Onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

Viime päivien ajatuksen aiheeni on ollut se, mistä tunteet oikeastaan tulevat. 
Tarkemmin sanoen se, kuinka paljon omiin tuntemuksiin ja sitä kautta omaan olemiseen voi vaikuttaa, missä määrin erinäiset tunteet ovat ihmisen itse kontrolloitavissa.

Joka tuutista tunkee jatkuvasti kaiken maailman elämänviisastelijoiden saarnaa siitä, kuinka jokaisen pitäisi löytää jokaisesta asiasta aina hyvät puolet, keskittyä iloisiin asioihin ja unohtaa ikävät, hymyillä, olla aina iloinen ja ystävällinen, uskoa ja luottaa tulevaan ja mitä vielä. Sama asia puetaan joka käänteessä erilaisiin sanoihin ja niitä jonkun joskus keksimiä "viisauksia" jaetaan elämässä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa joka päivä, aina yhtä uutena asiana.

Olen aina inhonnut sitä.
Olen ollut omassa elämässäni huomaavinani, että ei se vaan niin mene. 
Helvetillinen, henkeä kuristava ahdistus ei poistu sillä, että väkisin vain vääntää suupieliä ylöspäin ja on koko ajan vain viimeisen päälle positiivinen ( = teennäinen, sillä harvalla ihmisellä jatkuva positiivisuus on luontaista, ainakin minun nähdäkseni).

Olen inhonnut näitä "elämänviisauksia" samalla tavalla kuin olen inhonnut kaikkia muitakin kliseisiä sanontoja.
Olen inhonnut niitä, kuten inhoan ja halveksin kaikkia tarinoita "syövän selättämisestä", "syövästä / muusta vakavasta sairaudesta toipumisesta omalla tahdonvoimalla ja elämänilolla".
En nimittäin vain usko, että yksikään ihminen on koskaan selvinnyt kuolemanvakavasta sairaudesta omasta ansiostaan. Kyllä siinä aina on koko mittava terveydenhoitojärjestelmä ja läheisten tuki taustalla. Ja tuuri. Joku kuolee, kun sattuu osumaan väärän ikkunan alle lumikinoksen pudotessa. Toinen pysyy hengissä vuosikymmeniä luullen koko ajan, että kuolema odottaa seuraavassa aamunkoitteessa.

Uskon toki, että positiivisella ajattelulla on jotain vaikutusta. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Positiivisten asioiden muistaminen on terveellistä, ja niitä on hyvä palauttaa mieleen aina silloin tällöin, jos niitä ei luontaisesti koko ajan muista. Positiivinen ihminen varmaan myös elää negatiivista onnellisempana. Mutta voiko omaan perusluonteeseen vaikuttaa?

Olen lukenut, että positiivisten asioiden muistaminen, kertominen itselle ja vaikka niiden ylös kirjoittaminen lisää positiivisuutta. Olen kokeillut. En ole kokenut mittavia muutoksia mielentilassani.
Olen myös lukenut, että väkisin hymyileminen, silloinkin kun ei yhtään hymyilyttäisi, nostaa mielentilaa. Muka tieteellisesti todistettu. En ole kokenut pätevän minuun.
Olen kokeillut "minä olen hyvä, minä olen hyvä, minä, olen, hyvä" -mantran hokemista, jonka joskus niin ikään kuulin vakuuttavan lopulta omaa mieltä omasta hyvyydestä. En ole ollut vakuuttunut.

Viime viikolla kuitenkin jouduin vähän horjuttamaan vakaumustani.
Alkuviikko oli jostain syystä karmea, ilman mitään syytä. Mikään ei ulkoisesti ollut huonosti tai eri tavalla kuin edellisinäkään viikkoina, mutta jokin mieleni sisällä oli muuttunut perinpohjaisesti. Olin alkanut yhtäkkiä olla huolissani joka ikisestä asiasta. Tuhatkertaisesti verrattuna normaaliin jokapäiväiseen huoleen. Tuhatkertaisesti kaikkien menneiden huolettomien viikkojen edestä. Lietsoin itseni lopulta sellaiseen pelkoon ja ahdinkoon, että tärisin, henkeä kuristi ja itku tuntui joka sekunti olevan yhden henkäyksen päässä.

Sitten tulin sattumalta kuulleeksi yhden biisin.
Sellaisen ihan todella raivostuttavan korvamatobiisin. Siis sellaisen, joka jumiutuu soimaan päähän, eikä lähde sieltä kulumallakaan. Ei millään, vaikka lopulta sen haluaisi hakata vasaralla pois päästään.

Moneen kertaan kertautuva kertosäe kuuluu näin:
"Koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vain onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaan". 
Voitte kuunnella sen tästä. (ÄLKÄÄ LUULKO, että linkitän sen siksi, että se olisi mielestäni musiikillisesti hyvä. Haluan vain pistää korvamatovahingon kiertämään.) 

https://www.youtube.com/watch?v=yaYFdUtYzS0 


Koko seuraavan päivän kuljin hyllyjen välissä ja kirosin päässä soivaa, karmeaa mantraa.
"Kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta rakkautta vaaaaaaaaaan....."

 Aivoni olivat käytännöllisesti katsoen tukossa pelkästään tuollaista hirveää vakuuttelumantraa.
Ja kuinka kävikään?
Päivän lopussa huomasin, että biisi ei enää ärsyttänyt yhtään. Eikä mikään enää ahdistanut, enkä enää tärissyt pelosta ja ahdistuksesta.
Huomasin yhtäkkiä kaikki ympärillä olevat onnen ja rakkauden aiheet.
En edelleenkään ollut sitä mieltä, että olisi pelkkää onneaonneaonneaonnearakkauttarakkauttarakkauttavaaaaaan, mutta huomasin, että on niitä kuitenkin jossain.

Onnea. Ja rakkautta.
Seuraava ajatuksen aiheeni on siis: Ovatko rakkauden, ihastumisen ja / tai jo aiemminkin pohditun fanituksen tunteet ihmisen kontrollissa?
Onko se "Jokaiselle tässä maailmassa on olemassa Se Oikea" -sanonta jotakin samankaltaista, kuin usko kuolemanjälkeiseen, täysin oikeudenmukaiseen ja onnelliseen, ikuiseen elämään? Jotakin, jonka joku on jo aikojen alussa keksinyt lohduttaakseen kuolevia ja rakkaudessa pettyneitä. Samalla tavalla mysteerinen joko tai -arvoitus, johon optimistit uskovat, pessimistit eivät.
Onko jokaiselle olemassa Se Oikea, onko ylipäätään jokaiselle olemassa ketään?

Vai onko enemmän niin, että tunne voi periaatteessa osua ja heijastua kehen tahansa.
Että kun ihminen kaipaa sitä tunnetta ja on siihen valmis ja kenties jopa kipeästi tarvitsee sitä tunnetta, ja kun päähän on tarpeeksi kauas aikaa jumiutunut jonkun hokema siitä, että on vain onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan, niin tunne sitten tulee ja osuu siihen, joka sattuu olemaan saatavilla.

Ja kun sitä sitten alkaa ajatella, niin yhtäkkiä se saatavilla oleva alkaa näyttää ja tuntua paljon viehättävämmältä kuin on koskaan ennen ajatellut. 

Ja kenties se toinen on samaan aikaan saman tunteen tarpeessa ja vastaa siihen.
Tai mahdollisesti sen toisen saa vastaamaan niillä alitajuntaan vaikuttavilla peilisoluilla, joita ihmisillä on.

Miten muuten voi olla selitettävissä, että maailmassa on niin paljon toisensa, Sen Oikean löytäneitä, ja niitä, jotka ovat löytäneet monta oikeaa, ja sitten niitä, joille ei riitä tai kelpaa kukaan?

Loppukaneetiksi: on yksi niin ikään korvamatona radiossa soinut elämänviisaus, jonka haluaisin tatuoida aivoihini ja mieleeni.
"Mitä huominen ottaa, antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa."

Niin. Sanotaan, että älä siirrä huomiselle mitään minkä voit tehdä jo tänään. Sen sanonnan vastinparina pitäisi aina muistaa, ettei sieltä huomiseltakaan saa, voi eikä kannata siirtää tälle päivälle mitään, mikä ei tälle päivälle kuulu.