Rakkautta vain

Veikkaan tämän blogin lukijoissa olevan jonkun tai joitakin, jotka haluavat tietää, mitä mulle tällä viikolla kuuluu. Siispä kerron. Ehkä tulen taas kertoneeksi sellaisia asioita, jotka olisi parempi jättää kertomatta yhtään kenellekään, mutta olen jo aikapäiviä sitten huomannut, että nimenomaan sellaisia asioita varten on blogi. Oikeastaan tulen kai tällä korvanneeksi pakollisia yhteydenpito-sähköposteja, sillä niissähän sitä ihmiset aina yrittää vain olla turhaan kohteliaita. Täällä tulee puolihuolimattomasti kerrottua oikeat kuulumiset, niille joita ne kiinnostavat edes sen verran, että jaksavat lukea.

Ja sitten asiaan.
Nokkelimmat saattoivat tehdä joitakin päätelmiä viime postauksen hämäristä yksityiskohdista.
Tässä tulee sama paljastus avoimempaan muotoon puettuna: sisälmyksissäni on nyt vajaat kaksi vuotta ollut jotain aivan helvetin kipeää. Tosin jo hyvän aikaa sitten, ehkä tämän vuoden keväästä lähtien, olen lakannut tuntemasta sitä kuin pieninä neulanpistoina. Arpeutunut haava, mutta järjettömän laajalle levinnyt sellainen.

Vähän ennen viime postauksen kirjoittamista mieleeni oli hiipinyt tunne siitä, että nyt olen terve. 
Vihdoin.
Jokin sellainen mieleni osa, joka oli syvällä siellä arpikudoksen alla, on elossa, vaikka oikeastaan en edes muistanut sen olemassaoloa enää.

Viime viikolla keitin makaroneja, mutta en jaksanut / muistanut / malttanut syödä niitä.
Tänään käräytin ruokani pohjaan ja pelkäsin jo ihan tosissaan, että joku kohta hälyttää palokunnan.

Viime viikon olin yksinomaan onnellinen ja tällä viikolla olen ollut yksinomaan levoton.

Olen tehnyt kammottavia havaintoja itsestäni.
Ensimmäinen, joka ei kylläkään ole mikään uusi havainto, tulee tässä:
Kaikki tietävät, että 99, 9 % elämäni tilanteista en saa sanaa suustani ulos. En vain saa suutani auki. Olen maailman huonoin puhumaan, rupattelemaan, keskustelemaan, ennen kuin ollaan tosi tuttuja ja ja tutuissa tilanteissa.
Kuitenkin, on yksi tilanne, jossa pätevät kaikki täysin päinvastaiset lainalaisuudet.
Silloin, kun pidän jostakin ihmisestä oikein paljon, en pysty pitämään turpaani kiinni hetkeäkään. Se ihminen vetää puoleensa kuin joku magneetti, on ihan pakko, ihan pakko pakko pakko juosta koko ajan perässä ja hölöttää.
Ja kuunnella itsekin kauhuissaan kaikkea sitä idiotismin määrää, mitä suusta tulee ulos.

Olen kuullut, että monilla ihmisillä se on päinvastoin: kuulemma normaalielämässä taitavat keskustelijat menevät ihan lukkoon silloin, kun merkityksellinen henkilö astuu näköpiiriin.
Kunpa se olisi mullakin niin. Mutta ei ole.
Esimakua olette saaneet jo keskusteluistani Ismo Leikolan kanssa, mutta miettikää niiden pohjalta sit sitä, kun sellanen Ismo Leikolaan verrattavissa oleva on koko ajan käsivarren ojennuksen päässä. 
Tai sitten älkää miettikö.

Puhumattakaan sitten tavastani jäädä pohtimaan ja analysoimaan jokaista käymääni keskustelua ja jokaista niissä käyttämääni sanaa ja äänenpainoa.
Muistin taas, miltä tuntuu olla ikuisen ja muuttumattoman dilemman edessä. 
Sen, että emme voi nähdä toisen ihmisen mieleen.
Siihen ei vain ole mahdollisuutta. Toisen ihmisen tietoisuuteen ei ole pääsyä, ikinä.
Voimme vain päätellä, analysoida, kuunnella, katsella, arvailla.

Eihän ihminen itsekään pysy omissa ajatuksissaan aina perässä. Tiedostamattomia ajatuksia ei luonnollisestikaan voi tiedostaa, ja ainakin itse tulen monissa tietoisuuden tason havainnoissakin aika usein ihan jälkijunassa.
Todellisuus muuttuu ja muovautuu jatkuvasti, ja ikään kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi monimutkaisuutta, pitää sen lisäksi muistaa, että jokaisella meistä on oma, jatkuvasti muuttuva todellisuutemme, jonka läpi katselemme toisiamme ja yritämme napata palan sieltä toisen täältä toisten todellisuuksista. Sen verran, mihin nyt kenenkin kapasiteetti riittää.

Niin että yritä siinä sitten päättää tai päätellä jotakin. Tarkoittiko tuo katse, hymy, ele, sana, että tunteemme voisi kenties olla vastavuoroinen? Sanoinko nyt jotakin, mikä pilasi kaiken, vai oliko kaikki pilalla jo ennen tätä, vai onko kenties vielä toivoa? Tarkoittiko tuo hiljaisuus, että nyt astuin askeleen liian lähelle, vai onko se vain osoitus siitä, että hän ei tiedä mitä sanoa, vai onko tää ihan neutraali mitään tarkoittamaton hiljaisuus, jota ei pidä jäädä miettimään? Mikä on seuraava askel, saako sellaista ottaa, pitäisikö odottaa, kuinka kauan?

Ja voi hemmetti sentään kun ei voi puhua tai sanoa suoraan mitään. Sillä tavallahan sitä ainakin kaiken aina pilaa. Vai voiko? Ja voiko luottaa siihen, että toinen todellakin kaikilla tietoisuutensa tasoilla tarkoittaa sitä, mitä vastaa suoraan puheeseen?

Ja lopputulema on aina se, että oikeastaan en edes halua tietää. 
Haluan pitää illuusioni, esim. tunteen vastavuoroisuudesta, ainakin vielä tämän hetken.

Toinen itseäni koskeva pohdinnan aihe:
Jokainen kanssani tekemisissä ollut varmaan tietää, kuinka käsittämättömän huono olen peittämään tunteitani.
Vaikka kuinka lujasti ja sataprosenttisesti päätän, että nyt en näytä tätä tunetta, en näytä että jännitän, suren, olen pettynyt, olen vihainen, olen toiveikas, olen väsynyt, olen iloinen, olen sitten mitä tahansa, jokainen näkee sen kilometrien päähän, vaikka kuinka päättäisin, että en näytä sitä.

Olen huono peittämään sitä, jos en pidä jostakin ihmisestä.
Aivan super-multi-extrahuono olen peittämään sitä, jos pidän jostakusta, kuten jo edellä tulin todenneeksi.
Se on aiheuttanut, ja aiheuttaa varmasti jatkossakin, paljon häpeällisiä tilanteita.
Kysymys kuuluu: Onko tämä huono asia? Pitäisikö olla toisin?
Olisinko todellakin mieluummin aina cool ja osaisin aina näyttää aina siltä miltä pitääkin, vai tyydynkö lapsenomaisen avoimeen, vilpittömään ja varmaan jonkun mielestä kovin sympaattiseen sekoilutyyliini?
Suuri lohtuni on ollut muistaa ja huomata, että olen kuin roolihenkilö suoraan Klikkaa mua -sarjasta.
Silloin tilanne ei voi olla kauhean paha.

Ja vielä se viimeinen kysymys:
Onko tällainen tunne ihmisen omassa kontrollissa?
Voinko hengittää ihmisen ulos itsestäni jollakin joogaharjoituksilla, voiko hän lähteä yhtä kevyesti kuin on tullutkin, jos kaikki päättyy niin huonosti kuin aina ennenkin?
Vai olemmeko taas vain niitä jonkun mielipuolisen pelin nappuloita, joista toisille käy hyvin ja toisille huonosti, ja joista ensin mainittuun ainakaan minä en kuulu.
 

Mutta hei, toistaiseksi.
Elossa!  

Ja kliseisten mietelauseiden osio tähän päivään:  
Se on vain elämää. En ole ensimmäinen enkä viimeinen näiden kysymysten edessä oleva, eikä tästä elämästä kuitenkaan kukaan hengissä selviä. Päättää sitten kukin tahollaan, miten haluaa jäljellä olevan ajan kuluttaa.
Ja ennen kaikkea pitäisi osata, jaksaa ja muistaa antaa aikaa, anteeksi ja armoa, sekä itselleen että muille. Elämä ei tule valmiiksi, emmekä me tule valmiiksi.