Maaliskuu lähestyy

Maaliskuu, kuoleman kuukausi on kohta täällä.
Ja minulla ennenaikainen maaliskuumieliala.

Jos joku haluaa tietää, niin ei mulla muuta kuin ne samat, ikuiset kysymykset, joista en pääse eroon ehkä ikinä.
Miksi elämän pitää tuntua niin synkältä, vaikka mikään ei ole oikeasti huonosti?
Miksi vertaan aina itseäni muihin? Miksi ajattelen, että kaikilla muilla on kaikki paremmin, vaikka tiedän, että niin ei ole?
Ja miksi ihmeessä en vain voi porskuttaa eteenpäin sillä positiivisella palautteella mitä saan, miksi se ei ikinä kannattele minua kuin ehkä yhden päivän, kun kaikki paska taas velloo mielessä vuosikaudet??

Kaiken kruunaa aivan jäätävä ulkonäkökriisi. Mulla on elämässäni ollut pahoja ulkonäkökriisejä kausittain jostain ala-asteen loppuvaiheesta lähtien. Yliopistoaikana olen hiljalleen päässyt niistä eroon. Enää niitä tulee harvoin.

Mutta nyt se on täällä.
Olen ruma ja läski, sen lisäksi että olen tyhmä ja muutenkin epäonnistunut.

Ajattelin tuossa yhtenä päivänä, että minä voisin alkaa puhua gradukiloista samassa merkityksessä kuin jotkut puhuvat raskauskiloista. En kestä sitä, että juuri tässä gradunpusertamiskriisissä kauppojen hyllyille on rantautunut Milka-keksisuklaata, suklaata, jossa täytyy olla jotain yliluonnollista. En ole vuosikausiin saanut mihinkään tällaista himoa. Olen syönyt sitä ihan luvattoman määrän. Keskimäärin yksi sivu gradua vaatii kaksi levyä keksisuklaata.

No ei ehkä ihan niin paljon kuitenkaan. Mutta liikaa kuitenkin.
Tällä viikolla yhtenä päivänä se sitten iski, ihan lopullisesti. Kirjoittelin kaikessa rauhassa sitä gradua yliopiston koneella ja varoittamatta huomioni kiinnittyi omaan peilikuvaani näytössä, heijastukseen, joka siitä sopivassa kulmassa näkyi. Aivan hirveä kaksoisleuka.

Puhumattakaan yliopistoliikunnan tunneista, joilla olen käynyt.
Edelleen, ne samat pelkkää lihasta olevat tyypit, plus minä, tällainen höllyvä ihrakasa siellä lyllertämässä. En pidä Sami Hedbergistä, mutta näiden osapuilleen kymmenen yliopistoliikuntatunnin jälkeen olen samaa mieltä hänen kanssaan ylipirteiden ohjaajien perimmäisestä tarpeettomuudesta. Kuinka raivostuttavaa onkaan se kokoaikainen "jaksaa jaksaa jaksaa jaksaa tekee vielä tekeetekeetekeetekeetekee jaksaajaksaajaksaa vielä vaan jaksaajaksaajaksaa!"

Kun ei välttämättä jaksa. Tänäänkin olin ihan varma, että joku lihas repeää kohta ihan varmasti. Ja kuka siitä sitten on vastuussa? Minä vai se mielipuoli, jonka mielestä vielä jaksaa jaksaa tekee tekee?

Olen myös päässyt taas uudestaan juoksumatolle.
Joskus lukioaikana kokeilin jollain liikuntakeskusreissulla nopeasti juoksumattoa. Mielestäni juoksumatto oli jostain syystä tosi, tosi kiva juttu. Siitä asti olen vain odottanut, että a) pääsisin joskus oikein kunnolla vetämään juoksumatolla, tai b) joku ostaisi mulle oman juoksumaton. Ongelmana on se, että a) en ole mikään kuntosali-ihminen, enkä takuulla maksa kuntosalista vain siksi, että pääsen vähän juoksemaan, kun voin juosta missä vain ja b) samasta syystä kuka hullu sellaisen nyt omaksi ostaisi.

Tällä viikolla kuitenkin tajusin, että opiskelijakortti oikeuttaa minulle kuntosalikäynnit.
Melkein viisi vuotta täällä piti olla, ennen kuin sen keksin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän keksittyäni syöksyin suoraa päätä juoksumatolle.

Ja juoksin. Ja juoksin. Ja juoksin.
Ainut ajatukseni loppujen lopuksi oli, kuka tämänkin on keksinyt.
En tiedä, missä se 7-8 vuoden takainen hauskuus oli, ja mitä se edes oli. En keksinyt siitä tilanteesta mitään hauskaa. Olen juossut puoli tuntia pääsemättä mihinkään. Mitä ihmettä?! Ja useimmiten juostessa tuijotan lyhtypylväitä, maisemia ja muita maastomerkkejä, pidän aina jotakin tavoitteenani, jossain edessä päin. Mitä nyt tuijotin? Seinää ja kalorimittaria, jota en olisi kyllä halunnut nähdä.

Noh.
Huomenna näen taas Ismo Leikolan.
Olen odottanut tätä, laskenut viikkoja, päiviä ja öitä, joulukuusta lähtien. Huomenna tulee taas se hetki, jona voin kuvitella, että tässä maailmassa ei ole muita kuin minä ja Ismo Leikola.

Ja mulla on kriisi.
Miten voin mennä Ismo Leikolan eteen, kun en pysty edes katsomaan itseäni peilistä?