Lyttäystä

On jollakin tavalla koomista, miten nopeasti mieliala voi muuttua toiseksi. Miten helppoa on tulla lytätyksi, vaikka kuinka itse olisi sitä mieltä, että mulla on nyt kaikki hyvin, olen onnistunut, ja olen ylpeä siitä. 

Viittasin edellisessä, blogin kirjoittamista koskevassa postauksessani niihin lukuisiin kertoihin, joina olen toisten ihmisten palautteen saatuani päättänyt, että koskaan enää en kirjoita. Olen saanut valtavasti myös hyvää palautetta kirjoittajana, eikä huonolta palautteelta välty kukaan koskaan. Hyvä palaute on kannustanut jatkamaan, mutta näkisin, että suurin syy jatkamisessa on aina omassa itsessä. Vaikka olen päättänyt lopettaa kirjoittamisen, en ole voinut pitää sitä päätöstä. Olen rikkonut päätöksen, yksinomaan itseni takia, en kenenkään muun. Oma kirjoittamisen halu ja tarve on aina ollut suurempi kuin kenenkään muun mielipide. 

Olen kuitenkin nyt aikuisena pohtinut palautteen merkitystä paljon, uusin silmin. 
Olen opiskellut kirjoittamista yliopistossa, keskustellut siitä muiden kirjoittamisen opiskelijoiden kanssa, antanut muille palautetta ja saanut itse omista töistäni palautetta niin muilta opiskelijoilta kuin kirjoittamisen opettajiltakin. Siis sellaisilta ihmisiltä, joilla voisi kuvitella olevan ammattitaitoa. 
Noilla kursseilla palaute ja palautteen merkitys on nostettu jalustalle. Tuntikausia uhrataan sen saarnaamiseen, miten tärkeä ja herkkä alue palaute on. Palautetta ei saa noin vain sylkäistä toisen naamalle, palaute pitää aina hioa ja muotoilla huolellisesti, palautteen antaja ja saaja ovat vastuullisia henkilöitä, palautteen tulee olla rakentavaa, mutta myös ja ennen kaikkea kannustavaa. 
Tässä ollaan tietysti enemmän kuin oikeassa. 
En kuitenkaan voinut olla tuhahtamatta mielessäni, että voi jessus mitä lässytystä, aikuisille ihmisille.
Minuun on jo lapsena suhtauduttu eri tavoilla. Ympärilläni on aina ollut pari ihmistä, jotka pitävät itseään fiksuina ja sivistyneinä, ja ilmeisen kyvykkäinä antamaan asiantuntevaa palautetta. 
Nämä ihmiset vaativat tekstejäni luettavaksi aina, ja kritisoivat niitä aina täysin estottomasti. On kai näin jälkikäteen imartelevaa, että he tuntuivat suhtautuvan minuun kuin ammattikirjailijaan, vaikka ikää oli 11-13 vuotta. Silloin en kuitenkaan osannut ajatella sitä niin laajasti. Silloin päättelin ainoastaan, että selvä, tekstini ovat sitten ilmeisesti ihan paskoja. En enää kirjoita. 
Jatkoin kirjoittamista, mutta kului vuosia, ennen kuin näytin tekstejäni muille. Edelleen noiden parin ihmisen sanomat kommentit kummittelevat ja kaikuvat mielessäni silloin tällöin, vaikka kuinka osaan jo asettaa ne kontekstiinsa. En enää ajattele aikuisen olevan auktoriteettiasemassa, ja erityisesti arvostukseni noita kyseisiä henkilöitä kohtaan on laskenut niin, ettei heidän sanomisillaan ole enää väliä. 
Silti. Miksi saarna rakentavasta palautteesta tuli kymmenen vuotta myöhässä? Mielestäni se on epäreilua. 

Sitä olen tässä taas murehtinut. 
Seuraava angstin aiheeni liittyy asiaan, jonka vuoksi olen ihan kannat katossa iloinnut viimeiset pari viikkoa. Olen tuntenut itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. 
Kunnes tapasin "ystäväni", joka lyttäsi kaiken ihan täysin, parilla välinpitämättömällä fraasilla. 
Edelleen tiedän, että kenenkään muun sanomisista ei pidä eikä saa välittää. Kukaan muu ei elä minun elämääni, eikä vaikuta siihen, saanko minä iloita jostakin asiasta vai en. 
Silti tuntuu, kuin sillä minulle niin valtavalla asialla ei olisi enää mitään arvoa, ei mitään. Olen pelkkä surkimus, joka iloitsee täysin tyhjästä. 

Kolmantena, kuulin taas perheeni jäsenen suusta sanat, jotka olen kuullut hänen suustaan tätä ennen jo neljä tai viisi kertaa. Ne kuuluvat näin: 
"Kuka tahansa peruskuntoinen ihminen pystyy juoksemaan maratonin samassa ajassa kuin sinä." 
No niin, aivan tottahan se on. Eikä kyseinen henkilö varmaan tarkoittanut sitä mitenkään loukkaavaksi. Mutta samalla se oli viesti siitä, että oikeastaan en ole mitään, edes kaikkein lähimmille. Vastasin, että "no jos joskus saat päähäsi juosta maratonin, niin älä ainakaan mun kanssa tule juoksemaan, sillä minä en sua rupea perässäni vetämään." Silloin toinen perheenjäsen puuttui hanakasti keskusteluun ja totesi, ettei minun varmasti tarvitse ketään perässäni vetää, todennäköisesti minä olisin se, jota muut vetäisivät perässään. 
Totesin, että se oli vitsi. Hauska vitsi olikin, hehehe. 

Kaikessa tässä ydinkysymys on se ikuinen ja sama:  Miksi en vain voi olla tyytyväinen siihen, että olen minä? Miksi ihmeessä annan muiden typerille kommenteille niin paljon painoarvoa? Miksei voi itse uskoa siihen, että on hyvä, ja antaa muiden pitää omat mielipiteensä? Varsinkin, kun kaikki saatu positiivinen palaute saattaa mennä ihan ohi korvien toisella tapaa.

Se siitä taas tällä kertaa.