia tilanteita. Ensireaktioni on paeta. Syöksyin lähimpään vessaan puhdistamaan verta vuotavia kyynärpäitäni. 
Sen koommin sydän on pompannut kurkkuun joka kerta, kun kuulen polkupyörän lähestyvän. 
Kun kerroin tästä kavereilleni, jokaisen ensimmäinen kommentti oli: 
"Oliks se nuori mies? Oliks se komee mies?"
Vastaukseni oli, että en tiedä. Ei siinä tilanteessa kiinnostanut, minkä ikäinen ja näköinen mies se oli. Olen vakaasti sitä mieltä, että minun elämäni rakkaustarinat eivät ala pyörän alle jäämisellä. 

Toinen enemmän tai vähemmän mieltä ahdistanut asia on jo aiemmassakin postauksessa pohdiskelemani Estonian uppoaminen.  
Olen lukenut sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien erikoisnumerot. Olen järkyttynyt, voinut pahoin ja surrut kerta toisensa jälkeen, tuntemattomien ihmisten puolesta. Olen ihmetellyt, miksi haluan lukea tällaista. Olen tuskaillut sitä, miksi aina vain yrittää ymmärtää ja etsiä selityksiä, vaikka tietää, ettei kaikkea voi ymmärtää. 
Olen sättinyt itseäni siitä, että lukemalla tuotan itselleni ehdoin tahdoin kauhean olon.
Yhtä lailla, tai vielä enemmän, olen sättinyt itseäni siitä turtumuksesta, joka lehtien lukemista aina jossain vaiheessa seuraa. Kun kymmenennen kerran lukee laivan kallistumisesta, kuolemanhädästä, pakokauhusta, pelastuslautoista taistelevista ihmisistä, omaisensa menettäneiden surusta. Jossain vaiheessa huomaa vain lukevansa, kuin lukisi säätiedotusta. Välinpitämättömästi, tunteettomasti. Enkä tiedä, mikä siinä on kamalinta. 

Lukemista seuraa myös joka paikkaan kantapäillä seuraava pelko.
Jos laiva voi noin vain upota, mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Alan odottaa katastrofia. Milloin uppoaa toinen laiva, milloin kotini palaa poroksi, milloin joku kuolee auto-onnettomuudessa, milloin jossain taas räjähtää joku torni, iskee tsunami, joku tappaa jonkun? Kaikki tapahtuu aina ilman ennakkovaroitusta, ilman, että kukaan osaa odottaa, tai niin sitä ainakin sanotaan. Entä sitten, jos muistaa joka hetki olla peloissaan, odottaa pahinta? Voiko sillä tavalla vaikuttaa johonkin?

Edes siihen, että toista kertaa ei jäisi pyörän alle.