Viikko 41: Huumorin kukka

 Viikolla 41 tein tietoisen päätöksen etsiä jokaisesta päivästä jotain, jolle nauraa. 

Tein sen siksi, että naurun aiheita ei tuntunut olevan, ellei niitä tietoisesti etsi. 

Tarjoilen kyseisen viikon naurun aiheet tässä blogipostauksessa. 

Maanantai

Maajussille morsian -ohjelma, taattu maanantai-iltojen ilo jo vuosien ajan. En naura siinä esiintyville ihmisille pahantahtoisesti. Joidenkin ihmisten murre ja se, kuinka tosissaan jotkut ovat, tuottaa hauskuutta ohjelman katsojan arkeen. 

Tiistai

Otin joku aika sitten käyttöön uuden puhelimen. Sen äänisäädöt eivät vielä ole ihan täysin kohdillaan. Esimerkiksi herätyskellon äänenvoimakuutta täytyi säätää, sillä ensimmäisenä aamuna uuden puhelimen herätyskellon soidessa kaikki olivat sydänkohtauksen partaalla. Ääniä säädellessäni huomasin, että herätyskellon ääneksi oli mahdollista saada tietyn artistin kappaleiden Spotify-lista. Valitsin vastaisuuden herätysääneksemme Leevi and the Leavingisin. Listan ensimmäinen kappale oli "Sunnuntaiksi San Fransiscoon". Kappaleen alun kuuleminen ensimmäisenä aamulla toi hauskan alun päivälle. 

Keskiviikko

Ilmeisesti televisio on arjen harvoja hauskuuttajia. Keskiviikkona telkkarista tuli "Duudsonit tuli taloon". Tällä kertaa Duudsonit menivät pistämään järjestykseen sellaisen perheen asioita, joiden ongelmana oli, että lähes aikuiset lapset eivät osallistuneet lainkaan kotitöihin. Teini-ikäinen poika sanoi telkkarissa, että oikeastaan häntä itseäänkin hävettää, kun hän ei saa laitettua omia likaisia astioitaan tiskikoneeseen. 

Torstai

Koirani ja minun vakiolenkkini varrelle sijoittuu suora, jossa opettajat luotsaavat mopokoululaisia. Kävelemme jalkakäytävällä ja ihmiset ajavat mopolla viereisellä tiellä ja opettajat antavat heille ohjeita. Tämä on koirani mielestä verrattoman mielenkiintoista. Joka kerta, kun mopokoululaiset sattuvat kohdalle, se jää pitkäksi aikaa tuijottamaan. Mietin, ottavatko mopokoululaiset tai opettaja yhtään paineita ylimääräisestä yleisöstä. 

Perjantai

Työkaveri soitti paniikissa ja pyysi apua ongelmaan. Kerrankin ongelma oli helposti ratkaistavissa ja oikeastaan aika hauska. Joskus työssäkin tulee hauskoja tilanteita. 

Lauantai

Tällä viikolla alkoi Estonia-onnettomuudesta kertova, tositapahtumiin perustuva televisiosarja. Koska olen aina ollut omituisen kiinnostunut kaikesta Estoniaan liittyvästä, minun oli tietysti pakko saada alkaa seurata sitä. Ensimmäisen jakson katsottuani halusin katsoa uudestaan MTV3-kanavalla esitetyn "Missä olit kun" -sarjan Estonia-jakson, jossa kerrataan onnettomuuden aikaan esitettyjä uutispätkiä. Yhdessä uutispätkässä Estonian miehistöön kuuluneet ihmiset sanovat, että kun vettä alkoi tulvia kannelle, ei auttanut, vaikka he kuinka pumppasivat ja pumppasivat. 

Tässä asiassa ei ole mitään hauskaa, mutta aloin silti nauraa, koska verkkokalvolleni piirtyi kuva tilanteesta, jossa vettä tulvii uppoavaan laivaan, ja jotkut yrittävät pelastaa tilannetta pumppaamalla polkupyöräpumpun kokoisella pumpulla. 

Ehkä nauroin myös siksi, että onnettomuus on niin kauhea. Se on mielestäni kauhein onnettomuus, mihin olen tutustunut. Ehkä siihen ei voi syventyä löytämättä välillä jotain, mikä naurattaa edes vähän. 

Sunnuntai

Viikon viimeisenä päivänä naurun aiheet viimeistään loppuivat ja niitä oli pakko hakemalla hakea. Taattu keino on pistää Youtubesta pyörimään vanhan Hynttyyt yhteen -sarjan klippejä. Kyseessä on koominen sarja, jossa Eija Vilpas ja Hannele Lauri ovat keskeisissä rooleissa, ja pelkästään Eija Vilppaan karjalan murteen kuunteleminen naurattaa. Varmaan, koska kuten jo edellä totesin, mikäs sen hauskempaa kuin murretta puhuva ihminen. 

Viime aikoina minua on erityisesti puhutellut klippi, jossa Vappu (Eija Vilpas) ja Aarne (Aake Kalliala) ovat menneet kihloihin ja Aarnen äiti tulee kihlajaiskahvien merkeissä ensimmäistä kertaa Vapun kotiin. Ensimmäiseksi ovesta tullessaan Aarnen äiti lausuu jotain kohteliasta Vapun asunnon avaruudesta. 

Vappu toteaa siihen: "Nii, sie vissii aattelit, et mikä mörskä lienee, nuotio keskellä lattiaa."

Viikko 10: Ajatuksiani Pirjo Heikkilästä

 Ensimmäinen muistoni Pirjo Heikkilästä on ajoilta, jolloin olin henkeen ja vereen Ismo Leikolan fani. Pirjo Heikkilä oli mukana Ismo Leikolan "Mitä jos me silti voitetaan" -musiikkivideolla.

Joskus niihin aikoihin tutustuin Siskonpeti-komediasarjaan. Sittemmin olen katsonut kaikki kolme Siskonpeti-sarjan kolme tuotantokautta lukuisia kertoja. Mielestäni Siskonpeti on suorastaan nerokas, käsittämättömän hauska, ajatuksia herättävä ja puhutteleva televisiosarja. Olen onnellinen, kun joku osaa ja tekee jotain niin hienoa, kuin Siskonopeti-sarjan tekeminen. 

Yksi parhaista asioista Siskonpeti-sarjassa on Pirjo Heikkilä, ja ne uskomattoman hienot hahmot, joita hän on sarjaan toteuttanut. 

Pirjo Heikkilä on yksi niistä julkisuuden henkilöistä, jotka olen nähnyt livenä. Hän oli koomikko-kollegoidensa kanssa mukana "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" -teatteriesityksessä vuosia sitten, ja se jäi minulta silloin näkemättä. Viime keväänä teatteriesitys esitettiin Helsingin komediateatterissa uudelleen, ja ryntäsin heti katsomaan sen. Teatteriesitys oli loistava, kuten osasin odottaa. 

Sitä sen sijaan en osannut odottaa, että esityksen jälkeen minulle tulisi tilaisuus saada yhteiskuva Pirjo Heikkilän ja muiden esityksen näyttelijöiden kanssa. Esityksen jälkeen näyttelijät tulivat lavalle, ja heidän kanssaan sai mennä juttelemaan, ja heidän kanssaan sai otettua yhteiskuvia. 

Mielessäni olisi ollut noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut ja halunnut sanoa Pirjo Heikkilälle. Hänen ajatustensa ja huumorinsa merkitys elämäni hetkissä on ollut mittaamaton. 

Kun nousin lavalle mennäkseni yhteiskuvaan heidän kanssaan, Pirjo Heikkilä sanoi minulle ystävällisesti "moi". Vastasin siihen asiakaspalvelutyössä kehittyneellä vaistonvaraisuudella. 

En saanut sanottua mitään muuta. En sanonut mitään niistä asioista, mitä olisin halunnut saada sanottua. Ja ehkä hyvä niin. 

Eilen kuuntelin Vain työelämää -podcastia, jossa Pirjo Heikkilä oli vieraana. 

Podcastilla oli sama vaikutus kuin aina, kun kuulen Pirjo Heikkilän kertovan ajatuksistaan jossain tai kun luen hänen ajatuksiaan jostain. 

Nauran ja liikutun, minua koskettaa se, mitä Pirjo Heikkilä sanoo. Siinä kaikessa on ensinnäkin jotain hyvin samastuttavaa. Ennen kaikkea hän tekee aina aivan mahtavia oivalluksia ja osaa sanoa ne turhia kaunistelematta ja hauskasti. 

Jos puhumme tästä podcastista, nostaisin esiin ainakin seuraavat asiat:

Ensinnäkin koen hyvin puhuttelevaksi sen, että Pirjo Heikkilä on pyrkinyt teatterikorkeakouluun ja teatterityön laitokselle opiskelemaan kymmenen kertaa, eikä ole päässyt sinne, mutta silti hän on tehnyt upean uran. 

Kuten olen kaiketi täällä blogissa kirjoittanut noin 50 kertaa, vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat, että he "vain läpällä kokeilivat ja sattuivat pääsemään sinne ja tänne tai saamaan sitä tai tätä" tai jos he jollain muulla tavalla ilmaisevat, että eivät oikeastaan ole tehneet mitään, ja menestys on vain tullut heille ilman minkäänlaista vaivannäköä. En kestä sellaista puhetta, ehkä osin kateudesta, mutta suurelta osin halveksunnan takia: jos menestys tulee yrittämättä, niin kannattaisiko vähän edes yrittää, niin silloinhan voisi päästä aivan huipulle? Miksi tuhlaat aikaasi läpällä tekemiseen, kun voisit miettiä, mitä oikeasti haluat, ja lähteä sitten tavoittelemaan sitä?

Arvostan aivan hirvittävän paljon sitä, että Pirjo Heikkilä on tiennyt, mitä haluaa, ja jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä tuo esiin asian, jota en aiemmin hänestä tiennyt: hän arvostaa korkeasti koulutettuja ihmisiä. Hän ihmettelee, miten joku jaksaa lukea paljon kirjoja, muistaa asioita ja yhdistellä niitä, hän katsoo yliopiston käyneitä ihmisiä ihaillen. 

Tuntui pitkästä aikaa hyvältä kuulla, että joku voisi arvostaa sellaisia asioita. Itse olen vuosien myötä alkanut pitää kaikkea tällaista itsestäänselvyytenä - ja kuullut elämäni aikana valitettavan paljon myös vähättelyä, niin että tällaisten asioiden arvostettavuutta ei ole vuosiin kyennyt näkemään. 

Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä nostaa esiin myös asian, jota itse olen monta kertaa miettinyt: ihmiset antavat ihan liikaa ja välillä ihan kummallisia ohjeita ihmisille, jotka ovat epäonnistuneet jossain, mitä ovat yrittäneet. 

Yksi tällainen kummallinen ohje on: "Saat sen mitä haluat, kun vain lakkaat yrittämästä."

Itse olen kuullut tuon ohjeen, ehkä hiukan eri sanoin, mm. etsiessäni parisuhdetta. 

Se on yksi elämänalue, jossa ihmiset ovat kummallisen hanakoita neuvomaan, oli heillä itsellään parisuhdetta tai ei, tai kuinka hyvin heidän oma parisuhteensa toimii. Ihmisillä on iso säkillinen neuvoja jaettavaksi siihen, millainen pitää olla ja millainen ei saa olla, ja mitä pitää tehdä ja miten ei voi toimia, jos haluaa parisuhteen. Ja nämä ohjeet kaadetaan sinkkuihmisen päälle, kysyi hän niitä tai ei. Ja kaikista näistä toimintaohjeista huolimatta yksi keskeinen ohje kuitenkin on: "Ei se etsimällä löydy. Se löytyy, kun vähiten odotat."

Pirjo Heikkilä sanoo tuossa podcastissa, että hänen mielestään tämä ei pidä paikkaansa. Jos ihminen haluaa jotain asiaa oikein kovasti, hän voi saada sen, tai hän voi yhtä hyvin olla saamatta sitä. Ja toisaalta, jos ihminen lakkaa haluamasta tai yrittämästä, voi olla, että hän silloin saa sen asian, tai sitten voi olla, että hän ei silloinkaan saa sitä. 

Olen samaa mieltä. 

Ainut jäljelle jäävä kysymys on: mikä ihmeen tarve ihmiskunnalla on jaella neuvoja ihmisille, jotka eivät niitä kysy?

Loppukaneetti: Pirjo Heikkilä on mahtava! Aina, kun ajattelen, että olen liian täynnä tätä elämää, yhteiskuntaa ja ihmisten typeryyttä, enkä jaksa enää mitään, niin Pirjo Heikkilä on yksi niistä asioista, jotka vähän keventävät taakkaa. Onneksi meillä on hänet ja hänen kaltaisensa!