Viikko 17: Tavallisuus ja poikkeuksellisuus

 Lähestulkoon koko aikuisuuteni ajan olen ollut kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden käsitteistä ja rajoista. Mikä on normaalia, minkä tai kenet taas voi määritellä normaalista poikkeavaksi ja missä tilanteissa tällaisia määrittelyitä ylipäätään tarvitaan. 

Yliopistoaikanani näin yliopiston seinällä joskus mainosjulisteen, jonka suhteen en enää tarkkaan muista, mitä siinä mainostettiin. Julisteen lause on kuitenkin jäänyt mieleeni, ja se puhuttelee minua edelleen. 

Siinä luki:

Vain erityinen haluaa olla normaali.

En lähde tässä nyt avaamaan, mikä kaikki lauseessa puhuttelee minua, koska 1) teksti ei loppuisi koskaan, ja 2) toivon, että lukija voi jäädä itse miettimään sitä.

Törmäsin normaaliuden ja poikkeavuuden kysymyksiin viimeksi lukiessani Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan kirjoittaman, tänä vuonna ilmestyneen kirjan, Unelmaero - Elämä 2.0.

Kaikkien näiden vuosien aikana Ismo Leikola -faniuteni ei ole kaikonnut mihinkään, vaikka enää en juoksekaan hänen perässään keikoilla aivan koko ajan. Kaksi vuotta sitten luin Ismon ja hänen vaimonsa kirjoittaman, ensimmäisen yhteisen kirjan, Suo, kuokka ja Hollywood, jossa he kertovat elämästään Amerikassa. Pidin tuosta kirjasta kovasti. Totta kai minun oli saatava lukea myös tänä vuonna ilmestynyt kirja. 

Kirjassa puhutaan sen nimen mukaisesti paljon Ismon ja Angelikan erosta. Kuten voitte arvata, suurin kysymykseni kirjaa lukiessani oli, miksi, voi MIKSI minä en ollut tinderissä viime vuonna, kun Ismo oli siellä. 

Kirjassa Ismo ja Angelika kirjoittavat luvun vuorotellen. Olin kiinnostunut Angelikan ajatuksista, koska en ole koskaan aiemmin lukenut niitä, ja olen aina miettinyt, millainen hän mahtaa olla. Olin olettanut, että Ismon vaimon täytyy olla ihan mahtava tyyppi.

Sain pettyä. 

Sen enempää tässä vaiheessa pettymykseeni menemättä kerron, että heti kirjan alussa Angelika määrittelee itse itsensä poikkeukselliseksi. 

Miten hänen poikkeuksellisuutensa ilmenee?

Kuulemma muun muassa siten, että hän havainnoi muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti, ja tietää aina vaistomaisesti heti, mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat. Hän tietää muiden ihmisten ajatukset ja tunteet läpikotaisin jopa silloin, kun ihmiset itse eivät ole perillä omista tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Jäin miettimään tätä.

Olen elämäni aikana miettinyt paljon sitä, mitä muut ihmiset mahdollisesti tuntevat ja ajattelevat, ja lukenut paljon psykologiaan liittyviä tietokirjoja. 

Niistä minulle on tullut sellainen käsitys, että ihmisillä on taipumus peilata omia tunteitaan ja ajatuksiaan muihin. 

Niinpä, jos ihminen menee vaikka yleisön eteen esiintymään, ja jännittää kovasti sitä esiintymistä, hän voi tulkita muiden ihmisten käytöksen eri nyansseja merkeiksi siitä, että muut nauravat hänelle tai suhtautuvat häneen vihamielisesti. Hänen omat tunteensa vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja hän tekee muiden tunteista. 

Lisäksi ihmisen pää on täynnä erilaisia asioita, niin, että niistä tuskin koskaan kukaan voi päästä täysin perille. On tutkittu, että ennakkokäsitykset vaikuttavat kaikkeen. Ihminen huomaa ja havaitsee sen, mihin hän osaa varautua, tai mitä hän odottaa. Toisaalta hän huomaa sen, mikä poikkeaa räikeästi hänen odotuksistaan. Hänen ennakkokäsityksensä asioista ja ihmisistä ohjailevat sitä, mitä hän huomaa ja havaitsee ja tulkitsee. Jos hän on jonkin alan asiantuntija, hän huomaa omaan alaansa liittyviä asioita ja tulkitsee niitä eri tavoin kuin sellainen, joka ei tiedä kyseisistä asioista mitään. Mikäli hänellä on huonoja kokemuksia jostain, hän tulkitsee asioita eri tavalla kuin sellainen, jolla puolestaan on aiempia hyviä kokemuksia samasta asiasta. 

Näin ollen minulle jäi epäselväksi, mistä Angelika Leikola voi tietää, onko hänen tulkinnoissaan muista ihmisistä todellakin kyse absoluuttisesta tiedosta, vai voisiko kuitenkin olla kyse tulkinnoista. Kuinka hän oikeastaan voi tietää varmasti sellaista, mitä joku ihminen ei itsekään tiedä? 

Sitten poikkeuksellisuudesta. 

Miten Angelika määrittelee sen, että juuri hän havaitsee muita ihmisiä poikkeuksellisen tarkasti?

Onko hän verrannut omia havainnointikykyjään jokaiseen maailman ihmiseen? Kuinka hän on mitannut omaa ja muiden havainnointikykyä? Missä kulkee raja siihen, että juuri hän on poikkeuksellisen tarkasti havainnoiva, ja muut ovat keskinkertaisia tai huonoja havainnoijia? Keitä nämä muut ovat, ja miten heidät määritellään?

Toisaalla kirjassa Angelika avautuu traumaattisesta kokemuksestaan deittailumarkkinoilla eron jälkeen. Hän on tavannut miehen, joka on antanut hänen ymmärtää, mutta ei ole sitten ymmärtänyt antaa. Mies on julmasti käyttänyt hyväkseen häntä, juuri eronnutta, haurasta naisparkaa. Nyt hän purkaa traumaa psykologien ja ystävien tuella. 

Kuinka tämä on mahdollista? 

Sitten mennään vähän tarkemmin siihen minun pettymykseeni.

Angelika kertoo kirjassa myös muista poikkeuksellisista kyvyistään. En enää edes muista niitä kaikkia, mutta hirmu lahjakas hän omasta mielestään on, monella saralla. 

Kirjassa hän määrittelee muun muassa rakkauden, sen, mitä rakkaus on. Käsittääkseni eri alojen toimijat ovat kautta aikojen yrittäneet turhaan etsiä vastausta, mutta Angelika Leikolalta vastaus löytyy. 

Angelika kertoo, mitä rakkaus on ja millaisia tunteita siihen liittyy. 

Hän kertoo, että hän on kokenut todellisen rakkauden elämässään. 

Hän sanoo lukijalle näin: Jos sinä et ole kokenut tällaisia tunteita, sinä et ole kokenut todellista rakkautta. Minä olen kokenut sen, joten minä tiedän, mitä se on. 

Selvä. Mitäpä sitä vastaan sitten väittämään. 

Kirjassa Angelika kertoo olevansa perusteellinen, fiksu ja mielettömän älykäs, tarkka, osaava henkilö, joka haluaa aina tutkia kaiken läpikotaisin. Näin ollen hän on tätä rakkausasiaakin tutkinut, sen lisäksi että on kokenut sen, ja pystyy latelemaan siitä faktoja. Kirjan lopussa hän on luetellut lähteensä, kuten tutkimuksessa kuuluu. Lähteinä hän on käyttänyt eri lehtien artikkeleita, muun muassa Iltalehden kaltaisia luotettavia lähteitä. Tutkimuksenteon tohinassa on unohtunut tieto siitä, millainen lähdeluettelon kuuluu olla, sekä ilmeisesti tieto siitä, että tutkimukseen kuuluu aina epäilyä - et voi koskaan tietää mitään täysin varmaksi tai tutkia mitään niin perin pohjin, että muuta tutkittavaa tai kysyttävää ei enää jää. Ehkä nämäkään perusasiat eivät sitten koske poikkeuksellista Angelikaa. 

Angelika tekee kirjassa myös selväksi, että hän on pääasiassa kirjoittanut hänen ja Ismon edellisen kirjan. Oikeastaan hän on kirjoittanut kaikki Ismon jututkin. Ismo vain esiintyy. Hän on se, joka on aina hoitanut käytännössä kaiken, että Ismo ylipäätään pääsee yhtään mihinkään tai saa aikaiseksi yhtään mitään.

Epäselväksi minulle jäi vain se, kuinka sitten on mahdollista, että Ismon luvut tässä kirjassa olivat juuri niin hyvin kirjoitettuja ja inspiroivia, kuin edellinen kirja kokonaisuudessaan oli. Ismon luvut olivat selkeästi saman kirjoittajan kirjoittamia, kuin edellinen romaani - ja Angelikan luvut taas olivat vähän vaikeaselkoisia, rasittavia löpinöitä, joissa ainut punainen lanka oli "minä"-sana. Minä, minä, minä, eikä kukaan muu. 

Uskon, että Angelikalla on ollut suuri vaikutus Ismon uralla menestymiseen. En osaa edes kuvitella, millaista myllerrystä hän on mahtanut joutua kokemaan ollessaan Ismon vaimo, muuttaessaan Amerikkaan ja niin edelleen. Sen vuoksi hänelle on ehkä suotavaa kirjoittaa tietyllä tavalla tässä vaiheessa. 

Silti, kun Angelika kirjan lopussa hehkuttaa kirjoittavansa jo toista kirjaa, nyt kun hän on oman äänensä löytänyt, minulle jää ainoastaan yksi mielipide: ei jatkoon. 

2015

Oisko jonkunlaisen vuosikatsauksen paikka taas. Kirjoitin tämän toissapäivänä ja tämä olisi pitänyt julkaista eilen, mutta sitten jumiuduin näpräilemään nettiä vain uudella älypuhelimellani, koska mulla on nyt ihan rakkaussuhde sen kanssa, enkä osannut sitä kautta läpikäydä ja julkaista blogitekstiä.

Eli asioita, joita jäi mieleen vuodesta 2015, kuukausittain eriteltyinä. Olkaa hyvät, ja syvimmät pahoitteluni, jos jotakin tärkeää jää pois.

Tammikuu

Uudenvuodenpäivänä kävin elokuvissa katsomassa "Päin seinää", koska siinä näytteli Eero Ritala. Elokuva ei ollut mikään järisyttävän loistava kokemus, mutta hyvä se oli silti.


Joululoman jälkeen tuntui aivan karsealta palata opintojen pariin, koska se tarkoitti gradun kirjoittamisen aloittamista.

Kirjoitin ensimmäiset sivut pro gradu -tutkielmaa ja koko homma tuntui vain ja ainoastaan jotenkin absurdilta. En pystynyt näkemään, että siitä muka joskus tulisi se ihan valmis työ.

Juoksin maratonin Uudessakaupungissa, hallissa, kilometrin mittaisessa putkessa 42 kierrosta. Tykkäsin.

Ilmoittauduin Raatteen maratonille ensi tilaisuuden tullen. En halunnut, että se jää vuodelta 2015 väliin, kuten se jäi vuonna 2014, ensimmäisenä järjestämiskertanaan.

Aloitin kuntopotkunyrkkeilyn.

Aloitin opintoihin liittyvän harjoittelun yliopiston kirjastolla. Aloitus jännitti megalomaanisesti, mutta alusta asti siellä vain tiesin, että täällä on hyvä ihmisen, tai ainakin minun, olla.

Helmikuu

 Oli ihanaa olla kirjastolla harjoittelussa. Aamut, joina kävelin töihin, olivat uskomattoman kauniita. Gradun kirjoittaminen lakkasi pikkuhiljaa tuntumasta aivan kammottavan karsealta.

Ystävänpäivänä kävin ajamassa kartingia veljen ja tämän lasten kanssa. Oli yhtä kivaa kuin edellisellä kertaa. Jäljelle jäi vain ihmetys, miksi en ole käynyt siellä sen jälkeen.

Kesälle hahmottui joitakin suunnitelmia, joista iloitsin hulluna.

Aloin käydä yliopistoliikunnan tunneilla, joiden hyödyt ymmärsin vasta viidentenä yliopistovuonna. Kyllä, mulla on toisinaan hitaahko sytytys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Kävin Ismo Leikolan keikalla ja sen loputtua tunnustin rakkauteni hänelle. En pysty vieläkään ymmärtämään, että olen jutellut Ismo Leikolan kanssa, että hän on seissyt puolen metrin etäisyydellä ja tullut oma-aloitteisesti halaamaan. En pääse siitä yli i-ki-nä. Ja tähän väliin: käykää jokainen äänestämässä Ismo Leikolaa Venla-palkinnon saajaksi!!!! Ei maksa mitään, ei vie paljoa aikaa, ilahdutatte minua, ja I.L. on vaan paras.
http://kultainenvenla.fi/ehdokkaat-/

Maaliskuu

Gradun kirjoittamisesta tuli rutiinia.

Huomasin, että yhden ystävän tapaamista seurasi aina paniikkiahdinko. Havaitsin, että sitä ihmistä ei oo sit pakko enää tavata, ainakaan ehdoin tahdoin.

Tilasin elämäni ensimmäisen Ismo Leikola -fanipaidan. 

Kävin Ismo Leikolan keikalla uudestaan parin viikon päästä edellä mainitusta, ja olen varma, että hänen silmissään kävi tunnistamisen pilkahdus. Uskokaa tai älkää, mutta minä olen varma.

Nautiskelin tuliviskiä muuan bileissä ja aiheutin sillä tietämättämäni yleistä hämminkiä.

Kesäsuunnitelma varmistui, ja olin iloinen siitä.

Odottelin pääsiäistä, koska l-o-m-a.

Huhtikuu

Vietin aivan ihanan pääsiäisen ilman gradua, muita opintoja tai tietokonetta. Seurasin veljen futsal-turnausta ja luin Stephen Kingin Tohtori Uni -teosta, vietin iltoja toisen veljen luona, kävin lenkillä ja olin onnellinen.

Koira sairasti kammottavan mahataudin, jonka seurauksena itkin non-stoppina kokonaisen viikonlopun, koska olin varma, että nyt se kuolee. Tuossahan tuo vieläkin porskuttaa. 


Yhtenä iltana sain tietää pääseväni marraskuussa Ateenaan. Kävelin töistä kotiin ja ajattelin, että oho, ja että miltäköhän se muu elämä mahtaa marraskuussa näyttää, onko sitä edes.

Vietin synttärini ukin synttäreillä, pidin puheen ja juttelemassa käydessäni en onneksi tiennyt, että sen jälkeen emme koskaan enää juttele. Vaikka arvattavissa se kai oli. Illalla vietin laatuaikaa veljieni kanssa, eikä mikään ole parempi tapa viettää synttäreitä, sen minä sanon.

Toukokuu

Vietin vapun ystävän luona Hämeenlinnassa. Oli tosi kivaa. Sillä reissulla matkustin elämäni ensimmäisen kerran Onnibussilla. Vaikutelma: täyttä ja ahdasta ja hiostavaa, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Hienoa, että tällainen matkustusmahdollisuus on olemassa nykyään.

Vanhempieni pihalle nousi vihoviimein trampoliini, ja ajattelin, että tästä lähin en tee enää mitään muuta kuin pompin siellä.


Kirjoitin viimeisen luvun graduuni ja ihmettelin, että tässäkö tää nyt oli. Sovimme graduohjaajan kanssa, että nyt pidän vähän lomaa. Samana päivänä sain tietää pääseväni elämäni ensimmäisen kerran semmoiseen hemmottelu-kasvohoitoon. Jee!

Kävin aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen pääsykokeessa, joka ei ollut kiva kokemus ja ajattelin, että kävinpä siellä nyt nolaamassa itseni, mutta väliäkös tolla nyt. 

Postiluukustani kolahti toinen Ismo Leikola -fanipaita. Olin menossa se päälläni illaksi töihin, mutta viime tingassa pyörsin päätöksen ja vaihdoin jonkun muka asiallisemman paidan.

Kesäkuu

Vietin aivan ihanan kesälomaviikon kummien luona. Kasvohoitoa ja yhdessäoloa ja Aino-jäätelöä ja Lottakoti-kahvittelua ja ja ja.... Onneksi on kummit. <33

Sain tietää päässeeni aikuiskouluttajan pedagogisiin opintoihin ja olin yksinomaan järkyttynyt.

Vietin tylsän ja sateisen juhannuksen kotona lukien kirjoja, joita ei ollut pakko lukea.

Aloitin työt kirjastolla ja taas aloitus jännitti hirveästi, mutta taas tulin maailman onnellisimmaksi siitä, että saan olla siellä. Oli i-ha-naaa.

Löysin kirjastosta lapsuudessani esitetyn "Parhaat vuodet" - tv-sarjan dvd-boxin ja tuijotin innoissani sitä. 

Heinäkuu

Olin töissä kirjastolla ja iloitsin jokaisesta aamusta, jona sain mennä töihin.


Kävin syömässä ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aikoihin.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran Wilhelmiinan konditoriassa. Suklaakakku ei ollut minun vaatimuksiani täyttävää, ei ollenkaan tarpeeksi makeaa, mutta olen iloinen, että tuli käytyä.

Koukuttauduin Blondi tuli taloon -tv-sarjan dvd-boxeihin.

Oli ihanaa istua töiden jälkeen puistossa kahvilla ystävän kanssa.

Löysin uuden lenkkipolun, josta tuli pitkäksi aikaa lempipaikkani.

Pääsin veljentytön kanssa tivoliin, mikä oli haaveideni täyttymys. Olen odottanut sellaista koko tätiyteni ajan.

Tein Jyväskylä-Pasila-Hämeenlinna-Tampere-Jyväskylä-rundin, johon sisältyi mm. futsal-turnaus, lapsuudenystävän tapaaminen ja Muumi-museo. Oli mahtavaa.

Elokuu

Huomasin yhtäkkiä uusin silmin ihmisen, jonka naaman olin nähnyt melkein kahden kuukauden ajan joka päivä. Elämästä tuli ihan hullunmyllyä.

Ahdisti aivan helvetisti, koska gradua piti ruveta viimeistelemään, valmistuminen ja työnhaku alkoi olla melko ajankohtaista ja maraton oli tulossa. Henkeä kuristi.

Kävin ahdistusta pakoon päästäkseni katsomassa "Elämältä kaiken sain" -leffan. Irtokarkeilla höystettynä toimi tarkoituksessaan hyvin. 

Kävin istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja haaveilin, että mulla on elämässä jotain romantiikkaa. Siirsin Ismo Leikolan ja minun yhteiskuvan aamukahvipöydästä jonnekin vähemmän keskeiselle paikalle, kun elämässä oli tärkeämpääkin.

Juoksin ennätyksellisen maratonin Raatteen tiellä. Se oli upeampi kokemus, kuin mikään muu aiempi maraton Roomaa lukuunottamatta.

Syyskuu

Elämä ja gradun viimeistely plus muu siihen liittyvä vetivät mieltä reippaasti alaspäin. Yritin jaksaa kestää.

Eräänä aamuna sain parhaan aamuherätyksen ikinä: ensimmäinen mitä silmät avatessani näin oli veljeltä tullut tekstari, jonka mukaan mulla on yksi veljenlapsi lisää. Julistin sitä koko päivän kaikille.

Samana iltana kävin taas istumassa iltaa The Ihmisen kanssa ja seurasi jo toinen maailmankaikkeuden järähdys saman päivän aikana. Ei siitä sen enempää.

Työni kirjastolla loppui, mikä oli ihan kamalaa, mutta onneksi lähtöjuhlallisuuteni olivat ihanat ja sain kokea olleeni pidetty työyhteisössä.

Tutkinnosta erilliset aikuiskouluttajan pedagogiset opinnot alkoivat, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä.

Sain pitää sylissä kymmenen päivän ikäistä ihmistä ja taas kerran ymmärsin, että tässä on ihme, vaikka noin yleensä en koe itseäni kovin lapsirakkaaksi. Silti, siinä hetkessä oli tiivistettynä kokonaisen elämän ihme.

Lokakuu 

Hoidin kaikkia asioita yllättävän järjellisellä ja ahdistumattomalla otteella. Pääsin jotenkin sellaiseen tunnetilaan, että nyt asiat ovat näin ja toimin parhaani mukaan ja olen iloinen siitä mitä on. Hain töitä, tein apo-opintoja, palautin gradun. Vihoviimeisen ja elämäni viimeisen version. Kävin kirjastossa, kävin yliopistoliikunnan tunneilla, aloin tutustua kirjaston koulutuksiin ja auttaa niissä apo-opintojen harjoittelun merkeissä.

Kävin katsomassa "Kätilö" -leffan, koska olin lukenut myös kirjan ja halusin nähdä leffaversion. Muistan, että kirja oli pettymys suurten odotusten jälkeen, ja niin oli elokuvakin. Vaikka ei kai mun olisi pitänyt niin kovin suuria odottaa.

Olin serkkuni häissä ja huomasin, että oon elämässäni osallistunut aika harvoin häihin. Oli tosi kivaa.

Marraskuu

Sain gradusta lausunnon ja arvosanan ja hain tutkintoa.


Lensin Ateenaan. Olin Ateenassa. Juoksin maratonin historian legendan mukaista, alkuperäistä reittiä myöten. En oikein vieläkään ymmärrä sitä, kai.

Vietin lähes viikon kummien luona ihmettelemässä tätä kaikkea. 

Olin kummien 70-lukutyylisillä synttäreillä ja pidin siellä puheen. Juhlissa olin onnellinen siitä, että mulla on elämässä niin paljon niin tärkeitä ja ihania ihmisiä.

Juhlista seuraavana päivänä kävin viimeisen kerran katsomassa ukkia.

Päätettiin, että pidetään valmistujaiset, kun kerta valmistun ja koska haluan iloiset juhlat itselleni.

Kävin katsomassa Jekyll ja Hyde -musikaalin teatterissa. Tästä tykkäsin tosi paljon. 

Joulukuu

Oltiin veljen lapsen ristiäisissä. Jee! :)


Ihmettelin sitä, onko kohta jo joulu.

Vietettiin valmistujaisiani. Mikä tärkeintä, rakkaimmat ihmiset kasassa ja tarjoilutkin parasta mahdollista.

Saatettiin ukki viimeiselle matkalle.

Ostin joululahjat suht viime tingassa, vaikka olin ajatellut, että tänä vuonna en osta muille kuin kummilapselleni.

Sain joulupäivänä puurosta mantelin. Suoraan sanottuna tuntui vaikealta uskoa, että mulla muka olisi edessä onnekas ensi vuosi.

Oma suurin toiveeni on, että ensi vuonna saisin työpaikan. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos asiat pysyisivät suurin piirtein samalla tavalla kuin ne nyt ovat, eli että kukaan lähipiirissä ei ole kuollut eikä vakavasti sairas, ja että mulla olisi työpaikka. Mielestäni se on aika paljon, mutta ei liikaa toivottu.
Tietysti olisi kiva, jos elämässä olisi tapahtunut jotain muutakin muutosta, eli muutakin kuin turhaa ja yksipuolista romantiikasta haaveilua, mutta se ei  ole prioriteetti numero yksi, eikä edes numero kolme.

Oma virallinen uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna on olla vähemmän itsekäs ja ottaa muita ihmisiä huomioon enemmän. Jos lupaan parantaa suhteessa vuoteen 2015, niin se ei ole paljon sanottu, sillä olin ihan karmea. En tiedä, mitä uskallan luvata,
mutta lupaan parantaa itseäni näissä asioissa. 

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, onnekasta ja rakkaudentäyteistä vuotta 2016 jokaiselle, joka tämän lukee, näkee tai kuulee!






 

Rakkautta vain

Veikkaan tämän blogin lukijoissa olevan jonkun tai joitakin, jotka haluavat tietää, mitä mulle tällä viikolla kuuluu. Siispä kerron. Ehkä tulen taas kertoneeksi sellaisia asioita, jotka olisi parempi jättää kertomatta yhtään kenellekään, mutta olen jo aikapäiviä sitten huomannut, että nimenomaan sellaisia asioita varten on blogi. Oikeastaan tulen kai tällä korvanneeksi pakollisia yhteydenpito-sähköposteja, sillä niissähän sitä ihmiset aina yrittää vain olla turhaan kohteliaita. Täällä tulee puolihuolimattomasti kerrottua oikeat kuulumiset, niille joita ne kiinnostavat edes sen verran, että jaksavat lukea.

Ja sitten asiaan.
Nokkelimmat saattoivat tehdä joitakin päätelmiä viime postauksen hämäristä yksityiskohdista.
Tässä tulee sama paljastus avoimempaan muotoon puettuna: sisälmyksissäni on nyt vajaat kaksi vuotta ollut jotain aivan helvetin kipeää. Tosin jo hyvän aikaa sitten, ehkä tämän vuoden keväästä lähtien, olen lakannut tuntemasta sitä kuin pieninä neulanpistoina. Arpeutunut haava, mutta järjettömän laajalle levinnyt sellainen.

Vähän ennen viime postauksen kirjoittamista mieleeni oli hiipinyt tunne siitä, että nyt olen terve. 
Vihdoin.
Jokin sellainen mieleni osa, joka oli syvällä siellä arpikudoksen alla, on elossa, vaikka oikeastaan en edes muistanut sen olemassaoloa enää.

Viime viikolla keitin makaroneja, mutta en jaksanut / muistanut / malttanut syödä niitä.
Tänään käräytin ruokani pohjaan ja pelkäsin jo ihan tosissaan, että joku kohta hälyttää palokunnan.

Viime viikon olin yksinomaan onnellinen ja tällä viikolla olen ollut yksinomaan levoton.

Olen tehnyt kammottavia havaintoja itsestäni.
Ensimmäinen, joka ei kylläkään ole mikään uusi havainto, tulee tässä:
Kaikki tietävät, että 99, 9 % elämäni tilanteista en saa sanaa suustani ulos. En vain saa suutani auki. Olen maailman huonoin puhumaan, rupattelemaan, keskustelemaan, ennen kuin ollaan tosi tuttuja ja ja tutuissa tilanteissa.
Kuitenkin, on yksi tilanne, jossa pätevät kaikki täysin päinvastaiset lainalaisuudet.
Silloin, kun pidän jostakin ihmisestä oikein paljon, en pysty pitämään turpaani kiinni hetkeäkään. Se ihminen vetää puoleensa kuin joku magneetti, on ihan pakko, ihan pakko pakko pakko juosta koko ajan perässä ja hölöttää.
Ja kuunnella itsekin kauhuissaan kaikkea sitä idiotismin määrää, mitä suusta tulee ulos.

Olen kuullut, että monilla ihmisillä se on päinvastoin: kuulemma normaalielämässä taitavat keskustelijat menevät ihan lukkoon silloin, kun merkityksellinen henkilö astuu näköpiiriin.
Kunpa se olisi mullakin niin. Mutta ei ole.
Esimakua olette saaneet jo keskusteluistani Ismo Leikolan kanssa, mutta miettikää niiden pohjalta sit sitä, kun sellanen Ismo Leikolaan verrattavissa oleva on koko ajan käsivarren ojennuksen päässä. 
Tai sitten älkää miettikö.

Puhumattakaan sitten tavastani jäädä pohtimaan ja analysoimaan jokaista käymääni keskustelua ja jokaista niissä käyttämääni sanaa ja äänenpainoa.
Muistin taas, miltä tuntuu olla ikuisen ja muuttumattoman dilemman edessä. 
Sen, että emme voi nähdä toisen ihmisen mieleen.
Siihen ei vain ole mahdollisuutta. Toisen ihmisen tietoisuuteen ei ole pääsyä, ikinä.
Voimme vain päätellä, analysoida, kuunnella, katsella, arvailla.

Eihän ihminen itsekään pysy omissa ajatuksissaan aina perässä. Tiedostamattomia ajatuksia ei luonnollisestikaan voi tiedostaa, ja ainakin itse tulen monissa tietoisuuden tason havainnoissakin aika usein ihan jälkijunassa.
Todellisuus muuttuu ja muovautuu jatkuvasti, ja ikään kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaisuutta, pitää sen lisäksi muistaa, että jokaisella meistä on oma, jatkuvasti muuttuva todellisuutemme, jonka läpi katselemme toisiamme ja yritämme napata palan sieltä toisen täältä toisten todellisuuksista. Sen verran, mihin nyt kenenkin kapasiteetti riittää.

Niin että yritä siinä sitten päättää tai päätellä jotakin. Tarkoittiko tuo katse, hymy, ele, sana, että tunteemme voisi kenties olla vastavuoroinen? Sanoinko nyt jotakin, mikä pilasi kaiken, vai oliko kaikki pilalla jo ennen tätä, vai onko kenties vielä toivoa? Tarkoittiko tuo hiljaisuus, että nyt astuin askeleen liian lähelle, vai onko se vain osoitus siitä, että hän ei tiedä mitä sanoa, vai onko tää ihan neutraali mitään tarkoittamaton hiljaisuus, jota ei pidä jäädä miettimään? Mikä on seuraava askel, saako sellaista ottaa, pitäisikö odottaa, kuinka kauan?

Ja voi hemmetti sentään kun ei voi puhua tai sanoa suoraan mitään. Sillä tavallahan sitä ainakin kaiken aina pilaa. Vai voiko? Ja voiko luottaa siihen, että toinen todellakin kaikilla tietoisuutensa tasoilla tarkoittaa sitä, mitä vastaa suoraan puheeseen?

Ja lopputulema on aina se, että oikeastaan en edes halua tietää. 
Haluan pitää illuusioni, esim. tunteen vastavuoroisuudesta, ainakin vielä tämän hetken.

Toinen itseäni koskeva pohdinnan aihe:
Jokainen kanssani tekemisissä ollut varmaan tietää, kuinka käsittämättömän huono olen peittämään tunteitani.
Vaikka kuinka lujasti ja sataprosenttisesti päätän, että nyt en näytä tätä tunetta, en näytä että jännitän, suren, olen pettynyt, olen vihainen, olen toiveikas, olen väsynyt, olen iloinen, olen sitten mitä tahansa, jokainen näkee sen kilometrien päähän, vaikka kuinka päättäisin, että en näytä sitä.

Olen huono peittämään sitä, jos en pidä jostakin ihmisestä.
Aivan super-multi-extrahuono olen peittämään sitä, jos pidän jostakusta, kuten jo edellä tulin todenneeksi.
Se on aiheuttanut, ja aiheuttaa varmasti jatkossakin, paljon häpeällisiä tilanteita.
Kysymys kuuluu: Onko tämä huono asia? Pitäisikö olla toisin?
Olisinko todellakin mieluummin aina cool ja osaisin aina näyttää aina siltä miltä pitääkin, vai tyydynkö lapsenomaisen avoimeen, vilpittömään ja varmaan jonkun mielestä kovin sympaattiseen sekoilutyyliini?
Suuri lohtuni on ollut muistaa ja huomata, että olen kuin roolihenkilö suoraan Klikkaa mua -sarjasta.
Silloin tilanne ei voi olla kauhean paha.

Ja vielä se viimeinen kysymys:
Onko tällainen tunne ihmisen omassa kontrollissa?
Voinko hengittää ihmisen ulos itsestäni jollakin joogaharjoituksilla, voiko hän lähteä yhtä kevyesti kuin on tullutkin, jos kaikki päättyy niin huonosti kuin aina ennenkin?
Vai olemmeko taas vain niitä jonkun mielipuolisen pelin nappuloita, joista toisille käy hyvin ja toisille huonosti, ja joista ensin mainittuun ainakaan minä en kuulu.
 

Mutta hei, toistaiseksi.
Elossa!  

Ja kliseisten mietelauseiden osio tähän päivään:  
Se on vain elämää. En ole ensimmäinen enkä viimeinen näiden kysymysten edessä oleva, eikä tästä elämästä kuitenkaan kukaan hengissä selviä. Päättää sitten kukin tahollaan, miten haluaa jäljellä olevan ajan kuluttaa.
Ja ennen kaikkea pitäisi osata, jaksaa ja muistaa antaa aikaa, anteeksi ja armoa, sekä itselleen että muille. Elämä ei tule valmiiksi, emmekä me tule valmiiksi.
 




 

Kesän kynnyksellä

Säät eivät pitkään aikaan ole näyttäneet siltä, mutta tällä viikolla sitten vihdoin. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että kohta on kesä.

Myös mielessäni oli viime viikonloppuna lyhyt kesäinen hetki. En nyt saanut tätä muotoiltua paremmin. Mutta siis niin, että hetken mielessänikin tunsin sellaisen kesäisen leppeyden, josta ollaan oltu todella kaukana viime aikoina ja taas viikonlopun jälkeen. Sanoin eilen ystävälleni, että en kestä sitä, minkälainen olo mulla koko ajan on, enkä etenkään sitä, minkälainen ihminen musta on sen olon seurauksena tullut. Oma huonontuulisuuteni kuvottaa. Itseäni ja kaikkia lähellä olevia.

Mutta siis, viikonloppuna muistin taas hetken ajan, miltä tuntuu olla iloinen, miltä tuntuu nauraa oikein kunnolla. Jo pelkkä sen muistaminen havahdutti (taas) pohtimaan, onko siitä tosiaan niin kauan, kun viimeksi nauroin tällä tavalla. Lisäksi viikonloppuna muistin taas, millaista oli joskus silloin, kun oli lapsi. En pidä itseäni kovin aikuismaisena, ja pystyn mielestäni hyvin muistamaan, minkälaisia tunteita mulla oli tiettyinä lapsuuden ikäkausina, mutta viime viikonlopun kaltaisina hetkinä aina kunnolla ymmärtää, että lapsenomaisia onnenhetkiä tulee enää harvoin, ja silloin kun tulee, niistä pitää ottaa kaikki irti. 

Ja sitten ehkä asiaan?
Ilon aiheuttajia olivat a) veljen perhe, b) kaikki muut perheenjäsenet ja c) trampoliini.
<3 <3 <3 

Tää on taas niitä hetkiä, jona sanat eivät vain jotenkin riitä.
Olen aina rakastanut pomppimista. Siis ihan maassakin, omalla ponnistusvoimalla. Mulle nauretaan aina kotona, koska pompin ympäriinsä jatkuvasti.
Olen rakastanut yli kaiken niitä harvoja elämäni hetkiä, joina olen päässyt trampoliinille. Muistan elävästi, kuinka 6-vuotiaana kulutin koko Visulahden reissun pelkästään trampoliinilla posket punaisina pomppien. Ja 9-vuotiaana Puuhamaassa. Ja joka paikassa, missä vain trampoliineja on ollut.

Yläasteen telinevoimistelu-temppuilu-liikuntatunneilla olisin aina halunnut mennä vain trampalle pomppimaan, mutta en kehdannut, koska se oli siellä vauhdin ottamista varten.
Olen aina, koko elämäni, haaveillut omasta trampoliinista, mutta tiennyt, että se ei ole mahdollinen.
Viime kesänä en enää välittänyt siitä, kehtaanko ja onko noloa, kun huomasin trampoliinin veljeni pihalla. Menin pomppimaan ja huomasin pian, että kaikki muut aikuiset tulivat perässä.
Siitä se ajatus sitten muistaakseni lähti. Hankitaan meillekin tällanen. 

Trampoliinin hommaamisesta vanhempieni kotipihalle alettiin puhua vakavissaan joskus tämän vuoden synttäreideni aikaan.
Pari viikkoa sitten olin mukana ostamassa sitä. Vielä siinä vaiheessa en oikein uskonut sitä todeksi.
Viime viikonloppuna se pistettiin porukalla pystyyn. Vielä siinäkin vaiheessa tuntui vaikealta uskoa.

Annoin veljen lasten mennä ensin pomppimaan, kun trampoliini viimein auringon laskiessa jökötti takapihalla.
Kävin salaa pomppimassa yksin, kun lapset lähtivät syömään.
Sen jälkeen mua ei enää saatu sieltä pois.

Ja yhtäkkiä siinä sitä sitten oltiin. Kaksi veljeäni ja minä ja kasa lapsia, pomppimassa kilpaa trampalla, ja muistin yhtäkkiä, miltä tuntui olla lapsi, silloin joskus, niinä lapsuuden hetkinä, jona oli oikein kivaa. Naurettiin vaan ja riehuttiin ja naurettiin lisää, eikä ketään kiinnostanut se, että isä tuli nurkan takaa karjumaan, että "siinä on 140 kg painoraja!!!"
(Tosin pidimme kyllä huolen siitä, että painorajat eivät ylittyneet, eli emme pomppineet kaikki yhtä aikaa. Älkää siis huolestuko.) 

Muistin yhtäkkiä, miltä tuntuu olla tosi iloinen, millaista on, kun on ihan tosi tosi kivaa, eikä haluaisi lopettaa ikinä.
Hypin vielä, kun kaikki muut olivat jo siirtyneet makkaranpaistonuotion ääreen pakoon yön kylmyyttä. Kuulin, kuinka joku sanoi, että "vielä aamulla kun herätään, niin se on siellä pomppimassa".

Seuraavana päivänä lasten lähdettyä juoksimme veljeni kanssa kilpaa trampoliinille, pois alta risut ja männynkävyt, nyt kun trampalla oli tilaa eivätkä painorajat paukkuneet.

Muistin, että just tällaistahan se oli joskus viisitoista vuotta sitten. Äiti ja isä sisällä telkkarin ääressä, minä ja kaksi vuotta vanhempi veljeni ulkona riehumassa. Loikimme ja nauroimme kilpaa. Teimme vaikka kuinka paljon erilaisia variaatioita.
"Hypitään yhtä aikaa ylös ja alas."
"Sit tehään silleen, että sä hyppäät aina kun mä tuun alas."
"Sit tehään silleen, että hypitään tässä ympyrää, tahdissa."
"Sit tehään silleen, että mä makaan tässä keskellä trampoliinia ja sä pompit ympärillä."

Jäin pohtimaan, mikä siinä oli perimmäinen kiehtovuus.
Ehkä jonkinlainen rajattomuuden tunne. Normaalilla omalla hypyllä voi lentää korkealle ilmaan, melkein kuin lentäisi. Jos toinen hyppää vieressä samaan aikaan, lentää vielä korkeammalle, kun ei ole enää pelkästään oman ponnistusvoiman varassa. Vain turvaverkko on rajana. Jos ei jaksa itse enää hyppiä, saattaa saada ilmalentoja jo toisen hyppiessä vieressä. Lopulta vain toivoisi, että tramppa olisi vielä puolta isompi ja turvaverkko kaksi kertaa korkeampi, että mitään rajoja ei enää olisi.

Lihaskivusta päätellen se oli lisäksi ihan oikeaa liikuntaa. Miten joku niin kiva voi aiheuttaa niin kovan niska- ja jalkalihaskivun?!

Vielä lisää ilon pisaroita tihkui siitä, että Ismo Leikola oli lauantaina Neljän tähden illallisessa ja maanantaina postiluukustani kolahti uusi Ismo Leikola -paita! (En tosin kehdannut mennä se päällä illaksi töihin, vaikka aioin.)

Mutta kyllä Ismo Leikolakin jää auttamatta kakkoseksi, kun on mahdollisuus lentää turvaverkon rajoissa ilmaan. Näin on. 

Keväthavaintoja

Bloginkirjoitusinspiraatio on ollut vähän kateissa. Ei siksi, että ei olisi asiaa, vaan siksi, että tuntuu, että selväpiirteistä asiaa ei tunnu löytyvän kokonaisen postauksen vertaa. Päätinpä siis koostaa postauksen useista pienemmistä asioista.


1. Ihmiset ärsyttää. Kerron tämän nyt tiivistyksenomaisesti heti alkuun, että sitten pääsen käsittelemään mukavampia asioita. Viime aikoina erityisen paljon on ärsyttänyt kaksi ihmistyyppiä: A) Päällepäsmärit, erityisesti se tyyppi päällepäsmäreistä, jotka puhuvat paljon itsestään ja siitä, mitä ovat tekemässä tai aikovat tehdä, mutta eivät ikinä tee mitään muuta sen puhumispäsmäröinnin lisäksi ja B) Ihmiset, joille lappaa joka suunnasta roppakaupalla niin paljon kaikkea hyvää, että sitä ei selitä mikään, ei kova työ eikä paraskaan tuuri, ja jotka siitä huolimatta vain ja ainoastaan vinkuvat, kitisevät ja ruikuttavat minkä ehtivät. Ok, itsessäni on vähän tuota samaa piirrettä. Mutta se ei estä ärtymystäni. Pikemminkin lisää sitä.




1. Parinetsintäohjelmat huvittavat. Olen jo pitkään pohtinut, mikä tämän ilmiön takana on. Joka suunnalla ihmiset pariutuvat, kihlautuvat ja astelevat alttarille. Silti, samaan aikaan televisiotarjonta tulvii erilaisia, enemmän tai vähemmän epätoivoisia parinetsintäohjelmia. Ensimmäinen, jonka minä pystyn muististani kaivamaan, oli Napakymppi, jossa selvitettiin tarjolla olevien, vastakkaisen sukupuolen edustajien mielipiteitä näkemättä heitä, itse keksityin kysymyksin, ja lopussa päästiin matkalle lähelle tai kauas. Sitten tuli Maajussille morsian, jossa keskellä ei mitään asuvat, maatilansa töihin sidotut tyypit pyysivät telkkarissa apua parin löytämiseen, Välissä oli joku miljonääri-Jussi, jossa joku tavallinen duunari testasi, kuka voisi rakastaa häntä vielä senkin jälkeen, kun selviää, ettei hänellä mitään rahaa ole. Nykysin on tarjolla osapuilleen kaikkea: myötähäpeää aiheuttavia sinkkuristeilyjä, jotka jostain vihoviimeisestä syystä kuvataan telkkarissa, Suomen pisimpiä ensitreffejä, joissa tarkoitus on muuttaa yhteen, ja viimeisimpänä pisarana vielä ensitreffit omissa häissä. Ja ihan viimeisimpänä, ensitreffit alasti.
Mitä? Miksi? Selittäkää. Onko sinkkuja normaaleja enemmän, vai ovatko tällaiset ohjelmat vain jotenkin erityisen tuottavia? Palvelevatko nämä ohjelmat enemmän niihin osallistujia vai niiden katsojia? Kumpuaako tarve ohjelmiin siitä, että yhä useammat luulevat löytävänsä rakkauden televisiokameroiden edessä, vai siitä, että yleisö haluaa katsoa tällaista?


2. Gradu ei tällä hetkellä ahdista. Sitten joskus, kun ikuisuuden päästä palaan toukokuun 2015 tunnelmiin, haluan muistaa ajatelleeni myös näin. On näitäkin  hetkiä, joina olen tyytyväinen sekä syksyllä tekemääni aihevalintaan että omaan työpanokseeni.


3. Opiskelijaruoka = <3 Lähes viisi vuotta se kesti, mutta nyt olen oppinut arvostamaan sitäkin. Sitä, että joka päivä saa valita usean ravintolan useista ruokavaihtoehdoista. Yleensä jossain on tarjolla on jotain hyvää, joskus pitää tyytyä keskinkertaiseen. Maksamalla kaksi euroa ja kuusikymmentä senttiä saa syödä lämpimän ruuan, salaatin ja leipää. Ensimmäisenä ja toisena opiskeluvuonna olin ihan vakavissani sitä mieltä, että se on aika kallista. Nyt suren jo valmiiksi sitä, että tulee aika, jona en sitä enää saa.


4. Ismo Leikola = <3 Pidin lupaukseni (ainakin melkein) ja Ismo Leikolaton huhtikuu on nyt ohi. Nyt saan taas jatkaa pakkomielteistä jaaritteluani. Eilen iltapäivällä lojuin telkkarin edessä ja mulla oli tylsä ja aika surkea olo, kunnes äiti avasi telkkarin satunnaiselta kanavalta tarkistaakseen uutiset teksti-tv:stä. Ja taivas varjele mitä silmieni eteen tuli!!! Huusimme yhtä aikaa. Äiti sanoi, että "kukas siinä on!!", minä huusin, että "Herrajumala!!!" ja äiti sanoi, että "ei kun Ismo Leikola."


Kyseessä oli koko perheen viihdeohjelma, Pop'n Roll. Talvella, kun ohjelmaa mainostettiin, näin I.L.:n olevan mainoksessa. Ei varmaan tarvitse korostaa, että ohjelman ensimmäisen lähetyksen startatessa olin parkkeerannut itseni tiukasti telkkarin ääreen, kunnon kisakatsomoeväillä varustettuna. Eikä se sitten ollutkaan siellä. Nielin pettymykseni ja lohduttauduin sillä, että onneksi näin hänet lähitulevaisuudessa Tuubi- ja Huutokauppakeisari-ohjelmissa. Lopulta en enää muistanut koko Pop'n Roll -ohjelmaa, koska ohjelma itsessään ei juuri kiinnosta.


No, eilen kuitenkin katsoin. Ja Ismo Leikola oli niin ihana. En ole pitkään aikaan katsonut edes hänen Youtube-klippejään, koska osaan ne suurin piirtein ulkoa. Eilen sain taas suureksi onnekseni muistaa, miltä tuntuu nähdä hänet, miltä tuntuu se Ismo Leikolan aiheuttama lämmin mieliala, joka laskeutuu keskelle arkielämän harmaata ankeutta. Katsokaa kaikki se Pop'n Roll -jakso katsomosta, en pääse yli hänen ihanuudestaan.


Mikä hienointa, paras on vielä tulossa.
En muista, olenko jo avautunut tästä täällä blogissa, joten avaudun nyt varmuuden vuoksi uudestaan.
Viime kesänä tuijotin monena arki-iltana telkkarista ohjelmaa nimeltä "Neljän tähden illallinen". Se on sarja, jossa viikottain neljän julkkiksen ryhmä kokoontuu vuorotellen jokaisen kotiin tai muuhun vuorossa olevan julkkiksen kehittelemään paikkaan. Jokainen julkkis vuorollaan tarjoaa toisille illallisen, johon kuuluu alku-, pää- ja jälkiruoka. Lisäksi illalliselle kuuluu jokin ohjelmanumero. Lopuksi vieraina toiset, illalliselle kutsutut julkkikset antavat kokoonkutsujalle arvosanan ruuista ja tunnelmasta. Parhaat pisteet saanut voittaa.


No niin siis, katselin sitä ohjelmaa viime kesänä aika paljon. En ollut erityisen kiinnostunut ohjelmasta enkä siinä esiintyvistä julkkiksista (jotka siis vaihtuivat viikottain). Katselin ohjelmaa usein vain, koska mulla ei ollut parempaa tekemistä.


Heinäkuun loppupuolella koitti kesäni kohokohta, matkani ensin Berliiniin ja sitten kummieni luokse. Kun olin palannut kotiin ja ollut kotona muutaman päivän, katsoimme taas Neljän tähden illallista äitini kanssa. Ja silloin äitini pudotti pommin. "Ai niin, Ismo Leikola oli tässä ohjelmassa sillon, kun sä olit siellä Berliinissä!" Totta kai kiirehdin heti netin Katsomoon, mutta ohjelma oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Luulin jääväni ikuisesti katkeraksi: Ismo Leikola Neljän tähden illallisessa, ja juuri silloin minä olen jossain hiton Berliinissä.


Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin, että kesän Neljän tähden illallinen -jaksot tulevat uusintana, aina lauantaipäivisin. Huomasin sen aivan sattumalta. Sanoisinko jopa, että kohtalon johdattamana. Ei varmaan tarvitse kysyä, mitä teen tai missä olen lauantai-aamupäivänä 23. toukokuuta!


Jee!

Palasista koostuva minuus

Viime aikoina itsetuntoni on ollut heikompi ja yleinen tunnetilani lytätympi vielä satakertaisesti normaaliin verrattuna. Johtuen monesta asiasta, ihmisestä ja oikeastaan ei kai mistään. Tuskin siitä ketään toista voi loppujen lopuksi syyttää, tai kiittää kuin loppuviimein vain itseään. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että kävin taas Alkossa, eikä multa taaskaan kysytty papereita. Näytän siis Alko-myyjienkin mielestä vanhalta ja rumalta.

Muutama päivä sitten löysin täysin sattumalta melkein viisi vuotta sitten kirjoittamani tekstitiedoston, johon olin listannut kaikkia positiivisia asioita, joita minulle on joskus sanottu. Olin kirjoittanut, kuka sanoi, mitä ja missä tilanteessa.
Lista oli pitkä, ja siinä oli vain pieni murto-osa koko elämän aikana sanotusta. Vain se, mitä sillä hetkellä silloin olen pystynyt muististani kaivamaan.

Olen kuullut monesti kehotuksen tehdä listoja omista positiivisista puolista, juuri tällaisten hetkien varalta. Siksi, että tällaisina hetkinä niitä voisi lukea ja niistä voisi ammentaa uskoa itseen pahimpinakin hetkinä.

Olen kai joskus yrittänyt sitä, mutta todennut, että se ei toimi. Tiedostan hyvät puoleni, mutta niinä hetkinä, joina en usko niihin, en vain usko niihin. Minua ei silloin auta se, jos olen itse kirjoittanut itsestäni ylös jotakin. Ei auta se, että yritän järjellä selittää itselleni, eikä se, että tiedän, että minussa on hyviä puolia.

Perjantai-iltana täysin odottamatta eteeni avautunut teksti kuitenkin auttoi. Muistin yhtäkkiä kirkkaasti ne sanat, ihmiset ja tilanteet, vaikka niistä on jo kauan aikaa. Vaikka en ollut vuosiin ajatellut niitä. Aloin lukea juttuja vain huvikseni, nähdäkseni, mitä siinä nyt olikaan, mutta vaikutus oli järisyttävä.

Noin monen ihmisen mielestä minussa on näin paljon hyvää. 
Ja kun lisään noihin viiden vuoden takaisiin juttuihin kaiken sen jälkeen sanotun, tunne oli ihmeellinen.
Niin monet uudet ihmiset elämässäni ovat sanoneet samanlaisia asioita, jakaneet niiden ihmisten mielipiteet, jotka olivat päällimmäisinä mielessäni vuonna 2010. Se positiivisten asioiden liuta ei siis voi olla vain omaa itsetuntoni pönkittämistä eikä muutaman ihmisen kohteliaisuudesta toteama lausahdus.

Pidin siitä ihmisestä, joka niistä lukemistani ja mieleeni tulleista hyvistä asioista rakentui. 
Vielä enemmän pidän siitä, että itse olen se ihminen.
Tosin en tiedä, onko tavoittelemisen arvoista pitää siitä, millainen on toisten silmissä. Tai toisin sanoen luottaa enemmän toisten sanaan kuin omaan. Mutta voiko niitä toisaalta erottaa pohtiessaan, millainen oikeastaan on? 

Sen avulla jaksoin uskoa jopa muutaman kaverin lausuman mielipiteen siitä, että Alkossa ei kysytty papereita yksinomaan siksi, että "sä oot vaan niin rehellisen näkönen". 

Ehkä tämä johti myös harvinaislaatuiseen hetkeen elämässäni. Istuin itselleni tuntemattoman ihmisen vieressä lattialla ja kerroin itsestäni pari asiaa tutustumisen vuoksi. En sanasta sanaan muista, mitä sanoin, sillä tuliviskillä oli osuutta asiaan, mutta tämä tilanne ei päättynyt vaivautuneesti, kuten minun ja tuntemattomien ihmisten tutustumisyritykset ovat aina muulloin päättyneet.
Tällä kertaa vilpittömän innostunut reaktio lausumieni ajatusten jälkeen oli: "mä tykkään sun ajatusmaailmasta!"

Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin keskustelu ei jatkunut ihan yhtä lupaavasti. Puhe johti jossain vaiheessa esim. julkkisidoleihin, ja tietysti otin puheeksi Ismo Leikolan. Reaktio tähän oli sanatarkalleen:
"Joo, Ismo Leikola on kyllä hyvä näyttelijä!"
No, sai ainakin nauraa taas. 

Hämäriä ajatuksia

Takana on suhteellisen jännittävä viikko. En tiedä, johtuuko hormonitoiminnasta vai mistä lie, mutta koko tunneskaala on käyty taas läpi pohjamudista ihan huippulukemiin.

Maanantaina postiluukustani oli survoutunut paksu, peräti kolmella ihailua herättävällä postimerkillä varustettu kirjekuori. Tiesin heti, mitä se sisältää. Hyvä, kun sain edes takkia pois ja kenkiä jaloista, kun jo olin saksimassa kuorta auki. Innoissani leikkasin ensin väärästä päästä, niin että jo ennestäänkin postiluukusta survoutumisprosessissa kärsinyt kuori muuttui vielä surkeamman näköiseksi. Sitten keksin, että sen sai helpommin auki toisesta päästä.

Ensimmäisenä kuoresta tipahti kirje.
Jostain repäisty paperilappu, johon oli mustalla tussikynällä tekstattu osimoilleen näin:
Heippa!
Tilaamastasi Ismo Leikola -T-paidasta olivat S-koot valitettavasti loppu. (tässä vaiheessa nielin paniikillisesti tyhjää.)  Ohessa M-koon paita, sekä hyvityksenä pipo ja jääskraba.
Aurinkoista kevättä!
T. Ismo Leikolan verkkokauppa

Tässä vaiheessa ravistin kuoren lopun sisällön ulos, ja siinä ne olivat. Kauan odottamani ja kaipaamani paita, viimeinkin.
Ja pipo. Ja jääskraba. Pipo, joka verkkokaupassa maksaa lähes saman verran kuin paita, ja jota en varmaankaan olisi raaskinut siksi ikinä ostaa, ja jääskraba, jota nyt ainakaan en olisi ikinä tullut itse ostaneeksi. Nyt mulla yhtäkkiä on ne kaikki, kaikki, ilman että olen maksanut muuta kuin yhden paidan. Kotiin kannettuna, ilman postikuluja.
Koko iltapäivän hypin ympäri asuntoa ja kiljuin.
Sovittelin paitaa ja pipoa.
Haistelin niitä.
Ajattelin, että en ikinä voi oikeasti käyttää paitaa enkä pipoa, sillä olisi kamalaa, jos niihin tulisi lähtemättömiä tahroja tai jos ne kutistuisivat pesussa.

Aina välillä ihailin kirjettä.
Katselin käsialaa, jolla teksti oli kirjoitettu, samaa käsialaa, jolla kirjekuoreen oli tekstattu nimeni ja osoitteeni.
En olisi uskonut, että sellaisesta voi ilahtua niin paljon.
Pelkästään siitä, että joku on kirjoittanut minulle käsin. 
Nykymaailmassa, jossa kukaan ei enää kirjoita käsin. Joka ikinen arpajaisvoitto, kirje, tiedote, viesti tulee koneella kirjoitettuna.
Ja vaikka hyvin tiedostan tämän, niin sitä en silti tiedostanut, että käsin kirjoitetusta tekstistä voi tulla niin hyvä mieli. Tämä ei ole mikään valmiiksi kirjoitettu, skannattu tai moneen kertaan kopioitu, sadoille lähetetty saatekirje postilähetyksen mukana. Joku on kirjoittanut tämän juuri minua varten. Joku on nähnyt sen verran vaivaa. 

Teki mieli lähettää palautetta ja kiittää erikseen, kaikesta.
Myös teki vähän mieli kysyä, miksi. Miksi ihmeessä haluatte itse maksaa postikulunne ja korvata paidan koon puuttumisen lähettämällä melkein koko lopun tuotevalikoiman? Kyllä tällaisessa täytyy olla jotain hämärää kuulkaa. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Loppuviikosta luin pari hyvää elämänviisautta. Sellaista, jotka tuntuvat liian yksinkertaisilta, että niitä pitäisi erikseen muistaa ja muistutella. Ja joita kuitenkin on niin käsittämättömän vaikea oppia soveltamaan.
Ensimmäiseksi: Kaikki ihmiset eivät ansaitse kuulua elämääsi. Älä siis tuhlaa aikaasi sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa et tunne oloasi upeaksi.
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minulla on. Kun huomaan, että mulle tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa, ajattelen aina, että minussa on jotain vikaa. Ajattelen, että minä nyt vain olen sosiaalisesti kelvoton, enkä osaa. Ajattelen, että minun pitää muuttua.
Tosiasiahan on, että jos jonkun ihmisen kanssa tuntuu aina tai usein siltä, kuin elimistöä pumpattaisiin tyhjiin, niin ei niiden kanssa tarvitse olla. Siihen ei tarvitse etsiä mitään syytä tai syyllistä. Voi vain kanavoida aikansa johonkin tai johonkuhun sellaiseen, jonka kanssa ei tunnu karsealta olla. Sellaisiakin on, mutta ne eivät koskaan löydy, jos jää etsimään vikaa itsestään sellaisten keskelle, joiden kanssa tuntuu aina vain yhtä pahalta.

Toiseksi: Hyväksy myös ne anteeksipyynnöt, joita et koskaan saanut. 
Ei siksi, että  itse olisit siten parempi ihminen.
Vaan siksi, että niin on sinulle itsellesi helpompi. Kukaan muu ei tarvitse sitä anteeksiantoa eikä kärsi anteeksiantamattomuudesta, kuin se, joka kantaa katkeruutta sisällään.
Keksin myös, näiden luettujen viisauksien lisäksi, ihan itse yhden tärkeän asian.
Sen, että tulevaisuuden epävarmuudella on kaksi puolta. Se, että ei tiedä tulevaisuudesta mitään, ei välttämättä tarkoitakaan aina sitä, mitä olen aina luullut sen tarkoittavan. Eli, että tulevaisuus on kuilu, johon putoaa.
Se voi tarkoittaa myös sitä, että on monia vaihtoehtoja. Monia ovia, joita voi kokeilla avata, ja joista on mahdollista jatkaa matkaa valintansa mukaan. 

Sellasta.
Ja tänään oli ihan uskomaton päivä! En oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui. Mutta jotain. Minun elämäni mittapuulla valtavaa.
Jätän ihan tahallani kertomatta, mitä.
(Saa arvata. Viiden pisteen vihje: Ei liity Ismo Leikolaan millään tavalla, uskokaa tai älkää.) 





 

Perjantai-illan ilo

Kerronpa nyt taas päivän kuulumiset.
Tänään kävin yliopistolla sellasella helvetillisellä FitIntervall-tunnilla. Kohtasin steppilautakammoni ja yritin sietää ohjaajan jatkuvia "jaksaajaksaatekeetekeevielävaan EI LOPETETA!" -kirkunaa. Hyvän hikitreenin sai. 

Kun tulin iltapäivällä kotiin, kävin taas suihkussa ja puin päälleni taas tarkkaan harkitun asukokonaisuuden. Näytin tosi hyvältä ja sen kunniaksi yritin ottaa itsestäni elämäni ensimmäistä teinipeilikuvaa, eli valokuvaa peilin kautta, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Salamaa ei voi käyttää ja ilman salamaa kuvasta tuli aina tärähtänyt ja taustassakin mätti aina joku ja zoomaaminen oli turhaa ja oikeastaan ei se hyvä idea ollutkaan, eli ei siitä sen enempää. 

Sitten olikin vielä tunti aikaa. Tunti siihen kellonaikaan, jolloin olin ajatellut lähteä kotoa kohti Ismo Leikolan keikkaa. Puolitoista tuntia Ismo Leikolan näkemiseen, ja mä olin vaan kotona ihan coolisti ja rauhallisesti. Otin jäätelön pakastimesta ja söin sen samalla kun selailin tyhjänpäiväisiä nettikeskusteluja, oli hyvää. Oli tosi hauska tunne olla niin kylmänrauhallinen, vaikka maailmaajärisyttäviä asioita oli taas tapahtumassa. Voi, kun sellainen tunne tulisi useammin. 

Sitten kello tuli kuusi, eli mun olisi jo pitänyt alkaa tehdä lähtöä, toisin sanoen ulkovaatteiden pukemista ja paniikkitarkistuksia. En alkanut. 
Selailin vielä vähän aikaa nettikeskusteluja kaikessa rauhassa. Sitten suljin koneen, lompsin pukemaan ja lähdin tarkistelematta mitään. En katsonut kertaakaan, oliko mulla avaimet, lippu tai rahat mukana, kun muistin ne kerran laukkuun laittaneeni. Sekin oli aika jännää.

Perille löytämistä ei tarvinnut huolehtia, sillä keikka pidettiin tällä kertaa yliopistolla, rakennuksessa, jossa käyn melkein joka arkipäivä. Siellä samassa salissa Ismo Leikola on kaksitoista vuotta sitten tehnyt ensimmäisiä keikkojaan, olemme tallanneet ihan samoja katuja ja viettäneet aikaa täysin samoissa yliopistorakennuksissa, luennoilla, ruokaloissa ja keskustan baareissa. Nyt siellä salissa oli Ismo Leikola -special, jota minun ei alun perin pitänyt mennä katsomaan, mutta olinpa nyt kuitenkin menossa. Koska enhän minä voi sellaista jättää väliin, vaikka se tarkoittaisikin seuraavana aamuna kahta tuntia aiempaa herätystä. 

Kävelymatkalla alkoi ihan vähän jännittää, sillä mulla oli korkkarit enkä kävellytkään niillä yhtä  nopeasti kuin normaaleilla kengillä. Jouduin vähän pelkäämään, että olenko sittenkään ajoissa, varsinkin kun lähtö sujui niin laiskasti. 
No olin. Tulin juuri parahiksi, että sain ensin jonottaa vartin ja sen jälkeen vielä odottaa keikan alkua salissa vartin. 
Salissa oli suhteellisen tiivis ja lämmin tunnelma. Sellainen ihan tavallisen huoneen kokoinen sali oli aivan täyteen ammuttu. Istuimme liioittelematta kylki kyljessä, koko sali turvoksissa porukkaa. Ah, sitä lämpöä ja läheisyyttä. 
Ja mä tykkäsin siitä.
Mikä on _todella_outoa. 
Olen aina kuvitellut, että en pidä mitään niin inhottavana kuin kauheaa ihmispaljoutta ja sitä, että on pakko olla aivan liian lähellä toisia, vieläpä täysin tuntemattomia ihmisiä.
Mutta se oli jotenkin aivan mahtavaa. 
Tunsin, että kerrankin elän. Kerrankin olen perjantai-iltana jossain, missä minun kaltaiseni, vielä opiskelijaelämää viettävän ja kai vielä nuoreksikin kutsuttavan ihmisen on ihan suotavaa olla. Kerrankin olen jossain muualla kuin niissä yhden käden sormilla laskettavissa ainaisissa paikoissa ja toiminnoissa, missä aina olen. Vaikka tulin tänne yksin, niin en ole täällä yksin. Kukaan täällä ei huomaa, että mulla ei ole seuraa, koska kaikki istuvat kuin sillit purkissa, kylki kyljessä. 

Ihan vähän alkoi ahdistaa, kun sali viimein tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen, suuret pariovet suljettiin viimeisen tulijan jälkeen ja tuli pimeää. 
Katsoin niitä ovia ja ajattelin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi tulipalo. Mitä pitäisi tehdä? Mikä olisi kaikkein järkevin reagointitapa?
Tulipalo jossain tuollaisessa suuren väkijoukon kansoittamassa tilassa, jossa on näkösällä vain yksi ovi, on pahin pelkoni heti hukkumiskuoleman jälkeen. Yksi niistä kuvista, joita en saa mielestäni pois, on minulle kerrottu fakta yökerhosta, jossa syttyi tulipalo, ja jossa oli sisäänpän aukeavat ovet. 
Aina kun erehdyn ajattelemaan sitä, se tulee taas. Hirveä mielikuva valtavasta, kirkuvasta ja panikoivasta ihmismassasta syöksymässä kohti ovea, joka ei aukea, koska se ei aukea ulospäin, ja koska kukaan ei saa avattua sitä sisäänpäin sen massan edeltä. Näky toistuu ja toistuu silmieni edessä, kunnes tuntuu siltä, että itsekin on keskellä sitä, ei saa happea ja savu tukkii keuhkot.


No, tuolla ne ovet kuitenkin unohtuivat, kun illan tähti astui lavalle. 
Tällä kertaa olin vasta kolmannessa rivissä. Saliin tullessaan sai itse päättää, mihin paikalle menee. Eturivissä ja toisessa rivissä oli myös tyhjiä paikkoja, kun tulin saliin, mutta en kehdannut enkä uskaltanut mennä niille, koska en tiennyt, mikä käytäntö niiden paikkojen suhteen oli. Olin siis kolmannessa rivissä. Sieltäkin näki hyvin. Ja ehkä oli ihan hyvä, että en ole jokaisella keikalla ihan Ismo Leikolan silmien edessä maanisen tuijotukseni kanssa. Sehän alkaisi muuten nähdä minusta jo painajaisia. 

Olin ajatellut, että en mene tälle keikalle, koska a) mun pitää olla huomenna jo aamusta ihan muualla, eli olisi helpompi lähteä jo tänään, ja b) koska ajattelin, että ei sillä voi mitään uusia juttuja olla, miksi menisin samoja juttuja kuuntelemaan, vaikka niistä tykkäänkin. 

Olin jälkimmäisen kohdalla ihan väärässä.
Jutuista vain pieni osa oli sellaisia, joita olin aikaisemmin kuullut. Tulin siitä tosi iloiseksi. Oli ihan mahtavaa kokea niin erilainen keikka kuin aikaisemmat: moninkertaisesti pienempi sali, jotenkin lämminhenkisempi tunnelma ja uudet jutut. 

Ja vaikka olin kolmannessa rivissä, niin katseemme kohtasivat heti. 
Sinä, joka yrität väittää, että "ei se voi sua muistaa", olet väärässä. Tällä kertaa olin kolmannessa rivissä ja siitä huolimatta heti keikan aluksi Hän loi monta samanlaista, lähes kiusallisen pitkää katsetta suoraan minuun, kuin viime keikallakin. Olen Ismo Leikolan avulla saavuttanut henkisen 15-vuotiaan teini-itseni ja saan kuvitella, että sieluillamme on yhteys ja että se katse merkitsi selkeästi sanoja: "Sinä olet täällä taas, muistan kuka olet, muistan kahden viikon takaisen lyhyen, mutta herkän juttutuokiomme." Mun teki mieli vilkuttaa tai muodostaa käsilläni sydän, mutta en sitten tehnyt niin. Kyynärpäät olisivat osuneet vieressä istuvaan.

Tykkäsin tosi paljon olla siellä tänään. Jotenkin vain kaikki oli tosi hyvin. Ainakin tauon jälkeiseen aikaan asti. 
Nuo keikathan ovat siis olleet kaikki sellaisia, että ensin I.L. puhuu vajaan tunnin, sitten pidetään 20 minuutin tauko, ja sitten taas vajaan tunnin esitys. 
No, nyt olin ensimmäistä kertaa sellaisella keikalla, jossa oli alkoholinostomahdollisuus samassa tilassa. Ja sen kyllä valitettavasti huomasi. 
Valtaosa käyttäytyi asiallisesti, mutta kai joukossa pitää aina olla yksi vajaa. 

Sivuttain takanani istui joku nainen, joka tauon jälkeen nauroi koko_ajan, ja niin hel-ve-tin kovaa että korviin sattui. Ja ei kai siinä mitään, kyllähän sitä nauraa saa, mutta valitettavasti sillä oli maailman karmein nauruääni. Yritä siinä sitten kuunnella loppukeikkaa, kun Ismo Leikolan mikrofonista tuleva äänikin melkein peittyy siihen Aaaaaaaaahhhhh-HAHH-HAHHHH-HHAHHH-HAHH-HAH-HHHAAAAAAAAA-räkätykseen, josta ei lopulta tiedä onko se naurua vai huutoa. Siis kyllähän joku voi hauskaa olla, mutta ei nyt helvetti sentään niin hauskaa, että se nauru ei lopu, vaikka jutussa on siirrytty jo ehkä kolmanteen sen naurun alkamisen jälkeen. 

Lopulta Ismo Leikola piti hiljaisen hetken, jolloin vain se nauru sai kaikua siellä salissa. Hänen kommenttinsa oli, että "Onko toi naurua?" jolloin koko muu yleisö, minä mukaanlukien repesi sille naurun absurdiudelle. Se nainenkin jatkoi nauramistaan, joko tälle jutulle tai sille ehkä kymmenen minuuttia sitten kerrotulle. Ismo Leikola jatkoi kommenttiaan, että "jollakin siellä nyt napsahti.... Mutta hyvähän se on että naurattaa", tai jotain siihen suuntaan. Sitten oli taas hetken aivan hiljaista sitä varten, että raivostuttava hekottaja sai ansaitsemansa huomion ja kaikki muut alkoivat nauraa sille naurulle. 

Sen jälkeen se idioottikin lopulta rauhoittui vähän, tai ainakin laski sitä desibelitasoaan jonkin verran. Sen sijaan hän alkoi taputtaa tahtia Ismo Leikolan kitaransoitolle, eikä tietenkään lopettanut sitä, vaikka soitto loppui. Kappaleiden väliin se karjui aplodien seasta että "Hyvä Ismo!!!" Ehkä sekin oli joku sellainen, joka halusi ajatella yhteyden omansa ja Ismo Leikolan sielun välille. Ei mun ehkä niin tarvitsekaan hävetä sitä, että tuijotan Ismo Leikolaa keikkojen aikana kuin hypnotisoitu.

Tilanne oli kai jo aika hysteerinen, tai sitten nauru tarttuu, vaikka se olisi kuinka mielipuolista ja myötähäpeää aiheuttavaa. Loppukeikan ajan nauroin itsekin ihan liikaa, vaikka jutut olivat kuinka yksinkertaisia ja hölmöjä. Nauroin ihan käsittämättömille jutuille, sellaisille, mille en muulloin varmaan edes hymyilisi, en tiedä mistä se alkoi keikan loppua kohden tempoakin jotain ihan ihmeellisiä ja hölmöjä puujalkavitsejä. Nauroin sille, kun takaa alkoi taas kuulua se aahhhh-hhahh-haahhhaahhh-hhaaa, ja nauroin sillekin, kun en tajunnut jotain vitsiä, tai kun tajusin sen vasta vähän liian kauan jälkijunassa. Mutta ei hätää, nauroin satakertaisesti hiljempaa kuin se takanani oleva. 

Sellanen se oli tällä kertaa. 
Olin ottanut tavoitteekseni, että tällä kertaa lähden vain coolisti heti pois, enkä yritäkään mitään. Se osoittautui todella hyväksi päätökseksi, koska tällä kertaa ei ollut edes mahdollisuutta mihinkään kahdenkeskiseen kohtaamiseen. Ihmiset vyöryivät ulos salista, narikalle ja ulos, eikä siellä ahtaissa tiloissa ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin ajautua virran mukana. Ismo Leikolallakaan ei ollut siellä mitään tilaa hengailla jakamassa nimmareita ja yhteiskuvia, siellä ei ollut mitään sellaista paidan- ja dvd:n ostamisen ja tapaamisen mahdollistavaa pistettä, kuin edellisillä. Ehkä siksi, koska tuo ei ollut mikään virallinen Ismo Leikolan kiertueen keikka, vaan joku tollanen random-esiintyminen kotipaikkakunnalla. En tiedä. 

Mutta hyvä mieli jäi, koska ei tarvinnut edes miettiä, että "menenkö sittenkin lähestymään" eikä tarvitse olla kateellinen siitä, että joku mu siellä olisi mennyt ja minä en. Ja tietysti aina on hyvä mieli, kun saa nauraa kunnolla, oli se sitten järkevää tai ei. 

Nyt voisin ehkä pitää jonkun Ismo Leikolattoman huhtikuun tai vastaavan. 

 

(Kohta) onnellinen paidan omistaja

Nyt on kuulkaa tapahtunut sellainen historiallinen käänne, että olen viimein tilannut Ismo Leikola -paidan.


Olen kytännyt virallista verkkokauppaa uskollisesti jo varmaan vuoden. Ainoa syy, miksi en ole tilannut jo aiemmissakin postaukissani himoitsemaani paitaa, on se, että sivupalkissa on aina lukenut verkkokaupan olevan työn alla. Olen ajatellut, että enpä sitten tilaa, ennen kuin olen varma, ettei sinne heti tilaamisen jälkeen putkahda jotakin "nyt verkkokauppa on päivitetty ja tänne tuli näin monta uutta, hienoa paita-vaihtoehtoa!" -tekstiä.


Olen odottanut ja odottanut, eikä se työn alla olo ole muuttunut miksikään. En ole viitsinyt laittaa palautetta, koska olen aina ajatellut, että ei se nyt ole niin merkityksellinen asia. Joutaahan sitä valmiissa maailmassa odottaa, ei minun elämäni siitä paidasta ole kiinni.


Viime keikalla I.L. kuitenkin mainitsi mm. yhden paidan, jonka ehdottomasti haluaisin itselleni. Hän sanoi, että niitä on nyt myynnissä. Paitsi että ne loppuivat juuri eilen. Mutta niitä saa sieltä verkkokaupasta.


No, minä tietysti syöksyin heti seuraavana päivänä verkkokauppaan, jossa en ollut vähään aikaan käynyt.
Eikä siellä mikään ollut muuttunut.
Keräsin muutaman päivän rohkeutta ja laitoin palauteviestin, jossa kysyin, onko näitä paitoja nyt sitten kuitenkaan ja miksi tämä sivu on aina vain työn alla. Lisäsin viestiin, että I.L. sanoi keikallaan, että niitä on. Kyllä, kirjoitin siihen viestiinkin I.L.


Seuraavana päivänä tuli vastaus, että niitä kysymiäni ja keikalla mainostettuja paitoja ei vielä saa verkkokaupasta, koska ne ovat uutuuksia ja liittyvät Ismon uudessa show:ssa esitettyyn vitsiin, joten niitä myydään tällä hetkellä vain keikoilla. Ne kuitenkin tulevat verkkokauppaan toivottavasti jo kesällä. Sivustolle tulevat muutokset koskevat vain sivun ulkonäköä, eivät tuotteita, joten niitä voi tilata "turvallisin mielin".


Koska mulla on jo aika pian tiedossa Ismo Leikolan uusi live-näkeminen (aika älyttömän pian!!)   niin päätin, että ostan sen paidan sitten sieltä. Ja jos sitä ei sieltäkään saa, niin sitten jätän koko paidan ostamatta ja sanon, että pitäkää paitanne.


Sitten.
Tänään olin todella tavanomaisella tuulella, vailla merkityksen tunnetta ja ärsyyntyneenä tahkoamassa gradua, josta ei tunnu tulevan mitään. Olen taas vellonut kaikenlaisten piinaavien kysymysten äärellä, kuten miksi joidenkin ihmisten pitää olla niin täynnä itseään ja mistä niille pullistelijoille aina löytyy kaikkea pullistelun aihetta ja ylistysjoukkoja ja miksi elämän pitää olla aina tätä samaa, samalla kaavalla etenevää, täysin mitäänsanomatonta massaa, jonka ainoa poikkeus on tasaisin väliajoin mieltä puristava ahdistus.


Päätin pitää minimaalisen tauon kirjoittamisessa ja jonkin kummallisen korkeamman voiman johdattamana etsiydyin Ismo Leikolan sivulle ja ihan vanhasta tottumuksesta klikkasin verkkokaupan auki ja taivas varjele mitä siellä oli.


Siinä etusivulla. Paita, jonka kuvauksessa luki, että "tästä olet ehkä kuullut Ismon Maailman Hauskin Show:ssa".


Se paita oli ilmiselvästi laitettu sinne ihan minua varten.
Pakkohan se oli tilata. Vaikka mahdollinen ostospäivä olisi voinut olla jo huomenna. Mutta nyt se olikin tänään! Voi että tuli hyvä mieli! Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ruksitin myös "Haluan tilata sähköpostiini uutiskirjeen", vaikka yleensä välttelen niitä tarkoin.
Ja ilman toimituskuluja!
Jee!

Tylsän päivän postaus

Oi ihana maaliskuu. 
Silmien takaa pakottaa, pää on täynnä räkää, kurkku karhea ja muutenkin olen kipeä, tää on historiallinen tapaus kuulkaa. Tätä sattuu korkeintaan kerran vuodessa. 
Päätoiminen tunne on se, että en jaksa. 
Mustikkakeitto on kuitenkin ihan paras asia maailmassa. Voisin vaikka alkaa elää pelkästään sillä. 

"En jaksa" -tunne kumpuaa lähinnä siitä, että tästä olosta huolimatta on pakko kirjoittaa kaikenlaisia kurssiraportteja ynnä muita juttuja, joihin kirjoittamani tekstin voisi mielestäni ihan hyvin korvata sanoilla "höpönlöpönlöpönhöpön".  Se tunne, kun sellaisia on kirjoittanut melkein viisi vuotta aina yhden toisensa jälkeen ja kun aina välillä on pakko pysähtyä hengähtämään ja miettimään, että eikö tää lopu ikinä. 

Päivän ilo oli, että Ismo Leikola oli Tuubi-ohjelmassa! Ohjelmassa, jota muuten en olisi katsonut, koska a) ei kiinnosta ja b) Vappu Pimiä juonsi, mutta mikään ei ollut tänään ihanampaa kuin linnoittautua pää ja kurkku räästä turvoksissa mustikkakeittokulhollisen kera telkkarin eteen ja ajatella, että tuo ihminen halasi minua vain viikko sitten. 

Päivän piristykseksi teen tänään myös "Aikuisten ystäväkirja" -kyselyn, ihan vain siksi, että en ole pitkään aikaan päässyt vastailemaan mihinkään kysymyksiin. Tässä se tulee. 

Siviilisääty: Naimaton
Asumismuoto: Yksin
Opiskelen / olen opiskellut: kirjallisuutta ja aika paljon muutakin
Työskentelen / olen työskennellyt: kirjastossa
Kiinalainen horoskooppini: vuohi
Mitä liikuntaa harrastan: Juoksua, kuntopotkunyrkkeilyä ja oikeastaan kaikki yksilölajit kelpaa

Periaatteeni
Never give up, never ever!

Maailmankatsomukseni
Toisista kohdin avara, toisista kohdin hyvin, hyvin kapea

Pohdin
itseäni, muita, elämää ja maailmaa hyvin mielelläni

Vihaan
itsekkyyttä

Halveksin
ihmisiä, jotka suhtautuvat toisiin halveksivasti

Rakastan
minulle rakkaita ihmisiä 

Haaveilen eniten
siitä, että saisin tehtyä elämässä jotakin, jolla olisi merkitystä

Tarvitsen
turvallisuuden tunnetta

Pelkään
hämähäkkejä

Kaipaan
poissa olevia rakkaita

Murehdin
kaikesta

Kerään
kokemuksia

Lempi-
väri:  sininen ja sen eri sävyt
vuodenaika: kevät sitten, kun on kunnolla kevät
eläin: koira
lukeminen: kaunokirjallisuus
elokuva: Titanic on aina hyvä vastaus, kun muuta ei keksi
musiikkilaji: Varmaan klassinen. 
numero: 3
asia minussa: Se, että saan aina itseni tekemään kaikkea, mitä en ikinä uskoisi uskaltavani / pystyväni
ruoka: Pastaruoat
juoma: Jäävesi
lomakohde: Valtameren ranta
tuoksu: kookos
kasvi: lihansyöjäkasvi
säätila: sellanen ei liian kuuma eikä liian kylmä, kuiva ja tuuleton, ehkä pilvinen mieluummin kuin aurinkoinen
tapa viettää vapaailta: Nähdä tärkeitä ihmisiä, syödä hyvin, käydä saunassa ja lukea jotain hyvää kirjaa

Onko sinulla salaisuuksia? 
Tämä blogin pitäminenkin jo kertoo, että ei kovin paljon, mutta kai nyt sentään jokunen.

Onko sinulla valkolakkia?
On. 

Onko sinulla jokin sairaus?
Pölyallergia

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistyksesi?
Värittömät kivet korvalehdissä

Mitä tilaat baarissa?
Jos on rahaa tuhlattavaksi, niin Irish Coffeen, jos on vaan vähän tuhlattavaksi niin lonkeron, jos ei oo rahaa tuhlattavaksi niin  vettä. 

Poltatko tupakkaa?
En. 

Omistatko eläimiä?
Kyllä. 

Onko sinulla parasta ystävää?
Ei ainakaan vain yhtä. 

Mitä muuttaisit itsessäsi?
Tän helvetillisen jatkuvan ahdistumisen ja negatiivisuuden jokaisessa asiassa ja jokaisessa tilanteessa. 

Kerro jotain
... 10 vuoden takaisesta itsestäsi.
Olin yläasteella seiskaluokalla ja vielä vähän enemmän angstinen kuin nykyään. 

.... siitä, kun viimeksi koit romanttisen hetken.
No en tiedä mikä lasketaan romanttiseksi, mutta sanotaan nyt vaikka, että se oli elokuvaa katsellessa. 

... viimeksi sait jonkun nauramaan oikein makeasti
Asiaan oli osuutta ihan vain omalla tyhmyydelläni, ei niinkään nerokkaalla huumorilla.

... kun joku kehuu sinua taitavaksi
Sanon joko vain kiitos tai sitten (todennäköisemmin) alan vähätellä itseäni. 

... kun teet itsellesi lounasta
Joudun usein kovasti miettimään, mitä tekisin

... kun sinulla viimeksi oli kotoisa olo
Mulla oli jalassa villasukat. 

... kun meikkaat juhlavasti
Laitan ainakin ripsiväriä, ja silloin täytyy jo tilanteen olla todella juhlava. 

... kun lausut kehuja
Tunnen itseni usein vaivautuneeksi ja jännitän toisen reaktiota, ihan kuin joku voisi siitä suuttua, että häntä kehutaan. 

.... viimeksi luit jotakin syvällistä
Ajattelin, että tämä pitää kirjoittaa muistiin. 

Oletko...

() hypännyt laskuvarjolla
(x) juossut maratonin
() maalannut itseäsi suuremman taulun
(x) syönyt liikaa ja oksentanut
(x) juonut liikaa ja oksentanut
(x) toivonut jollekin kuolemaa
(x) ottanut oman lemmikin
(x) muuttanut omaan asuntoon
(x) valmistunut
() laulanut hare krishnaa yhdessä muiden kanssa
() katsellut hentaita
() nukkunut lentokentällä
(x!!!!) pitänyt noloa blogia
() ollut leikkauksessa
(x) tutustunut descartesin tuotantoon
() ollut kasvissyöjä
(x) varastanut ystävältä
(x) rakastunut
(x) innostunut siivoamisesta
() käynyt sisiliassa

Valitse toinen: 


Sokeri vai stevia = sokeri

Piirtäminen vai soittaminen = soittaminen

Iloisuus / melankolia = melankolia

opiskelu vai työnteko = molemmat on kivoja, mutta sanotaan nyt vaikka työnteko

aerobic vai juokseminen = juokseminen

pilates vai jooga = jooga

sähly vai taekwondo = taekwondo

fyysinen suhde vai henkinen suhde = henkinen

karppaus vai larppaus = larppaus

ukkonen vai helle = helle

kettukarkit vai omarit = omarit

subway vai hesburger = subway

sulat vai helmet = helmet

autoilu vai pyöräily = pyöräily

teatteri vai elokuva = teatteri

venäjän kieli vai espanjan kieli = venäjän kieli

vodka vai tequila = vodka

uusivuosi vai vappu = vappu

suolainen vai makea = makea

arki vai juhla = juhla

auringonnousu vai auringonlasku = auringonlasku

spontaani vai harkitseva = harkitseva

siro vai lihaksikas = olisin mieluummin siro,  mutta olen varmaankin lähempänä lihaksikasta

makaronilaatikko vai kaalilaatikko = makaronilaatikko

iittalan teema vai arabian koko = iittalan teema

tumma vai vaalea = vaalea

lämmin vai viileä = lämmin

Mistä haluaisit että sinut muistetaan? Siitä, että olen tehnyt jotain hyvää edes jollekin Suurin tähänastisista saavutuksistasi: Se, että olen selviytynyt nykytilanteeseeni Tulevaisuudessa haluaisit: tehdä työtä ja rakastaa

Olipa kyllä suhteellisen tylsä kysely (tai tylsät mun vastaukset!) mutta tulipahan tehtyä!




 

Mikä tekee sut onnelliseksi

Se on soinut päässäni jo aivan liian monta päivää.
Mikä tekee sut onnelliseksi,
tekee mut onnelliseksi
mikä tekee sut onnelliseksi
onnelli-sek-si.

Ihan tyhmä biisi, joka soi jossakin yliopistoliikunnan loppuvenyttelyssä. Biisi, joka siitä huolimatta ei vain kulumallakaan lähde päästäni. Mikä tekee mut onnelliseksi? No ei ainakaan se tyhjyys, joka Ismo Leikolan keikkaa tälläkin kertaa seurasi.

Sitä on vaikea kuvitella itsekään, ja vielä vaikeampi selittää.
Että kun joskus joulukuussa selaa kalenterista esiin ikuisuuden päässä olevan päivän, ottaa punakynän ja täyttää koko päivälle varatun tilan tekstillä Ismo <3 Leikola. Sitten aina toisinaan kalenteria selatessa näkee sen siellä ja ehkä tuntee jonkinlaista mielihyvää. Kuun ja viikkojen vaihteessa saattaa käydä mielessä, että aika vähenee. Sitä ei oikeastaan enää jonkin ajan päästä sen kummemmin ajattele. On vain hiukan onnellinen siitä, että tulevaisuudessa on jotakin mitä odottaa.

Säälittävyyden huipentuma on, että mietin asuvalintaa kaksi kuukautta. Samaan aikaan, kun ympärillä ihmiset suunnittelevat hääpukujaan ja kaasomekkojensa pituuksia vuotta etukäteen, minä kulutan liian monta hetkeä kahden kuukauden aikana sen miettimiseen, mitä laitan päälleni Ismo Leikolan keikalle, olenhan siellä eturivissä.


Toisaalta se on ihan hyvä asia, sillä noin yleisesti mietin asuvalintojani ihan liian vähän. Olen mennyt melkein kaikkiin opiskeluaikani bileisiin kiskaisemalla kaapista nyt vain jonkun käteen sattuvan koltun päälleni. En lukeudu niihin, jotka valmistautuvat bileisiin laittautumalla tuntikausia. Huolehdin vain siitä, että päälläni on jotakin, ja menen sitten. Suunnittelen maratonienkin asuvalintoja enemmän kuin kaverin bileiden.

Arkipäivisin mietin vielä vähemmän. Haluan oikeastaan vain, että vaatteet eivät purista tai kiristä, mutta ovat asialliset. Muuten en ole juuri kiinnostunut siitä, missä vaatteissa hengailen yliopistolla.


Ehkä pitäisi. Elämässä on liian harvoja hetkiä, joina kiinnitän vaatevalintoihini huomiota. Oikeastaan se on välillä piristävää. Siis ihan hyvä, että sitä miettii edes Ismo Leikolan keikkojen yhteydessä.

Niin, ja sitten se odotettu päivä tulee. Sitä on odottanut, ja tavallaan ei kuitenkaan ole. Ei se nyt sitten kuitenkaan niin kummoista ole. Sitä vain menee ja on ja se on sitten siinä.
Kaiken huomaa vasta jälkikäteen.

Kun se päivä kalenterissa on mennyt, sitä ei enää ole. Eikä enää tiedä mitä on. Mikä on nyt se, mihin laskea päiviä, mitä elämästä tulee nyt, kun kalenterissa ei enää näy missään sydämenkuvaa?

Vihaan, vihaan, vihaan sitä merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Se on yksi inhottavimmista tunteista maailmassa. Se, kun joutuu huomaamaan, että on niin raivostuttavan kiinnittynyt johonkin. Että elämä riippuu niin paljon jostakin. Ja mikä pahinta, että on kiinnittynyt johonkin sellaiseen, jolle itsellä ei ole mitään merkitystä.

Siinä ei lopulta ole kysymys yhdestä Ismo Leikolan keikasta, ei yhdestä tapahtumasta eikä yhdestä ihmisestä. Lopulta on kyse jostain syvemmästä, suorastaan universaalista merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden problematiikasta (uusi sana, josta olen kovasti innostunut gradua tehdessä).
Itse kuvittelee itsensä ja oman elämänsä jotenkin merkitykselliseksi, tai ainakin haluaisi sillä olevan jotain merkitystä. Haluaisi uskoa, että sillä on merkitystä jollekin muullekin. Kuvittelee, että sillä on, kuvittelee itsestään niin paljon liikoja, että menee lähestymään toista ihmistä ja yrittää sanallistaa, mitä se toinen merkitsee.
Ollen sille toiselle vain yksi pisara fanien meressä. Taas yhdet sanat muiden joukossa, joita seuraavana päivänä ei enää muista.

Ja kun sitä alkaa oikein ajatella, siitä ei pääse enää eroon.
Kirjoitan erinäisiä kurssitehtäviä ja gradua, tuskailen ja hikoilen ja plärään lähdeteoksia ja kiroan ja toivon, että mitä vain muuta, kunhan tämä nyt vain olisi ohi.
Kun yksi tehtävä sitten lopulta on ohi ja läpäisty, seuraa hetken helpotus, kunnes toinen on jo niskassa. Uusi samanlainen tuskailun aihe.
Oravanpyörä.
Kunkin tehtävän merkitys, sen hitonmoisen vaivannäön merkitys, tuntuu koko prosessissa aika pieneltä.

Onko koko elämä todellakin sen lopulta olemattoman merkityksen hakemista jokaiselle asialle?
On kai taas lähdettävä merkitysjahtiin.

Ylin riemuni oot mitä toivoisin, part 2

Itse maestron sanoin: No niin. 
Suuri yleisö odottaakin varmaan jo malttamattomana uusimpia uutisia. 

Haluan tehdä tämän nyt pitkän kaavan mukaan. 
Ensinnäkin: on toisinaan ihan helkkarin raskasta olla tällainen ihminen. Tällainen, jolla on ihan ylimitoitettu lasti tunteita ja ns. desibeliä niille tunteille. Kai se on ihan kiva, että  pystyy tuntemaan ja tuntemaan voimakkaasti, mutta jotain rajaa sais joskus olla. Toisinaan tuntuu, ettei vain jaksa. Tekisi mieli olla toisenlainen, sitä toivoisi itseä ja varsinkin toisia ihmisiä ajatellen. 

Eilen, 27.2. 2015 oli taas yksi näistä ylimitoitettujen tunteiden päivistä. 
Kaikki alkoi heti iltapäivällä. Olin jo ihan tosissani menossa yliopistoliikunnan kahvakuulatunnille, kunnes mulle yhtäkkiä kuin salamaniskusta valkeni, kuinka kipeät lihakseni olivat, kuinka päätä ja niskaa jomotti jo valmiiksi ja muutenkin tuntui ihan karmealta. Meninpä siis ensin juoksumatolle ja sitten venyttelyyn. 

Ennen venyttelyä tapasin sattumalta henkilön, jota voin kai kutsua työkaveriksi. Huikeaa. Henkilö tuli jutustelemaan kanssani ennen venyttelyä kuin olisimme ihan tuttuja. Jotenkin  liikutuin siitä, että mulle on yhtäkkiä ilmaantunut työkavereiksi kutsuttavia ihmisiä ja ne ovat mulle tosi mukavia. 

Menin sitten venyttelyyn ja siellä soi liian herkistävä taustamusiikki. 
Venyttely oli ihanaa, mutta en tiedä, mistä ne ajatukset tulivat. 
Ihan ensin ajattelin Ismo Leikolaa ja sitä, että jo parin tunnin päästä näen hänet. Sitten ajatukseni lipuivat ehkä siitä työkaverista siihen, miten tähän pisteeseen on tultu. Muistelin kaikkia edeltäviä opiskeluaikani maaliskuita ja herkistyin kai siitä, että nyt on jo ilmeisesti viimeinen kevät täällä ja tässä sitä ollaan ja mihin se aika meni. 

Ajattelin ensimmäisen vuoden kevättä, jona vallitseva ajatukseni oli, että mun on pakko päästä täältä pois. Nyt se tuntuu todella kaukaiselta, mutta niin se silloin oli. Ainut lohdullinen ajatukseni ensimmäisenä opiskelukeväänä oli, että mun ei ole pakko jatkaa täällä, jos en halua, voin lähteä pois. 
Toisena opiskelukeväänä maaliskuu oli elämäni ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa kaunis. Muistan ajatelleeni ja kirjoittaneeni, että se on vain pakko myöntää: maaliskuussakin voi olla näin uskomattoman kaunista. 
Siihen liittyi yksi ihminen, ja saman ihmisen ansiosta seuraavat maaliskuut ovat tuntuneet vielä enemmän kuoleman kuukausilta. Pikaisesti kävin läpi mielessäni kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden kevään, ja sitten palasin toiseen opiskeluvuoteen ja siihen, että näihin aikoihin kolme vuotta sitten jouduin luopumaan rakkaasta, parhaasta nelijalkaisesta ystävästä. 
Siinä vaiheessa tulivat kyyneleet ja heti perään ihmetys siitä, kuinka se on mahdollista. Kolme vuotta sentään jo kulunut.  Viimeistään siitä tein päätelmän, ettei tällainen tunteellisuus ole edes minulle normaalia. 

Menin kotiin, söin, kävin suihkussa ja puin päälleni ne vaatteet, joita olen suunnitellut sitä nimenomaista tarkoitusta varten jo pari kuukautta. 
Olin hirveässä ulkonäkökriisissä, mutta koska siinä pukkasi jo kaikkea muutakin kriiisiä alkaen avainten, lipun ja lompakon tarkistuksesta, en jaksanut välittää. Suutuin itselleni ja tiuskaisin peilikuvalleni, että "mä näytän helvetin hyvältä ja nyt mä vain menen enkä ajattele enää mitään."

Niinpä menin. 
Ja totesin, että olisi ehkä kannattanut ajatella. En nimittäin meinannut löytää rakennukselle. Sinne naurettavan lyhyen matkan päähän. Sinne, jossa olen käynyt kolme tai neljä kertaa. Käännyin jossain mutkassa väärään suuntaan, ja kun paniikki iski, niin siinähän ei sitten ollut mitään tehtävissä. 

Lähdin kotoa kolmea varttia ennen keikan alkua ja pääsin paikalle varttia ennen keikan alkua, itku kurkussa, hikisenä, hengästyneenä ja vailla mitään siitä tyylistä ja cooliudesta, jota kotona olin yrittänyt itseeni kasata. Olin jostain syystä ihan liian ahdistunut, vaikka onnistuin löytämään paikalle reilusti ajoissa. Ajattelin, että tästä ei hyvä seuraa, tämä ei lupaa hyvää. Eikä asiaa parantanut yhtään se, että narikkaan piti jonottaa tolk-kut-to-man kauan. Olin epätoivoinen. 

Sain lopulta takkini naulaan ja pääsin saliin, joka oli jo aika täynnä. Marssin jo tottuneesti eturiviin.  
Ja odotin. 
Ja odotin.
Ja odotin. 
Keikka alkoi melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Meillä on selvästi telepaattinen yhteys (?). Ärsytti, ennen kaikkea se, että olisin ehtinyt paikalle niin paljon vähemmällä panikoimisella. Jälkiviisaus on parasta. 

Ja mikä pahinta, kun keikka lopulta alkoi, lavalle ei astellutkaan Ismo Leikola, vaan joku (anteeksi) ruma, vanha, tuntematon äijä. Järkytyin ja olin hetken jo ihan varma, että nyt mä olen sitten vielä tullut väärälle keikallekin, tai väärään saliin tai jotain, ja aivan mahtavaa hei. 

Mutta sitten se olikin joku lämppäri. Lämppäri, kuten bändeillä. Eikä siinä kai ollut mitään vikaa, eikä mulla oikeastaan ole mielipidettä hänen ulkonäöstäänkään, mutta ei kyllä myöskään hymyilyttänyt. Ärsytti ja ahdisti jostain käsittämättömästä syystä ihan uskomattoman paljon, tunsin, että kaikki on nyt jotenkin vain väärin. 

Tulihan se Ismo Leikolakin lopulta sitten sieltä. Ja oli yhtä veret seisauttava kuin ennenkin. 
Olen varmaan jo ennenkin kertonut, mutta mulla on ihmeellisiä häpeän aiheita. Siis sellaisia nolostumisen ja häpeän aiheita, jotka ovat omastakin mielestäni ihan ihmeellisiä ja tyhmiä, mutta jotka vain hävettävät. Häpeän esimerkiksi olla ainut asiakas, joka astuu bussiin. Erityisen noloa on se, jos astun tiettynä päivänä tiettyyn bussiin vaikka useamman kerran peräkkäin, eikä siihen astu samalla kertaa jotain muuta, ja jos se kuski jollakin tavalla osoittaa tuntevansa minut. Mielestäni se on hirveän noloa, enkä osaa selittää miksi. 

Samanlainen häpeän ja nolouden tunne iski eilen Ismo Leikolan keikalla, koska hän katsoi minua. 
Marraskuussa itkin ilosta, kun katseemme kohtasivat muutaman kerran keikan aikana, mutta nyt se oli jotenkin ihan erilaista. Ismo Leikola katsoi minua heti aluksi pitkään, ja hän katsoi minua keikan aikana monta kertaa pitkään. Jostain syystä tunsin hirveää häpeää. Konstruoin mielessäni vaihtoehdot sille, miksi hän katsoo minua tuolla tavalla. 

Ajatusvaihtoehto A: "Toi on taas toi sama hullu tyyppi tossa eturivissä. Mä muistan ton."
Vaihtoehto B: "Voi helvetti miten ruma ihminen." 
Vaihtoehto C: "Johonkin minunkin on silmäni laitettava."

Tiedän, että vaihtoehto C on todennäköisin. Tiedän myös, että ne koko katseet olivat todennäköisesti pelkkää omaa, itseä imartelevaa kuvitelmaani.  Mutta häpesin silti. Tunsin itseni Ismo Leikolan edessä juuri niin rumaksi kuin joka päivä tällä viikolla peilin edessä. 

Keikka oli mahtava, ja mahtavaa oli se, että I.L. pudotti vahingossa pöydältä vesipullonsa, eikä meinannut saada kitaraa kaulaansa, ja molemmista omista hörhöilyistään hän osasi tehdä aivan loistavaa komiikkaa. Sellaisen taidon kun itsekin saisi. 
Monet jutut olivat tosi hyviä, jotkut jutut olivat ihan todella typeriä, ja silti hän onnistui kertomaan ne niin, että ei voinut kuin nauraa. Ei se, mitä sinä sanot, vaan se, miten sinä sen sanot. 

Keikka loppui liian nopeasti. 
Keikan jälkeen oli taas aivan järjetön ihmispaljous. Odotin, että ihmispaljous hälvenee. En ollut vielä päättänyt, mitä tällä kertaa tekisin. Ajattelin, että en halua yhteiskuvaa, koska mulla on tällainen ulkonäkökriisi ja koska kuvasta ei millään voisi tulla edeltäjäänsä parempaa. Halusin kuitenkin tehdä sen, mikä viimeksi jäi tekemättä: halusin sanoa Ismo Leikolalle edes joitakin niistä asioista, joita olen aina halunnut sanoa, joita viimeksi en saanut sanottua. 

En kuitenkaan ollut ihan varma, haluanko kuitenkaan mennä sanomaan mitään. Ensinnäkin siksi, että jumalauta, Ismo Leikola on maailman hauskin ihminen. Ei tunnu siltä, että jollakin, mitä minä hänelle sanon tai jätän sanomatta, on mitään merkitystä. Hän saa varmasti joka ainut päivä sellaista palautetta, jota minä haluaisin hänelle antaa. 
Toisekseen, jos ja kun ulosantini varmasti on ihan yhtä laadukasta kuin viimeksikin ja kuin lähes aina muulloinkin, niin siitä ei tulisi mitään muuta kuin paha mieli minulle ja komiikan aihe hänelle. 

Olin jo ihan lähdössä keikalta pois ajattelematta asiaa sen enempää, mutta en sitten lähtenytkään. Jäin odottamaan, että porukka narikan ympärillä hälvenee. Tein havainnon, että Ismo Leikolan ympärillä ei ollut muita kuin kolme järjestyksenvalvojaa, joten päätin salamana toteuttaa aikomukseni. Otin askeleen kohti häntä, mutta järjestyksenvalvoja sattui jotenkin helvetin inhottavan sattuman kautta astumaan jotenkin askeleen eteen niin että jouduin sekunniksi pysähtymään ja Ismo Leikola ehti kääntyä ja kävellä kauemmas ja jostain tuli joitakin ihmisiä, jotka menivät sössöttämään hänelle jotakin. 

Koska olin jo avannut täydellisen itseni nolaamisen kiintiön, päätin viedä sen loppuun. Parkkeerasin ärsyttävän järkkärin viereen enkä yrittänytkään peitellä, että minä tässä nyt odotan, että I.L. lopettaa jutustelunsa noiden kanssa, ja tällä kertaa sinä et tule eteen. 

Mutta eihän se jutustelu loppunut. Odotin, odotin, odotin. Siinä oli kaksi vanhaa miestä (mikä ihmeen ikärasismi mua nyt tässä postauksessa vaivaa) jotka vain jaarittelivat ja jaarittelivat I.L.:n kanssa jostain ralliajoista ja maalla asumisesta ja kalastamisesta ja ties mistä. Odotin, odotin, odotin, hallissa ei ollut enää ketään muuta kuin me, minä ja ne kolme järkkäriä ja ne papat ja Hän. Vieressäni olevan järkkärin vahtaaminen alkoi käydä tuskalliseksi. Asiaa ei auttanut se, että pitkässä naulakkorivissä ei riippunut enää mitään muuta kuin minun kirkkaan sinisenä jokaisen silmään loistava takkini. 

Päätin odottaa vielä hetken. 
Kun jaarittelu ei vieläkään ollut loppunut, hain takkini. Narikan työntekijällä kesti aivan törkeän kauan hakea se takki sieltä. Ja vitsit lensivät. "Haha, ehän tätä ollutkaan täältä vaikea löytää!" No ei kai, mutta silti sinä ihan huviksesi kiersit sen naulakon kaksi tai kolme kertaa, ennen kuin hait sen. Ehkä minä en olekaan ainoa täysin toivoton suunnistaja tässä maailmassa. 

Sain takkini ja hivuttauduin taas pelottavien järkkärien ja jaarittelijoiden läheisyyteen jo aika tavalla turtuneena kaiken nolouteen ja ahdistavuuteen. Puin takin päälle mahdollisimman hitaasti... odotin...
... ja äkkiä se jaaritus loppui. 

Ja sitten ne kaikki vain lähtivät. Ne vanhat miehet katosivat johonkin, ja I.L. kolmen järkkärisuojelijansa kanssa vain marssi ohitseni ja lähti johonkin, pois.
Ajattelin, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei sitten. 

Mutta koska tilanne ei ollut vielä ollenkaan tarpeeksi kuumottava, minun oli pakko saada vähän lisää haastetta. Ajattelin, että ei, jos mä jo näin kauan odotin, niin mikään ei merkitse enää mitään. 

Juoksin heidän peräänsä. 
Huusin jotakin. En muista mitä. Jotain. He kaikki kääntyivät. Kaikki. Suurin idolini ja kolme pahasti tuijottavaa järkkäriä. 
Kysyin tai sanoin jotakin sen suuntaista, että "haluaisin sanoa sulle jotakin". 
Ismo Leikola vastasi yhtä käsittämättömän ystävällisesti ja nopeasti kuin viimeksi jotenkin niin, että "joo, totta kai!"

Sanoimme pari sanaa toistemme päälle, minä yritin selitellä, että "mä odotin tossa..." ja I.L. totesi jotenkin anteeksipyytävästi, että "ai sä odotit" tai jotakin. 

Seurasi helvetillisen jäätävä hiljainen hetki, jonka aikana Ismo Leikola katsoi minua ystävällisesti, kuin mikään ei olisi hänelle tässä maailmassa nyt tärkeämpää kuin se, mitä minä aion sanoa. Mietin mielessäni kaikkea sitä, mitä haluaisin sanoa, eikä mulla ollut aavistustakaan, mitä sanoisin, miten sen muotoilisin. Sanoin lopulta varmaankin sen ääneen. Sanoin, että tää on kauhea tilanne ja en oikein tiedä mitä sanoa. Järkkärit ottivat siinä vaiheessa hienotunteisia askelia pois päin. Hän katsoi minua edelleen maailman ystävällisimmin, kuin ihminen ihmistä, ei niin kuin suuri julkkis voisi katsoa surkeaa tavista. Ehkä siksi sitten lopulta sain jatkettua. 

En tarkalleen tiedä enkä muista, mitä sanoin, ja tämä kuuluu taas niihin hetkiin, joista en haluaisi nähdä jälkikäteen mitään videokuvaa. 
Sanoin, että "mä en yleensä pidä stand up -komiikasta, mutta... mä oon ihan sun fani." 
Ja sanoin ääni karmeasti täristen ja lopulta murtuen, että "mulla on ollut elämässä sellaisia tosi vaikeita hetkiä, että mä oon ajatellut, että mä en ikinä enää ole iloinen, ja sitten mä aina katson sun youtube-klippejä, ja niistä tulee aina lämmin olo."

Ja Ismo Leikola sanoi siihen väliin pariin kertaan "ihanaa" ja "kiitos", ehkä vähän sellaisella äänensävyllä, millä puhutaan pienille lapsille. Kun olin saanut tuon äsken kirjoittamani lauseen loppuun, hän levitti kätensä ja halasi minua oma-aloitteisesti. En ehkä pääse siitä ikinä yli. 
Lopetin toteamalla, että "tämän vain halusin tulla kertomaan."
Ja Ismo Leikola sanoi, että kato lisää niitä Youtube-klippejä, ja me laitetaan niitä sinne lisää, ja kiitos, ja hyvää jatkoa sulle. Ne menivät minulta jo jotenkin ohi, sillä olin ihan shokissa siitä, että Ismo Leikola halasi minua.

Kotimatkalla itkin. Itkin ihan kunnolla, enkä tiedä miksi. En tiedä, itkinkö ilosta tai onnesta vai kenties silkasta järkytyksestä. Surusta en ainakaan itkenyt. Itkin ehkä vain siksi, että se oli jotenkin liikaa. Ainakin yhdelle päivälle, yhdelle tunnekapasiteettisäiliölle. 
Tulin kunnolla iloiseksi vasta kotona. 
Edelleen olen kyllä myös häpeissäni, sillä en pysty ajattelemaan, miltä se soperrukseni ja ylipäätään käytökseni on Hänen silmissään näyttänyt. Huolimatta siitä, että Hän tuskin uhraa sille enää ajatustakaan. 
En vain kestä sitä, että en koskaan voi olla sellainen cool ja tyylikäs ja sujuvasanainen. 

Haluan kuitenkin myös ajatella sitä, miksi menin puhumaan hänelle. Miksi menin sanomaan, vaikka ensin ajattelin, että en sano. 
Vaikka hän saisi joka päivä hyvää palautetta, hän ei saa juuri minun palautettani, jos minä en sitä anna. Enkä voi hänen puolestaan päättää, että hän ei halua tai tarvitse juuri minun palautettani, että sillä ei ole väliä. Jos kaikki ajattelisivat niin, niin eihän hän saisi ikinä palautetta. 

Ja toisekseen, haluan uskoa, kuten marraskuussa, että Ismo Leikola ymmärtää. 
Että minun palautteeni arvo on juuri siinä kamalassa takeltelussa ja änkyttämisessä ja äänen tärinässä ja herkistymisessä. Että en vain tule sanomaan mitään sanomisen ilosta. Sanon siksi, ja vain siksi, että tarkoitan, ja sillä on minulle merkitystä, vaikka se ei olekaan minulle helppoa. Haluan uskoa, että hän näki sen. 


Sellasta tällä kertaa.