Viikko 36: Pieniä ilon pisaroita

 Kuluneella viikolla päätin, että teen joka päivä jotain mukavaa. 

Tiesin etukäteen, että viikko tulee olemaan raskas ja kurja. Viikosta tuli paljon kurjempi kuin olisin osannut odottaa. En saanut tehtyä montaakaan niistä asioista, mitä olin suunnitellut tekeväni. Yritin kuitenkin tehdä tai huomata joka päivältä jotain. Luettelen nämä asiat tässä.

Maanantai

Olin töissä iltapäivän mukana osaamiskeskustelussa, jossa kartoitettiin meillä jo olevaa osaamista, alallamme tarvittavaa osaamista ja sitä, mitä osaamisaluetta lähtisimme seuraavaksi kehittämään ja miten. Moni ei ilmeisesti pidä tällaisista iltapäivistä. Minusta ne ovat yleensäkin ihan mukavia, mutta erityisesti nykyisessä työtilanteessani tuollainen iltapäivä oli ihanaa ja helpottavaa vaihtelua. 

Tiistai

Sain järjestettyä itselleni etätyöpäivän. Se tuli tarpeeseen ja oli hyvä tässä tilanteessa.

Keskiviikko

Raahauduin kirjaston henkilökunnan lukupiiriin. Tällaista lukupiiriä alettiin pitää vuosi sitten. Ideana on, että valitaan jokin maailmankirjallisuuden klassikkokirja, luetaan siitä aina joku sovittu osuus ja kokoonnutaan kerran kuussa keskustelemaan siitä kahvin äärelle. Kun joku kirja on luettu loppuun, valitaan seuraava klassikko ja luetaan sekin. Kun ideaa reilu vuosi sitten kehiteltiin ja halukkaita kyseltiin, ilmoittauduin heti innokkaana mukaan. Myöhemmin kuitenkin totesin, että en jaksakaan lähteä tähän mukaan, aina oli jotain, en saanut koiralle hoitajaa tai tapahtui jotain muuta. Nyt syksyn alussa oli valittu uusi kirja ja olin jo kauan etukäteen päättänyt, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja menen sinne lukupiiriin. Menin. En kyllä oikein viihtynyt siellä, ehkä, koska näinä aikoina on ollut vaikeutta viihtyä missään. En tiedä, menenkö enää toista kertaa. Mutta sainpa mentyä. Ei siis tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että ei mene, vaikka on alun perin luvannut.

Torstai

Kävelylenkki illalla Sarvikalliolla. 

Perjantai

Kävelylenkki illalla Fjällbon puistossa. Oli kaunis ilta, käsittämättömän kaunis auringonlasku. En olisi uskonut, että enää syyskuun puolella voisi olla tällaisia iltoja. Aivan kuin joskus keväällä tai alkukesästä parhaaseen ja kukoistavimpaan aikaan. 

Lauantai

Sain viestin kummilapseni äidiltä ja kutsun tulla kyläilemään kummilapseni kotona. Mahtavaa!

Sunnuntai

Juoksulenkin jälkeen oli vähän aikaa parempi olo kuin kuluneena viikkona muina päivinä. 

Viikko 28: Arjen ihmeitä

Viime viikolla harjoittelin rajojen vetämistä. 

Kuluneella viikolla puolestaan otin harjoittelun kohteeksi arjen ihmeiden huomaamisen, josta kirjoitin kesäkuussa. 

Arjen ihmeitä olivat kuluneella viikolla muunmuassa nämä asiat:

Sain viestin ystävältäni. Hänen ystävänsä oli kommentoinut minun käytöstäni viikonlopun polttareissa kauniilla sanoilla. Ystävä oli pyytänyt saada jakaa nämä sanat minulle. Sanat tekivät päivästäni hyvän.

Kävimme kumppanini synttäri-illallisella ja otimme alkuruuan, pääruuan ja jälkiruuan. Jälkiruokabrownies-kakun päällä oli pieniä, vaaleanpunaisia, makean makuisia hippuja. 

Ryhmäliikuntatunnilla soi mielettömän hyvä musiikki, jonka antamalla voimalla jaksoi, vaikka muuten ei olisi jaksanut. 

Pääsin töissä suorastaan jonkinlaiseen flow-tilaan perjantai-iltapäivänä. 

Käytin koiran ulkona kesäaamuna puiden humistessa auringon jo lähes paistaessa.

Istun koiran kanssa ulkona portaalla ja ympärillämme on kaunista ja vihreää. 

Viikon lopulla tulee vastaan hurjempi tilanne ja kysymys:

Kumppanini kaveri on odottanut junaa juna-asemalla. Yhtäkkiä, vain vähän ennen junan tuloa hän on havainnut tuntemattoman, nuoren ihmisen makaamassa junaraiteilla. Tämä junan odottaja on rynnännyt kiskomaan raiteilla makaavaa pois raiteilta. Raiteilla maannut on yrittänyt kaikin voimin vastustella ja huutanut keuhkojensa täydeltä, että haluaa kuolla. Junaa odottanut on kuitenkin fyysisiltä voimiltaan vahvempi ja onnistuu vastustuksesta huolimatta estämään kuolemankaipuista jäämään junan alle. Hän soittaa hätänumeroon ja jää odottamaan viranomaisapua. 

Kysymys kuuluu: kuinka itse olisit toiminut tällaisessa tilanteessa?

Itse en osaa sanoa, olisinko osannut tarttua toimeen, eli rynnätä täysillä pelastamaan ihmistä erittäin rajallisen ajan puitteissa. Olisin saattanut jäädä vain tuijottamaan. 

Olisin ehkä miettinyt, olenko itse vaarassa, jos syöksyn kiskomaan vastustelevaa ihmistä pois junaraiteilta vain vähän ennen junantuloa. 

Olisin myös ehkä vähän miettinyt, mikä tässä tilanteessa on oikea toimintatapa. 

Onko se kaikille muille selvää?

Viikko 24: Ihmeellinen on elämä

Viime viikolla luin Juha Itkosen uusimman kirjan Teoriani perheestä.  Suosittelen kyseistä kirjaa kaikille näillä sanoin: Jos luet elämässäsi yhden Juha Itkosen kirjan, lue tämä! Ja vaikka olisit ajatellut, että et koskaan lue yhtään Juha Itkosen kirjaa, niin lue vähintään tämä. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia herättäviä asioita. Tässä blogipostauksessa nostan esiin niistä yhden. 

Itkonen kuvaa kirjassa samaa ajatusta, minkä hän on tuonut esiin jo aiemmin antamissaan haastatteluissa. Ajatus liittyy "lapsiperhearki"-sanaan ja lapsiperhearkeen. 

Lapsiperhearki-sana tuntuu olevan enemmän tai vähemmän negatiivisesti latautunut. Lapsiperhearkeen liitetään kiirettä, stressiä, väsymystä, kenties rahan niukkuutta, erilaisia vaikeuksia. 

Itkonen kysyy, voisiko lapsiperhearkea ajatella toisella tapaa. 

Eikö se ole ihmeiden aikaa, ihmettä ihmeen perään? Pitää vain nähdä ne ihmeet. 

En itse elä tällä hetkellä lapsiperhearkea, mutta elän muuten stressaavalta ja ainakin ajoittain erittäin pahalta tuntuvaa arkea. 

Soveltaisin mielelläni omaan arkeeni ajatusta ihmeistä, jotka pitää nähdä. 

Olen yrittänyt harjoitella sitä kirjan luettuani, jatkan harjoituksia. 

Joka puolella on ihmeitä. Lintu, joka laskeutuu pellolle. Tuuli, joka humisee puissa. Rauha ja hiljaisuus, joka vallitsee metsässä. Iloinen koira, joka hyppää syliin. Ystävällisen ihmisen tervehdys. 

Kuten rippilahjaksi saamassani valokuvakansiossa lukee: elämä on täynnä ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan. 

Toinen tärkeä ajatus, joka ei liity niinkään Juha Itkosen kirjaan, vaan ihmeistä mieleeni tuleviin laulun sanoihin, joita myös elämäntapaoppaat tuovat esiin: 

ainoa varma on vain tämä hetki. 

Siispä älä kurota kohti tulevaa tai murehdi menneitä. Keskity tähän nimenomaiseen hetkeen. 

Näillä ajatuksilla tästä viikosta eteenpäin. 

Viikko 12: Seitsemän hyvää vinkkiä

 Radiossa on joskus sanoit Vesterisen yhtyeineen kappale nimeltä "Kolme hyvää vinkkiä".

Kolme hyvää vinkkiä

miten elää hyvä elämä

miten treenaan pohkeita ja mihin sopii viikuna

kolme hyvää vinkkiä

pelastaa seksielämä, välttää juurikasvua

ja kuolla onnellisena.

Kumppaniani häiritsi jossain vaiheessa suunnattomasti, että kappaleessa ei kerrottu, mitä ne vinkit ovat. On kolme hyvää vinkkiä vaikka mihin, mutta saisiko niistä vinkeistä kuulla edes yhden. 

Tämän kappaleen ja etenkin viime viikon, eli viikon 12 innoittamana jaan tässä postauksessa peräti seitsemän hyvää vinkkiä, suoraan omasta viikon mittaisesta elämästäni poimittuna. Tässä ne tulevat:

1. Vietä aikaa eläinten seurassa.

Mikään ei laske verenpainetta niin tuntuvasti kuin eläimen halaaminen ja silittäminen. Lemmikistä on joskus huolta, mutta lemmikki tuo äärettömästi rakkautta elämään.

2. Tanssi humppaa.

Jos sattuu olemaan huono päivä, niin kokeile tanssia humppaa. Et voi olla piristymättä. 

3. Keppijumppaa.

Ota jumppakeppi tai harjanvarsi tai mikä tahansa vastaavankaltainen, pitkulainen esine, nouse ylös tuoliltasi ja veteytä vähän itseäsi keppiä apuna käyttäen. Kun veri lähtee kiertämään, niin ehkä ajatuskin kulkee vähän paremmin.

4. Pukeudu värikkäästi.

Älä pukeudu harmaaseen, mustaan tai tummaan vaatteeseen. Käytä rohkeasti kirkkaita värejä!

5. Käytä äänioikeuttasi.

Elämme jälleen vaalien aikaa maassa, jossa vallitsee yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella 18-vuotiaalla ja sitä vanhemmalla on vaaleissa käytettävissään yksi (1) ääni. Käytä se!

6. Mene ruokakauppaostoksille lauantaiaamuna.

Mikä ihana rauha ja pullantuoksu saattaakaan vallita lauantaiaamuna kaupassa. Onni laskeutuu ihmisen sisimpään kassajonossa kaiken tämän keskellä. 

7. Tee yksinkertaisia asioita.

Kävelytä koira, tee lumitöitä, pistä pyykkikone pyörimään, tee makaronilaatikkoa. Yksinkertaiset asiat arjessa rentouttavat ja auttavat jaksamaan. 

Mitkä olisivat sinun seitsemän vinkkiäsi?

Luojalle kiitos, on taas maaliskuu

 Kaikki blogiani aiemminkin lukeneet voivat aistia otsikossa hienoista ironiaa.

Maaliskuu - aika, jota vihaan kuin jotkut muut ihmiset kaamosaikaa. 

Maaliskuussa kevään lupaus on jo seuraavassa hetkessä katastrofaalinen lumimyrsky. Maaliskuussa rämmitään suojalumikinoksissa tai kuralätäköissä. On valoisaa, jotta voi nähdä talvesta kevääseen sulavan maailman rumuuden. Kauneinkin auringonpaiste on jollain tavalla pahaenteistä. Talvi on kestänyt pitkään, mutta kesään on vielä pitkä matka. 

Koronaa on kestänyt vuoden. 

Vuosi sitten ajattelin, että tämä kestää ehkä puoli vuotta. Että tämän vuoden kesänä voi elää jo normaalia elämää. 

Sen sijaan korona on ryöpsähtänyt uuteen nousuun maaliskuun vuosipäivän kunniaksi. 

Olin odottanut yhtä tiettyä teatteriesitystä Kansallisteatterissa kauan, ja varannut liput ja lomapäivän hyvissä ajoin, mutta enpä nyt sitten pääsekään minnekään. 

En voi suunnitella pyöreitä syntymäpäiväjuhliani enkä elämäni ensimmäistä pitkää kesälomaa. Tai voinhan toki suunnitella, mitä voisin kotona tehdä. 

No, kaikki sympatiani ovat edelleen sellaisten ihmisten puolella, joiden elämän todella ainutkertaiset hetket korona on pilannut, mainittakoon nyt vaikka ylioppilasjuhlat, häät ja läheisen ihmisen tapaamisen ennen tämän kuolemaa. 

Maaliskuun kurjuuden kunniaksi nostan esiin muutamia positiivisia asioita viime ajoilta. 

Pirjo Heikkilä lukee vanhoja kirjoja Radio Playssa: https://radioplay.fi/podcast/pirjo-heikkila-lukee-vanhoja-kirjoja/

Pirjo Heikkilä on yksi ehdottomasti suosikkijulkkiksistani. En muutoin syty ollenkaan äänikirjojen kuuntelulle tai ylipäätään minkään monologien kuunteluille esimerkiksi automatkoilla, mutta Pirjo Heikkilä onnistui ilahduttamaan vilpittömästi. Huomasin juttelevani hänen kanssaan, innostuvani välillä kommentoimaan. Se oli osin vähän noloa. Suosikkijaksoni oli Nuoren Wertherin kärsimykset, jonka yhteydessä Heikkilä pui muun muassa nettivihaa, ja minä komppasin täysillä.

Ostin uudet verhot. Verhoni olivat kolme vuotta vanhat, hätätilanteessa ostetut. Ne olivat sellaiset harmaat, jokaiseen sisustukseen sopivat. 

Ne olivat myös tylsät. 

Joulun alla katselin ympärilleni asunnossani ja ihmettelin, mitä on tapahtunut ennen niin siniselle kodilleni. Vuosien ajan sininen väri hyppäsi kotoani ensimmäiseksi vieraiden silmille, mutta nykyinen kotini on neutraalin vaaleanharmaa. Ehkä jollain tavalla tyylikäs, mutta pidemmän päälle tylsä. 

Koska kirkkaat värit edistävät onnellisuutta tutkitusti, päätin määrätietoisesti lähteä etsimään kirkkaita värejä. 

Kirkasväristen verhojen löytäminen oli työn ja tuskan takana. Ramppasin läpi sen seitsemän kauppaa ja verkkokauppaa, mutta jokainen verhohylly tarjoili vain vaaleaa, harmaata ja tummaa. 

Lopulta yhdestä kaupasta löytyi juuri se mitä halusin: turkoosit verhot.

Ostin ne, ja ripustin, ja sitten vasta huomasin, että ne olivat elämäni ensimmäiset itse ostetut verhot. Äiti on ostanut kaikki edelliset. 

Merkitseekö tämä aikuisuutta vai ehkä jo keski-ikäisyyden lähestymistä?

Menin töihin kirkkaankeltaisessa paidassa ja huomasin, että työkavereita on naurettavan helppo ilahduttaa. Sain kolme tai neljä kommenttia siitä, että lumimyräkän keskellä tuntuu, kuin kevät olisi tullut, kun näkee minun paitani. 

Asiat ovat hyvin. Olen onnellinen jokaisena hetkenä, jona pelkäämäni huonot uutiset eivät ole vielä tulleet. Kun kukaan ei ole vielä sairastunut vakavasti tai kuollut. Olen etuoikeutetussa asemassa työni ja ihmissuhteideni osalta. Tavallinen arki on etuoikeus, ja erityinen etuoikeus on se, jos arkeen saa ripoteltua edes pieniä valon ja värin hiukkasia.