Ensimmäinen kesäni blogikirjoittajana on ohi. Kuten julistin kesän alkaneeksi viimeistään kesäkuussa, voi syksyn sanoa alkavan viimeistään syyskuussa. Kuun nimessä on sen verran suuntaa antava vihje, ettei sitä kai voi millään ilveellä ohittaa.
Omalla kohdallani syksy on tosin ollut jo viimeiset pari viikkoa ajankohtainen. Jo muutama viikko sitten huomasin surukseni, kuinka lehdet alkoivat muuttua punaisiksi ja keltaisiksi ja putoilla puista. Kotikaupungistani ja yliopistosta tuli taas päätoiminen olinpaikkani. Illat pimenevät aikaisin ja yöt ovat kylmiä, syystakkikin tuli ostettua.
Käytin sanaa "surukseni", mutta todellisuudessa pidän syksystä. Olen aina pitänyt. Kuten olen jo monta kertaa todennut, kaamosmasennus ei iske minuun, tai ei ainakaan tähänastisessa elämässäni ole iskenyt. Syksyn alkamiseen liittyy kuitenkin aina tietty haikeus. En tiedä, johtuuko se niinkään syksyn alkamisesta, vai enemmän siitä luonteenpiirteestäni, että minun on vaikea sopeutua muutokseen. Uuden alku on hankalaa, aina, ja myös joka syksy, mutta jokaisena syksynä ainakin tähän mennessä hankalan alun jälkeen aika jouluun asti on luistanut hyvin.
Varma syksyn merkki on myös sade. Ainakin joka ikisenä opiskeluaikani syksynä on satanut niin paljon, että ihmettelen, miksei täällä jo tulvi. Joka ikisen syksyn jälkikäteismuistoissa olen aina sateesta märkä.
Eilen tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun aloitin yliopiston. Eilen kampus myös täyttyi uusista fukseista ja heitä opastavista tutoreista. Katselin heitä syvän helpotuksen vallassa: onneksi minun ei tarvitse olla yksi noista. En ole enää se jännitystä ja uutuudenviehätystä pursuva opintojen aloittaja, joka ei tiedä mistään mitään. Olen siinä onnellisessa asemassa, jossa monet asiat ovat jo ennestään tuttuja. Tiedän, mitä kautta mihinkin rakennukselle pääsee, mihin aikaan kannattaa mennä ruokalaan välttyäkseen pahimmilta ruuhkilta, mistä näen kurssille ilmoittautumiset ja tenttitulokset ja miten löydän kirjastolta tarvitsemani. Tiedän myös, että rauhallisen opiskelukesän jälkeen yhtäkkinen väenpaljous yliopistolla ahdistaa aluksi, mutta pian se on jo rutiinia. Tiedän, että kesän jälkeen syksy tuntuu haikealta aloittaa, mutta rytmiin pääsee nopeasti kiinni, ja opiskelu on niin ihanaa, että muuta ei haluaisi tehdäkään.
Ensimmäinen syksy oli kamala: uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi koulu. Jännitin kaikkea ja kaikkia, ja aina satoi, aina pukeuduin ja laittauduin huolella, mutta saavuin kaikkialle paikalle kuin uitettuna.
Toinen syksy tuntui kummalliselta aloittaa, en voinut uskoa, että ensimmäisestä vuodesta oli selvitty ja toinen jo alkamassa. Toisena syksynä koin jonkinlaisen myöhästyneen teini-iän, biletin ja kävin baarissa ja tapasin uusia ihmisiä enemmän kuin ikinä ennen.
Kolmantena syksynä itkin paljon ja satoi aina. Pyöräilin kaupungilla sateessa, kävelin yöllä kotiin sateessa, sain autojen vesiroiskeet päälleni pyöräillessä, levitin sateenvarjon ja -takin kylppärin lattialle kuivumaan joka ilta, surin repussa märiksi ryvettyneitä kirjoja ja kuuntelin sateen rauhoittavaa ropinaa kattoon joka yö.
Viime syksynä satoi ja oli pimeää, mutta silloin se oli jo liian tavallista, jotta siihen olisi enää kiinnittänyt huomiota.
Tänään yliopistolle kävellessäni satoi taas, ja muistin, että tällaista se tosiaan on.
Tästä sitä sitten lähdetään kohti syksyä, joka luullakseni on aika erilainen, kuin mikään edeltäjänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti