Liikunnan riemu

Aion nyt hyvittää sen, että vuosikaudet olen kärsinyt kaikkien tyhmien ihmisten typeristä liikunta-aiheisista Facebook-päivityksistä. Kirjoitan nyt omista mahtavista kuluneen viikon liikuntasuorituksistani. Joihin ei liity maratonia. Olen kuin uuden elämän kynnyksellä. 

Aloitan viime keskiviikosta, jona olin elämäni neljännen kerran kuntopotkunyrkkeilytunnilla (voisin ottaa uudeksi harrastuksekseni tän pitkien yhdyssanojen keräämisen). Kuntopotkunyrkkeily on osoittautunut lajiksi, jossa on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta tykkään siitä, eikä mulla ole mitään sitä vastaan, että käyn niillä tunneilla. Toisaalta taas en oikein vieläkään tiedä, onko se sit kuitenkaan pidemmän päälle mun laji. Viime viikolla tein kuitenkin sillä tunnilla parhaimman harjoituksen, jonka olen ikinä missään tehnyt. 

Se liittyi lopputuntiin, jossa pidimme kuntopiirin. Meillä oli vanha kunnon koulun liikuntatunneilta  tuttu rata, jossa oli erilaisia pisteitä ja jokaisen piti käydä jokaisella pisteellä yhden kerran, vuoron perään. Jokaisella pisteellä tehtiin minuutin ajan jotain yhtä kuntoliikettä. Yhdellä pisteellä se sitten tuli, paras kuntoliike, josta olen koko elämässäni päässyt osalliseksi. 

Pisteellä oli sellainen koripallon näköinen pallo. Ajattelin ensin, että se on koripallo. Kun nostin sen käsiini, huomasin, että eipä ollutkaan. Pallo painoi aika paljon. En osaa sanoa kuinka paljon. Niin paljon kuitenkin, että minä jouduin käyttämään kahta kättä ja lihasvoimaa, että sain sen kohotettua maasta. Pystyn nostelemaan kevyesti yhdellä kädellä kolmen kilon punttia. En tiedä, paljonko pallo painoi. Joka tapauksessa riittävästi. 

Idea oli se, että pallo piti nostaa niin ylös kuin sai, suorille käsille, ja sitten paiskata se lattiaan koko kroppansa voimalla, niin kovaa kuin itsestään irti lähti. Sitten nostaa se taas ylös, nostaa niin korkealle kuin saa, ja paiskata taas alas. Taukoja ei pidetä. Tätä tehtiin minuutin ajan. 

Aluksi olin vähän ihmeissäni harjoituksesta ja siitä, miten pallo painoikin niin paljon. Mitä enemmän palloa paiskoin, sitä paremmalta se tuntui. Pystyin oikein tuntemaan, miten kaikki patoutumat ja aggressiot huuhtoutuivat pallon paiskomisen ansiosta pois. Kotonakin ikävöin palloa ja pohdin, mikä se oikein oli ja saisiko sellaisia jostain omaksi. Mietin, kuinka hurjan ihanaa olisi paiskoa sellaista palloa kotonakin, ja kuinka mahtavaa olisi, jos palloon tai lattiaan saisi vielä teipattua jonkun raivostuttavan ihmisen naaman kuvan. 
Sitten muistin, että asun nykyään kerrostalossa. Toisessa kerroksessa. Ehkä naapureitakin pitäisi vähän ajatella, ennen kuin niiden olohuoneen katon läpi iskeytyy joku kilojen painoinen pallo aggressionpurkukarjahduksen saattelemana. 

Seuraavana päivänä pallon paiskomisesta kävin yliopistoliikunnan juoksutunnilla. Tuntia markkinoitiin "vaihtelua tuovana treeninä kestävyysjuoksun harrastajille". Ajattelin, että siellä ehkä tehdään jotain kivoja venytyksiä ja harjoitellaan erilaisia juoksutekniikoita. Osallistuin tunnille sillä jollain kammottavan ylimielisellä asenteella, joka useiden maratonien myötä jostain minuuteni syövereistä on ruvennut pulpahtelemaan pintaan. Ajattelin, että vähän tässä menen harrastelijoiden kanssa treenaamaan. 

Sain ihan ansioni mukaan. 
Treeni oli tunnin mittainen, ja se tunti oli sanalla sanoen helvetillinen. 
Ehkä ihan aluksi se oli sitä, mitä odotin. Vähän venyteltiin ja lämmiteltiin. Sitten lähdettiin juoksemaan salia ympäri. Vähän aikaa juoksu oli kivaa. Juostiin ja juostiin. Juoksutahtia kovennettiin pikkuhiljaa. 
Jossain vaiheessa sellainen ylimielisyyttä satakertaisesti tutumpi häpeän ja huonommuuden tunne alkoi puskea esiin. Kaikki muut juoksivat kovempaa kuin minä siinä vaiheessa, kun ohjaaja sanoi, että juoskaa normaalia lenkkivauhtianne ja pitäkää huoli siitä, että pystytte koko ajan puhumaan. Minua ohiteltiin koko ajan. Juoksin viimeisenä. Olin huonoin. Hetken olin ihan kuin jossain ala-asteen liikuntatunnilla. Olin huono. Asiaa ei yhtään parantanut se, että kaikki muut tuntuivat olevan jotain viimeisen päälle fitness-treenaaja-kuntoilijatyyppejä, kuin suoraan jostain liikuntakeskusmainoksesta. Kun salin seinillä lisäksi oli peilejä, en voinut välttyä huomaamasta, että kaikki muut olivat pelkkää lihasta ja nahkaa. Olin yhtäkkiä hirvittävän tietoinen kaikesta siitä ylimääräisestä, joka mahani ympäristössä höllyy. 

Se ei suinkaan ollut pahin vaihe. 
Varsinainen helvetti alkoi vasta, kun juoksutahtia piti koventaa. Piti juosta kovaa. Ei saanut juosta enää sitä omaa lenkkivauhtia, vaan piti juosta kovempaa. 
Sekään ei vielä oikeastaan haitannut, sillä minussa on myös masokistin piirteitä. Tuskan tuottamisessa itselle on myös viehättävä puoli. Ymmärrän hyvin myös ohjaajan pointin siitä, että tekee hyvää juosta välillä kovempaa kuin normaalisti, sillä yksin juostessa tulee liian helposti juosseeksi vain sitä omaa mukavalta tuntuvaa lenkkivauhtia. 

Sekään ei kuitenkaan vielä riittänyt. 
Seuraavaksi piti muodostaa kolmen hengen jokkueita. Jokaisen joukkueen jokainen jäsen toimi vuorotellen kolmen minuutin ajan kapteenina omalle joukkueelleen. Kapteeni määräsi tahdin omalle joukkueelleen. Juoksimme siis kaikki joukkueet ympäri salia, ja jokaisen joukkueen edellä juoksi tahdin määräävä kapteeni. Ja kapteenin piti ottaa mahdollisimman paljon spurtteja. 
Minun joukkueeni kaksi muuta jäsentä juoksivat jo muutenkin aika kovaa. Kun he lisäksi vielä ottivat jatkuvasti spurtteja, eli oli pakko kiihdyttää vauhti niin kovaksi kuin pystyi, niin.... Ei siinä oikein ole enää sanoja kuvaamaan. Juoksin ympäri salia, huusin avuksi vuorotellen jumalaa ja kuolemaa ja muistin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti, miltä tuntui aina yläasteen Cooperin testissä, kuumalla jalkoja polttavalla urheilukentällä, miltä tuntui ala-asteella ensimmäisellä 800 metrin juoksumatkalla, miltä tuntui jäädä pitkän matkan juoksussa maailman häpeällisimmin viimeiseksi joskus 10-vuotiaana, ja miksi joskus vihasin ja inhosin liikuntaa yli kaiken. Ei ollut enää mitään tietoisuutta tai kehumisen aihetta siitä, että olen joskus ollut jossain maratonilla. Teki mieli oksentaa, teki mieli heittäytyä maahan ja sanoa, että lopetan nyt, tunnustan, en pysty tähän saakeli, juoskaa ilman minua. 

Tietenkin olin viimeisenä oman joukkueeni kapteeni. Joukkueeni jäsenet joutuivat tyytymään silmät tyhjinä eteenpäin tarpovaan johtohahmoon, joka siinä vaiheessa oli löytänyt itsestään jonkunlaisen maratonreitin loppuvaiheeseen kuuluvan välinpitämättömyyden, tiedon siitä, että tätä ei enää ole paljon jäljellä ja nyt vain irti itsestä kaikki se, mitä vielä jäljellä on, jos enää mitään on, ja aivan sama, juoksen niin kovaa kuin pystyn, ja aina välillä yritän juosta vielä kovempaa kuin oikeastaan pystyisin, kohta tämä loppuu ja saan kuolla rauhassa, kun tämä kohta on ohi. 

Ja sitten se oli ohi. 
Pidimme hetken tauon, ja jatkoimme sitten juoksua salin ympäri, ensin normaalilla lenkkivauhdilla ja sitten vähän kovempaa.
Siinä vaiheessa huomasin, että mulla ehkä sittenkin on jotain toivoa tässä elämässä. En olekaan täysin surkea luueri. 
Nyt minä olin yhtäkkiä se, joka ohitti muut. 
Vaikka vielä hetki sitten olin luullut kuolevani siihen paikkaan, lihakseni eivät yllättäen tarvinneet kuin hetken lepotauon, ja pystyin jatkamaan normaalia lenkkivauhtia. Askeleet tuntuivat täysin kevyiltä, ohitin kaikki ne, jotka ensimmäisillä kierroksilla koko ajan ohittelivat minua. Jotkut siirtyivät jo kävelyyn, minusta tuntui, kuin olisin vasta päässyt vauhtiin. 
Vielä viimeiseksi teimme spurtteja yksin. En voi sanoa, että se olisi ollut kivaa tai mukavaa, mutta pystyin siihen. Ihmettelin ja ihailin omia kykyjäni. Spurtti salin päästä päähän tuntui täydeltä kidutukselta, mutta kun sen jälkeen sai palata normaaliin juoksutahtiin, hölkätä salin ympäri ja palata taas tekemään spurttia, lihakset olivat kuin uudet. 
En sitten ollutkaan niin huono. Olen kestävyysjuoksija. Olen hyvä! Ajatellaan vaikka kaikkia niitä, jotka siellä eivät olleet. Ja ajatellaan ennen kaikkea niitä, jotka aluksi juoksivat kuin gasellit, mutta joiden tahti loppua kohden vain hiipui ja hiipui. Minä en ole mikään nopea juoksija, en ole räjähtävän nopea, en ylipäätään juokse kovaa, mutta jaksan juosta, ja jaksan juosta kauan. 

Jälkeenpäin sitä paitsi treeni kokonaisuudessaan tuntui hyvältä. Onhan ihan totta, että välillä tekee hyvää juosta kovempaa kuin normaalisti, ottaa vähän spurtteja ynnä muuta. Ja se nyt ainakin on varmaa, että yksin omalla lenkillä vain itseni seurassa en ikinä pistäisi itseäni tuollaiseen rääkkiin. 
Joten kaikki on just hyvin ja voi miten hyvä minä olenkaan! Aplodit!