Juna kulki vaan

On tullut aika paljastaa hektisen viime viikonlopun tapahtumat, jotka varmasti jäivät jokaista vaivaamaan viime postauksen lopun hämäräperäisen viittauksen ansiosta.

Voi että taas ahdisti ja stressasi. Etukäteen. Monta päivää.
Koska lähteminen on niin pirun vaikeaa ja hankalaa, ja koska olen maailman huonoin päättämään edes yksinkertaista asiaa. Päätän niin tai päätän näin, teen niin tai näin tai jätän tekemättä, aina ressaa ja ahdistaa ja aina valinta on väärä. Aina ja aina vain.

Stressi oli huipussaan perjantaiaamuna, jolloin minun piti kiireellä töissä maksaa ja tulostaa kolmas yhteensä neljästä viikonloppua varten tarvittavasta matkalipusta.
Kaikki meni ihan hyvin, kunnes piti siirtyä verkkopankkiin.
En muistanut käyttäjätunnustani.
Mulla on ollut verkkopankkitunnukset yli viisi vuotta, ja koko sen ajan olen aktiivisesti käyttänyt niitä.
Opettelin käyttäjätunnuksen (vai miksikä sitä numerosarjaa nyt sitten kutsutaankaan, jota aina tarvitaan verkkopankkiin kirjautuessa) ulkoa heti sen saatuani, ja sen koommin en ole koskaan tarvinnut mitään lappua, mistä sen muistaisin.
Koskaan, koskaan, koskaan ennen en ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, että en muistaisi sitä. Se tulee yhtä automaattisesti sormieni ja aivojeni yhteispelinä kuin kaikki muutkin salasanat, joita käytän: en joudu tietoisesti muistelemaan enkä ajattelemaan.

Perjantaiaamuna kiireessä huomasin kuitenkin, että en helvetti soikoon muista sitä numerosarjaa. Ja jos en muista nyt, en saa sitä lippua.
En voinut käsittää, kuinka se on edes mahdollista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ehdin jo panikoitua ihan tosissaan, mutta onneksi numerosarja palautui mieleen hetken kuluttua. Sain kuin sainkin lippuni.

Lähdin töistä kiireellä iltapäivällä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa hetkeäkään viivyttelemättä ja juoksin kotiin syömään jotain ja pakkaamaan. Olimme puhuneet edellisenä päivänä äitini kanssa, että en tarvitse muuta kuin käsilaukun.
Edellisen päivän iltana oli kuitenkin myös tapahtunut se, mikä tapahtuu aina ennen matkaa: mieltä vailla oleva kirjojen hamstraus. Luulen aina juuri ennen matkan alkua, että tarvitsen mukaani osapuilleen puoli kirjastoa.
Niinpä sitten lähdin käsilaukun ja kirjakassillisen kanssa.

Hyppäsin Pasilaan vievään junaan.
Koin elämäni suurimman järkytyksen.
Se oli, ei enempää eikä vähempää, ei mikään muu kuin lasten vaunu. Siis todellakin, las-ten vau-nu. Edessäni oli hulppea kolmen ja puolen tunnin junamatka vaunussa, joka oli täpötäynnä kirkuvia, rääkyviä, vaipat jaloissaan ympäri vaunua juoksevia, mehupullojaan pitkin lattioita vuodattavia ja eväsleipiään pudottelevia rääpäleitä ja heidän turhautuneita, vähintään yhtä kovaa meteliä pitäviä vanhempiaan.

Muistin kirkkaasti tunnin takaisen hetken, jona lipunmyyjä kysyi, onko mulla paikkatoiveita.
Parisen vuotta sitten muuan toinen lipunmyyjä joutui sijoittamaan minut täysinäisen junan lemmikkivanuun, ja kysyi, sopiiko se, onko minulla allergia.
Kirosin sen tuoreemman lipunmyyjän kysymättä jättämättömyyttä ja totesin, että seuraavalla kertaa tiedän tasan tarkalleen, mitä sanoa, kun lipunmyyjät kysyvät paikkatoiveista.
Istuisin mielelläni vaikka kuinka täyteen ahdetussa aikuisten vaunussa ja voisin hyvin mielelläni istua täpötäyteen ahdetussa lemmikkivaunussa vaikka millaiseen karvapölyyn uppoutuneena, voisin istua siellä  vaikka viisikymmentäkiloinen koira sylissäni, mutta maailmassa on yksi paikka, johon en halua joutua kuin viimeisessä hädässä, ja se on lasten vaunu junassa.

Eikä yksikään niistä penskoista tietenkään jäänyt pois Tampereella eikä millään muulla väliasemalla.
Koko vaunullinen jäi pois yhtä asemaa ennen minua. Viimeiset kymmenen minuuttia sain kuvitella olevani koko junan ainoa matkustaja.

No mutta hei, ei siinä oikeastaan mitään. Matkan alkaessa olin nimittäin saavuttanut stressitasoni huipun ja oikeastaan ylittänyt sen jo kauan sitten. Ei ollut enää stressikapasiteettia. Ajattelin, että tästä ei nyt selvitä kuin oikealla asenteella.
Siunasin mielessäni sen, että mulla on omituisen luja keskittymiskyky, jos luen kirjaa. Pystyn kirjan avulla sulkemaan ympäriltäni vaikka minkälaisen metelin ja härdellin.
Tunsin syvää kiitollisuutta myös kuullessani erään äidin kertovan puhelimeen, että täällä lainehtii nyt vedet pitkin lattiaa kun yhdeltä kaatui vesipullo, mutta onneksi se oli vain vettä, sillä viime junamatkalla kaatui maitopullo, ja sen koommin hän ei ole ottanut maitoa matkaevääksi.
Oikeastaan siis se "Voisivathan asiat olla huonomminkin" -sanonta on aika toimiva.

Pääsin aikanaan ensimmäiseen päämäärääni Pasilan asemalle, jolla äiti oli odottamassa. Jatkoimme matkaa veljeni luokse yöpymään.
Lauantai oli niitä kuluneen kesän hyvin harvinaisia päiviä, jona saattoi tuntea olevan kesä. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaunista, eikä minun tarvinnut nousta aamulla aikaisin lähteäkseni töihin. Vanhempani nousivat aikaisin mennäkseen katsomaan toisen veljeni futsal-pelejä, itse jäin pitämään hidasta aamua.

Aamupäivällä vierailin jo edellisiltä vuosilta tutulla Pelastusarmeijan kirpputorilla äitini kanssa pelien tauolla. Löysin vaikka mitä, ja niin mitättömällä hinnalla, ettei edes minulle voinut tulla siitä huono omatunto. Olin onnellinen, sillä siitä sain taas itselleni harvinaisen hetken, jona tunsin, että kaikki on hyvin ja kaikki tulevassa elämässäkin kyllä järjestyy.

Lauantai-iltapäivänä koin hetken, joka oli ehkä toiseksi eniten koko viikonlopun kohokohta. Nimittäin käynnin Helsingin Jäätelötehtaan jäätelökioskilla, tämäkin jo edellisiltä vuosilta tuttu määränpää.

 Valitsin varmuuden vuoksi suklaajäätelön, vaikka mieleni olisi tehnyt maistaa myös moccaa. Oikeastaan olisin halunnut molempia, mutta koska tuolla kioskilla jo yksikin pallo on niin iso, ettei se mahdu tavalliseen tötteröön eikä kuppiin, en ottanut riskiä hukkua jäätelösuihkuun.
Isäni oli tapansa mukaan jäänyt autoon odottamaan ja pyytänyt meitä muita tuomaan itselleen jäätelön. Kun olimme saaneet ostettua jäätelöt (ja minä olin siinä hötäkässä astunut purkkaan, jonka joku oli lintannut kätevästi suoraan kioskin tiskin eteen) lähdimme rivakasti kävelemään kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa autoamme. Teimme sen tavanomaisen havainnon, että jäätelö sulaa auringossa, ja koska pallot olivat niin käsittämättömän isoja, niistä riitti myös sulamisvirtaa.

Äitini esitti muutaman rivakan askeleen jälkeen ilmeisesti retorisesti, että voisikohan näiden kanssa juosta. Että päästäisiin autolle niin kauan, kun jäätelöistä on jotain jäljellä.
Otin pari kokeilevaa hölkkäaskelta crocseillani, joista olin viimein saanut purkan karistettua irti ja jotka niin ollen onneksi alkoivat irrota maasta. Päätin, että juokseminen onnistuu. Lähdin laukkaamaan niin kovaa kuin pystyin, toisessa kädessä oma tötteröni ja toisessa kuppi, johon isäni oli halunnut oman jäätelöpallonsa laitettavan.

Äitini ei lähtenyt perään.
Ravasin niin kovaa kuin uskalsin ilman että crocsit lensivät jalasta, vastaantulijoiden kummastuneista katseista ja käsille jo virtaavasta jäätelöstä piittaamatta. Kun auto tuli näkyviin, suunnittelin jo mielessäni suuntaavani takaoveen kunnon karatepotkun, kun ei mulla ollut vapaita käsiä sen avaamiseen.
Ei ollut tarpeen. Isä oli seurannut urhoollista jäätelöntuontilaukkaa auton sivupeilistä ja lennätti oven auki juuri oikealla hetkellä ihan kuin jossain kunniasaattueessa olevalle.
Päätin uskoa, että juoksemalla jäätelö suli ehkä pisaran vähemmän kuin se muuten olisi tehnyt.

Raahauduin iltapäivällä mukaan katsomaan viimeisen futsal-pelin, vaikka kiinnostusta ei olisi tällä kertaa riittänyt sitäkään vertaa.
Vietin illan trampoliinilla veljeni tyttären kanssa ja pohdin, miten näin lapsikammoisella ihmisellä kuin minä voi olla joka paikassa lapsia ympärillään.
Yöllä itkeskelin taas lähtöjen vaikeutta ja elämän kurjuutta.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme samalle rautatieasemalle jonne olin perjantai-iltana rantautunut. Puskimme kaatosateen ja koko elämän ja lähdön lopunomaista hirveyttä kuvastavan sateen ja harmauden läpi asemahalliin, eikä äitini uskonut, että emme mahdu saman sateenvarjon alle.

Taas juna tuli, taas minä menin.
Tällä kertaa vaunu ei ollut lasten vaunu, mutta silti se oli täynnä lapsia. 
Tällä kertaa vähän isompia lapsia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse vaippoja eivätkä pelkästään rääy ja kilju, mutta jotka muuten vain koko ajan mölisevät ja metelöivät ja huutavat ja huitovat ja kylvävät sipsinmuruja ja lähmivät tahmeilla käsillään joka paikkaa. Ja joiden mielestä on ehdottoman hupaisaa rynkyttää käsinojia, pöytiä ja jalkatukia minkä kerkiävät, ihan vain siitä ilosta, että niitä saa liikuteltua.

Plus siihen päälle koko ajan metelöivät vanhemmat, aikuiset ihmiset, joita tässä maailmassa ilmeisesti myös riittää, jotka eivät ymmärrä, että junassa kuuluu istua paikoillaan, vaan jotka haluavat vain ryntäillä ympäriinsä lapsen luota toisen luo puhumassa siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi ja mitä nyt pitää tehdä.

Tällä kertaa minun ei onneksi tarvinnut kestää sitä kuin tunnin ajan.
Astuin junasta ulos Hämeenlinnan asemalla ja koin elämäni ensimmäisen rautatieasemalla kohtaamisen, joka ei vaatinut mittavaa etsintäoperaatiota vastassaolijan löytämiseksi. Ystäväni odotti juuri sillä kohdalla, jolla astuin junasta ulos, ja olimme kulkea toistemme ohi ihan vain siksi, että emme voineet uskoa niin helpon kohtaamisen olevan mahdollista.

Ystäväni pahoitteli sään harmautta ja tihkusadetta, minun oli todettava, että kelihän on edelliseen asemaan verrattuna mitä parhain. Näkee eteensä, eikä luule joutuneensa tuhotulvaan.
Kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja pitkin ystäväni luo. Söimme yhdessä ja kävelimme takaisin, jälkiruokakahville konditoriaan ennen lähtöäni. Tiivistetysti sanottuna täydellinen, kompakti tapaaminen, johon mahtui kaikki tarpeellinen ja oikeastaan kokonainen elämä pienoiskoossa: ystävyys, ruoka, elämän tärkeiden asioiden läpikäynti puhumalla ja lopuksi suklaaleivois mustan kahvin kera.

Uskoakseni olimme molemmat yhtä onnellisia erotessamme jälleen rautatieasemalla, kun juna jälleen tuli ajallaan, ja kun minä jälleen astuin sen kyytiin.
Hämeenlinnasta Tampereelle vievässä taajamajunassa koin reissun ensimmäisen rauhoittumisen hetken.
Saatoin vain istua hiljaa hiljaisessa junassa, tuijottaa ohi kiitäviä maisemia ja pysähtyä miettimään sitä, mitä oikein aina pelkään, miksi ja mistä olen aina niin viimeisen päälle huolissani.
Toisiksi viimeinen matka oli menossa, reissun viimeinen väliasema ja koko reissun kohokohta oli edessä, ja kaikki oli mennyt ihan hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin. Junat olivat kulkeneet ajallaan, olin selvinnyt oikeisiin juniin, olin päässyt aina perille sinne minne pitkin ja siihen aikaan mihin pitikin, ja ollut iloinen kaikesta siitä, mitä eri päätepisteissä sain.
Kaikki oli mennyt täysin suunnitelmien mukaan.
Ja vaikka kaikki ei olisi mennyt näinkään hyvin, olisivat asiat kuitenkin varmasti järjestyneet jotenkin. Mitään lähtemättömän kamalaa ei varmasti olisi voinut tapahtua. 
Ja silti vain tiesin, että seuraavalla kertaa olisin taas aivan yhtä paniikissa ja kuvittelisin, että koko Valtion Rautatie tukkeutuu lopullisesti juuri sillä hetkellä, kun minun on tarkoitus nousta kyytiin.

Viimeinen ja odotetuin matkan määränpää ennen kotia oli  Tampere, jossa satoi ja oli kylmä kaikkien edeltävien kaupunkien edestä ja olin huomaavinani, että satoi jopa räntää. Mutta se ei haitannut yhtään. Ei haitannut minkään vertaa, että olin aivan läpimärkä ja jäässä käveltyäni vajaat kaksi kilometriä Tampereen asemalta kohti lopullista määränpäätäni, ei olisi haitannut, vaikka taivaalta olisi satanut avaruusolioita, sillä minä olin menossa toteuttamaan kymmenen vuotta elänyttä unelmaa. 

Juu. Laskeskelin tässä, että minulta menee ihan keskimääräisesti kymmenen vuotta jokaisen unelman toteuttamiseen.
Tampereen Taidemuseon Muumilaakso!!!

Jos joku ihmettelee, niin aikaisemmin se oli Tampereen kaupunginkirjaston yhteydessä. Vuoden 2013 alusta se on ollut osa taidemuseota.
Ja ihan todella, siitä tulee tänä kesänä kuluneeksi tasan kymmenen vuotta, kun keksin, että tuolla on tuollainen muumimuseo ja sinne minun on päästävä.
En ole vain tullut menneeksi, sillä ei mulla ole Tampereelle kovin usein asiaa. 
Ja joo, pari vuotta sitten kävin Tampereella harva se viikko, ja silloin muumimuseo oli jatkuvasti mielessäni, mutta niiden käyntien yhteydessä en kerta kaikkiaan ikinä vain jaksanut.

Tänä kesänä päätin, että otan oikein asiakseni käydä siellä. Sinne täytyy matkustaa sitä varten, ei siitä muuten mitään tule.
Kysyin kaveria mukaan, mutta kävi niin kuin aina käy, kaveri perui viime tingassa ja yritti sanoa, että mennään syksymmällä. Minä päätin, että menen nyt tai en koskaan.

Ja niin menin.

Valitettavasti täytyy sanoa, että jollakin tavalla se oli pettymys. On kai ihan luonnollista, että näin pitkän odotuksen jälkeen juttuun on ladannut jo aika tavalla odotuksia. Olen kuullut puhuttavan "Muumimuseosta" ja nähnyt mielessäni kokonaisen monikerroksisen rakennuksen täynnä huoneita, jotka tulvivat erilaista Muumi-tavaraa, olin ehkä odottanut Muumimaailmaa museon muodossa.
Totuus oli  yksi huone Tampereen taidemuseon pohjakerroksessa, ja siellä tiivistys viime kesän Ateneumissa järjestetyn Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn Muumi-osiosta.

Sitä paitsi, ja sen lisäksi: kuinka voi olla mahdollista, että kaiken muun hyvän lisäksi minun kaltaiseni ihminen vielä aina  haluaa paikkoihin, joissa ei ole muuta kuin polvenkorkuisia, kiljuvia lapsia turhautuneine vanhempineen? En ihan oikeasti ennen museon lippujonoa ollut tullut edes ajatelleeksi, minkä ikäisille Muumimuseo kenties voisi olla myös suunnattu.

Mutta toisaalta taas en ollut ollenkaan pettynyt.
Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen jo ihan vain siitä, että pääsin sinne, että lopultakin olin siellä. Että sain kaikessa rauhassa kulkea pitkin suurta, tunnelmaltaan kirjastomaisen hiljaista ja rauhoittavaa huonetta (jossa edes lapset eivät kehtaa rääkyä liian kovaa) ja tarkkailla jokaista piirrosta, maalausta, veistosta ja asetelmaa ilman kiireen häivää.
Kun olin katsellut tarpeekseni, nousin portaat ylös toiseen kerrokseen, jossa sijaitsi pieni museokauppa. Ostin kolme Muumi-aiheista postikorttia, yhden itselleni ja kaksi muille. Olin onnellinen.

Taivalsin edelleen kaikessa rauhassa Tampereen linja-autoasemalle ja nautin siitä tietynlaisesta maailmanvalloittajatunteesta, jollasen voi saavuttaa vain toteutettuaan unelmansa.
Sade oli haihtunut mitättömäksi tihkuksi, eikä kylmyyskään edelleenkään haitannut. Kuljin pitkin kaupunkia ja ajattelin, että joskus oli sellainenkin aika, jona en olisi tiennyt, mihin suuntaan minun pitää kääntyä, ja jona luulin, että en ikinä osaa kulkea missään yksin olemattoman suuntavaistoni vuoksi.
Ja joskus oli sellainenkin aika, jona luulin, että en osaa matkustaa yksin junalla enkä bussilla enkä ostaa netistä lippuja enkä tehdä mitään.
Ylipäätään, on ollut paljon sellaisia aikoja, joina olen vakavissani ajatellut, että minusta ei ole millään tasolla normaalin ihmisen elämän eläjäksi, koska en osaa mitään enkä pysty mihinkään.
Pysähdyin sillalle ihailemaan Tammerkoskea.
Pysähdyin torille katsomaan jonkin tapahtuman ympärille kerääntynyttä ihmisjoukkoa.
Katselin jäätelökioskeja ja ajattelin, että täällä ne ilmeisesti ovat sateellakin auki.

Ajattelin, kuinka onnellinen ihminen olen, kun osaan olla ja nauttia omasta seurastani, ja pärjätä yksin, vaikkei kukaan siihen uskoisi, vähiten minä itse.

Kotimatkalla bussissa luin Astrid Lindgrenin Saariston lapset -kirjaa ja tulin siihen tulokseen, että Astrid Lindgrenin kirjojen lumoon aikojen kuluminen tai lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi ei vaikuta.

Itkin kirjan surulliselle kohdalle niin, että häpesin. Yritin itkeä äänettömästi ja pyyhkiä silmäni salapoliisimaisesti niin, että kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Niin, että lukekaa tekin vain.

Ja jotta kliseitä tulisi tarpeeksi: onni on pienissä asioissa. Kuten siinä, että laukussa oli matkaeväänä vanhempien ostamia Porvoon lakuja, niitä minttutäytteisiä.