Tällä viikolla kirjoitan aiheesta, joka on aina ollut minulle tärkeä: hiljaisuudesta.
Olen liian monta kertaa elämäni aikana kuullut toteamuksia ja määrittelyjä siitä, että olen liian hiljainen. Minusta ei voi tulla sitä eikä tätä, koska olen hiljainen. En tule pärjäämään elämässä, koska olen hiljainen ja ujo. Jos aion pärjätä elämässä yhtään mihinkään, minun pitää ehdottomasti muuttua aivan toisenlaiseksi. Alkaa puhua enemmän, tuoda mielipiteitäni esiin, tuoda itseäni esiin. Se on välttämätöntä, ja se on ainut, mitä ihmisen pitäisi maailmassa tehdä.
Aikuisena olen alkanut ajatella, että tällaisen hiljaisuuden, ja mikä sen vastakohta nyt sitten olisikaan, reippaus tai puheliaisuus, välillä vallitsee vähän samanlainen kahtiajako kuin laihuuden ja läskiyden välillä.
Läskiys on paha, laihuus on hyve. Läskin pitää laihtua, laiha on ok.
Toisaalta läskiydestä pitää olla hiljaa, mutta laihuudesta saa mekkaloida.
Läskin ihmisen ruumiinmuotoon ei saa millään tavoin viitata, laihaa ihmistä saa määritellä niin paljon kuin mielii.
Samalla tavalla toisia kuuntelevaa ihmistä jostain syystä saa osoitella, moittia, pilkata, vaatia muuttumaan toisenlaiseksi. Puheliaille ihmisille harvemmin sanotaan, että maailma muuttuisi saman tien paremmaksi, jos he pitäisivät suunsa tukossa vaikka nyt aluksi joka kolmas kerta, kun heille juolahtaa jotain sanottavaa mieleen.
Kulttuurissamme on valtava määrä sisään rakentuneita, syvälle juurtuneita käsityksiä siitä, millainen ihmisen pitäisi olla ja miten käyttäytyä ollakseen oikeanlainen.
Yksi tapa olla vääränlainen on olla hiljaa.
Olen usein tilanteissa, joissa ihmiset puhuvat toisilleen, vaikka heillä ei ole mitään sanottavaa, ja puheenaiheita on ilmeisen vaikea keksiä. Viime viikolla kuuntelin puhetta pihalla taapertavista linnuista, vaikka kukaan osallistujakunnasta ei tiennyt yhtään, mitä lintuja ne olivat tai voisivat olla, eikä mitä ilmeisimmin kiinnostanutkaan. Jotain oli vain pakko puhua, koska hiljaisuus on niin kamalaa.
Joskus olen kysynyt joltain, "miksi aloit puhua sille siitä aiheesta silloin?" ja saanut vastaukseksi: "no jotainhan mun piti siinä puhua, kun kukaan muu ei puhunut mitään."
Työelämässä olen ottanut mielestäni valtavan hyväksi ohjenuoraksi tällaisen sloganin:
Puhu vain silloin, kun on jotain sanottavaa.
Älä jaarittele ylimääräisiä asioita, koska se vie muiden aikaa. Älä myöskään missään nimessä jätä sanomatta, jos sinulla on jotain tärkeää sanottavaa.
Valitettavasti ei ole kulttuurisesti hyväksyttyä soveltaa samaa ohjenuoraa muualla kuin työkokouksissa. Kahvitauoilla, matkalla kokouksiin ja vapaa-ajalla ihmisiä tavatessa olisi tärkeää puhua silloinkin, ja ehkä etenkin silloin, kun ei ole mitään sanottavaa. Myöhemmin voidaan sitten sopivalla porukalla puida sitä, miksi joku sanoi näin, mitähän se tarkoitti sanoessaan noin, ja miksen minä sanonut siihen niin.
Ja tietysti raja on liukuva. Mikä on tarpeeksi tärkeää, että se olisi saatava sanottua?
Lapsena ja nuorena kärsin siitä, että en uskaltanut sanoa ihmisille asioita, tai kysyä asioista, joita minun olisi tehnyt mieli sanoa tai kysyä, tai minkä sanominen tai kysyminen olisi ollut todella tarpeellista.
Nykyisin en kärsi enää samasta ongelmasta. Jos koen, että minulla on johonkin aiheeseen tärkeää sanottavaa tai kysyttävää, saan kyllä sanottua.
Kuluvalla viikolla olin kuitenkin taas saman ongelman edessä, kuin olen ollut monta kertaa aikuiselämässäni: mitä minun nyt kannattaa sanoa, ja mitä kannattaisi jättää sanomatta?
Kyse ei ole enää siitä, että en uskaltaisi sanoa, vaan siitä, että jos sanon jotakin, tai jätän samomatta, se saattaa vaikuttaa moneen seikkaan, ja sillä voi olla iso vaikutus, enkä tiedä, mitä kaikkia vaikutuksia sillä voisi olla.
Joskus olen päättänyt sanoa, ja katunut sitä jälkikäteen, tai sitten en ole katunut.
Tällä viikolla tulin siihen lopputulokseen, että en sano mitään, ja loppuviikon olen toisaalta katunut sitä, ja toisaalta yrittänyt lohduttautua sillä, mitä pohjimmiltani ajattelen.
Jos ei täysin varmasti tiedä, kannattaako jotain asiaa sanoa,
niin yleensä sellaiset asiat kannattaa mieluummin jättää sanomatta.
Ehkä juuri siksi, että itseäni on yritetty väkisin muuttaa toisenlaiseksi, olen alkanut liputtaa vastakkaisen asian puolesta:
maailmassa saa huomattavasti enemmän pahaa aikaiseksi puhumalla liikaa, kuin olemalla hiljaa.
