Viikko 12: Seitsemän hyvää vinkkiä

 Radiossa on joskus sanoit Vesterisen yhtyeineen kappale nimeltä "Kolme hyvää vinkkiä".

Kolme hyvää vinkkiä

miten elää hyvä elämä

miten treenaan pohkeita ja mihin sopii viikuna

kolme hyvää vinkkiä

pelastaa seksielämä, välttää juurikasvua

ja kuolla onnellisena.

Kumppaniani häiritsi jossain vaiheessa suunnattomasti, että kappaleessa ei kerrottu, mitä ne vinkit ovat. On kolme hyvää vinkkiä vaikka mihin, mutta saisiko niistä vinkeistä kuulla edes yhden. 

Tämän kappaleen ja etenkin viime viikon, eli viikon 12 innoittamana jaan tässä postauksessa peräti seitsemän hyvää vinkkiä, suoraan omasta viikon mittaisesta elämästäni poimittuna. Tässä ne tulevat:

1. Vietä aikaa eläinten seurassa.

Mikään ei laske verenpainetta niin tuntuvasti kuin eläimen halaaminen ja silittäminen. Lemmikistä on joskus huolta, mutta lemmikki tuo äärettömästi rakkautta elämään.

2. Tanssi humppaa.

Jos sattuu olemaan huono päivä, niin kokeile tanssia humppaa. Et voi olla piristymättä. 

3. Keppijumppaa.

Ota jumppakeppi tai harjanvarsi tai mikä tahansa vastaavankaltainen, pitkulainen esine, nouse ylös tuoliltasi ja veteytä vähän itseäsi keppiä apuna käyttäen. Kun veri lähtee kiertämään, niin ehkä ajatuskin kulkee vähän paremmin.

4. Pukeudu värikkäästi.

Älä pukeudu harmaaseen, mustaan tai tummaan vaatteeseen. Käytä rohkeasti kirkkaita värejä!

5. Käytä äänioikeuttasi.

Elämme jälleen vaalien aikaa maassa, jossa vallitsee yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella 18-vuotiaalla ja sitä vanhemmalla on vaaleissa käytettävissään yksi (1) ääni. Käytä se!

6. Mene ruokakauppaostoksille lauantaiaamuna.

Mikä ihana rauha ja pullantuoksu saattaakaan vallita lauantaiaamuna kaupassa. Onni laskeutuu ihmisen sisimpään kassajonossa kaiken tämän keskellä. 

7. Tee yksinkertaisia asioita.

Kävelytä koira, tee lumitöitä, pistä pyykkikone pyörimään, tee makaronilaatikkoa. Yksinkertaiset asiat arjessa rentouttavat ja auttavat jaksamaan. 

Mitkä olisivat sinun seitsemän vinkkiäsi?

Sinä olet ihminen, muistatko?

Sen kunniaksi, että on siirrytty kuoleman kuukaudesta (maaliskuu) syntymäkuukauteeni, tarjoilen jälleen palasia menneeltä viikolta. Ei enää joka päivältä, eikä enää samalla positiivisuusperiaatteella, mutta jotakin kuitenkin.

Mietin pitkään, mitä jännittävää voisin toteuttaa huhtikuussa, kun maaliskuussa oli tuo kalenteri-idea.
Mietin, mikä olisi minulle tärkeää, mikä voisi kenties antaa jollekulle muullekin jotakin, ja mikä voisi olla laajemmassa mittakaavassa merkittävää.
Päädyin siihen, että jokaisen huhtikuun postauksen lopussa on lainaus, sitaatti, tekstipätkä, jokin, mitä olen joskus lukenut, ja joka on koskettanut minua erityisesti syystä tai toisesta. Lyhyt, joskus pidempi, kuitenkin toivottavasti aina suht luettavan mittainen. Jokin, mikä tiivistää mennyttä viikkoa ja minkä haluan tuoda esiin, koska se on joskus jollakin tavalla koskettanut minua.

Kuten kaikki varmaan tietävät, kirjojen lukeminen on aina ollut rakkain harrastukseni. Sen lisäksi, että lukeminen on yleisesti nautinnollista, siitä saa usein jotain itselleen, jotain elämää suurempaa. Oppii jotain, oivaltaa jotain, alkaa ajatella jotain, liikuttuu, tulee kosketetuksi, ravistelluksi, havahdutetuksi.

Ehkä joskus lukioaikana aloin kirjoitella tällaisia kirjojen kohtia ylös. Usein se on vaikeaa, koska joistakin kirjoista tekisi mieli kopioida valtaosa tekstistä, jos sille tielle lähtisi. Ylös kirjoittelu on ollut vuosien mittaan satunnaista ja pitkälti viitseliäisyydestäni kiinni. Vuosien varrella olen kuitenkin huomannut, että jonkin ajan kuluttua joskus ylös kirjoitettujen kohtien lukeminen, vaikka useiden peräjälkeen, on yllättävän nautinnollista. Ne muistuttavat mieleen, mitä olen jostakin lukemastani joskus ajatellut, millainen elämäntilanteeni on lukuhetkellä ollut, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja sillä kenties on nykyhetkeen ja niin edelleen.

Siispä tästä lähtien aina postauksen lopuksi myös te blogini lukijat pääsette nauttimaan kirjallisuuden lukuisista iloista.

Sitten asiaan, eli tähän viikkoon. Lyhyesti, koska alkujaarrittelut paisuivat niin helkkaristi.

Huono omatunto oli viikon sana.
Ensimmäinen huonon omantunnon puuska liittyi siihen, että kävin suuhygienistillä poistattamassa hammaskiveä. Aivan, hampaitani kehuttiin helmikuussa vuolaasti, mutta yksi vika niissä oli: hammaskiveä löytyi niin paljon, että sitä kehotettiin poistattamaan.
Ei siinä mitään, en mä hammaslääkäriä pelkää.
Ensimmäisen kerran koin huonoa omaatuntoa odotushuoneessa. Tulin etuajassa paikalle, istuin odottamaan ja satuin kuulemaan, miten vastapäätä istuva mummo sanoi vieressään olevalle papalle, että "puoli tuntia ollaan nyt tässä ooteltu". Itse olin etuajassa ja päättelin tuosta sananparresta, että täällä joutuu ilmeisesti odottamaan. Kaivoin siis puhelimen ja kalenterin esiin ja rupesin hoitamaan kaikkia juoksevia asioita.
Minut huudettiin sisään viisi minuuttia etuajassa, kalenteri ja paperit olivat sylissäni levällään ja puhelin kädessä, vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja yritin livahtaa niiden mummon ja papan ohi herättämättä yhtään enempää huomiota kuin jo se papereiden ja kalenterin kiivas niputtaminen laukkuun valitettavasti herätti.

Seuraavaksi makasin hammaslääkärin tuolissa, hygienisti raaputti hampaitani ja ajatus lipui mieleeni, en todellakaan tiedä, mistä se tuli.
Hirveän huono omatunto siitä, että olen antanut hammaskiven pesiytyä hampaisiini. Mun olisi pitänyt jotenkin estää se. En halua olla tällä tavalla terveydenhuollolle vaivaksi. En halua, että minusta on yhtään kellekään yhtään mitään vaivaa. Ei kellekään yksittäiselle ihmiselle, joka nyt joutuu hampaitani huoltamaan. Ei yhteisölle, niille, jotka nyt kenties joutuvat odottamaan tuolla, kun minä makaan tässä. Ei yhteiskunnalle, jonka koneistoa rasitan. En haluaisi, että minusta olisi yh-tään mitään vaivaa kellekään.

Yritin muistuttaa itselleni kuten sekä helmikuinen hammaslääkäri että suuhygienisti nyt toivat ilmi, että hampaani olivat tosi hyvässä kunnossa, olen hoitanut niitä juuri niin kuin pitää.
Ihmettelin, miksi ajattelen, että olen vaivaksi suuhygienistille, joka hoitaa vain työtään ja saa siitä palkkaa.
Silti, jostain se ajatus tuli, tässäkin hetkessä: minun olisi pitänyt pystyä niin paljon parempaan, jotta tähän tilanteeseen ei olisi ajauduttu.

Seuraava helvetillinen huonon omantunnon aalto velloi ympärilläni koko keskiviikkoillan sen jälkeen, kun olin ensin kohdellut eettisesti väärin kuntavaaliehdokasta ja sen jälkeen tuntematonta koiraa.

Kävelin aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä ihmisten täyttämällä kävelykadulla. Yhtäkkiä joku kuntavaaliehdokas työnsi eteeni Fazerin Sinisiä suklaakonvehteja sisältävän laatikon ja kajautti "ota siitä!" -kehotuksen. Ojensin käteni ja otin, puoliksi ihan vain refleksinomaisesti, puoliksi ainaisen suklaanhimoni vuoksi. Vasta sen jälkeen kyseinen ehdokas kysyi, olenko jo äänestänyt. Vastasin, kuten asia on, että olen. "Hyvä!" hän vastasi siihen ja jäi sitten jo taakseni, koska jatkoin matkaa. Koko illan ajattelin, että minun olisi pitänyt sanoa äänestäneeni, ennen kuin otin suklaakarkin. Olkoonkin, että otin sen puoliksi refleksinä ja toisaalta hänhän niitä tarjosi ilman mitään vastinetta, mutta silti.
Päivän päätteeksi kävelin kotiin päin yhden kahvila-baarin ohi, ja kuulin siinä ohi mennessäni koiran surkeaa vinkunaa. Käännyin katsomaan ja näin baarin ulkopuolella narun päässä istuvan, säälittävästi tassujaan nostelevan ja itkevän koiran.
Koko illan minua vaivasi se, olisiko pitänyt tehdä jotakin ja mitä olisin voinut tehdä.
On hyvin mahdollista, että se oli siinä vain vähän aikaa, mutta on myös valitettavan mahdollista, että joku itsekäs paska oli jättänyt sen siihen pitkäksi aikaa.
Mitä olisin voinut tehdä? Jotain olisi pitänyt. 

Viikon paras päivä oli tälläkin viikolla maanantai.
Tavoilleni ominaisesti paletti ei oikein pysynyt kasassa, kun matkustin viikonloppuna kahden eri paikan välillä. Ehjät urheilutrikoot jäivät väärään paikkaan, eivätkä ne siis maanantaina olleet saatavilla, kun olisin tarvinnut niitä yliopistoliikunnan tunnille.
Omistan kahdet urheilutrikoot, toiset ehjät, ja toiset sellaiset, joissa on polvessa reikä. Viimeksi mainittuja käytän juoksulenkeillä, sillä kompuroin aina toisinaan juostessani, ja aina kompastuessani isken polveni maahan ja rikon juoksuhousut polven kohdalta. Niinpä siis käytän (muualla kuin julkisissa tapahtumissa) juostessani valmiiksi reikäisiä juoksutrikoita, sillä niiden rikkoutumista ei tarvi stressata, ja eihän nyt yksi polven reikä mitään haittaa.

Oli vähän siinä ja siinä, kehtaanko mennä yliopiston ryhmäliikuntatunnille ne jalassani.
Tilanne oli kuitenkin maanantaina se, että piti joko kestää polven reiän tuottama häpeä tai jättää menemättä liikuntatunnille. Ei auttanut itku markkinoilla.
En miettinyt kovin kauaa valitessani tunnille menemisen vaihtoehdon.

Kompensoin pukeutumalla uusimpaan ja hienoimpaan urheilupaitaani, oikeammin sanottuna sellaiseen tunikamalliseen. Ai jumalauta, että se näytti päälläni hyvältä. Hain tunnille mukaan vaadittavat voimatangon ja siihen painavat painot ja menin odottamaan tunnin alkua salin oven eteen, sellaisten portaiden yläpäähän, joiden päässä sali on. Ympärilläni oli jostain syystä yllättävän harvalukuinen joukko muita samalle tunnille aikovia.

Nojailin siinä coolisti pumppitankoon, kun eräs jo kenties aiemminkin blogissani mainituksi tullut miespuolinen henkilö käveli ohi.
Meillä oli elokuvallinen katsekontakti. Pystyin lähes kuulemaan eeppisen taustamusiikin. Ensimmäisen kerran elämässäni katsoin häntä ylhäältä alaspäin.

Hän heilutti minulle tervehdykseksi. Ei mitenkään hillitysti tai etenkään millään hoviheilutuksenomaisella sormien tai ranteiden liikkeellä. Hän heilutti koko käsivarrellaan, kuin joku liikenteenohjaaja. Heilutusliike ei jäänyt huomamatta keneltäkään metrien säteellä olevalta.
Heilutin takaisin.
Mielestäni se oli hauska, vaikkakin nopea ja sanaton välikohtaus.
Vaikutti siltä, että se oli joidenkin vieressä olevienkin mielestä hauskaa.

Ajattelin, että elämäni on naurettavaa ja säälittävää, kun tulen iloiseksi tuollaisesta.
Mutta toisaalta, kuka määrittää ja mittaa sitä, mistä ihminen saa iloita ja kuinka paljon, ja mistä ei?

Etenkin, kun maailmassa tapahtuu sellaista, mitä tämän viikon lopulla tapahtui Tukholmassa ja sitä ennen Syyriassa. Ja kun sen lisäksi tietää, että kyse ei ole mistään uudesta eikä vanhasta, ei yksittäisestä eikä ihmeellisestä. Pahuus on kaikkialla. Pahuutta on joka paikassa. Sitä ei ole mahdollista paeta. Kukaan ei säästy siltä.
Haluan ajatella, että sellaisten asioiden vastineeksi tarvitaan mahdollisimman paljon ilonaiheita. Ainoa keino taistella vastaan on osata nyhtää ilonaiheensa mahdollisimman vähästä. Mitä enemmän osaa iloita mitä vähemmästä, sitä enemmän on voitolla kaikkea pahaa vastaan.

Viikon lopulla kuuntelin musiikkia samalla kun kirjoitin, ja taianomaisesti sormeni näppiksellä sattuivat pysähtymään niin, että yhden jo vanhan biisin sanat tarttuivat korviin ja sitä myöten mieleen.
"Sinä olet ihminen, muistatko?"

Siihenhän tämä kaikki oikeastaan tiivistyy. Siinä on selitys, siinä on tarpeeksi.  

Lopuksi pahuuden teemaan liittyen ote Iida Rauman romaanista Katoamisten kirja, jonka luin syyskuussa 2012. Tässä lyhyessä ja ytimekkäässä tekstipätkässä teoksen minäkertoja muistelee isäänsä, joka kerrontahetkellä on ollut kauan kadoksissa.

”Muistan, miten joskus pakkolomalla isä totesi, että hänestä on naurettavaa, miten masennusta ja paniikkikohtauksia pidetään sairauksina, vaikka ne ovat täysin järjellinen reaktio epäoikeudenmukaiseen ja pelottavaan maailmaan. Hullumpaa olisi olla masentumatta ja jähmettymättä kauhusta.”  

 

Maaliskuukalenteri osa 5: The last one

Kuten aloitin maaliskuukalenterin vilpillisenpuoleisesti helmikuun puolella, jatkan sitä myös huhtikuun puolelle. Vaikka sitten siksi, että minun elämässäni ei koskaan ole liikaa positiivisten asioiden huomiointia.

Tuttuun tapaan siis, joulukalenterinomaisesti positiiviset puolet viimeiseltä maaliskuun 2017 viikolta.

Luukku 27: 
Aloitan mahdollisimman tiiviillä taustatarinalla.  
Ehdin suhteellisen vanhaksi tässä elämässä ja maailmassa, ennen kuin lopullisesti ymmärsin ja huomioin yhden keskeisen elementin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Minun piti elää yli täysi-ikäiseksi, ennen kuin hoksasin, että ihmiset eivät ollenkaan välttämättä, useinkaan, tarkoita sitä, mitä he sanovat. Jos joku kysyy minulta "mitä kuuluu?", se ei valtaosassa tapauksista tarkoita, että hän olisi vilpittömän kiinnostunut kuulemaan kuulumisiani. Valitettavan usein se on silkka ja pelkkä kohtelias sananparsi, sellainen, joka kuuluu heittää ilmaan. Tai josta ajatellaan, että niin kuuluu tehdä. Siihen on olemassa myös tietty sallittujen vastausten repertuaari, josta ei oikein sovi poiketa. Ihmisten välinen vuorovaikutus on verrattavissa pallopeliin, johon yhteiskunnassa sosiaalistutaan: opeteltuja, opittuja sananparsia heitellään toiselle keskustelussa vuorotellen. Keskustelu ei vaadi sisällöllistä arvoa. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan vain se, miten sanotaan.

Kuten sanoin, kesti hävettävän kauan, että minä ymmärsin sen. Kuten olen jo aiemmin todennut, lukioikäisenä olin aika varma, että mulla on aspergerin syndrooma. Niin hankalalta tuntui ihmisten kanssa eläminen ennen kuin tuon asian sisäisti.
Helppoa ei ole aina ollut sen jälkeenkään. Joiltakin sosiaalinen keskustelun pallopeli käy ilmeisen luontevasti, joiltakin hieman kömpelömmin, toisilta se vaatii helvetisti resursseja ja voimavaroja. Kuulun jälkimmäisiin.
Toisaalta siinä on toki kiistattomat hyvät puolensa: eihän nyt kukaan, edes minä, jaksa enkä halua aina jokaiselle vastata ihan totuudenmukaisesti, syöksyä syvällisen filosofisen keskustelun syövereihin tai avautua henkilökohtaisista asioista.

Maanantain, maaliskuun 27. päivän iltana podin kuitenkin tästä aiheesta johtuen suunnatonta ikävää. Mulla oli päivän kääntyessä illaksi yksi ainut, sydänjuuria myöten raastava, yksinkertainen ja silti niin vaativalta vaikuttanut toive. Se oli, että saisin jutella hetken jonkun kanssa, ja että se joku olisi sellainen, jonka kanssa ei tarvitsisi viritellä ylleen kohteliaan pallopelin vaatimaa varustusta. En ajatellut, että haluan psykologisen, mittavan syvällisen tai maailmoja avartavan keskustelun. Toivoin ainoastaan, että mun ei tarvitsisi olla yksin, että saisin hetkellisen sosiaalisen kommunikaation aikaiseksi jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa se kommunikaatio ei olisi vaivalloista ja rasittavaa kohteliaisuus-tyhjänpäiväisyys-pelin pelaamista.

Toive ei ollut erityisen vallitseva, se vain kulki mieleni läpi ja jäi sitten hiukan vaivaamaan, koska se selvensi minulle pari asiaa. Esimerkiksi havainnon siitä, kuinka paljon nykyinen elämäni koostuu rasittavasta kohteliaisuuskommunikaatiosta ja kuinka vähän siihen kuuluu sellaista kommunikaatiota, joka ei rasita.

Yöllä kello 23, vain hetkeä ennen kuin olisin painanut Facebookin log out -nappulaa ja sen jälkeen siirtynyt niin sanotusti offline-tilaan jokaisen median suhteen, Facebookin chat-ikkuna rävähti auki. Sellaisen ihmisen aloittama keskustelu, jota en olisi odottanut ja jota en olisi osannut ajatella, mutta jota jälkikäteen ajateltuna kaikkein eniten tarvitsin.
Näppäiltiin paras chat-keskustelu, joka mulla on ollut aikoihin, ehkä vuosiin. Sen yhden kuitenkin suht lyhyen keskustelun aikana itkin ja nauroin, muutamaan kertaan, vuorotellen.
Ajattelin (taas), että ehkä sittenkin on joku / jokin, joka tässä elämässä johdattaa.
Ajattelin, että olen sanalla sanoen ihan käsittämättömän siunattu, sillä mulla on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia, erilaisia, täysin erityyppisiä ihmisiä ympärilläni koko liuta. Ja on sentään aina joukossa joku, joka kenties haluaa tietää, miten mulla oikeasti menee.

Luukku 28. Ehkä edellisen illan / yön keskustelun ansiosta sain aikaiseksi kaikkia asioita suorastaan hämmästyttävällä tavalla.

Luukku 29. Menin kahvakuulatunnille ja ravistauduin siellä taas kerran irti yhdestä elämäni traumasta, tällä(kin) kertaa koululiikuntaan liittyen.
Tunti alkoi sellaisella oksettavalla alkulämmittelyllä, joita aikuisten liikuntajutuissa ei yleensä ole, ja jollaiset pitäisi mielestäni kieltää lailla.
Sellaisella hassunhauskan "leikkimielisellä kilpailulla", jolta olisi kylläkin ehkä säästytty, ellei porukkaa olisi sattunut olemaan niin vähän.
Aluksi porukka jaettiin satunnaisesti pareihin. Kaikki neljä paria asettuivat yhteen suuren liikuntasalin nurkkauksista. Jokaisen parin nurkkauksessa oli rykelmä kahvakuulia. Kun ohjaaja antoi luvan, piti lähteä juoksemaan muiden parien nurkkauksiin, ottaa sieltä käteensä ensimmäisellä kierroksella yksi, sitten kaksi kahvakuulaa, kuljettaa ne omaan nurkkaukseen ja lähteä hakemaan seuraavia kahvakuulia seuraavan parin nurkkauksesta. Samassa nurkkauksessa ei saanut käydä kahta kertaa peräkkäin.
Toki tähän liittyi koko joukko variaatioita, eli ensin kuulia haettiin osin mittarimatokävelyllä ja tasajalkahypyillä ja vasta takaisin tullessa juosten, ja niin edelleen. Alkulämmittelyn loppupuolella sai kuitenkin ihan rehellisesti juosta. Aina muutaman minuutin kuulanryöstelyn jälkeen vihellettiin peli poikki ja katsottiin, millä parivaljakolla on eniten kuulia nurkkauksessaan, kuka on paras, ja sitten aloitettiin taas ryöstely.
Suutuin alkulämmittelyn luonteesta kunnolla, sillä luulin helvetti soikoon pääseväni taas yhden henkisesti rankan päivän päätteeksi vaativalle mutta mukavalle kahvakuulatunnille, minulle rakkaan lajin pariin, ja sitten jouduinkin kuin keskelle hirveintä ala-asteen liikunatuntipainajaista.
Ajatus oli mielessäni kirkkaana: ei jumalauta, ei taas tätä, ei enää ikinä tätä. Teen kaikkeni, että se ala-astekokemus ei toistu. 
Onneksi ala-asteen ja nykyhetken välissä on tapahtunut jotakin.
Minä en ole enää koko porukan selkeästi hitain, tyhmin ja kömpelöin köntys. Muut ovat minulle tuntemattomia, emme ole ennen tavanneet, emmekä tämän jälkeen enää tapaa. Ja ennen kaikkea, niitä muita ei näytä kiinnostavan, heitä tämä ei näytä hetkauttavan pätkääkään. Ei se, mitä minä teen tai en tee, olenko heihin verrattuna huono vai en. Heille tämä on vain sitä mitä se on, alkulämmittely, jossa vähän juoksennellaan kuulat kädessä.

Lopputulema oli se, että ryntäilin raivokas kiihko silmissäni ympäri salia, olin jatkuvasti vähällä törmätä muihin, jotka törppöilivät edessäni. Löysin itseni juoksemasta kovempaa kuin ne muut ja jaksoin juosta kauemmin kuin muut. Loppuun asti olin ainut, joka vaikutti stressaavan kilpailutilannetta.

Voitimme parini kanssa pelin useamman perättäisen kerran kevyesti. Parini lähinnä naureskeli,  minä sain siitä lisää taistelun vimmaa. Jumalauta, näytän teille kaikille saman tien, mihin oikeasti pystyn kun rupean tosissani yrittämään. Enää kukaan enää koskaan ei pilkkaa mua, niin kuin ala-asteen liikuntatunnilla. 

Ei ole väliä sillä, että kukaan ala-astekaveri ei näe, eikä sillä, että ketään senhetkistä näkijää ei kiinnosta. Ainut merkitys on siinä, että tunnin jälkeen itse tiedän. Ei ole enää mitään traumaattista muisteltavaa, ei mitään hävettävää, ei mitään selitettävää. Olen päässyt niistä lähtökohdista tähän, ja tiedän, että kellään niistä minua pilkanneista ei olisi mitään sanottavaa, jos sellainen ala-asteen kaltainen tilanne tulisi taas eteen.

Luukku 30. Sellainen arjen lahjoittama hyvä päivä, jona ei tapahdu mitään erityistä, mutta jona asiat soljuvat eteenpäin ilman vastoinkäymisiä. Sain aikaiseksi asioita ja löysin itsestäni sellaisen ajatuksen, että tässä mitä teen, on ehkä oikeasti merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Että ehkä joku muukin joskus jossain, kenties kaukana tulevaisuudessa, voi ajatella, että nyt tekemässäni työssä on jokin merkitys, tarkoitus.

Päivän päätteeksi tunnistin telkkarimainoksesta Eero Ritalan äänen.
Elämä on täynnä suuria iloja sille, joka huomaa ja vastaanottaa ne.

Luukku 31. Kävin antamassa ääneni kunnallisvaaleissa.
Iso asia, sillä tähänastisen elämäni suht harvojen äänestystilanteideni pohjalta olen oppinut jännittämään niitä ihan hirveästi.
Äänestämisessä on jotain sellaista, mistä minä en voi selvitä vaikeuksitta, kuten niin usein tuntuu, että en vain kykene siihen, mihin normaalijärkisen ihmisen pitäisi kyetä. 
Äänestystilanteen pitäisi olla yksinkertainen, mutta silti millään äänestyskerrallani eri vaaleissa en ole selvinnyt siitä ilman jotain selkkausta. Alkaen jo ihan ensimmäisestä yläasteajan varjovaalista, jossa tarkoitus oli ikään kuin yhteisen leikin muodossa harjoitella äänestystilannetta. Laitoin numeron lipukkeessa väärään kohtaan, ja koko porukan äänestys viivästyi sen takia. Aivoihini ei jotenkin porautunut se yksinkertainen ohje, että "laita ehdokkaasi numero tähän tässä olevaan ympyrään."

Silti menin yhteiskunnan, yhteisön ja itseni hyvän nimissä rohkeasti päin pelkotilannetta perjantaina.
Selvisin itse tilanteesta, tällä kertaa kompastuskivi tuli vasta lipukkeen kuoreensulkemiskohdassa. Kuori ei mennyt kiinni lukuisista yrityksistä huolimatta ja lopulta jouduttiin ottamaan uusi kuori. Väki ympärillä vaihtui, vaalivirkailija säilytti ihailtavasti kärsivällisyytensä. Mun teki jo lopussa mieli heittää kuori lipukkeineen menemään, mutta synnynnäisen itsepäisyyden vuoksi kestin tilanteen loppuun asti.
Sinne se sitten lopulta meni, minunkin ääneni, suljetussa kuoressa, toivottavasti muutenkin oikeaoppisesti. Olen ylpeä siitä.

Huhtikuu, 1: Kävin pitkästä aikaa syntymäkuntani kirjastossa, jonka ovesta astuessa tuntuu edelleen siltä, kuin tulisi kotiin.

Hain kirjastosta Juha Itkosen uusimman, Minun Amerikkani -matkakirjan. Nykyisen kotikaupunkini kirjastossa siihen on pitkä jono. Nyt se on mulla.

Mikä parasta, kukaan ei koko päivän aikana yrittänyt aprillata mua. Tai jos aprillasi, en huomannut sitä. Olen ehkä täydellisen huumorintajua vailla oleva tosikko, mutta en jotenkin ymmärrä aprillipäivää. Elämä on muutenkin jo tarpeeksi epäselvää, vaikeaa ja vittumaista koko ajan, miksi pitää olla yksi erityinen päivä omistettuna toisten luvalliselle huijaukselle?

2: (Toivottavasti) positiivinen uutinen blogini lukijakunnalle: Viikottainen sunnuntaipostailu jatkuu myös huhtikuun ajan. Sen kunniaksi, että on syntymäkuukauteni.

Ei enää joulukalenterinomaisesti, ei välttämättä pelkkää positiivisuutta (jos sitä nyt on ollut tähänkään asti), mutta jotain kuitenkin. Jotain jännää, joka viikko! Saadaanpa nähdä.

Kohti huhtikuuta siis!

 

Maaliskuukalenteri osa 3: Paremmalla puolella

Puoliväli on ylitetty!
Viikon kantava ajatus, joka toisaalta lohduttaa, toisaalta ahdistaa.
Muuttuuko elämä helpommaksi, kun maaliskuu päättyy?
Vai onko pikemminkin hyvä, että ollaan vasta vähän yli puolenvälin?
Olisiko tärkeintä noudattaa elämänviisastelijoiden neuvoja ja yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jotka ovat parhaillaan käsillä? Mistään tulevastahan ei tiedä. Ties mitä kamaluuksia siellä odottaa.

Joka tapauksessa, jälleen viikkokooste positiivisuuksista.

Luukku 13. Vaihdoin talvitakin kevyempään takkiin. Takkiin, jota olen ikävöinyt kovasti. Lempiväriäni ja lempimalliani edustavaan, maailman kauneimman siniseen, polvimittaiseen villakangastakkiin. On taas sellainen ilmantila, että saan kääriytyä yhteen rakkaimmista vaatekappaleistani.

Luukku 14. Isäni tuli käymään kotikaupungissani lääkärin tutkimuksissa. Kävimme kahdestaan kahvilla, ehkä ekaa kertaa ikinä. Jee! Kahvittelun jälkeen käytiin kaupassa ja shoppailtiin meille muun muassa uudet treenipaidat. Iskä otti sinisen ja yritti tarjota minullekin sinistä. Koska olen viime vuosina pyrkinyt määrätietoisesti laajentamaan värirepertuaariani kaavoihin kangistumisen välttämiseksi, valitsin kuitenkin toisenlaisen värin. Olen kyllästynyt siihen, että minut tunnistetaan jo kadun toiselta puolelta, pitkän matkan päästä, ja huudellaan toistuvasti sellaisia sanoja kuin "nyt on kyllä jollain niin sininen takki, että se ei voi olla kukaan muu kuin sä!" Kyllä ihmisellä pitää olla mahdollisuus välillä naamioitua, kätkeytyä ihmismassaan. Yllätysmomenttikin on ihan hyvä olla käytössä. Siispä ostin (tai siis isä osti minulle) pinkin treenipaidan, sellaisen värin, mitä vaatekaapistani ei löydy ennestään yhtään!!!!!

Luukku 15. Sain aitoa ja oikeaa kirjepostia, ihanan itse tehdyn kortin ihanassa postitse toimitetussa kirjekuoressa. On vaikea löytää sanoja siihen ilon tunteeseen, kun postiluukusta putoaa kerran pari vuodessa jotain muutakin kuin virallisten organisaatioiden kirjetervehdyksiä.
<3

Luukku 16. Mulla oli vaihteeksi koko päivän paha mieli, lievästi sanottuna.
Olen oppinut, että sellaiseen päivään ja sellaiseen olotilaan on olemassa yksi takuuvarma lääke.

Menin illalla yliopistoliikunnan crosstraining-tunnille. Sellaiselle koko kehoa kuormittavalle, kovatasoiselle treenitunnille.
Lyhyesti: alkulämmittelyt, sitten ohjaaja ohjeistaa kolme eri lihaskuntoliikettä, ja niitä tehdään kymmenen minuuttia niin useina toistoina kuin ehditään niin, että jokaisella kolmen kierroksella lisätään muutama toisto jokaista liikettä. Kymmenen minuutin jälkeen on hetken tauko, sitten ohjeistetaan seuraavat kolme liikettä, joita tehdään seuraavat kymmenen minuuttia ja niin edelleen. Koko treeni kestää tunnin. Lopuksi lyhyt loppuverryttely.

Tällä tunnilla on usein poikkeuksellisen vähän porukkaa.
Ohjaaja koettaa ruoskia ja tsempata parhaansa mukaan, mutta kukin saa tehdä omaan tahtiinsa. Ketään ei pakoteta mihinkään. Saa lopettaa kesken reenin, saa tehdä hitaammin tai nopeammin, saa pitää omia lepotaukoja, jos haluaa. Ohjaaja kannustaa, mutta kukin määrittelee itse, kuinka hapoille itsensä vetää.

Kuten yleensä, myös tällä kertaa minä halusin, että treenin jälkeen tiedän antaneeni kaikkeni. Mitään muuta keinoa ei ole ravistaa henkisesti paskaa oloa itsestään ulos kuin ruoskia ja raastaa itse itseään treenissä niin, että lopussa oksennus nousee suuhun ja silmissä välkkyy.
Kolme muuta treenissä olijaa vaikuttivat huippukuntoisilta ja treeni näytti kevyeltä. Kaksi tyyppiä oli selvästi vain kokeilemassa, ihmettelemässä ja pitivät lepotaukoja enemmän kuin kunto-osuuksia.
Sen aikaa, minkä ehdin seurata muiden toimintaa, jouduin taas tuntemaan häpeää itsestäni. Siitä, että olen kasvoiltani ihan liian punainen ja ihan liian hengästynyt, enkä jaksa enkä pysty enää lopussa kaikkiin liikkeisiin niin kuin haluaisin. Tuntuu, kuin ohjaajakin nauraisi mulle, vaikka voihan hänen hymynsä tulkita myös ylpeydeksi, kannustukseksi siitä, miten joku sentään yrittää.
Onneksi valtaosa treenin ajasta menee jossain omassa kaiken muun ulkopuolelleen sulkevassa ulottuvuudessa, en ehdi enkä jaksa enkä pysty olemaan kiinnostunut siitä, mitä joku muu kenties ajattelee tai tekee. Juuri se on melkein parasta koko liikunnassa.

Tunnin jälkeen pudottaudun pukuhuoneen penkille hengittämään, kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostin.
Sinne on juuri putkahtanut tieto, että elämäni ensimmäinen konferenssiesitelmäehdotus on mennyt läpi.
Rehellinen ollakseni olin ohjaavan professorin puheiden perusteella siinä käsityksessä, että melko varmasti ehdotus menee läpi, eli aivan yllätys se ei ole. Olen ollut varautunut tähän.
Mutta silti. Se olisi hyvin voinut olla menemättä läpi. Ja se meni. Ei jumalauta. 
Pidän toukokuussa elämäni ensimmäisen konferenssiesitelmän.
Siinä hetkessä, sähköpostin luettuani käytän hetken aikaa sisäisesti kiljumiseen.
En tiedä, onko se riemua vai kauhua.

Luukku 17. On taas paha mieli, koska en saa päivän aikana aikaiseksi niin paljoa, kuin haluaisin ja kuin minun pitäisi nyt saada.
Iltapäivällä saan käsiini kirjevihkon, joka kummilapsellani ja minulla on käytössä. Hän on vuorostaan kirjoittanut ja piirtänyt sinne kaikkea sellaista, mitä haluaa minulle sanoa.
Säästän viestien lukemisen rauhalliseen, yksinäiseen hetkeen. Luen ne hiljaisuudessa, ikkunan ääressä, harmaan maaliskuun iltapäivän rumassa valossa.
En tiedä mitä sanoa.
Siellä on horjuvilla, hänen itsensä kirjoittamilla kirjaimilla sellaisia sanoja kuin
"sinä olet ihana ja paras kummitäti mitä voin toivoa, minä pidän sinusta, olet paras!"
 Tunne on jotain liian suurta, että sitä osaisi edes käsitellä. Ainoa kysymykseni on, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaista, sillä mielestäni en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään ihmeellistä, en mielestäni välttämättä aina edes riittävästi. Olen ihan kelvoton ja tarpeeton ihminen, mistä nämä sanat tulevat ja kenelle?

Luukku 18. Kävin kattelemassa takkeja, huvikseni. En muuten kovin paljoa välitä vaatteiden katselusta enkä shoppailusta, mutta mulla on kaksi heikkoutta: takit ja mekot. Niiden katselemisesta nautin, ja niitä ostaisin koko vaatekaapin täyteen (olen jo melkein ostellutkin).

Suunniteltiin veljen kanssa mun synttäreitä. Olen iloinen siitä, että on veljiä, joiden kanssa voi viettää synttäreitä. Olen iloinen siitä, että keksitään kivoja asioita, mitä tehdä yhdessä. Reilun kuukauden päässä odottava vanheneminen tuntuu vähemmän pahalta veljien kanssa.

Luukku 19. Havainto jonkinlaiseen säädylliseen aikarytmiin pääsemisestä, viikonloppuna (joka tietysti sitten nyt rikkoutui). Lauantaiaamuna nousin tietystä syystä aikaisin ylös, minkä johdosta menin lauantai-iltana nukkumaan poikkeuksellisen soveliaaseen aikaan. Mistä puolestaan seurasi, että sunnuntaiaamuna heräsin ajoissa, olematta siitä ihan puolikuollut, ja koko päivä oli edessä. Kiitoksen arvoinen asia, ehdottomasti.

 

Maaliskuukalenteri osa 2: Saat sen mistä luovut

 On kaiketi selvitty jo toisesta maaliskuun viikosta, ohhoh.
Siis positiivisten asioiden koonti joulukalenterinomaisesti.
Tiivistyksenä: maanantai oli lahja elämältä. Kaikki muut viikon päivät olivat sellaisia päiviä, joista vain maaliskuu voi koostua. 
Kukin päätelköön ja päättäköön itsekseen, mistä mielikuvituksellinen otsikko kumpuaa ja miten se liittyy mihinkään.

 Luukku 6: Ensinnäkin, onnea on vanhemmat, jotka kyyditsevät lapsuudenkodista takaisin nykyiseen kotikaupunkiin maanantaiaamuna aikaisin, niin että bussilippurahat säästyvät. Pihi mieleni kiittää. Lisäksi vanhemmat tarjoavat kahvit, kun olemme kukin tahollaimme hoitaneet ne hommat, miksi tänne piti aamusta aikaisin tulla. Viimeinen, mitä näen ennen vanhempien auton perävaloja, on koira, joka tyytyväisenä istuu autossa eteenpäin tähyillen sen sijaan, että tuijottaisi surkeana perääni. Miksi omille vanhemmille on niin vaikea sanoa kiitos?

Toiseksi, tälle ja muille päiville: Opettaminen on kivaa, opiskelijoiden kanssa on aina kivaa. Kivointa on, että enää opettaminen ei jännitä niin lamaannuttavissa määrin kuin joskus, mutta silti adrenaliinia on veressä sen verran, että pysyy skarppina myös aamukahdeksalta ilman termoskannullista kahvia. Ollapa tämä tällainen tila pysyvämpi.

Kolmanneksi, päivän lopuksi: ovessa vastaan tuli ihminen, jota en olisi osannut odottaa, ja jota ehkä pitäisi jo osata odottaa. Hän, joka reilua paria viikkoa aiemmin sai suklaasydämen.
  Se oli jo kaiken absurdiuden yläpuolella. Katsottiin toisiamme ja moikattiin ilman, että kumpikaan jaksoi enää pysähtyä hämmästelemään sen enempää. Juteltiin muutama sana, niin kuin sellainen kohtaaminen kuuluisi täysin arkipäivään.

Jälkikäteen ajattelin, että olisinpa puoli vuotta sitten tiennyt, että tällainen tilanne joskus tulee eteen.
Jälkikäteen tietysti myös kävin mielessäni läpi jokaisen käyttämäni sanankäänteen ja sananpainon ja suomin itseäni siitä, miksi sanoin näin, miksi jätin sanomatta noin ja miksi en vain osaa olla fiksu ja filmaattinen. Lisäksi mietin esim., miksi juuri edeltävänä iltana olin päättänyt jättää hiukset pesemättä, miksi juuri tänä aamuna päätin olla sutimatta ripsaria silmiin ja miksi en noin yleisestikään voi olla kauniimpi.

Kaikkien näiden pohdintojen suhteen tulin yksinkertaiseen lopputulokseen:
Onko sillä väliä?
Onko millään noista asioista todellakaan mitään väliä? Millä asialla oikeastaan on suuremmassa mittakaavassa koskaan väliä?

Pakko korostaa, että tässä oli nyt viikon suurin oivallus minulle, joka koko elämäni olen kärsinyt siitä, että kaikella tuntuu olevan helvetisti liikaa väliä. Hyvin harvalla, jos millään niistä asioista kuitenkaan enää vuoden tai parin päästä on ollut väliä.
Saman tien siis voi tässä nykyhetkessä heittää sadan kilon kuorman kiviä jokapäiväisestä tuhannen kilon kuormasta harteiltaan. Tulee mitä tulee, teen asioiden eteen vain ja tasan tarkalleen sen, mikä on mun hallittavissa, ohjattavissa, päätettävissä, edes jollakin tavalla.
Mikään jo mennyt tai täysin sattuman varassa oleva tai toisen ihmisen ajatuksenkulku ei esimerkiksi ole.

Luukku 7: Soitin puhelun viralliseen paikkaan, ja puhelimen päässä oli maailman ystävällisin asiakaspalvelija.
En enää nykyään kammoa puhelimessa puhumista tai virallisia puheluita niin hysteerisesti kuin joskus olen kammonnut, mutta silti en voi liiaksi korostaa tämän merkitystä. Ei voi kyllin ylistää puhelimen päässä olevaa asiakaspalvelijaa, joka jaksaa olla ihan viimeisen päälle ystävällinen.

Luukku 8: Kahvakuula, viimeisten kahden vuoden aikana ilmaantunut uusi rakkauteni liikunnan rintamalla.
Kun pari vuotta sitten ymmärsin alkaa hyödyntää yliopistoliikunnan laajaa tarjontaa, kahvakuula tuli jäädäkseen niihin liikuntalajeihin, jotka ovat ehdottomia suosikkejani.
Yläkroppani lihakset ovat jääneet koko elämäni mittakaavassa huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin jalat. Muilla voimaa ja bodauskuntoa vaativilla yliopistoliikunnan tunneilla olen saanut hävetä muiden edessä ollessani jo pienten painojen kanssa tunnin käsittelyn jälkeen ihan tuskissani.
  Kahvakuula on kuitenkin eri tavalla armollinen kuin vaikka käsipainot tai levytangot. Siinä voi reippaasti hyödyntää koko kroppaa. Sitä on kiva käsitellä, se saattaa tuskaisen irvistelytreenin sijasta tuottaa puhtaasti hauskan elämyksen, nostaen silti hien ihan kunnolla pintaan.

Luukku 9: Koirat, jotka tunnistavat koiraihmisen. Tänään se ilmeni valkoisessa pikkukoirassa, joka oli kuin suoraan Caesar-koiranruokamainoksesta. Odotti omistajansa kanssa jotakin yliopistorakennuksen vieressä. Tulin ovesta ulos, koira seisoi omistajansa vieressä, katseemme kohtasivat. Kumpikin oli selkeän kiinnostunut lähestymään toista, mutta koiran omistaja näytti liian ärtyisältä, että olisin uskaltanut mennä lähestymään. Koira tuijotti terhakkana. Kun katsoin sitä ohi mennessä, se heilutti häntäänsä. Käänsin katseeni pois ja katsoin uudestaan. Koiran katse ei siirtynyt minusta. Häntä alkoi heilua heti, kun vastasin katseeseen. Käännyin vielä monen kymmenen metrin päästä katsomaan, ja edelleen koira tuijotti. Edelleen sen häntä alkoi vispata, kun vastasin katseeseen. Omistajaa ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään. Koira oli ihana. Koirat ovat ihania.

Luukku 10: Näin kaupassa vaaleansinisen muistivihkon, jonka kannessa luki: Muistathan olla lempeä itsellesi, sillä sinä yrität kuitenkin parhaasi. Liikutuin lähes kyyneliin, tässä itseni ruoskimiselle ja omissa epäonnistumisissa rypemiselle omistetussa ajassa, jossa kuvittelen massamietelauseiden kauppojen hyllyillä puhuvan suoraan minulle.

Sauna. Tähän ei tarvitse edes lisätä mitään. Sauna, pitkästä aikaa, viluinen ihmisparka saa lämmitellä.

Luukku 11: Kuutamokävely. Täysikuu. Tähtiä. Timantteina kimalteleva hanki. Rikkumattoman hiljainen luonto ympärillä. Sellaisissa hetkissä on jotain elämää suurempaa.

Luukku 12:
Rento aamu. Kun on koko viikon vääntänyt ja kääntänyt ja väkertänyt, niin yhtenä aamuna voi rauhassa nukkua pitkään, juoda kahvia pitkän kaavan mukaan ja lukea kirjaa, jota ei ole pakko lukea.
Lisäksi sain seurata sivusta, miten toinen, minulle tuntematon ihminen kompastui julkisella paikalla kynnykseen. On perin harvinaislaatuista, että roolit ovat niin päin: että minä saan aitiopaikalta seurata, miten joku toinen kompastuu. Alkoi naurattaa ja sen jälkeen hävettää, sillä ei saisi nauraa. Vaikka en nauranutkaan missään nimessä vahingonilosta, vaan aivan vain sympatian tunteista.

Hiljaiselon jälkeen

Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?


Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.



Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.


Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.


1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.


Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.


Mulla on siis kai toivoa.


2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.

Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.


3.  Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.


Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)


Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.


Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)


Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.


Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin


Don't let it get you down,
it's never too late.

Maaliskuu lähestyy

Maaliskuu, kuoleman kuukausi on kohta täällä.
Ja minulla ennenaikainen maaliskuumieliala.

Jos joku haluaa tietää, niin ei mulla muuta kuin ne samat, ikuiset kysymykset, joista en pääse eroon ehkä ikinä.
Miksi elämän pitää tuntua niin synkältä, vaikka mikään ei ole oikeasti huonosti?
Miksi vertaan aina itseäni muihin? Miksi ajattelen, että kaikilla muilla on kaikki paremmin, vaikka tiedän, että niin ei ole?
Ja miksi ihmeessä en vain voi porskuttaa eteenpäin sillä positiivisella palautteella mitä saan, miksi se ei ikinä kannattele minua kuin ehkä yhden päivän, kun kaikki paska taas velloo mielessä vuosikaudet??

Kaiken kruunaa aivan jäätävä ulkonäkökriisi. Mulla on elämässäni ollut pahoja ulkonäkökriisejä kausittain jostain ala-asteen loppuvaiheesta lähtien. Yliopistoaikana olen hiljalleen päässyt niistä eroon. Enää niitä tulee harvoin.

Mutta nyt se on täällä.
Olen ruma ja läski, sen lisäksi että olen tyhmä ja muutenkin epäonnistunut.

Ajattelin tuossa yhtenä päivänä, että minä voisin alkaa puhua gradukiloista samassa merkityksessä kuin jotkut puhuvat raskauskiloista. En kestä sitä, että juuri tässä gradunpusertamiskriisissä kauppojen hyllyille on rantautunut Milka-keksisuklaata, suklaata, jossa täytyy olla jotain yliluonnollista. En ole vuosikausiin saanut mihinkään tällaista himoa. Olen syönyt sitä ihan luvattoman määrän. Keskimäärin yksi sivu gradua vaatii kaksi levyä keksisuklaata.

No ei ehkä ihan niin paljon kuitenkaan. Mutta liikaa kuitenkin.
Tällä viikolla yhtenä päivänä se sitten iski, ihan lopullisesti. Kirjoittelin kaikessa rauhassa sitä gradua yliopiston koneella ja varoittamatta huomioni kiinnittyi omaan peilikuvaani näytössä, heijastukseen, joka siitä sopivassa kulmassa näkyi. Aivan hirveä kaksoisleuka.

Puhumattakaan yliopistoliikunnan tunneista, joilla olen käynyt.
Edelleen, ne samat pelkkää lihasta olevat tyypit, plus minä, tällainen höllyvä ihrakasa siellä lyllertämässä. En pidä Sami Hedbergistä, mutta näiden osapuilleen kymmenen yliopistoliikuntatunnin jälkeen olen samaa mieltä hänen kanssaan ylipirteiden ohjaajien perimmäisestä tarpeettomuudesta. Kuinka raivostuttavaa onkaan se kokoaikainen "jaksaa jaksaa jaksaa jaksaa tekee vielä tekeetekeetekeetekeetekee jaksaajaksaajaksaa vielä vaan jaksaajaksaajaksaa!"

Kun ei välttämättä jaksa. Tänäänkin olin ihan varma, että joku lihas repeää kohta ihan varmasti. Ja kuka siitä sitten on vastuussa? Minä vai se mielipuoli, jonka mielestä vielä jaksaa jaksaa tekee tekee?

Olen myös päässyt taas uudestaan juoksumatolle.
Joskus lukioaikana kokeilin jollain liikuntakeskusreissulla nopeasti juoksumattoa. Mielestäni juoksumatto oli jostain syystä tosi, tosi kiva juttu. Siitä asti olen vain odottanut, että a) pääsisin joskus oikein kunnolla vetämään juoksumatolla, tai b) joku ostaisi mulle oman juoksumaton. Ongelmana on se, että a) en ole mikään kuntosali-ihminen, enkä takuulla maksa kuntosalista vain siksi, että pääsen vähän juoksemaan, kun voin juosta missä vain ja b) samasta syystä kuka hullu sellaisen nyt omaksi ostaisi.

Tällä viikolla kuitenkin tajusin, että opiskelijakortti oikeuttaa minulle kuntosalikäynnit.
Melkein viisi vuotta täällä piti olla, ennen kuin sen keksin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän keksittyäni syöksyin suoraa päätä juoksumatolle.

Ja juoksin. Ja juoksin. Ja juoksin.
Ainut ajatukseni loppujen lopuksi oli, kuka tämänkin on keksinyt.
En tiedä, missä se 7-8 vuoden takainen hauskuus oli, ja mitä se edes oli. En keksinyt siitä tilanteesta mitään hauskaa. Olen juossut puoli tuntia pääsemättä mihinkään. Mitä ihmettä?! Ja useimmiten juostessa tuijotan lyhtypylväitä, maisemia ja muita maastomerkkejä, pidän aina jotakin tavoitteenani, jossain edessä päin. Mitä nyt tuijotin? Seinää ja kalorimittaria, jota en olisi kyllä halunnut nähdä.

Noh.
Huomenna näen taas Ismo Leikolan.
Olen odottanut tätä, laskenut viikkoja, päiviä ja öitä, joulukuusta lähtien. Huomenna tulee taas se hetki, jona voin kuvitella, että tässä maailmassa ei ole muita kuin minä ja Ismo Leikola.

Ja mulla on kriisi.
Miten voin mennä Ismo Leikolan eteen, kun en pysty edes katsomaan itseäni peilistä?

Liikunnan riemu

Aion nyt hyvittää sen, että vuosikaudet olen kärsinyt kaikkien tyhmien ihmisten typeristä liikunta-aiheisista Facebook-päivityksistä. Kirjoitan nyt omista mahtavista kuluneen viikon liikuntasuorituksistani. Joihin ei liity maratonia. Olen kuin uuden elämän kynnyksellä. 

Aloitan viime keskiviikosta, jona olin elämäni neljännen kerran kuntopotkunyrkkeilytunnilla (voisin ottaa uudeksi harrastuksekseni tän pitkien yhdyssanojen keräämisen). Kuntopotkunyrkkeily on osoittautunut lajiksi, jossa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta tykkään siitä, eikä mulla ole mitään sitä vastaan, että käyn niillä tunneilla. Toisaalta taas en oikein vieläkään tiedä, onko se sit kuitenkaan pidemmän päälle mun laji. Viime viikolla tein kuitenkin sillä tunnilla parhaimman harjoituksen, jonka olen ikinä missään tehnyt. 

Se liittyi lopputuntiin, jossa pidimme kuntopiirin. Meillä oli vanha kunnon koulun liikuntatunneilta  tuttu rata, jossa oli erilaisia pisteitä ja jokaisen piti käydä jokaisella pisteellä yhden kerran, vuoron perään. Jokaisella pisteellä tehtiin minuutin ajan jotain yhtä kuntoliikettä. Yhdellä pisteellä se sitten tuli, paras kuntoliike, josta olen koko elämässäni päässyt osalliseksi. 

Pisteellä oli sellainen koripallon näköinen pallo. Ajattelin ensin, että se on koripallo. Kun nostin sen käsiini, huomasin, että eipä ollutkaan. Pallo painoi aika paljon. En osaa sanoa kuinka paljon. Niin paljon kuitenkin, että minä jouduin käyttämään kahta kättä ja lihasvoimaa, että sain sen kohotettua maasta. Pystyn nostelemaan kevyesti yhdellä kädellä kolmen kilon punttia. En tiedä, paljonko pallo painoi. Joka tapauksessa riittävästi. 

Idea oli se, että pallo piti nostaa niin ylös kuin sai, suorille käsille, ja sitten paiskata se lattiaan koko kroppansa voimalla, niin kovaa kuin itsestään irti lähti. Sitten nostaa se taas ylös, nostaa niin korkealle kuin saa, ja paiskata taas alas. Taukoja ei pidetä. Tätä tehtiin minuutin ajan. 

Aluksi olin vähän ihmeissäni harjoituksesta ja siitä, miten pallo painoikin niin paljon. Mitä enemmän palloa paiskoin, sitä paremmalta se tuntui. Pystyin oikein tuntemaan, miten kaikki patoutumat ja aggressiot huuhtoutuivat pallon paiskomisen ansiosta pois. Kotonakin ikävöin palloa ja pohdin, mikä se oikein oli ja saisiko sellaisia jostain omaksi. Mietin, kuinka hurjan ihanaa olisi paiskoa sellaista palloa kotonakin, ja kuinka mahtavaa olisi, jos palloon tai lattiaan saisi vielä teipattua jonkun raivostuttavan ihmisen naaman kuvan. 
Sitten muistin, että asun nykyään kerrostalossa. Toisessa kerroksessa. Ehkä naapureitakin pitäisi vähän ajatella, ennen kuin niiden olohuoneen katon läpi iskeytyy joku kilojen painoinen pallo aggressionpurkukarjahduksen saattelemana. 

Seuraavana päivänä pallon paiskomisesta kävin yliopistoliikunnan juoksutunnilla. Tuntia markkinoitiin "vaihtelua tuovana treeninä kestävyysjuoksun harrastajille". Ajattelin, että siellä ehkä tehdään jotain kivoja venytyksiä ja harjoitellaan erilaisia juoksutekniikoita. Osallistuin tunnille sillä jollain kammottavan ylimielisellä asenteella, joka useiden maratonien myötä jostain minuuteni syövereistä on ruvennut pulpahtelemaan pintaan. Ajattelin, että vähän tässä menen harrastelijoiden kanssa treenaamaan. 

Sain ihan ansioni mukaan. 
Treeni oli tunnin mittainen, ja se tunti oli sanalla sanoen helvetillinen. 
Ehkä ihan aluksi se oli sitä, mitä odotin. Vähän venyteltiin ja lämmiteltiin. Sitten lähdettiin juoksemaan salia ympäri. Vähän aikaa juoksu oli kivaa. Juostiin ja juostiin. Juoksutahtia kovennettiin pikkuhiljaa. 
Jossain vaiheessa sellainen ylimielisyyttä satakertaisesti tutumpi häpeän ja huonommuuden tunne alkoi puskea esiin. Kaikki muut juoksivat kovempaa kuin minä siinä vaiheessa, kun ohjaaja sanoi, että juoskaa normaalia lenkkivauhtianne ja pitäkää huoli siitä, että pystytte koko ajan puhumaan. Minua ohiteltiin koko ajan. Juoksin viimeisenä. Olin huonoin. Hetken olin ihan kuin jossain ala-asteen liikuntatunnilla. Olin huono. Asiaa ei yhtään parantanut se, että kaikki muut tuntuivat olevan jotain viimeisen päälle fitness-treenaaja-kuntoilijatyyppejä, kuin suoraan jostain liikuntakeskusmainoksesta. Kun salin seinillä lisäksi oli peilejä, en voinut välttyä huomaamasta, että kaikki muut olivat pelkkää lihasta ja nahkaa. Olin yhtäkkiä hirvittävän tietoinen kaikesta siitä ylimääräisestä, joka mahani ympäristössä höllyy. 

Se ei suinkaan ollut pahin vaihe. 
Varsinainen helvetti alkoi vasta, kun juoksutahtia piti koventaa. Piti juosta kovaa. Ei saanut juosta enää sitä omaa lenkkivauhtia, vaan piti juosta kovempaa. 
Sekään ei vielä oikeastaan haitannut, sillä minussa on myös masokistin piirteitä. Tuskan tuottamisessa itselle on myös viehättävä puoli. Ymmärrän hyvin myös ohjaajan pointin siitä, että tekee hyvää juosta välillä kovempaa kuin normaalisti, sillä yksin juostessa tulee liian helposti juosseeksi vain sitä omaa mukavalta tuntuvaa lenkkivauhtia. 

Sekään ei kuitenkaan vielä riittänyt. 
Seuraavaksi piti muodostaa kolmen hengen jokkueita. Jokaisen joukkueen jokainen jäsen toimi vuorotellen kolmen minuutin ajan kapteenina omalle joukkueelleen. Kapteeni määräsi tahdin omalle joukkueelleen. Juoksimme siis kaikki joukkueet ympäri salia, ja jokaisen joukkueen edellä juoksi tahdin määräävä kapteeni. Ja kapteenin piti ottaa mahdollisimman paljon spurtteja. 
Minun joukkueeni kaksi muuta jäsentä juoksivat jo muutenkin aika kovaa. Kun he lisäksi vielä ottivat jatkuvasti spurtteja, eli oli pakko kiihdyttää vauhti niin kovaksi kuin pystyi, niin.... Ei siinä oikein ole enää sanoja kuvaamaan. Juoksin ympäri salia, huusin avuksi vuorotellen jumalaa ja kuolemaa ja muistin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti, miltä tuntui aina yläasteen Cooperin testissä, kuumalla jalkoja polttavalla urheilukentällä, miltä tuntui ala-asteella ensimmäisellä 800 metrin juoksumatkalla, miltä tuntui jäädä pitkän matkan juoksussa maailman häpeällisimmin viimeiseksi joskus 10-vuotiaana, ja miksi joskus vihasin ja inhosin liikuntaa yli kaiken. Ei ollut enää mitään tietoisuutta tai kehumisen aihetta siitä, että olen joskus ollut jossain maratonilla. Teki mieli oksentaa, teki mieli heittäytyä maahan ja sanoa, että lopetan nyt, tunnustan, en pysty tähän saakeli, juoskaa ilman minua. 

Tietenkin olin viimeisenä oman joukkueeni kapteeni. Joukkueeni jäsenet joutuivat tyytymään silmät tyhjinä eteenpäin tarpovaan johtohahmoon, joka siinä vaiheessa oli löytänyt itsestään jonkunlaisen maratonreitin loppuvaiheeseen kuuluvan välinpitämättömyyden, tiedon siitä, että tätä ei enää ole paljon jäljellä ja nyt vain irti itsestä kaikki se, mitä vielä jäljellä on, jos enää mitään on, ja aivan sama, juoksen niin kovaa kuin pystyn, ja aina välillä yritän juosta vielä kovempaa kuin oikeastaan pystyisin, kohta tämä loppuu ja saan kuolla rauhassa, kun tämä kohta on ohi. 

Ja sitten se oli ohi. 
Pidimme hetken tauon, ja jatkoimme sitten juoksua salin ympäri, ensin normaalilla lenkkivauhdilla ja sitten vähän kovempaa.
Siinä vaiheessa huomasin, että mulla ehkä sittenkin on jotain toivoa tässä elämässä. En olekaan täysin surkea luueri. 
Nyt minä olin yhtäkkiä se, joka ohitti muut. 
Vaikka vielä hetki sitten olin luullut kuolevani siihen paikkaan, lihakseni eivät yllättäen tarvinneet kuin hetken lepotauon, ja pystyin jatkamaan normaalia lenkkivauhtia. Askeleet tuntuivat täysin kevyiltä, ohitin kaikki ne, jotka ensimmäisillä kierroksilla koko ajan ohittelivat minua. Jotkut siirtyivät jo kävelyyn, minusta tuntui, kuin olisin vasta päässyt vauhtiin. 
Vielä viimeiseksi teimme spurtteja yksin. En voi sanoa, että se olisi ollut kivaa tai mukavaa, mutta pystyin siihen. Ihmettelin ja ihailin omia kykyjäni. Spurtti salin päästä päähän tuntui täydeltä kidutukselta, mutta kun sen jälkeen sai palata normaaliin juoksutahtiin, hölkätä salin ympäri ja palata taas tekemään spurttia, lihakset olivat kuin uudet. 
En sitten ollutkaan niin huono. Olen kestävyysjuoksija. Olen hyvä! Ajatellaan vaikka kaikkia niitä, jotka siellä eivät olleet. Ja ajatellaan ennen kaikkea niitä, jotka aluksi juoksivat kuin gasellit, mutta joiden tahti loppua kohden vain hiipui ja hiipui. Minä en ole mikään nopea juoksija, en ole räjähtävän nopea, en ylipäätään juokse kovaa, mutta jaksan juosta, ja jaksan juosta kauan. 

Jälkeenpäin sitä paitsi treeni kokonaisuudessaan tuntui hyvältä. Onhan ihan totta, että välillä tekee hyvää juosta kovempaa kuin normaalisti, ottaa vähän spurtteja ynnä muuta. Ja se nyt ainakin on varmaa, että yksin omalla lenkillä vain itseni seurassa en ikinä pistäisi itseäni tuollaiseen rääkkiin. 
Joten kaikki on just hyvin ja voi miten hyvä minä olenkaan! Aplodit!