Syksyn kuulumisia

Vuorossa on pitkästä aikaa turhien löpinöiden päivitys, eli mulla ei oo mitään asiaa. Kunhan kirjoitan. 

Tänä syksynä olen alkanut toden teolla pelätä pyöräilijöitä. Erityisesti yliopistolla, mutta ylipäätään kaupungilla. Varsinkin yliopistokampuksella parveilee hulluja pyöräilijöitä, jotka kaahaavat salamavauhtia ja viuhahtelevat ohitse mitä ahtaimmista väleistä mutkitellen niin, että jalankulkija saa pelätä henkensä puolesta. 

Kimmoke tälle kammolleni oli se, että elokuun lopussa todellakin jäin pyörän alle. 
Kävelin kaikessa rauhassa yliopistoruokalasta kirjastolle päin seesteisen aurinkoisena iltapäivänä, kun yhdessä silmänräpäyksessä mutkan takaa kaarsi turbovauhdilla pyöräilijä, täysin yllättäen. Minä en ehtinyt väistää, hän ei ehtinyt väistää. Jouduimme täystörmäykseen, jonka seurauksena minä lensin selälleni asfalttiin, pyörän ajaja lensi sarvien yli ja kaiken kukkuraksi fillarin etupyörä irtosi. Pyörää ohjannut mies oli nopeasti auttamassa minua ylös, pyytelimme anteeksi puolin ja toisin ja juoksin pois paikalta kiireen vilkkaa. Vihaan tuollaisia tilanteita. Ensireaktioni on paeta. Syöksyin lähimpään vessaan puhdistamaan verta vuotavia kyynärpäitäni. 
Sen koommin sydän on pompannut kurkkuun joka kerta, kun kuulen polkupyörän lähestyvän. 
Kun kerroin tästä kavereilleni, jokaisen ensimmäinen kommentti oli: 
"Oliks se nuori mies? Oliks se komee mies?"
Vastaukseni oli, että en tiedä. Ei siinä tilanteessa kiinnostanut, minkä ikäinen ja näköinen mies se oli. Olen vakaasti sitä mieltä, että minun elämäni rakkaustarinat eivät ala pyörän alle jäämisellä. 

Toinen enemmän tai vähemmän mieltä ahdistanut asia on jo aiemmassakin postauksessa pohdiskelemani Estonian uppoaminen.  
Olen lukenut sekä Iltalehden että Ilta-Sanomien erikoisnumerot. Olen järkyttynyt, voinut pahoin ja surrut kerta toisensa jälkeen, tuntemattomien ihmisten puolesta. Olen ihmetellyt, miksi haluan lukea tällaista. Olen tuskaillut sitä, miksi aina vain yrittää ymmärtää ja etsiä selityksiä, vaikka tietää, ettei kaikkea voi ymmärtää. 
Olen sättinyt itseäni siitä, että lukemalla tuotan itselleni ehdoin tahdoin kauhean olon.
Yhtä lailla, tai vielä enemmän, olen sättinyt itseäni siitä turtumuksesta, joka lehtien lukemista aina jossain vaiheessa seuraa. Kun kymmenennen kerran lukee laivan kallistumisesta, kuolemanhädästä, pakokauhusta, pelastuslautoista taistelevista ihmisistä, omaisensa menettäneiden surusta. Jossain vaiheessa huomaa vain lukevansa, kuin lukisi säätiedotusta. Välinpitämättömästi, tunteettomasti. Enkä tiedä, mikä siinä on kamalinta. 

Lukemista seuraa myös joka paikkaan kantapäillä seuraava pelko.
Jos laiva voi noin vain upota, mitä tahansa muutakin voi tapahtua. Alan odottaa katastrofia. Milloin uppoaa toinen laiva, milloin kotini palaa poroksi, milloin joku kuolee auto-onnettomuudessa, milloin jossain taas räjähtää joku torni, iskee tsunami, joku tappaa jonkun? Kaikki tapahtuu aina ilman ennakkovaroitusta, ilman, että kukaan osaa odottaa, tai niin sitä ainakin sanotaan. Entä sitten, jos muistaa joka hetki olla peloissaan, odottaa pahinta? Voiko sillä tavalla vaikuttaa johonkin?

Edes siihen, että toista kertaa ei jäisi pyörän alle. 

Syksy

Ensimmäinen kesäni blogikirjoittajana on ohi. Kuten julistin kesän alkaneeksi viimeistään kesäkuussa, voi syksyn sanoa alkavan viimeistään syyskuussa. Kuun nimessä on sen verran suuntaa antava vihje, ettei sitä kai voi millään ilveellä ohittaa.

Omalla kohdallani syksy on tosin ollut jo viimeiset pari viikkoa ajankohtainen. Jo muutama viikko sitten huomasin surukseni, kuinka lehdet alkoivat muuttua punaisiksi ja keltaisiksi ja putoilla puista. Kotikaupungistani ja yliopistosta tuli taas päätoiminen olinpaikkani. Illat pimenevät aikaisin ja yöt ovat kylmiä, syystakkikin tuli ostettua.

Käytin sanaa "surukseni", mutta todellisuudessa pidän syksystä. Olen aina pitänyt. Kuten olen jo monta kertaa todennut, kaamosmasennus ei iske minuun, tai ei ainakaan tähänastisessa elämässäni ole iskenyt. Syksyn alkamiseen liittyy kuitenkin aina tietty haikeus. En tiedä, johtuuko se niinkään syksyn alkamisesta, vai enemmän siitä luonteenpiirteestäni, että minun on vaikea sopeutua muutokseen. Uuden alku on hankalaa, aina, ja myös joka syksy, mutta jokaisena syksynä ainakin tähän mennessä hankalan alun jälkeen aika jouluun asti on luistanut hyvin.

Varma syksyn merkki on myös sade. Ainakin joka ikisenä opiskeluaikani syksynä on satanut niin paljon, että ihmettelen, miksei täällä jo tulvi. Joka ikisen syksyn jälkikäteismuistoissa olen aina sateesta märkä.

Eilen tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun aloitin yliopiston. Eilen kampus myös täyttyi uusista fukseista ja heitä opastavista tutoreista. Katselin heitä syvän helpotuksen vallassa: onneksi minun ei tarvitse olla yksi noista. En ole enää se jännitystä ja uutuudenviehätystä pursuva opintojen aloittaja, joka ei tiedä mistään mitään. Olen siinä onnellisessa asemassa, jossa monet asiat ovat jo ennestään tuttuja. Tiedän, mitä kautta mihinkin rakennukselle pääsee, mihin aikaan kannattaa mennä ruokalaan välttyäkseen pahimmilta ruuhkilta, mistä näen kurssille ilmoittautumiset ja tenttitulokset ja miten löydän kirjastolta tarvitsemani. Tiedän myös, että rauhallisen opiskelukesän jälkeen yhtäkkinen väenpaljous yliopistolla ahdistaa aluksi, mutta pian se on jo rutiinia. Tiedän, että kesän jälkeen syksy tuntuu haikealta aloittaa, mutta rytmiin pääsee nopeasti kiinni, ja opiskelu on niin ihanaa, että muuta ei haluaisi tehdäkään.

Ensimmäinen syksy oli kamala: uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi koulu. Jännitin kaikkea ja kaikkia, ja aina satoi, aina pukeuduin ja laittauduin huolella, mutta saavuin kaikkialle paikalle kuin uitettuna.
Toinen syksy tuntui kummalliselta aloittaa, en voinut uskoa, että ensimmäisestä vuodesta oli selvitty ja toinen jo alkamassa. Toisena syksynä koin jonkinlaisen myöhästyneen teini-iän, biletin ja kävin baarissa ja tapasin uusia ihmisiä enemmän kuin ikinä ennen.
Kolmantena syksynä itkin paljon ja satoi aina. Pyöräilin kaupungilla sateessa, kävelin yöllä kotiin sateessa, sain autojen vesiroiskeet päälleni pyöräillessä, levitin sateenvarjon ja -takin kylppärin lattialle kuivumaan joka ilta, surin repussa märiksi ryvettyneitä kirjoja ja kuuntelin sateen rauhoittavaa ropinaa kattoon joka yö.
Viime syksynä satoi ja oli pimeää, mutta silloin se oli jo liian tavallista, jotta siihen olisi enää kiinnittänyt huomiota.
Tänään yliopistolle kävellessäni satoi taas, ja muistin, että tällaista se tosiaan on.

Tästä sitä sitten lähdetään kohti syksyä, joka luullakseni on aika erilainen, kuin mikään edeltäjänsä.

Syksyn muistilista

Olen huomannut, että mua auttaa monesti asioiden sanallistaminen itselle, asioiden kirjoittaminen ylös. Tai ei se oikeastaan konkreettisesti auta kovin paljoa, mutta kyllä siitä jotain apua voi toivoa olevan. Ehkä. Ajattelin siis kirjoittaa muutamia asioita ylös tulevaa opiskeluvuotta silmällä pitäen.

Mulla on ensinnäkin paha tapa välittää liikaa siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Olen jo tuskallisen kauan yrittänyt pyristellä siitä eroon, ja ehkä ihan minimaalisen verran edistynyt. Kuitenkin edelleen kulutan itse asiassa valtaosan aikaani sen pohtimiseen, toisin sanoen siitä valtaisasti ahdistumiseen, mitä se / ne tästä nyt ajattelevat. Voinko tehdä näin ja mitä jos teen noin ja mitä mieltä se tai ne siitä sitten ovat. Ja ai kamala kun olen nyt tehnyt näin, mitäköhän se nyt mahtaa ajatella ja mitä mun pitäisi nyt sitten tehdä, ja mitä se sitten ajattelee, jos en mä teekään näin.

Tosiasiahan kuitenkin usein on, että ne niin suuriksi omassa mielessä nousevat toiset harvon ajattelevat yhtään mitään.
Ihmisillä on omakin elämä, jota ajatella ja punnita. Harvaa kiinnostaa oikeasti, mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Varsinkin siihen mittakaavaan peilaten, mistä minä onnistun saamaan viikon ahdingon.
Ja vaikka ne toiset ajattelisivat kuinka ja mitä, ei sillä pitäisi liikaa itseään vaivata. Koskaan ei pääse sellaisiin lopputuloksiin, joissa onnistuisi miellyttämään ihan jokaista parhaalla mahdollisella tavalla. Niin ollen on aivan turha edes yrittää.
Kukaan niistä paljonpuhutuista toisista ei elä minun valintojeni kanssa. Ihan vain sen vuoksi toisten mahdollisille ajatuksille ei pitäisi antaa minkäänlaista painoarvoa. 

Toiseksi, mulla on suorastaan ilmiömäinen kyky lytätä itse itseni maan rakoon. Tunnen ihmisiä, jotka ovat onnistuneet rakentamaan ympärilleen kadehdittavan suojamuurin. Sellaisen, että heitä ei hetkauta, jos joku sanoo heille pahasti. He jättävät huomiotta toisten ihmisten negatiiviset sanomiset ja kiinnittävät sen sijaan huomionsa kaikkeen positiiviseen, mitä he itse ja toiset heissä itsessään huomaavat.

Mulla on toisin päin. Imen kuin kuivuva kasvi itseeni jokaisen ikävän palautteen sanan, ja kaiken sellaisen, minkä voisi jollain tavalla ehkä mahdollisesti tulkita ikäväksi. Ja lisäksi ihan kaiken sellaisenkin, millä ei edes viitata suoraan minuun, mutta joka voisi tarkoittaa myös minua.
Sitten, jos joku antaa positiivista palautetta, jään pohtimaan, mitä hän sillä tarkoittaa. Onko se ehkä silkkaa kohteliaisuutta, jonkinlaisen väärinymmärryksen seurausta vai kenties ihan puhdasta vittuilua. 

Tästä tuoreena esimerkkinä voin mainita ennenkokemattoman kohtaamisen entisen luokkakaverini kanssa. Entinen koulukiusaajani lampsi yhtäkkiä luokkakokouksessa keskelle tyttöporukkaa, läimäisi kätensä minun olkapäälleni ja ilmoitti, että jos joku teistä täällä on urheilija, niin sinä. Minä olen kuule feisbuukista katsonut, että taas olet juossut maratonin, oliko se viides vai kuudes? Ai kymmenes?! Pystyykö kukaan meistä täällä siihen samaan, onko kukaan muu täällä juossut edes yhtä maratonia? Aivan, ei ole, ei ole! Niin, sitä vaan halusin tulla sanomaan, että hattua nostan! 

Ja mikä oli minun reaktioni siihen? Hymyilin pelonsekaisen kohteliaasti ja astuin pari askelta taaksepäin. Joku kymmenen vuoden takainen pelkoreaktio elimistössäni aktivoitui, sen hetken olin aivan varma, että koko show on tarkoitettu nolaamiseksi, samaksi kiusaamiseksi kuin joskus kymmenen vuotta sitten. 
Vasta paljon myöhemmin muistin, että olisi pitänyt sanoa kiitos. Tai jotain siihen suuntaan viittaavaa edes.  

Se ei näin pidemmän päälle ole kovin hyvä elämänasenne. Pitäisi opetella jotain muuta. 

Ja sitten, viimeisenä filosofointina tällä erää, ote ukkini puheesta, kahdeksan vuoden takaisista rippijuhlistani: sinä itse oman tiesi valitset, sinun on itse myös omista valinnoistasi vastattava. 
Otin sen silloin rehellisesti sanottuna vain jonain kauniina, kliseisenä mutta valitettavan sisällöttömänä sananpartena. 
Viimeistään yliopiston alettua olen jatkuvasti raivonnut kaikille akateemisen vapauden aiheuttamaa vankilaa. 
Kukaan ei neuvo, kukaan ei ohjaa, suorituksia pitäisi vain sataa. Olen kironnut ja manannut, ahdistunut ja itkenyt, ruikuttanut ja kadehtinut toisenlaisissa opinahjoissa olevia kavereitani, mutta kuitenkin aina pakon edessä tehnyt valinnan ja edennyt jonkinlaiseen pisteeseen. 

Vasta nyt, kahdeksan vuotta vaatineella hitaalla sytytyksellä olen kunnolla sisäistänyt, että valinnoista ei pääse eroon koskaan. Koskaan enää ei tule sellaista turvasatamaa, jossa jokaisen oman valinnan oikeellisuudesta voisi olla varma. Kukaan ihmiselämää ylempi taho ei missään tilanteessa anna korvan juuressa, kädestä pitäen neuvoja siitä, mitä nyt pitää tehdä.  
Pitää tehdä omia valintoja. Eikä sen suhteen ole valinnanvaraa. 

Joka mutkan takaa tulee niitä niin sanottuja risteyksiä, joiden äärellä on pakko tehdä valinta. Vain yhden tien monesta voi valita. Hyvässä lykyssä joiltakin teiltä voi kääntyä takaisin ja valita uudelleen. Aina se ei ole mahdollista, ja sekin on hyväksyttävä. 

Kun yksi tie on valittu, seuraava risteyskohta häämöttää jo. 
Kun ei voi muuta kuin kulkea aina eteenpäin, on tehtyjen valintojen, yhtäläisesti oikeilta ja vääriltä tuntuvien, kanssa opittava elämään. Kun yksi tie on pakko valita, on turha jäädä jossittelemaan niitä muita mahdollisuuksia. Käyttämättä jääneiden mahdollisuuksien jossittelusta voi tietysti joskus saada eväitä uusien valintojen varalle, mutta liiallinen jossittelu ei auta. 
Omista valinnoista on vastattava. On kuljettava ylväästi valittua tietä, ei kääntyä katsomaan taakse päin ennen seuraavaa risteyskohtaa. 

Jospa tässä olisi muistilistaa ja kömpelöitä metaforia taas tarpeeksi yhden syksyn varalle.